Avaruudessa kaukana ympärilläni näkyi yhä lyhyitä valonvälähdyksiä. Taistelu jatkui edelleen, vaikka sen pääarkkitehti oli kadonnut. Kenties Koalitio vain siivosi omia jälkiään, aivan kuten minun pitäisi siivota omani.
Oli aika kylmää. Nyt kun en liikkunut, vaan pelkästään leijuin paikallani tässä tyhjässä paikallisessa siivussani universumia, tunsin kylmyyden etenevän, pitkin selkää ja pitkin jalkoja, ylös ja kohti kasvojani. Kohme, jääriite, sitä myöten ehkä kuolema.
Käskin sen kauemmas, ja se totteli.
Huh, sentään.
Uskalsin vasta nyt katsoa tarkkaan, mitä toiselle jalalleni kuului. Ei mitään: pinta oli siisti kuin hienoimmalla veitsellä tehty leikkaus. En tosin myöskään erottanut heijastavasta mustasta mitään, mitä jalkani sisällä olisi pitänyt olla, kuten luita, lihaksia tai jotain anatomisia yksityiskohtia.
Nyyhkäisten yritin keskittyä, ihan sillä tavalla tavallisesti, kuten niin monta kertaa ennenkin. Kuin olisin lukenut pitkää artikkelia tai vaikeaa kirjaa. Minähän olin tässä hyvä, osasin synkronoida paremmin kuin lähes kaikki muut ihmiset. Osasin keskittyä oleelliseen. Ei Taivasopistoon päässyt sisään, ellei ollut tässä asiassa yksinkertaisesti parempi kuin ne kaikki muut jossain kaukana Maan pinnalla tallaavat ihmiset.
Tavallinen tunne synkronoinnista oli kadonnut. Päässäni kuului vain sama humina ja suhina kuin aiemmin. Kaiku jostain maailmankaikkeuden reunan takaa, olevaisen ja olemattoman välistä.
Raavin tunnetta mielessäni esiin, maanittellin ja vaadin, mutta tuttuus pysyi poissa. Vedenkeittiminen päälle saaminen, miltä se oli tuntunut? Valojen napsauttaminen päälle mielessäni? Kokemus luisui sitä kauemmas, mitä kovemmin yritin pakottaa sitä takaisin.
Kyyneleet valuivat poskilleni – kyllä, valuivat – kun tunsin menettäneeni tutun ja järkevän osan minua jollekin tai jollekulle, enkä ollut valintaa tehdessäni täysin ymmärtänyt, että tässä kävisi näin.
Että en voisi koskaan enää tuntea samaa synkronoinnin tunnetta.
Että en ehkä koskaan voisi ohjata avaruusalusta.
Että en enää tekisi tavallisia asioita.
Pystyin kuitenkin tekemään jotain, tai oikeastaan aika paljon. Ympärilläni kummallisesti toimiva fysiikka oli siitä paras osoitus. Pyyhkäisin naamaani ja irrotessaan kädestäni kyyneleet käyttäytyivät kuten niiden kuului, jäätyen ja muuttuen täydellisen pyöreiksi helmiksi tyhjiöön. Hienoa, vaikutus oli siis erittäin lokaali, todennäköisesti sidoksessa minun kosketukseeni.
Tämä toimi jotenkin omituisesti, mutta oppisin kyllä tämänkin homman, aivan kuten lapsena olin oppinut synkronoimaan. Ei se voisi olla niin vaikeaa. Aina voi oppia myös uusia taitoja, kadotettujen tilalle.
Niistin vielä kerran ja puristin varovasti yhtä ex-puheenjohtajan artefaktin sakaraa. Minusta ei juuri nyt ollut tuottamaan kipua itselleni. Osin se johtui siitä, että pieni osa minua aavisteli, että en kenties pystyisi enää tuntemaan sitäkään normaalisti. Uudet ikävät yllätykset eivät maistuneet juuri nyt.
Yritin siis miettiä jotain oikein mukavaa. Sitä tulevaisuutta, jonka yhä halusin. Me menisimme Marsiin, korjaisimme mitä Ye-Seo nyt sitten halusikaan tehdä, ja pyrkisimme tekemään Koalitiosta avoimen ja oikeasti tasa-arvoisen kansainvälisen yhteistyöjärjestön. Tonkisin juurta jaksain kaikki epämääräisyydet tekoälyn ympärillä, enkä antaisi kenenkään enää salailla sellaista, minkä salailussa ei ollut mitään mieltä.
Helpommin mietitty kuin tehty ja toteutettu, mutta artefakti vastasi. Hyvin heikosti, aivan eri tavalla kuin minulle tuttu pyramidi, jota olin jo alkanut ajatella omana artefaktinani. Nyt sitä ei tainnut enää olla olemassa, fyysisenä kappaleena ainakaan.
Pyramidi oli lakannut olemasta, koska olin jotenkin tehnyt siitä osan itseäni. Muuttanut sen valkoiseksi vektoriksi ja tunkenut sen osaksi jokaista soluani – tai ehkä solu oli tässä yhteydessä jopa liian iso rakenne. Jokaista atomiani?
”Osaatko sinä auttaa? Minä taisin sössiä asiani. En ole kyllä pahoillani edellisestä isännästäsi. Herra Rossellolla olisi ollut monta tilannetta, jossa olisi voinut jättää leikin kesken. Mutta se mies ei valinnut niin.”
Piikikäs tähti tuntui humisevan ja tärisevän, kunnes se asettui käteeni pehmeästi, pehmeämmin kuin sen sakarat antoivat olettaa. Olin toki oppinut jo kauan sitten, että artefaktin näennäisellä muodolla oli hyvin vähän tekemistä esineen oikean geometrian kanssa.
Ehkä se piti minusta kuitenkin, vaikka olimme taistelleet monesti. Tai ehkä artefakteilla ei ollut mitään todellista tahtoa tai älykkyyttä. Ne taisivatkin olla vain meidän kaikukammioitamme, kertoivat meille sen, mitä halusimme kuulla. Vahvistivat käyttäjissään sitä, minkä löysivät ja kärjistivät sen äärimmilleen.
Ottivat tunteet ja loivat niistä meidän tieteellemme tuntemattomalla algoritmilla uusia, hetkellisesti fysiikan lakeja muokkaavia todellisuushäiriöitä.
Heijastivat käyttäjänsä ajatukset takaisin.
Näyttivät mitä niiden käyttäjä halusi nähdä.
Ainakin Jake Rossellolle artefakti oli toiminut juuri niin.
Minä olin halunnut löytää maailmasta jotain järkeä, joten minä olin tie. Halusin löytää ratkaisun, joten sain kuulla olevani avain. Niinkö helppoa se oli?
Sisälläni oleva tyhjyys tuntui kumisevan. Artefaktin ohjeet ja ääni olivat vain osa minua. Jotain, jota olin toivonut niin kovasti, että se oli muuttunut todeksi.
Toisaaltahan tämä tarkoitti, että kuulemani ääni, näkemäni kukka, kaikki se – se oli kaikki minua ja minun luomaani. Se lähti minusta ja oli aina ollut minun, vaikka en ollut uskonut siihen itse, vaan olin tarvinnut jonkin välityskappaleen ja tunteen jostain muinaisesta ja minua viisaammasta.
Jos päätin olla jotain, sitten olin se. Minä voisin olla mitä halusin.
Olisin halunnut uskoa siihen, että meitä edeltävä laji olisi ollut ihmisiä viisaampi. Että jokin älykäs olisi osannut oikeasti auttaa, kertoa mihin mennä.
Harmi vain, että se laji oli tuhonnut itsensä ja tulevaisuutensa. Kannattiko sellaista uskoa ja kuunnella?
Jos ihmiskunta halusi kasvaa aikuiseksi kosmisessa mittakaavassa, emme me voineet kysyä meitä edeltäviltä, mitä tehdä. Meidän piti tehdä omat päätöksemme ja omat ratkaisumme, ei luottaa siihen, mitä joku toinen sanoi. Ne tiedot saattoivat olla vanhentuneita tai ihan vain vääriä.
Aiemmin olin ajatellut, että artefaktien ääni oli jonkinlainen lopullinen kosminen totuus.
Meidän edeltäjämme olivat antaneet meille voiman muuttaa asioita, mutta ei sen enempää. Ei niilläkään ollut todellista vastausta mihinkään. Minun pitäisi löytää todellinen vastaus ihan itse.
Olla tie ja avain.
Hymähdin, sillä artefakti oli lopulta ollut oikeassa, mutkan kautta vain, eikä se tulisi ikinä itse ymmärtämään tätä. Se oli vain esine.
Mikähän minä olin? Ihmisen ja artefaktin jonkinlainen yhteenliittymä. Jotain uutta ja outoa taas.
Tuntui kyllä ihan samalta, ja ajatukseni tuntuivat olevan yhä minun. Ei tehnyt mieli alkaa julistaa totuuksia oudolla kumisevalla äänellä. Teki yhä mieli teetä ja irtokarkkeja. Ajatus ihmisjoukolle puhumisesta ahdisti yhä. Olisin halunnut halata Joshia. Artefakti tuskin haluaisi sitä.
Piti luottaa siihen, että kyllä tästä jotain tulisi.
Ehkäpä minulla sitten voisi olla jalka taas. Varpaat, joita en oikein osannut heilutella erikseen ainakaan. Pienin varvas kääntyi vähän hassusti ja sen kynttä oli vaikea leikata. Nilkassani oli pieni pigmenttiläiskä. Yksi kohta kantapäässäni oli aina karheampi.
Muistelin, millaista oli huljutella jalkoja vedessä, nostaa ne saunan lauteille, vetää pilottipukua jalkaan – ja sen, miten Josh kutitti jalkapohjaa kunnes olin tarpeeksi monta kertaa protestoinut ja mutristellut naamaani yrittäessäni kaikin voimin olla nykimättä ja kikattamatta.
Kun katsoin alas, musta savu tiivistyi hitaasti ensin läpinäkyväksi, sitten kiinteämmäksi, ja lopulta ihan tavalliseksi jalaksi. Varpaineen kaikkineen, aivan saman muotoiseksi kuin ennen, kiiltävän mustana vain.
Heiluttelin varpaita, sivelin uutta vanhaa säärtäni.
Joku saattaisi kyllä kysellä tästä, jos jättäisin jalan savun näköiseksi.
Pinnistelin ja kokeilin, saisinko muutettua tämän raajan sen näköiseksi, kuin pilottipuku peittäisi sitä yhä – mutta tilanne kilpistyi samaan kuin aiemmin näkymättömyystemppujen harjoittelun kanssa. Olin huono muuttamaan artefaktisavun väriä tai ulkomuotoa, oli helpompaa säätää kiinteyttä ja muita ominaisuuksia, jotka olivat muihin asioihin kuin estetiikkaan liittyviä.
Sain jalan muutettua mattamustaksi, se saisi luvan riittää.
Ehkäpä minä sitten vain olin tällainen. Ulkomuotoasiat eivät onnistuneet kovin hyvin ja olkoon sitten niin. Ei kai yhden ihmisen tarvinnut ihan joka asiaa osata?
Otin vauhtia ja suuntasin siihen avaruuden pisteeseen, jossa tuntui jotain etäisen pinkkiä.