Joulukuun alun Suomi ei varmastikaan ollut kenenkään suosikkipaikkoja maailmassa, ei minunkaan. Alas satoi jonkinlaista rännän ja sateen sekasikiötä. Sateella oli vaikeuksia päättää, kumpaa se halusi olla – neuloina iholle iskeytyvää ikävyyttä vai kasvoille mäjähtelevää märkää mössöä. Olin hankkinut järkevät talvikengät, joissa oli vain maltillisesti korkoa ja syvään uurretut kumipohjat. Silti lipsuin rämpiessäni eteenpäin vaalealla keraamisella katukiveyksellä kohti tuttua matalaa kerrostaloa.
En ollut tainnut käydä sisällä aiemmin, sisäpihalla vain. Olimme joskus saattaneet Emmerien tähän, sillä Linn oli halunnut käydä vanhoilla kotikulmillaan. Emmerien ilme oli muuttunut monitulkintaiseksi ja sulkeutuneeksi, mutta tämä ei ollut sanonut mitään. Vanhemmilla asuminen yliopistoikäisenä oli hävettävää. Olimme tietysti olleet sen verran hienotunteisia, että emme olleet maininneet aiheesta sen kummemmin. Siihen ei ollut tarvetta.
Taivasopiston asuntola oli ihan kohtuullinen asuinpaikka, mutta lopulta se ei ollut kenenkään koti – se oli kaikille siellä asuville pelkkä välietappi aikuisuuteen. Yksi askel kohti nuoruuden kirkkaudessa kylpeviä unelmia.
Minulle se oli ollut välietappi johonkin aivan muuhun. Tarinan konnaksi kenties? Sitä leimaa en ollut valmis vastaanottamaan. Olin tehnyt vaikeita valintoja tilanteessa, jossa näytti järkevältä olla Koalitiota vastaan ja Säätiön puolella. Melissa oli näyttänyt minulle valon jo kauan sitten.
Miksi ihmeessä lähetimme fiksuja ja kaikin tavoin erityisen älykkäitä nuoria avaruuteen, jos saman pystyisi toteuttamaan tekoälyn ohjaamin aluksin? Varmasti voimantuntoa uhkuville synkronointineroille oli muutakin käyttöä kuin haudata nämä avaruusalusten ohjaamoihin tarkistamaan, ettei yksikään aluksen käytävävalo ollut epäkunnossa. Matkalento oli suureksi osaksi tylsää: jopa minä, koulupudokas ja tunnettu lähes-rikollinen, tiesin sen, vaikka minusta ei koskaan tullutkaan oikeaa pilottia. Koalitio oli ollut väärässä jo pitkään, ei vähiten siksi, että se laittoi resurssinsa tutkimuksen ja kehityksen sijaan laajenemispyrkimyksiinsä. Yksi läpimätä valtarakenne lisää.
Mikään tällainen ei tietenkään ollut julkista tietoa. Koalitio oli ollut liian hieno ja mahtava, liian koskematon, liian kaukana. Nyt se oli jysäytetty – no, jos nyt ei maan päälle, niin ainakin pelaamaan samoilla säännöillä muun maailman kanssa.
Tuttu talo nökötti kadunkulmassa seinät märkinä jatkuvasta syyssateesta. Pudistelin vettä hylkivää takkiani ja astuin rappukäytävään. Sen ovi ei ollut päivisin lukossa, mikä oli minusta typerää. Tanskassa ei oltu aivan niin luottavaisen hölmöjä kuin täällä. Vaikka kaikki Pohjoismaat noudattivatkin suunnilleen samaa lainsäädäntöä, me olimme yhä selkeästi eri kulttuureista kotoisin. Kotipuolessa ymmärrettiin sentään, että edes Pohjois-Eurooppa ei ollut sellainen seesteinen lintukoto, jossa ei koskaan sattunut mitään pahaa. Etelä-Suomen metropoleissa elettiin yhä pumpulissa, jonkinlaisessa kuvitelmassa menneestä, haaveessa maailmasta, joka olisi ehkä voinut olla.
Etsin taululta asunnon numeron, missä luki tuttu sukunimi: Aapajärvi. Onnekseni minun ei tarvinnut olla huolissaan siitä, joutuisinko selvittämään asiani elekielen ja älylaitteen kääntäjän yhteispelillä. Emmerie oli maininnut useaan kertaan, että tämän äiti puhui sujuvasti ainakin nykyenglantia, kiinaa, ranskaa ja katalaania äidinkielensä lisäksi.
Soitin ovikelloa ja astuin askeleen taaksepäin. Olin yhä vettä valuva ja tiesin hiusteni olevan melkoisessa pörrössä. Olin varmasti ollut joskus edustavampikin. Onneksi tämä ei ollut yksi niistä monista edustustilaisuuksista Melissan kanssa, vaan arkipäiväinen, yksinkertainen tapahtuma. Pelkkä muodollisuus, jossa otin ihmisen muodon ja käyttäydyin, kuten kuului.
Oven avasi keski-ikäinen ruskeahiuksinen nainen, joka ei juurikaan näyttänyt … niin, oliko Emmerie yhä ystäväni? En ollut varma siitäkään. Olimme tehneet rauhan, soitelleet. Kiikkerä ja herkkä tasapaino, joka saattaisi murtua milloin vain. Siksikin olin täällä.
En ollut tottunut kutsumaan ketään ystäväkseni.
”Hei?”
Nainen avasi keskustelun suomeksi, kuten olin odottanutkin.
Päätin aloittaa nykyenglannilla. Tanskalla tuskin ainakaan pääsisin kovin pitkälle.
”Hei. Olen Sigrid Sørensen, Emmerien tuttu ensimmäiseltä vuosikurssilta. Tuota, teidän asuntonne varastossa on ilmeisesti minulle kuuluvia keräilyesineitä. Ne jäivät sinne viime joulun aikoihin.”
Ruskeahiuksinen nainen näytti mietteliäältä, eikä mikään tämän kasvoilla paljastanut hämmennystä. Ehkä nainen ei ollut hämmentynyt lainkaan. Sujuvasti lausuttu ja aksentiton nykyenglanti virtasi tämän suusta kuin soljuva laulu, sanat seurasivat toisiaan vaivattomasti.
”Mukava tavata! Jos olet Emmerien ystävä, tiesitkin varmaan, että hän ei ole kotona. Autan toki jos voin, mutta joudut ehkä selittämään hieman tarkemmin.”
”Niin, Emmerie ja muut ovat komennuksella. Minä en.”
Jos olisinkin osannut selittää saman pidemmin, en halunnut. Kuka haluaa kertoa kaikki virheensä jonkun toisen äidille, oikein velloa menneessä ja epäonnistumisissaan? Hieroa suolaa jokaiseen märkivään ja visvaiseen haavaan.
”Onkohan siihen joku syy?”
Emmerien äidin katseessa oli samaa tylppää energiaa kuin Emmeriellä itsellään. Katse ei tuominnut, mutta halusi tutkia minut päästä varpaisiin ja päästä perille, olinko uusi uhka.
”Ymmärrän, että tämä vaikuttaa vähän oudolta. Ei minua tarvitse päästää sisään, mutta jos pääsen sinne varastoon…”
”Kuulehan, Sigrid. Emmerie varoitti meitä vanhempiaankin, että tänne voisi mahdollisesti saapua sen toisen porukan kätyreitä. Tonkimaan jotain. Tai tutkimaan jotain. Niin että, sinun pitäisi ehkä selittää, mistä on kyse.”
”Säätiön kätyreitä? Säätiötä ei enää ole. Se uhka on mennyttä. Olihan siitä uutisissakin. Koalitio aikoo avata rekrytointiaan kaikille, avaruuteen muuttamisesta tehdään helpompaa, ja Koalition ulkopuolista valvontaa lis-”
”Luotan ennemmin tyttäreeni kuin uutisiin”, nainen keskeytti varmaankin itsestäänselvän selitykseni. Selitin mielelläni asioita. Sillä lailla maailmassa oli enemmän järkeä. Sillä lailla maailma sattui vähemmän.
”Viisasta”, kommentoin lyhyesti takaisin, ja keskustelu tyrehtyi siihen.
Olin päätynyt tuijotuskilpailuun koulukaverini äidin kanssa, enkä löytänyt minkäänlaista ulospääsyä. Melissa olisi löytänyt oikeat sanat tähänkin. Miksi ihmeessä olin lähtenyt yksin? Miksi ihmeessä en ollut pysynyt Melissan vierellä, kun tämä rakensi uutta uraansa?
Seisoisin kuohuviinilasi kädessä, nyökkäilisin mitäänsanomattoman näköisille ihmisille, olisin miellyttävä ja kunnollinen, olisin tukenut sivusta ja viereltä, kuten aina. Ihmiskuoreni olisi ollut virheetön.
Täällä Maan pinnalla pystyi katoamaan ja etsiytymään minne vain, ei ollut sidottu ahtaiden, keinotekoisten maailmojen sisään. Maapallo oli ihmislajin koti, olin nähnyt tarpeeksi tietääkseni, että Koalitio tavoitteli unelmaa, joka oli vielä kovin hatara ja helposti rikkoutuva. Melissa tavoitteli samaa unelmaa, mutta se unelma ei ollut kokonaan minun. Minulla oli saavutettavaa täällä.
Siihen Tähtilaivaston näyttämään fantasiatulevaisuuteen, jossa avaruusmatkustus oli todella kaikkien saavutettavissa, oli vielä matkaa.
”En voi oikeastaan todistaa, että olen liikenteessä puhtain paperein. Oletan, että henkilöllisyystodistukseni tai viestihistoriani tyttärenne kanssa ei auta asiaa? Nehän olisi voinut väärentää”, sanoin.
”Niin olisi”, vanhempi nainen sanoi ja näytti heltyvän. ”Mutta minä luotan kyllä myös vaikutelmaan ja siihen, millaisen tuntemuksen kenestäkin saan. Mitä siellä meidän häkkivarastossa on?”
”Tähtilaivasto-tallenteeni, keräilypainoksina”, sanoin ennen kuin ehdin millään lailla sensuroida itseäni. Se oli kovin epätyypillistä. Yleensä mietin sanottavaani pitkäänkin.
Ajatus samojen tuttujen takaa-ajokohtien katselusta, siitä kun konfliktin osapuolet vihdoin kohtasivat pauhaavan musiikin soidessa, ja erityisesti se, jossa kaikki hahmot yhtyivät galaktisen rauhan takaavaan yhteislauluun – ne kaikki polttelivat takaraivossani, halusin päästä katsomaan ne uudelleen. En ehkä järjestyksessä tällä kertaa, parhaat kohdat vain. Pelkkää kuvitelmaahan se oli, miljoona kertaa selkeämpää kuin todellisuus.
”Minäkin olen nähnyt ne! Sehän on vanha sarja. Eikö sinun ikäisesi pidä sitä tylsänä? Hidastempoisena?”
”Se on osa viehätystä.”
Emmerien äiti kaivoi essuntaskustaan vanhanmallisen älylaitteen, joka oli nähnyt parhaat päivänsä erittäin kauan sitten. Laite oli suurilla lommoilla melkein jokaisesta nurkasta eikä holo-ominaisuus varmasti enää toimisi.
Tujottaen ankarasti laitteen näyttöä nainen sai aikaan sen mitä ilmeisesti oli yrittänyt: asunnon eteisen valot sammuivat. Essuaan pyyhkäisten nainen astui porraskäytävän puolelle ja työnsi tumman oven kiinni.
Olimme porraskäytävässä kaksin, ulkoa kuului yhä kattoa ja räystäitä hakkaavan sateen leppymätön ääni. Sade ei antanut anteeksi.
”Ai oliko minun synkronointitaitoni huippu mielestäsi vähän noloa ja lapsellista? Pitäähän meidän vanhojenkin näyttää, että pystytään edes johonkin.”
”Älylaitteen käyttö synkronoinnin fokuksena olisi varmasti helpompaa, jos laite olisi uusinta mallia sekä päivitettäisiin uusimpaan käyttöjärjestelmään. Myös fyysiset viat, kuten lommot, saattavat vaikeuttaa synkronointia, sillä se muuttaa ajatustamme siitä, miten laitteen tulisi toimia – tavallaan Platonin luolavertaus, ymmärrättehän? Täydellinen älylaitteen idea sekä oikean elämän parhaat päivänsä nähnyt laite ovat liian kaukana toisistaan, se vaikeuttaa keskittymistä-”
”Nyt en ainakaan enää epäile, kyllä sinä olet pesunkestävä Emmerien ystävä.”
Kohautin olkapäitäni varovasti. Ilmeisesti oli parempi jättää tieteellinen selitys sikseen. Oletin, että Emmerie oli yrittänyt käydä saman keskustelun jo vuosia aiemmin. Mikäli olin oikeassa, älylaite oli ainakin viisi vuotta vanha ellei enemmänkin.
Häkkivarasto löytyi toisesta rappukäytävästä kuin siitä, josta olin tullut sisään. Epäloogista suunnittelua sekä haaskuuta. Minulla olisi ollut muutama sana sanottavana arkkitehdille, jos olisin pystynyt tavoittamaan hänet.
”No niin, mitä sinä halusit? Nämä laatikot tässä?”
Laatikko oli iso, kuten olin jo arvannut. Minulla oli vuokra-auto odottamassa joidenkin korttelien päässä lähimmällä ilmaisella parkkipaikalla. Sekin oli varsin kummallinen ilmiö – muualla maailmassa sellaiset olivat kadonneet katukuvasta vuosisatoja sitten. Mutta Suomessa oli yhä tilaa, eikä se ollut loppumassa kesken siitä huolimatta, että Euroopassa väestö oli ilmaston lämpenemisen jälkeen keskittynyt kohti Pohjoismaita. Kööpenhamina oli kauan sitten laajentunut valtavaksi kelmeänväriseksi tekosaarien verkostoksi, jota ei erottanut Malmöstä juuri muu kuin kuntarajasta ilmoittavat kyltit.
Nostin laatikon syliini ja yritin nyökätä, mutta iso kantamukseni teki sen varsin vaikeaksi. Nyt näin, että Emmerie oli kirjoittanut ruskean laatikon kylkeen selkein kirjaimin ”Sigrid”.
Minua oli siis testattu koko ajan. Myhäilin hyväksyvästi.
”Tarvitsetko kantoapua? Minä voin kyllä tulla, tai, et ole varmaan menossa asuntolaan?”
Emmerien äiti näytti hieman vaivaantuneelta ollessaan niin suora. Ei minulla ollut tässä asiassa tarvetta kiertelyyn, olin valinnut tämän osan polkuani aivan itse.
”En. Minä jätin koulun kesken. En halua sittenkään pilotiksi, se ura ei ole minua varten.”
”Joskus, jotta löydämme sen, mitä haluamme oikeasti elämältä, pitää käydä läpi muutama sivupolku.”
”Se pätee myös koko Koalitioon”, tuhahdin, vaikka en ollut alun perin tullut tänne puhumaan politiikkaa kenenkään äidin kanssa.
”Niin – niinhän se pätee. Olin hieman huolissani, mutta nyt alan taas uskoa.”
”Minä en käyttäisi sitä sanaa. Silti, tulin tänne, jotta voisin yrittää rakentaa… rakentaa sellaisen maailman, jota ei tarvitse paeta ylös taivaisiin.”
Hävetti, sillä olin juuri höpissyt jotain esoteerista sanahelinää ihmiselle, jonka olin tavannut korkeintaan kymmenen minuuttia sitten. Onnekseni Emmerien äiti ei ollut henkilö, joka olisi naureskellut mahtipontisille korulauseilleni.
”Minä olen puolestani iloinen, mikäli tämä kaikki tarkoittaa salailun aikakauden todellista loppua. Siitä, että elimme todellisessa demokratiassa, alkaa olla aivan liian kauan aikaa. Minusta olisi mukava äänestää vaaleissa, joilla on todellista merkitystä.”