Lähetin Melissalle lopulta kysymyksen, johon tämä ei vastannut. Pahaenteistä? Äärimmäisen, mutta ongelmalistallani ei kovin korkealla. Mainitsin siitä kyllä Seiralle, joka oli ottanut tehtäväkseen ottaa yhteyden kaikkiin luotettaviksi ajattelemiinsa henkilöihin. Jätin asian aikuisille, hoitakoon sitten, jos halusivat. Saimme tukea myös maan kamaralta: rehtori oli luvannut vedellä kaikkia mahdollisia naruja, jotta saisimme tukea pelastusoperaatiolle Kuuhun.
Meillä ei ehkä ollut vielä täydellistä suunnitelmaa, mutta sitäkin hiottiin jo amiraalien pöydässä. Kuten olin uumoillut, meidän tukenamme oli Khadijan lisäksi amiraali Sowande, sen lisäksi kaksi muuta amiraalia. Muutama Koalition amiraali tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen – arvattavasti Säätiön riveihin. Muutama arpoi vielä kantaansa, samalla kun me olimme päättäneet toimia.
Virallisesti tehtävänä oli huippusalaisen miekkavalaan ja Kuutukikohdan saaminen takaisin Koalition vaikutuspiiriin, mikä kuulosti korvaani melkoisen sotilaalliselta sekin. Vaikutuspiiriin? Kiertoilmaus, joka tarkoitti kannaltani ties mitä.
Sain istua tämän maitovalaan ruokalan nurkassa ihan rauhassa, kukaan ei edes pyrkinyt seuraan. Ulkopuolisuuteni jumitti sekä sisälläni että nyt ilmeisesti myös muiden mielissä. Huhut asemalla tekemistäni taikatempuista levisivät varmasti, samoin Joshin puuttuminen viereltäni kertoi omaa tarinaansa sekin. En ollut varma, halusinko ihmisten vain uskovan, että meille oli tullut ruma ero.
Ensimmäistä kertaa mielessäni kävi myös, että monet jo varmaan olettivat näkevänsä minut siellä missä Joshinkin. Ehkä minustakin juoruiltiin jotain pahantahtoista, kun tällainen eikukaan oli lyöttäytynyt yhteen tärkeän suvun tärkeän vesan kanssa. Siitä pitäisi kysyä Linniltä – jolle en ollut soittanut vieläkään, en edes lähettänyt viestiä.
Sama vanha ikävä syyllisyyden tunne velloi jossain alavatsassani samassa sotkussa tulisen tofuwokin kanssa.
Olin kuitenkin syytön. Heike oli käskenyt koko miehistöä välttämään viestien lähetystä ja käyttämästä Koalition kaistaa. Toimimme mahdollisimman salassa ja miehistön älylaitteet olivat nekin riski, joten ainoa kommunikointi tehtiin käyttäen meidän puolemme amiraalien kaistaa ja koodeja. Sitä ei liiennyt mihin tahansa turhiin hömppäpuheluihin.
Onneksi Heike oli luvannut välittää viestin, mutta koin silti, että henkilökohtainen soitto olisi ollut se oikea tapa toimia. Mutta en halunnut purskahtaa itkuun Linnin ja Thean nähden, halusin olla vahva, sellainen kuin Thea pystyi aina olemaan. Sellainen kuin minun piti olla nyt, kaikkien niiden takia, jotka luottivat minuun – että olisin koko maailman pelastava supertaikataikuri.
Nousin paikaltani kolistaen tarjotinta niin, että muutaman pöydän päässä oleva jutteleva porukka hätkähti ja katsahti suuntaani uteliaana. Olisi ollut todella mukavaa, jos olisin voinut sulautua seinään aina kun halusin. Artefaktikaan ei tainnut osata auttaa siinä, kaikki sen luoma oli mustaa ja maitovalaan seinät edelleen kovin vaaleat.
Yleensä pidin mustasta, mutta se oli tässä ympäristössä oikeastaan huono väri. Huomiota herättävä, mustetahra, varjo, läikkä jotain, mikä ei kuulunut Koalition hohtavaan ja kirkkaaseen maailmaan.
Synkistelevä ajatuskulkuni alkoi jo liipata sitä musiikkia, jota olin kuunnellut pahimmassa teini-iässä. Josh nauraisi tällekin, jos tietäisi.
Jouduin taas niistämään lujaa, koska Joshin ajatteleminen oli vaarallista. Päätyisin vain syvempään kierteeseen kohti lyriikoita, jotka oli kyllästetty sirpaleilla ja veripisaroilla ja ties millä sellaisella, josta tunteistaan epävarma teinityttö piti. Ääh, nyt piti lopettaa tämä. Pää pystyyn. Niin Joshkin olisi tehnyt! Tunteet eivät kuuluneet tehtävien suorittamiseen.
Sitä paitsi Josh oletti, että osaisin hoitaa homman. Tässä oli kyse luottamuksesta.
Palautin tarjottimen ja marssin pystypäin kohti maitovalaan ohjaamoa. Heike oli pitänyt sanansa ja järjestänyt minulle ohjausvuoron, mikä piristi minua huomattavan paljon. En ollut ohjannut avaruusalusta sitten kevään, ja tuntui, kuin minusta olisi jatkuvasti puuttunut jokin tärkeä osa.
Käytävällä kulki kiireisiä ihmisiä eestaas, yksi uskaltautui jopa vilkuttamaan minulle. Tunnistin vilkuttajan: yksi Alissan työkavereista keittiöstä, siltä lennolta hyvin kauan sitten. Otin muutaman askeleen ja käännyin taaksepäin, pojan suuntaan.
”Hei. En taida muistaa nimeäsi”, sanoin.
”Kukapa pilotti muistaisi”, poika sanoi ja kohautti harteitaan.
”En aio olla sellainen pilotti. Tai tehdä sellaista Koalitiota.”
Sanat tunkivat ulos suustani siihen malliin, että en ollut varmasti ehtinyt ajattelemaan niitä. Mutta se oli tottakin. Jos tästä pelastusretkestä tulisi jotain ja avaruuden yhteistyö olisi pelastettavissa, en aikonut olla mikään pelkkää omaa etuaan rummuttava tyyppi, joka piiloutuisi artefaktin taakse olemaan tärkeä ja tärkeilevä. Saattaisin tehdä tietysti niin ihan vahingossa, kun en osaisi puhua ihmisille, mutta tässähän sitäkin juuri korjattiin.
Joistain säännöistä ja ohjeista oli hyvä pitää kiinni jo turvallisuuden takia, mutta turha raja-aitojen luominen ei ollut järkevää. Tietotaito ja kontaktit piti olla vapaasti jaettavissa koko miehistön kesken.
”Hyvä kuulla. Tsemppiä ohjaamoon, älä myöhästy. Meidän toivo, saat vielä näyttää minulle joskus, osaatko oikeasti taikoa”, uusi tuttavuuteni sanoi.
Poika heilutti minulle kättään ja jatkoi matkaansa oletettavasti hyttinsä suuntaan. Jäin katsomaan selkää suu auki pöljän näköisenä kuin kala kuivalla maalla. Ja minunhan piti osata nämä avaruusjutut.
Tyyppi oli tosin oikeassa, olin kuluttanut aikaa johonkin turhanpäiväiseen kuhnailuun, eikä aikaa ollut hukattavaksi.
Ohjaamossa minua odotti Joshin isä, joka nojaili pilottituolin selkäosaan hyräillen rennon oloisesti. Osasin jo kuitenkin lukea Nivan perhettä aika hyvin, tässä oli tarkoituksena luoda minulle turvallinen ja mukava olo. Ihan kuin oltaisi juteltu vanhojen ystävien kesken.
Lauri oli jossain välissä vaihtanut pilottipukuunsa. Väreissä oli punaista ja aivan hitusen oranssia, sopien hiusten väriin. Katsoin taas kaihoisasti käsivarren arvomerkkejä ja niitä kahta siipeä, joita en ehkä koskaan saisi, jos Koalitio murentuisi Säätiön alle.
”Hei. Anteeksi.”
Koin parhaaksi aloittaa sillä, jo noin ihan varmuuden vuoksi.
”Joko on parempi olo?”
”Vähän”, sanoin, eikä se edes ollut valhe.
Lauri suoristautui pystympään ja katseli minua tarkemmin. Ei se minusta ollut mitenkään erityisen arvioiva katse, mutta en olisi ehkä halunnut sellaista tuijotusta appiukkoa vastaavalta taholta, varsinkin kun olin itsekin erittäin virtaviivaisessa pilottipuvussa.
Nostin katseeni ylemmäs, ja ymmärsin katsoa Laurin lippaa tarkemmin vasta nyt. Olin todella pölvästi pölhö, ja tavallaan helpottunut. Muoto oli täsmälleen sama kuin Joshin lipan, mutta siinä mihin minä muistin olevan pinkit hohtavat siivet, Laurin lipasta lähti auringonsäteen kaltaisia, hailakoita keltaoransseja valoviivoja viistoon, hieman kuin puolittainen sädekehä.
”Taisin olla epäreilu. Josh on kuitenkin teidän poika. Ja me olemme oikeasti tunteneet vasta vähän yli vuoden, niin ei minulla ole otsaa huudella kenellekään mitään”, kokeilin.
”Ei tämä ole helppoa minulle tai Seirallekaan. Mutta ymmärrän sinua. Varmaan me kaikki olisimme halunneet, että olisimme tavanneet toisin, mukavien kahvien merkeissä jossain.”
”Mitä nyt sitten?” töksäytin menemään.
”Koalitio? Vai Josh?”
Minun ei tarvinnut edes pitää miettimistaukoa. Kantani oli selvä.
”Josh. Totta kai.”
”Jos tunnen poikaani ollenkaan, ensimmäisenä viesti ei kilahda ainakaan äidin älylaitteeseen. Eikä isänkään. Ennen ei olisi välttämättä mennyt kenellekään, mutta minulla on pieni toivo, että sinä saatat olla eri maata.” Lauri katsoi suuntaani edelleen, kasvoillaan pieni hymynkare.
”Ai jaa.”
Se taisi olla kohteliaisuus. Älylaitteeni oli kyllä aivan hiljaa. Jos en olisi jo tiennyt, että sitä todennäköisesti kuunneltiin, olisin epäillyt ystävieni suunnilleen hylänneen minut yksin avaruuteen.
”En usko, että pääsemme Kuun luo ihan naarmuitta. Oletettavasti Säätiön aluksia matkaa tähän suuntaan. Näet sen itsekin kohta, ellet jo vilkaissut kapteeni Sommerin raporttia. Katsotaan, mitä käy.”
Aihe oli kummallinen käytäväksi läpi tällä tavalla, no, ohimennen. Mutta kaipa me kaikki jo tiesimme, että tilanne tulisi vaatimaan jonkinlaisia taisteluita. Niin pilotit kuin logistiikka kuin mekaanikot kuin moottoriteknikot kuin keittiö ja puhtaanapitokin, me olimme päättäneet, että tuli mitä tuli, emme antaisi tilanteen luisua enää yhtään enempää Säätiölle. Oman hengen uhalla jopa, ehkä. Voisiko sellaista päättää etukäteen?
”En katsonut, söin vain.”
”Katso kohta. Jokin kahakka on väistämätön.”
”Onneksi on jo kokemusta”, kuittasin kuivasti.
”Menen hoitamaan vielä muutaman puhelun Seiran kanssa. Älä aliarvioi sosiaalisten suhteiden ja pienten vastapalvelusten voimaa. Ne pelastavat monesta pulasta, vähintään yhtä monesta kuin muinaiset avaruuden asukkaat ja rehellinen turpaanveto.” Lauri kohensi lippaansa.
”Ai tekin tiedätte? Artefaktista?”
”Se on yleistä tietoa meidän porukan keskuudessa… no, kai meitä kapinallisiksi voi sanoa tässä kohtaa. Se sana tuntuu kyllä vähän pahalta. Olen aina pitänyt itseäni täysin Koalition miehenä.” Lauri irvisti teatraalisesti ja ilmeessä oli niin paljon Joshia, että se lähes ärsytti. Toivottavasti Josh ei saisi loistoideaa kasvattaa partaa.
Onnekseni Kuu tuli tunti tunnilta lähemmäs, ja mahdollisuus tehdä oikeasti jotain samalla tavalla. En pystynyt kunnolla ajattelemaan sitä, millaista olisi taas koskea Joshia. Rutistaa tätä niin, etten ikinä päästäisi irti. Mitä sitten tekisin, jos en enää voisikaan tehdä niin enää koskaan? Sellaista ajatusta ei pitänyt ajatella, tungin koko idean hyvin kauas ja pakotin itseni keksimään jotain, jonkin tyhmän vitsin edes.
”Jos oltaisiin Uusi Koalitio?” Hain ääneeni oikein innostunutta sävyä.
”Uusi X on historiassa yleensä tarkoittanut valloittajia ja alkuperäisen tukahduttamista”, Lauri heitti takaisin.
”Totta”, sanoin ja hymyilimme molemmat. Vinosti, tietysti. Jotkut ilmeet tarttuvat, vaikkei haluaisikaan.
Lauri vilkuili kohti ohjaamon ovea, ja muistin taas, että myös Seira oli pilotti. Äidin lippaa en osannut kuvitella tai arvata, ainakaan suoralta kädeltä. Ehkä jotain seesteistä ja mukavaa?
”Sinä pääset lentämään pitkästä aikaa”, Lauri sanoi.
”Niin. Se on… tai…” yritin hakea sanoja, joita oli taas vaikea löytää. Olin jo pärjännyt monta lausetta putkeen oikein loistavasti, joten ehkä kapasiteettini oli täynnä.
En osannut muutenkaan kuvailla, miltä lentäminen oikeasti tuntui. Sitä pystyi helpommin kuvaamaan sellaiselle, joka ei ollut koskaan lentänyt itse, mutta jollekulle, jolla oli vielä enemmän kokemusta kuin itsellä – se oli vaikeaa.
”Se on parasta, mitä on. Mistään muusta ei saa samanlaista vapauden kokemusta – vaikka tietysti seurasin aina jokaista Koalition ohjetta ja protokollaa piiruntarkkaan, totta kai”, Lauri sanoi ja virnisti uudelleen.
”Joo. Se on… olen iloinen, että olen täällä. Kaikesta huolimatta.”
”Minä olen iloinen, että pääsin tutustumaan sinuun. Kuu ei ole enää kaukana. Hoidetaan homma. Hyvää lentoa”, Joshin isä sanoi, heilautti kättään ja teki vaihtoeleen.
Himmeä ohjaamo ja sen puolipallon muotoinen näyttö kaareutuivat eteeni ja muistin, miten paljon minun oli ollut tätä ikävä. Ei enemmän kuin Joshia, mutta enemmän kuin mitään muuta, minkä tiesin. Tämä oli se, mitä minun pitikin tehdä, eikä minulla ollut vaihtoehtoja. Tämä oli se juttu, jossa minä olin paras.
Kuulin oven suhinan, ja sitten olin ihan yksin. Vain minä ja taivas ja tämä maitovalas, joka olin taas minä, tavallaan.
Näin sen kaiken, jokaisen arvon ja määreen, ne hohtivat silmissäni ja oikein pyysivät minua kiinnittämään huomiota itseensä. Korjasin arvon sieltä, toisen täältä ja huomasin, että hymisin tai hyräilin hiljaa, sekin tarttui.
Josh, minä olen melkein perillä, ja minä tulen hakemaan sinut.
Jonkinlainen ajatus muodostui päässäni, ei siinä mitään järkeä ollut, mutta siitä tulisi minulle vähän parempi mieli. Jos en saisi koskaan hihaani sitä merkintää, minkä eteen olin tehnyt töitä vuosikaudet…
Kosketin kädelläni omaa lippaani, jonka verkkomainen materiaali kiersi pääni ympäri muodostaen sivuille tutut rusetit. Lippani oli söpö, ehkä vähän lapsellinenkin. Mutta sitähän pystyi aina muuttamaan halutessaan.
Suljin silmät ja mietin Joshia – ketäpä muutakaan. Tiesin, että rusetit pienenivät aavistuksen, hörsöstä katosi osa ja tein lisää sulkia. Sulat voisivat olla minun juttuni. Ainakin artefakti oli ollut sitä mieltä. Emme olleet Joshin kanssa tehneet pilottipuvuistamme toisiinsa sopivia, mutta voisin tehdä jotain muuta, joka olisi samanlaista, satojentuhansien kilometrien päässäkin.
Rusettien kohdilta, korvieni takaa nousivat mustat siivet. Ne olivat ensin pienet ja ilmestyivät kuin salaa, vähän häveten olevansa olemassa, kuten omistajansakin. Muodon piirtyessä esiin erotin siitä tarkemmin sulkia. Annoin uusien siipieni taittua taakse ja sivulle, kuin oikeat linnun siivet.
Ne hyvin muistamani pinkit siivet olivat enemmän valoa ja siluettia, minun eivät olleet läpinäkyvät vaan kiinteät, vähän sotkuiset ja sellaiset ei niin kovin kuvaukselliset kuin minäkin.
Vanha minä ei olisi uskaltanut tehdä mitään niin näyttävää ja höpsöä, mutta olin jo erilainen kuin olin ollut vuosi sitten. Oli paljon, mitä en koskaan osaisi tai missä olisin hyvä, mutta en aikonut häpeillä ja pyytää anteeksi sen yhden asian suhteen, jonka todella osasin.
Minulla oli siivet ja minä osasin lentää.
Olin vuoden jälkeen tässä parempi kuin koko Koalitio yhteensä. Maailmankaikkeus oli käsittämättömän iso ja minä olin siinä vain uskomattoman pieni, pölyhiukkastakin pienempi jyvä. Mutta aivan samoin kuin yksi hiukkanen saattoi jättää jälkeensä pitkän vanan vuorovaikutuksia ja vaikka uusia hiukkasia, minä muuttaisin tämän koko homman, minä tekisin maailmasta paremman, minä pelastaisin Joshin ja olisin vihdoin se tyyppi, joka halusin olla.
Jos halusin olla se parempi tyyppi, minulla ei olisi varaa pelätä milloin mitäkin ja jäädä murehtimaan jo tapahtuneiden asioiden perään. Pitäisi vain jaksaa mennä eteenpäin tässä pienessä avaruuden nurkassa, jonka koin jo kodikseni. Vaikka sitten mustat siivet päässä, jos teki mieli.
Avaruus oli niin valtava, että sitä ei oikein pystynyt ihmisjärjellä käsittämäänkään. Synkronointi auttoi moneen asiaan, mutta mittakaavojen ymmärtämiseen se ei tuonut sen parempaa apua – piti mennä rajallisella ihmisen kyvyllä, ja se jäi aina avaruuden kontekstissa vajaaksi. Kuu oli nurkan takana, Aurinkokunta jo aivan jättimäinen, ja se oli kuitenkin niin pieni osa Linnunrataa, että sillä ei oikeastaan ollut edes mitään väliä. Ja Linnunrata niin mitätön osa koko maailmankaikkeutta, että silläkään ei ollut oikeastaan mitään väliä.
Uudet siivet lepattivat pääni sivuilla kun yritin rasittaa aivojani oikein olan takaa. Heiken raportti oli sekin nähtävillä – se näytti lähitienoolla olevan aluksia, joihin ei oltu saatu yhteyttä tunteihin. Nämä eivät vastanneet enää meidän puolemme lennonjohdon kutsuun, mikä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Säätiötä.
Ja siellä missä oli Säätiö, olisi todennäköisesti jonkinlainen taistelu. Mutta miten taisteltiin? Sitä ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Olin tietysti lukenut teoriaa ja pelannut lukemattomia pelejä, mutta varsinkin jälkimmäiset jättivät usein oikean fysiikan lähes huomiotta. Ihmiskunta ei taistellut avaruudessa, kuten Koalitio niin kuuluisasti väitti. No, nyt olisi ilmeisesti pakko.
Ohjaamon hämärä rauhoitti minua niin, että ymmärsin viimein, että minullahan oli joku, jolta kysyä vinkkiä jopa tähän. Joku sellainen, joka tietäisi suunnilleen kaikesta kaiken – tai niin ainakin oletin.
Kurkotin sen verran, että sain koukattua käteeni pilotin tuolin viereen jättämäni repun. Minun mukanani oli aina artefakti.
Pitäen edelleen kiinni kaikista aluksen järjestelmistä hamusin artefaktin käsiini repussa lojuvien roskien, karkkikääreiden ja käytettyjen nenäliinojen joukosta. Tumma pyramidi oli yhtä kiiltävä ja käsittämätön kuin aina ennenkin. Sen pinta huijasi: se ei oikeastaan ollut pyramidi laisinkaan, vaan se esitti sitä muotoa meidän neliulotteisessa avaruudessamme. Joistain kulmista katsomalla sivuja olikin jo paljon enemmän, ja pyramidin sisällä näkyi monen monituista kertaa laskostuvia rakenteita. Siitä saisi päänsäryn, jos esinettä jäisi tuijottamaan yhtään sen pidempään.
Artefakti tuntui käteeni viileältä. Koska synkronoin jo lipan kautta, minun ei tarvinnut erityisesti kurkottaa sitä kohti. Tunsin sen suoraan, osana itseäni aivan kuin maitovalaankin. Hetkessä välähti, että artefaktia oli kenties tarkoitus käyttää juuri näin. Ehkä ne toisetkin olivat ohjanneet omaa teknologiaansa näin, synkronoinnilla, ilman yhtään tavallista käyttöliittymää, näppäimiä ja näyttöjä ja sellaisia.
Ihmiskunta ei ollut koskaan lähtenyt sille tielle, koska synkronointi oli erikoistaito, jonkinlainen bonus, pieni lisä arkeen. Suurin osa ei jaksanut harjoitella, vain me suurimmat nörtit jaksoimme tuhrata lyhyen nuoruuden kyvyn kanssa leikkimiseen ja tutkimiseen, samalla päntäten luonnontieteitä ymmärtääksemme oikeasti.
Jos Melissa oli oikeassa ja synkronointi oli kaikkien tietoisten lajien tulevaisuus – jos se oli evoluution seuraava aste – mitä kyvyn harjoittamisen harvinaisuus kertoi meistä ihmisistä? Olimmeko me vain kerta kaikkiaan liian laiskoja, liian tottuneita helppoon elämään ja tasaiseen arkeen, jotta olisimme todella tavoitelleet sitä, mitä voisimme olla?
Ihmiskunta oli jo kerran melkein tuhonnut itsensä maapallon luonnon ajauduttua ekologiseen kaaokseen ja yhteiskuntien kaaduttua sekasortoon talouden romahdettua samaa kyytiä, ympäriinsä olivat mellastaneet niin taudit, rosvot ja hirmumyrskytkin, varmaan joku heinäsirkkaparvikin oli osunut mukaan. Minulle se oli historiankirjoissa kerrottua aikaa, mutta tiesin sen olevan myös totta. Ehkä se oli ollut jopa kauheampaa kuin kirjoihin oli uskallettu nykyaikana painaa.
Okei, minä halusin tietää. Ufoilla oli pakko olla tietoa suunnilleen kaikesta, ja mikä parempi paikka kysyä kuin avaruusaluksen ohjaamo. Työnsin kaiken synkronointini pyramidiin.
Artefakti värisi kädessäni ja avautui.
Pyramidista nousi kukka, joka oli olemassa sekä tilan ulottuvuuksissa että mielessäni. Se kerrostui myös aikaan – se oli nupullaan, mutta näin sen yhtä aikaa täysin auki, jokaisessa vaiheessaan. Se oli musta ja heijasti jokaisesta kulmasta spektrin, ei pelkästään näkyvän valon aallonpituuksilla vaan jokaista mahdollista aallonpituutta, niitäkin mitä ihmissilmä ei nähnyt.
En ollut koskaan ennen nähnyt niitä, en oikeasti – pystyin nappaamaan signaalin kyllä jos tilassa oli vaikkapa IR-sensori, siinä se. Nyt minä todella näin, kaikki ne hiukkaset ja aallot ja värit olivat yhtä ja samaa ja silti erikseen, musta kirkasvärinen kukka kädelläni tärisi ja hymisi hiljaa, lyhyet aallonpituudet olivat niin uskomattoman syvän väriset, että olisin halunnut osata piirtää tai maalata sen.
Jos joku kysyisi jälkeenpäin, miten pystyin ohjaamaan maitovalasta samaan aikaan, en osaisi vastata. Luulen, että artefakti auttoi minua. Ainakaan se en ollut kokonaan minä itse, ei mitenkään.
Artefaktin kukka oli kauneinta, mitä olin ikinä nähnyt – Joshin todellisen hymyn jälkeen. Mielikuva auttoi minua viimeiset hypyt yli energiatasojen portaiden, ja sitten minä kuulin sen.
Kukka sylissäni vastasi sanoin. Kirjaimet piirtyivät tajuntaani lujemmin kuin avaruusaluksen syöttämät parametrit koskaan. Ne jysähtivät kuin räjähdys ja hetken olin varma, että olin kaatunut tuolilta tai pyörtynyt tai menettänyt otteeni itse aluksesta. Mutta ei, siinä minä istuin edelleen, puristaen melkein mustaa ja yhä värillistä kukkaa kädet valkoisina.
HEI, EMMERIE.
Sanat olivat jossain, mikä oli todellista vain jollain tasolla. Ehkä näin siihen nykyisyyteen, jossa ne oli kirjoitettu. Se ei kuitenkaan ollut aivan sama, kuin todellinen nykyisyys. Jonkinlainen varjokuva tai heijastuma, tai kokonaisuus, sillä se oli myös ääntä, joka kuului kaikkialla yhtä aikaa.
Varmaan olisi pitänyt yllättyä siitä, että ufot tunsivat nimeni. Yllätyin oikeasti eniten siitä, että härveli puhui pojan äänellä. Ilmiselvästi pojan tai miehen ääni, ei onneksi Joshin, vaan matalampi ja syvempi – artefaktilla oli tilannetajua. Kiitos.
”Öö, hei? Tuota?”
Ensimmäisen kerran, kun ihmiskunta kommunikoi itselleen tuntemattoman älyn kanssa, olisi pitänyt yrittää jutella hieman hienommin sanoin. Valitettavasti artefakti oli kuitenkin minulla ja minä tunnetusti en ollut kovin haka verbaalisen lahjakkuuden suhteen. Olin sentään pystynyt saamaan suustani useamman kuin yhden sanan kerralla – koin siis onnistuneeni.
SINULLA ON KYSYTTÄVÄÄ.
”Joo. On. Minun pitäisi pelastaa… tai ei mitään. Minun pitäisi ilmeisesti pelastaa koko tunnettu ihmiskunta. Ettei käy köpelösti. Tai jotain.”
MINUT ON JÄTETTY OHJEEKSI SEURAAVILLE. MINÄ OLEN TIETO JA TIE. KYSY.
Pojan ääni ja määrätietoiset kryptiset sanat tuntuivat aika kummalliselta yhdistelmältä.
”Mitä teille tapahtui?”
Nyt kukka ei vastannut sanoin, vaan se näytti minulle pitkän sarjan kuvia ja välähdyksiä. Viesti oli osittain sama, minkä olin jo nähnyt, silloin Sebastianin laboratoriossa. Siinä oli laji, joka kehittyi. Ymmärsin sen nyt tietysti artefaktin luoneeksi sivilisaatioksi. Kuinka kaukana he olivat asuneet? Olivatkohan edes samassa galaksissa? Me emme olleet nähneet mitään vinkkiä kenestäkään muusta, emme siepanneet edes yhtä ainutta toisen sivilisaation radioaaltoa. Olimme yksin, ellei artefakteja laskettu.
Artefaktin luojat loivat näyssä toisen lajin, kuin kaltaisiaan, mutta ei aivan. Kuvan lisäksi kukka välitti minulle tunteen: ylpeyttä saavutuksesta, luojan ilo, mahdollisuus jutella muillekin. Koko sivilisaation läpi leikkasi onni ja uusi aika koitti. Mutta jotain meni pieleen.
En vieläkään ymmärtänyt sitä täysin, vaikka artefakti halusi kovasti näyttää kaiken minulle. Sen ymmärsin nyt, että laji oli luonut itselleen seuraa, tieteen kehitys oli johtanut lopulta tekoälyn luomiseen. Tekoäly, joka oli aivan yhtä todellinen ja viisas ja olemassa kuin itse biologinen lajikin. Eroa ei ollut, vaan kaikki oli yhtä ja samaa, harmoniaa ja syvää ymmärrystä.
KAIKKI LOPPUU AIKANAAN.
Pääni läpi virtasi nyt kuvia sodasta. Tajusin sen, koska artefakti kertoi – muuten kaikki aseet, rakennukset ja tapa vahingoittaa toista olisivat olleet minulle käsittämättömiä. Sen olisi voinut käsittää myös tanssiksi tai jonkinlaiseksi seremoniaksi. Mikään ei räjähtänyt, mutta viirit liehuivat ja kaupungit romahtivat hiljaa. Lopulta jäljellä ei ollut kuin hiljaisuus. Ketään ei jäänyt jäljelle.
”Jos te kaikki kuolitte, niin kenen kanssa minä nyt puhun?”
OLEN VIIMEISTEN HENKI. SAATTAISIT SANOA SITÄ MYÖS SIELUKSI.
”Vähemmän filosofisia konsepteja, enemmän luonnontiedettä, jooko? Olen niissä hyvä.”
Juttu alkoi lipsua suuntaan, josta en oikein ollut varma. Minä halusin pelastaa yhden poikaystävän, yhden järjestön ja kysyä sivussa vinkkiä avaruustaisteluiden taktisiin ulottuvuuksiin. En halunnut syvällistä keskustelua olevaisuuden luonteesta. Tai sinällään mielenkiintoista sekin, mutta ei kiitos nyt juuri tähän hetkeen.
SIVILISAATIOMME VIIMEISET LATASIVAT OLEVAISUUTENSA TIEDONJYVIKSI, JOTKA LÄHETIMME PITKIN MAAILMANKAIKKEUTTA. MEITÄ ON TUHANSIA. OLEMME OHJE SEURAAVILLE.
”Ohje mihin? Onko ihmiskunta siis oikeassa, kun välttelemme tekoälyn käyttöä?”
Olin toki joskus pohtinut itsekin sitä, oliko viisasta, että ihmiskunta oli tahallaan – ja ehkä myös peloissaan – jättänyt tekoälyyn liittyvän tieteen kehityksen sikseen. Emmehän me tarvinneet sitä mihinkään, meillä oli synkronointi. Ihmiset olivat hyviä elleivät parempia kuin tietokone, sellaisiinkin laskutoimituksiin ja temppuihin, joita oli ennen muinoin pidetty ihmisaivoille mahdottomina. Tarvittiinkin vain ihmisaivot ja teknologia yhdessä, tekemässä yhteistyötä.
EI OIKEASSA EIKÄ VÄÄRÄSSÄKÄÄN. TIE VIE ETEENPÄIN. PIDÄ KIINNI TIESTÄ. TIE ON KOHTALO.
”Mitä mä sanoin siitä konseptitasolla pysymisestä? Miten se luonnontiede? Kaipaisin vähän apua.”
TIE ON SE MITÄ SINÄ KUTSUT SYNKRONOINNIKSI.
”Ööh, selvä. Mitä sinä haluat minun tekevän? Jos kokeillaan niin päin?”
AVAA TIE.
Kukka käpertyi sylissäni kasaan, nuppu muuttui menneisyydeksi ja olin taas yksin.