Palaveri oli Koalition tiloissa niin lähellä meille osoitettua huonetta, että sinne päästäkseen piti ainoastaan hölkätä pienen pihan yli. Myöhästymisen pelko osoittautui sitä myöten hyvinkin aiheettomaksi.
Aamu oli alkanut varsin kätevästi ja toivoin onnekkaan tapahtumajanamme jatkuvan. En uskonut kohtaloon enkä onnenkantamoisiin, vaikka artefaktin sanojen takia minun olikin nykyään pakko uskoa sielujen kaltaiseen hömppään. Artefaktin usein huutelemaa tietä voisi alkaa etsiä seuraavaksi vaikka sateenkaarista tai muusta runokuvastosta – jos ilmiö olisi ollut mahdollinen ilman ilmakehää ja sadetta. Naurahdin kuvitellessani sateenkaarta avaruudessa.
Olin tosin nähnyt kukan terälehtiä avaruudessa, joten oikeasti minulla ei ollut varaa päättää, mikä oli mahdollista ja mikä ei.
Thea haukotteli kokoushuoneen oven edessä, vilkuttaen meille kädenheilautuksella. Tällä oli päällään ihan tavalliset vaatteet, ei viittaa, vaikka sen olisi voinut hyvin laittaa. Olimmehan menossa viralliseen Koalition tehtäväpalaveriin.
Vaaleat hiukset olivat tyypillisellä siistillä nutturalla ja Thea vaikutti paljon minua virkeämmältä. Se saattoi kyllä olla ihan vain meikin vaikutustakin.
”Automaatista saa kahvia ja varmaan teetä myös”, Thea vinkkasi.
Josh vilkaisi käytävän toiseen suuntaan, kohti nurkassa nököttävää möhkälemäistä laitetta. Automaattitee tuskin olisi kovin hyvää, mutta kelpasi tietysti paremmin puutteessa. Poikaystäväni ei kuitenkaan heittänyt ilmoille nirsoilevaa kommenttia, vaan jäi katsomaan automaattia.
Juomakoneessa oli varmaankin jotain hyvin merkittävää, sillä Josh hätkähti näyttävästi.
Käänsin myös katseeni kohti nurkkaa. Sen vierellä, meidän näkökulmastamme ison huonekasvin takana seisoi kaksi tuttua hahmoa, jutellen keskenään: toisella tunnistettavan hopeanvaaleat hiukset, toisella punertavat. Molemmilla oli kädessä kahvimuki, parilla vaikutti olevan varsin hauskaa keskenään, sen mitä vihreiden lautasenkokoisten lehtien välistä näin.
”Kuka kutsui mun vanhemmat paikalle?” Josh kuiskasi selkeästi hätääntyneenä, ilman minkäänlaista yritystä kuulostaa välinpitämättömältä ja viileältä.
”En minä ainakaan. Varmaan siskosi?” Thea vastasi kohteliaan tasaisella äänellä, välittämättä suuremmin Joshin mielenliikkeistä. Kaipa ne menivät Thealla jonnekin Joshin tyypillisen ylidramaattisuuden piikkiin.
Huomattuaan meidät Joshin vanhemmat kävelivät kohti, ohittaen aulan pienimuotoisen huonekasviviidakon. Lauri kaappasi poikansa suoraan syliinsä välittämättä siitä, että Josh protestoi äänekkäästi. Seira kohdisti katseensa minuun, hymyili ja nyökkäsi.
”Mukava nähdä hieman rauhallisemmissa merkeissä.”
”Kuten myös”, vastasin takaisin.
Tiesin, että Josh ei ollut tilanteeseen erityisen tyytyväinen, mutta nieli kuitenkin tappionsa ja päätti näyttää neutraalia naamaa. Rento tyylikkyys sopi moniin tilanteeseen, erityisesti vanhempien kanssa toimiseen. Pokerinaama palasi, kun tilannetta ei voinut enää muuttaa.
Olin itse äärimmäisen iloinen, että minun ei tarvinnut tehdä töitä vanhempieni kanssa. Jo se, kun äiti oli yrittänyt aikoinaan auttaa kielten läksyissä, oli ollut tarpeeksi kiusallista. Muistin kiinan lausumisharjoitukset olohuoneessa ja häpeästä muistuttava kimpale kertyi uudelleen jonnekin alavatsani tienoille, vaikka niistä hetkistä oli vuosikausia aikaa, ja surkeat ääntämisyritykseni eivät olleet kuuluneet olohuonettamme kauemmas.
Oikeassa elämässä lausumistaidollani tai sen puutteella ei ollut lopulta ollut merkitystä, ainakin herra Jakelle kuittailu oli käynyt varsin onnistuneesti huonosti lausutulla kiinalla. Oikeastaan oli jopa parempi, jos olin vahingossa sanonut jotain törkeämpää kuin olin tarkoittanutkaan.
”Jospa sitten siirrymme itse asiaan?” Lauri kuittasi ja avasi kokoushuoneen oven omalla salausavaimellaan. Linn ja Tuur olivat jo paikalla, istuivat huoneen keskiriveillä jutellen keskenään. Olimme ainoat paikalla: kokouskutsu oli ollut salaileva ja epämääräinen, mutta ihan näin pientä osanottoa en ollut odottanut.
Me emme olleet saaneet kokoushuoneen avainta kokouskutsun mukana. Kenties Tuur piti ovien ja lukkojen selvittämistä hauskana harrastuksena, se sopi välipalaksi kaiken informaationkalastelun lomaan. Pitäisi kenties kysyä vinkkejä joskus.
Etsin vapaan tuolin ja viitoin Joshin viereeni istumaan.
Pienellä eleellä Josh viestitti takaisin, että olimme unohtaneet hakea juomat. Niin tietysti. No, palaveri pitäisi nyt pärjätä ilman, ainakin taukoon asti. Meille oli varattu koko aamupäivä aikaa, ja toivoin, että mielenkiintoni pysyisi yllä ilman teemukia.
Seira nosti kätensä ja veti vaalealle seinälle eteemme jos jonkinlaista kaaviokuvaa. Kaikki me kohensimme ryhtiä, tulossa ei ollutkaan pelkkä tasaisen tylsä monologi matkan yksityiskohdista ja reittisuunnitelmasta. Kirkkaassa hologrammissa oli jotain, mistä ei voinut erehtyä, jos oli istunut alustekniikan luennot edes puoliksi hereillä: suuritehoinen laser ja maitovalas, jolla oli valtavat purjeet. Ajoainesäiliöt olivat alusskeemassa yhä tutulla paikallaan, joten aivan täysin Koalitio ei luottanut purjetekniikkaan.
Varsinaisesti valon käyttäminen fotonituulen luomiseen ei ollut mikään avaruutta mullistava uusi idea, vaan jo vuosisatoja vanha teoria. Verrattuna nykyiseen häivetekniikkaan, keinopainovoimaan ja painovoiman manipulointiin se oli oikeastaan antiikkinen ajatus, mutta hyvinkin pätevä sellainen. Ongelmaksi toteuttamisen kannalta olivat lähinnä koituneet logistiset haasteet. Koalitio pyrki luopumaan ajoaineen käytöstä, se oli vanha reliikki rakettitekniikasta, josta ei oltu päästy täysin eroon edes manipuloimalla painovoimaa. Alusten liikuttelu painovoiman manipuloinnin avulla ei onnistunut täysin vieläkään, ainoastaan planeetan tai hyvin ison kappaleen pinnalta noustessa tekniikasta oli merkittävää hyötyä.
Josh oli ensimmäisenä hereillä ja esittämässä ne vaikeat kysymykset, mikä ei yllättänyt minua lainkaan.
”Äiti hei? Ihan kiva purjelaiva, mutta millä Koalitio meinaa ampua meidät matkaan?”
Olimme testanneet purjeita jo useammalla matkalla, niitä oli lisätty moniin aluksiin tutkimustarkoituksessa. Minun tietojeni mukaan Koalitio ei ollut saanut lupaa rakentaa kiertoradalle valtavaa laseria, vaan Maan hallitukset olivat torpanneet sellaiset haaveet.
Syvemmälle Aurinkokuntaan suuntautuviin matkoihin tarvittiin laser, joka olisi voinut tuhovoimallaan käristää puolet Maapallosta – suunnattuna alas, ei ampuakseen avaruusaluksia matkaan. Yhdenkään valtion hallitus ei halunnut Koalitiolle sellaista valttikorttia.
Tosin tilanteen olisi luullut muuttuneen, olihan meillä sota-aluksiakin nyt. Niillä ei kuitenkaan uhattu suoraan yhtäkään maanpäällistä valtiota, koska miekkavalaalla ei voinut lentää ilmakehässä. Niitä ei oltu suunniteltu siihen.
”Sehän se olikin kiistakapula pitkään. Noh, olemme hieman salaa valmistelleet tätä ja rakentaneet laserin kehikon jo valmiiksi. Piilottelimme sitä keinotekoisen asteroidikuoren sisään”, Seira sanoi.
”Kuulostaa helkkarin hankalalta ja resursseja vievältä”, Josh sanoi.
”Sitä se olikin.”
”Miten ihmeessä saitte luvan laseriin?” Thea kysyi, istuen selkä suorassa ja kädet pöydän päällä, jähmettyneenä kesken sormiennaputusasennon.
Seira virnisti, pyyhkäisi kuvan hetkeksi sivuun ja nosti kahvikuppinsa pöydältä. Tämän letti heilahti liikkeen mukana ja ohitti kupin vain joidenkin millimetrien marginaalilla.
”Joskus on helpompi pahoitella jälkikäteen. Purjeiden käyttö tekee Aurinkokunnan laitamien valloittamisesta oikeasti mahdollista, eikä pelkästään ison hintalapun imagotutkimusmatkailua. Asteroidivyöhykkeen mineraalien hyödyntäminen on tehtävä kannattavaksi, näin voimme viimein onnistua siinäkin.”
”Tämänkö parissa te olette tehneet töitä viimeiset vuodet?” Josh jatkoi kyselyään.
Lauri vilkaisi meitä kiusaantuneen oloisena, yleensä niin rehellisinä tuikkivat silmät katsoivat nyt meidän ohitsemme kokoustilan takaseinää.
”Kyllähän sinä tiedät, että yksityiskohdat ovat luottamuksellisia.”
”Joo, joo.”
”Mutta jos teitä kiinnostavat suunnilleen julkiset pikkudetaljit, Koalitio ei omista laseria, vaan sen ovat yhteistuumin rahoittaneet tietyt yksityishenkilöt, tiedettä edistääkseen.”
Linn kohotti kulmakarvansa jonnekin korkealle otsahiuksiensa alle.
”Ymmärsinkö oikein, että te annatte kauniilla tarjoiluvadilla maailman superrikkaille myös superaseen?”
”Emme tietenkään, ei tämä ole mikään supersankarielokuva”, Seira sanoi.
”Itse laseria ei voi käyttää eikä käynnistää, ellei amiraalien neuvosto, Koalition lennonjohto sekä Koalitiota valvova maanpäällinen valtioista koostuva komitea anna lupaa. Kaikilla on käynnistyskoodin osa, ilman niitä ei tapahdu mitään. Jokaisen laukaisun pitää olla yksimielinen. Rahoittajamme sitoutuivat siihen, että heillä ei ole laukaisuihin sananvaltaa.”
”Kai ne jotain siitä saavat?” Linn kysyi.
”Mainetta ja kunniaa sekä mahdollisuuden matkustaa Koalition aluksilla. Kaupallinen ja yksityisiin voittoihin pyrkivä avaruuden hyödyntäminen on edelleen kiellettyä, mutta tässä voimme antaa hieman periksi, yhteisen hyvän vuoksi”, Seira selitti.
”Koko laukaisukuvio kuulostaa aikamoisen byrokraattiselta”, Josh sanoi.
”Voiko sen hakkeroida?” Tuur tiedusteli viattoman oloisesti.
”Ei ainakaan millään tunnetulla tavalla. Salausavain on niin monikerroksinen, että siihen menisi vuosikymmeniä”, Seira jatkoi.
Jos Joshin vanhemmat olivatkin turhautuneita meidän kyselytulvastamme, kumpikaan ei ainakaan näyttänyt sitä. Seira hymyili tutun vinosti, kuin haastaen meidät kysymään hankalimman kysymyksen, jonka keksisimme.
”Onko kukaan, joka osaa ohjata artefaktia, yrittänyt hakkeroida mekanismia?” kysyin samaan näennäisen viattomaan sävyyn kuin Tuur oli tehnyt hetki aiemmin.
”Ymmärrän, mitä yritätte sanoa. Ei ole. Senkin takia meidän on saatava kolmas artefakti takaisin Koalition hallintaan. Lisäksi haluamme Emmerieltä muutaman testin ennen lähtöä. Käsittääkseni olet varsin ansioitunut kryptologian saralla.”
”Onnistuu”, vastasin.
”Ja vastapuoli on näkymätön”, Thea mutisi.
”Se ei teoriassa ole mahdollista, mutta kaikki amiraalitkin ovat jo sillä kannalla, että mikään muu ei selitä alusten katoamista Kuusta”, Lauri puuttui keskusteluun.
”Minä näin sen”, Josh sanoi.
Seira huokaisi, ei kuitenkaan kyllästyneen oloisena. Luin siihen enemmänkin turhautumista, sillä tilanne oli varmasti Koalitiolle kiusallinen. Alukset olivat olleet kadoksissa jo vaikka miten kauan, eikä meillä ollut mitään järkeviä johtolankoja, paitsi mystinen Ye-Seo. Tiesiköhän virallinen Koalitio naisesta kaiken sen, mitä mekin?
Jossain vaiheessa seikkailuitaan sitä tulee hieman vainoharhaiseksi, varsinkin kun vastapuoli rikkoo kaikkea tunnettua fysiikkaa.
”Laserin käyttäminen laivaston matkaan lähettämiseen näkyy koko aurinkokuntaan. Sitä välähdystä ei oikein voi olla näkemättäkään, eli teemme itsestämme oikein ison huutomerkin, erityisesti mahdollisten vihamielisten tahojen suuntaan”, Thea sanoi paljon järkevämmin kuin olisin itse osannut muotoilla.
Seira vilkaisi aviomieheensä ja Lauri nyökkäsi. Tokihan Joshin vanhemmat olivat miettineet tätä. Se saattoi hyvinkin olla yksi suuri syy, että kaksikko oli ilmoittautunut mukaan koko reissulle.
Tiesin, että Joshin vanhemmatkin olivat tunteneet Heiken. En uskaltanut kysyä, vaikuttiko Heiken kuolema päätökseen lähteä Marsiin vai ei. Heikestä ääneen puhuminen toi mukanaan aina saman lopputuleman: jostain kurkun seudulta nouseva karheus ja kykenemättömyys tuottaa yhtään sanaa. Olisin vain avannut tyhmänä suuni ja sulkenut sen taas.
”Koalitio on kaiken tämän myllerryksen keskellä tehnyt parhaansa paikantaakseen Jake Rossellon ja tämän oletettavasti Koalitiolta anastamat alukset. Mitään ei ole löytynyt, ei pölypilveäkään tai minkäänlaista heikkoa signaalia, joka kertoisi näiden nykyisestä olinpaikasta mitään.”
”Toisin sanoen, meidän pitää olla varuillamme ja odottaa koko ajan pahinta”, Thea vastasi.
”Kyllä, mutta se ei poikkea Koalition normaalista protokollasta tällaisilla matkoilla mitenkään. Te olisitte kaikki joka tapauksessa varuillanne ja tekisitte parhaanne, eikö totta?”
Seiran äänessä oli hilpeyttä, joka ei oikein sopinut aiheeseen. Puhuimme kuitenkin mahdollisesta hengenvaarasta, joka kosketti kaikkia Marsiin lähtijöitä.
”Entä se anomalia? Mitä Koalitio tietää?”
Tuur käytti mukavaa ja rentoa äänensävyä, sellaista, mikä ei millään tavalla paljastanut, miten paljon tämä oli tiennyt anomaliasta jo aiemmin. Emme olleet kysyneet, mutta Tuurin tuntien, tällä oli takuuvarmasti ollut jonkinlaisia myyriä Koalition sisällä.
”Me tiedämme, että suurta osaa Marsia peittää jokin meille käsittämätön ilmiö. Sen luonne on meille arvoitus, sillä lukemat ja arvot eivät vastaa toisiaan. Se, mikä näkyy infrapunaskannissa, ei vastaa sitä, minkä visuaalisesti näemme. Eikä se säteile esimerkiksi radioaaltoja laisinkaan.”
Seira heilautti kättään ja antoi kuvan piirtyä eteemme hologrammina.
Olin tottunut näkemään Marsin punaisena kivenmurikkana, sellaisenahan se kaikessa materiaalissa esitettiin. Jokaisessa hologrammissa ja kuvituksessa, missä kuvailtiin punaista kivipölyä, korkeita vuoria ja hiilidioksidista muodostuvia napajäätiköitä.
Planeetta oli yhä suurimmaksi osaksi punainen, mutta sen halkaisi suuri, mustankelmeänä kierteilevä tahra. Epämääräisine rajoineen ja kohoilevine muotoineen se oli kuin joku olisi heittänyt mustetta tai savea planeetan kylkeen. Toisaalta jokin edessäni pyörivän holomallin rosoisuudessa toi minulle mieleen epämääräisen, pahanlaatuisen luomen, joka oli ilmestynyt planeetan pintaan.
”Ja kukaan ei ole huomannut tuota?” Josh nosti katseensa suoraan vanhempiinsa. ”Marsin pinnan näkee varsin hyvin kaukoputkellakin. Kuka tahansa amatööri tähtiintuijottelija havaitsee tuon.”
”Anomalia on laajentunut tuon kokoiseksi vasta hiljattain. Todennäköisesti ilmiö ylittää uutiskynnyksen hetkellä millä hyvänsä, vaikka Koalitio mitä ilmeisimmin yrittää hiljentää uutisen”, Lauri sanoi.
”Yrittää, mutta ei enää pysty”, Linn sanoi.
”Niin. Joten meillä onkin nyt kiire. Suurin osa Koalitiota ajatteli, että voisimme seurata ilmiötä rauhassa vielä pitkään.”
”Haluatteko, että me menemme tuon … jonkin sisään?”
Lauri ja Seira vilkuilivat toisiaan. Punertava oranssi ja tuttu hopeanvaalea vierekkäin olivat aika harmoninen yhdistelmä. Vasta nyt mieleeni tuli, että Laurin hiukset ja parta toivat oikeastaan mieleen Auringon, Seiran hopeanvaalea taas Kuun. Sopivaa avaruussuvulle.
”En usko, että se on tarpeellista, mutta emme voi olla varmoja siitäkään. Tarkoitus on tutkia tilannetta kiertoradalta ja tuhota tuo, mikä se onkaan. Siksi miekkavalaat ja muuta asearsenaalia tulee mukaan. Lisäksi teidän tarinanne herättää huolta siitä, että vastassa ei ole pelkästään vanhasta Marsin tukikohdasta karannut villiintynyt tekoäly tai vastaava, vaan jotain inhimillisempää.”
”Siis Ye-Seoa ei saa tuhota suoraan, koska se on ehkä ihminen vielä?” Josh kysyi.
”Hänen kanssaan voi kenties neuvotella, tekoälyn ei. Koalitio on kyllä vuosien varrella yrittänyt sitäkin.”
”Reediä ette sentään tunkeneet mukaan tälle reissulle? Eikös sellaisesta dronenohjauskyvystä olisi hyötyä tässä, jos joudumme taistelemaan artefaktin käyttäjää vastaan? Jos siis herra ex-Säätiö ilmestyy paikalle”, Linn tiedusteli.
Seira meni hieman hankalan näköiseksi. Linn oli mitä ilmeisimmin sohaissut jotain, varmaan tarkoituksella. Koko tämä tilanne oli täynnä jännitteitä. Minä ja vanha kunnon opiskeluryhmä B emme enää olleet naiivin kirkassilmäisiä nuoria, vaan ymmärsimme enemmän. Tajusimme oikein hyvin, millaiseen liemeen olimme itsemme ja kaveriporukkamme asettamassa. Oli siis viimein aika kysyä aikuisilta kaikki vaikeat kysymykset – ja tulla kohdelluksi aikuisena aikuisten joukossa, ei nuorina kadetteina, joista piti pitää huolta ja jotka pysyivät turvassa parhaiten, jos näille kertoi mahdollisimman vähän mitään oikeaa tietoa.
”Reed ei ollut käytettävissä. Amiraali Cookella on oma projekti, jonka takia Reed on varattuna.”
”Niinpä tietysti”, Josh kuittasi. ”Se nainen ei luovuta tekoälytutkimuksensa kanssa.”
”Eikä minusta pitäisikään, Joshua”, Lauri sanoi poikansa vierestä. ”Nythän sekin tutkimus on Koalition valvomaa ja Koalition resursseilla tehtävää. Toisin kuin Säätiön alla, voimme nyt valvoa, että kaikki on eettisesti toteutettu ja minkäänlaisia väärinkäytöksiä ei tapahdu. Olisi typerää Koalitiolta, jos emme tutkisi sitä tieteenhaaraa laisinkaan. Kukapa tietää, minkälaisia saavutuksia tekoälyn ja synkronoinnin liitto voi tuoda aikaan. Ehkä se on lopullinen avain Marsin anomaliaankin.”
”Eikö sua yhtään huoleta, että siinä hötäkässä ne kopioi esimerkiksi mut? Olisin voinut…”
”Kuolla”, Joshin isä sanoi yksinkertaisesti.
Koko huone seisahtui, eikä kukaan uskaltanut sanoa mitään. Olimme ihan väärässä paikassa todistamaan perheen sisäistä välienselvittelyä. Tavallinen piirteetön vaaleaseinäinen kokoushuone harmaine tuoleineen ja me muut. Olisiko meidän pitänyt heti hypätä Joshin tueksi? Olisiko ollut sopivampaa poistua, ja antaa perheen jutella keskenään?
Saatoin kuulla Linnin nielevän, minä tuijotin suoraan eteeni, jotain täysin yhdentekevää yksityiskohtaa kirkkaana heijastuvassa esityksessä. Minun pitäisi osata sanoa jotain, kieleni oli kasa lamaantunutta lötköttävää lihasta, joka ei suostunut liikkumaan mihinkään.
Tunsin tukehtuvani.
Seira jätti esityksen sikseen ja siirtyi itsekin lähemmäs poikaansa, kädet ojossa halatakseen. Josh tuijotti takaisin vailla mitään erityistä ilmettä kasvoillaan. Olisin halunnut Joshin olevan surullinen.
En tiennyt, osaisiko Josh sanoa oikeat asiat. Tällä kertaa en luottanut, että osaisi. En luottanut itseenikään, mutta jos olin jotain oppinut niin sen, että yrittäminen oli aina parempi vaihtoehto kuin jättää kokonaan tekemättä.
Pakotin itseni siihen, yritin olla se sankari, joksi Koalitio oli minut muovannut.
”Olisitteko te tulleet?” kysyin piipittävällä äänellä. Mielessäni se oli kuulostanut hienolta, syyttävältä ja mahtipontiseltakin.
”Emmerie pelasti minut”, Josh sanoi. ”Ei te. Ei Khadija, ei Ama. No, Laksu auttoi, omalla tavallaan, mutta sen kanssa nyt muutenkin olen tullut aina parhaiten toimeen. Oliko Koalitio taas tärkeämpi kuin me? Tärkeämpi kuin lapset?”
Varma ja syyttävä ääni kaikui huoneessa. Toivoin, että joskus osaisin kuulostaa samalta.
Sanojen välissä kuuluivat kaikki ne illat, jolloin Josh oli ollut yksin kotona, odottaen pitkiltä komennuksiltaan palaavia vanhempiaan. Emme olleet puhuneet siitä suoraan, mutta osasin arvata.
Josh ei koskaan puhunut näistä, ellei ollut aivan pakko. Ei varsinkaan tällä tavalla muiden edessä, vaikka kaikki paikallaolijat kavereita olivatkin. Tiesin Linnin ainakin imevän tämän kaiken itseensä hyvillään siitä, että näki jotain yksityistä. Thea kohensi asentoaan, valmiina puuttumaan kuten kapteenin kuuluikin. Ja Tuur tietysti oli yhtä hankalasti tulkittava kuin aina.
Epämääräisesti ajattelin, että tällaisen todellisen Joshin näkyminen muillekin saattaisi olla se viimeinen askel siihen, että Josh ajattelisi porukkaamme ystävinään. Tiesin, että toisiin luottaminen ei ollut Joshille ihan helppoa. Joshia pystyi lukemaan helposti kun huomasi, mistä asioista tämä ei puhunut, ja ystäväjutut tulivat tämän suusta aina paksun ironiakerroksen läpi.
”Minä ja äitisi epäonnistuimme tärkeimmässä tehtävässä, mikä vanhemmalla voi olla. Lastensa pitämisessä turvassa”, Lauri sanoi.
”Niin ei käy toiste, ja siksi me tulemme mukaan, vaikka menisitte artefaktin ja sinun hienon synkronointisi voimilla jonnekin fysiikan lakien ulottumattomiin. Sen lupaan”, Lauri jatkoi.
Josh vaikutti olevan poissa tolaltaan. Tämä näytti tuolilla istuessaan kamalan pieneltä, kädet jossain sivussa kaivautuneena taskuihin, ryhti lysyssä. Leuka kohosi silti määrätietoisesti, valmiina vastaamaan vanhemmille, kenties käärien oikeat tunteet johonkin nasevaan sanapyöritykseen.
”Josh…” mutisin tämän vieressä.
”En minä ryhdy tässä julistamaan mitään anteeksiantoa. Kaikkien edessä ainakaan.”
”Emmekä me ole sitä pyytämässä, Joshua”, Seira ilmoitti. ”Meidänhän tässä pitäisi pyytää anteeksi. Mutta vaikka me myöhästyimme viimeksi, tällä kertaa te saatte kaiken, mitä me voimme vanhempina ja Koalition edustajina antaa. En voi korjata vanhoja virheitä, mutta voin välttää uusia.”
”Kiitos sitten”, Josh sanoi yksinkertaisesti.
Asiaa ei selvästi ollut käsitelty loppuun. Siitä jäisi jälki, halusin tai en.
Tämä olisi vaikeampi korjata kuin hiukset.
”Kuinka ahtaalle te laitoitte Khadin? Mietinkin, että se antoi meille juttuja aika vähällä suostuttelulla”, Josh tuumasi, ääni tasaisena ja tavallisena.
Lauri pyyhkäisi ohimennen kasvojaan ja hymyili. ”Khadija toki, mutta oli myös pari muuta amiraalia, jotka olivat palveluksen velkaa. Pitkän uran pieniä hyviä sivuvaikutuksia, vaikkakin siinä kävi vuosien varrella myös niin, että ei ole ehtinyt olla perheensä kanssa silloin kun olisi pitänyt.”
—
Ennen lähtöä suureen tuntemattomaan minun piti vielä noutaa muutamat tavarat Tuurin asunnolta. Thealla ja Linnillä oli siellä joitain kasseja, joista olimme alun perin ajatelleet, että niitä ei saisi tavallisten Koalition matkatavaran painorajoitusten puitteissa mukaan. Onneksi Koalitio oli tullut vastaan – tai sitten kyse oli laserpurjeen avulla matkaamisen tuomista eduista – ja meillä oli mahdollisuus tuoda huomattavasti enemmän tavaraa kuin tyypillinen kahden kilon raja antoi myöten. Viisi kiloa oli suoranaista luksusta.
Minulla ei ollut mukanani oikeastaan mitään, mutta olin sentään tehnyt yhden oleellisen myönnytyksen ja hankkinut itselleni paremman tyynyn kuin mitä Koalitio standardina tarjosi. Joutuisin kyllä huolehtimaan siitä itse ja se vei tilaa, mutta kunnolliset unet olivat sen arvoiset.
Itselleni epätyypillisesti olin tarjoutunut avuksi, koska Linn ja Thea olivat yhä ostoksilla, Josh oli mennyt tyytyväisenä hiusliikkeeseen, eikä minulla ollut sen kummempaakaan tekemistä. Olin siis lupautunut matkatavaroiden hakuhommaan kun en muutakaan keksinyt. Lähestyvä laukaisu toi vatsanpohjaani tunteen, jonka tunnistin sentään jännitykseksi, ja siitä pääsi parhaiten eroon tekemällä jotain.
Tuttu rappu oli tähän aikaan hiljainen, sillä sektorissa oli aamupäivä. Lähes kaikki olivat töissä, sillä työttömiä ei avaruusasemilla ollut. Kuljin yhden lapsiperheen ohi, jotka olivat puheista päätellen matkalla leikkipuistoon.
Tuur avasi oven yllättyneen näköisenä. Olin melkein yhtä yllättynyt, sillä Tuur näytti jotenkin kummalliselta. Minulta kesti muutama sekunti prosessoida, että se johtui tämän pilottipuvusta ja siitä, että en ollut nähnyt poikaa siinä koskaan aiemmin.
Olin jo tottunut muihin kavereihini hassuissa, liiankin vartalonmyötäisissä ja kirkkaanvärisissä asuissa, siinä ei enää ollut mitään kummallista. Pitkä, hymyilevä, hyvin harteikas ja pääasiassa tummansiniseen pilottipukuun sonnustautunut Tuur edessäni oli sellainen näky, että sen olisi hyvinkin voinut laittaa johonkin Koalition mainokseen.
”Ai, se olitkin sinä. Tule sisään vaan.”
”Vain minä? Odotitko jotakuta muuta?”
”Ei sen niin väliä. Linnin ja Thean tavarat ovat tuolla nurkassa.”
Asunnossa oli käynyt pieni pyörremyrsky sitten edellisen visiittini. Tuur oli selvästi pakannut tavaransa valmiiksi: eteisessä oli siisti pieni matkalaukku sitä signaloimassa. Sohvalla, keittiön tasoilla sekä sivupöydillä sen sijaan lojui vaatteita, erilaisia purnukoita ja jopa papereita hujan hajan.
”Pakkaamisongelmia?” yritin tiedustella mahdollisimman neutraalisti, kun kuulin takaani kolinaa. Ehdin juuri ja juuri kääntyä ympäri, kun hoksasin tuijottavani epämääräisesti tuttuja kasvoja liiankin läheiseltä lähietäisyydeltä. Ihohuokosia ja vienosti sitruksinen hajuste.
”Sebastian”, Tuur sanoi jonnekin taakseni, kuulostaen närkästyneeltä.
”Meinasitko lähteä ilmoittamatta?” artefaktilabrasta tuttu Sebastian sanoi Tuurille, välittämättä minusta juurikaan.
Yritin kääntää pääni pois Sebastianin edestä ilman, että osuin tämän hiuksiin tai partaan. Olin luvannut tulla hakemaan tavaroita, en koskettelemaan vieraita miehiä. Jos Sebastian edes oli sitä tyyppiä, että halusi itseään kutsuttavan mieheksi. En muistanut ollenkaan, mitä sanaa muut olivat käyttäneet sanaa viitatessaan Sebastianiin nykyenglannilla joskus ikuisuus sitten, siellä Koalition labrassa.
”Itse asiassa juuri niin minä ajattelin tehdä”, Tuur sanoi, pyyhkien aiemman ilmeen kasvoiltaan, muuttuen vakavan oloiseksi.
”Se ei ole reilua”, Sebastian sanoi jonnekin suoraan ylitseni. Koin parhaaksi mennä aavistuksen kyykkyyn ja hivuttauduin Tuurin ohi kohti olohuoneen nurkkaa. Selvästi kummallakaan muulla läsnäolijalla ei ollut pienintäkään syytä kiinnittää huomiota olemassaolooni, se sopi minulle varsin hyvin.
”Jätin kyllä ohjeet, ja asunnon asioista on huolehdittu.”
”En puhu asunnosta. Et voi vain kadota jonnekin Koalition tehtävälle ties minne kuukausiksi, ties vaikka vuosiksi, juuri kun tästä alkoi tulla jotain.”
”Lupaukset muuttuvat”, Tuur sanoi, äänessään keveys, joka kuulosti minulle tutulta mutta myös jollain tavalla pakotetulta.
”Jos muuttuvat, sitten olen vielä loukatumpi. Mikä ihmeen leikki tai peli tämä sinulle on?” Sebastian sähähti.
Linnin ja Thean tavarat olivat tosiaan nurkassa, ja silloin mieleeni tuli, mitä oikeastaan tarvitsin vielä reissulleni.
”Hei, anteeksi että keskeytän, mutta onko teillä kummallakaan muistivihkoa? Tyhjää ja paperista. Ja vanhanaikaista kynää. Tarvitsen… yhteen salahommaan.”
Sebastian tuntui vasta nyt huomaavan, että olin paikalla. Tämä katsoi minuun hämmästyneenä ja näin tämän kasvoilta, miten tämä teki ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Närkästynyt ilme syveni lisää.
Minä löin kädelläni otsaani. Tästä pinteestä olisikin hauskaa puhua itsensä kuiville.
”Älä sano, että olet sekaantunut…” Sebastian lausui joka sanan äärimmäisen huolellisesti luoden painoa ja painostavuutta Tuurin suuntaan.
”Ei todellakaan ole!” huusin nurkasta vastaukseksi.
”En ole”, Tuur sanoi myös ja nosti kätensä jonnekin kasvojensa suuntaan. Oli vähän hankala nähdä, koska Tuur oli nyt minuun selin.
”Mikä tämä kuvio on? Olet todellakin selityksen velkaa”, Sebastian jatkoi.
”Emmerie on kollegani, ei sen enempää.”
”Seurusteletteko te?” kysyin mahdollisimman viattomaan sävyyn. ”Minä olen täällä vain, koska odotan, että poikaystäväni – joka ei todellakaan ole Tuur – saa omat asiansa hoidettua ennen kuin lähdemme sille Koalition tehtävälle”, pälpätin.
Sebastian tuntui jopa kuuntelevan, onneksi tällä oli tiedetyypin hermot ja analysointikyky. Loistavaa, minua ei enää luultu tämän hässäkän kolmanneksi osapuoleksi. Toivottavasti ainakaan. En varmastikaan ollut ollenkaan Tuurin tyyppiä. Tuur ei ollut minun tyyppiäni, vaikka ilmeisesti asioitaan salailevat pojat olivat. Miesmakuuni liittyi toki muitakin nyansseja.
”Emme me seurustele”, Tuur sanoi.
”Valehtelet”, Sebastian paukautti takaisin.
”Tavallaan”, Tuur sanoi.
”Tavallaan?” Sebastian risti käsivartensa, ei sentään mutristanut suutaan.
”En halua sotkea ketään mihinkään juttuun. Hei, se on oikeasti vaarallista, mihin olen menossa. Tutkimatonta aluetta. En minä halua mutkistaa mitään ja miettiä mitään vakavaa. En sen edellisen jutun jälkeen. En oikeastaan halua puhua koko asiasta”, Tuur sanoi huitoen käsiään. Ele ei ollut Tuurille kovin tyypillinen.
”Ja minä jään pitämään kämppää pystyssä? Täällä on yhä puolet sinun tavaroistasi. Meinasitko kadota ja jättää ne tänne talkkarille? Vai olenko minä enemmänkin herran palkkaama kartanon hovimestari?” Sebastian kuittasi.
”Ettekö te voi vain sopia, että homma jatkuu siitä mihin jäi kun Tuur palaa? Tai otetaan Sebastian mukaan. Varmaan Koalitio haluaa tehdä reissulla tiedettä, kerätä näytteitä, jotain. Oliko kummallakaan tyhjää muistivihkoa?” kysyin.
Tuur nosti kätensä kasvoilleen uudelleen.
”Kuulehan Emmerie. On varmaan, ikkunan edessä sivupöydällä, paperien joukossa. Ota sieltä, ja ota ne Linnin ja Thean tavarat, ja sitten voit käydä etsimässä Joshin. Miten olisi?”
”Yrität päästä minusta eroon”, sanoin oikein ovelalla äänellä.
”No kyllä, kun yritän tässä selvittää ihan itse sotkemiani ihmissuhteita.”
Otin vihon, vanhanaikaisen kynän ja kassit sekä yritin tunkea ovesta Sebastianin ohitse. Tämä hätkähti, antaen sitten tilaa, josta pääsin juuri ja juuri luikahtamaan ohi.
”Pussatkaa, niin se on sillä selvä!” huikkasin perään.
Olen aika varma, että Sebastian punastui.