Ihan tällaista kihelmöintiä ei ollutkaan ollut sitten sen, kun pääsin ihan ensimmäisen kerran ohjaamaan oikeaa avaruusalusta, ensimmäisellä harjoittelukomennuksella. Josh olisi heittänyt jonkun kihelmöintivitsin, mutta tämä oli sitä älyllistä kutkutusvarianttia.
Pääsisimme matkaan fotonituulen voimin, ja valonvälähdys näkyisi kyllä suunnilleen kaikkialle. Mietin, oliko Koalitio ilmoittanut siitä medialle etukäteen. En ollut katsonut uutisia hetkeen, olin ulkoistanut sen Linnille ja Joshille. Molemmat olivat luvanneet pitää silmänsä auki, jos vastaan tulisi jotain, mikä viittasi herra Jakeen. Epäilin sitä kyllä vahvasti, mutta oli viisasta hakea informaatiota kaikista mahdollisista lähteistä.
Vanha Koalitio ei olisi laittanut uutisiin mitään, mutta ehkäpä uusi voisi. En kyllä hetkeäkään uskonut, että mediassa kerrottaisiin koko totuus valonvälähdyksestä taivaalla. Totuudella oli taipumuksena saada aikaan paniikkia ja kuohuntaa, ja kaikenlainen sekasorto oli viimeinen asia, mitä Maa kaipasi.
Osasin jo ajatella kuten kaikki aikuiset Koalitiossa.
Toisaalta mitäpä minä Maan asioista välitin, kun oli varsin todennäköistä, että en voisi koskaan palata sinne. Olisin avaruuskansalainen, ihan kuin Josh.
Minun pitäisi puhua siitä omille vanhemmilleni. Oli helpompi väistellä aihetta, puhuisin sitten, kun tietäisin varmasti. Kun palaisimme Marsista. Kun ja jos, sitten, kun.
”Jännittääkö?” Linn kysyi toisella puolellani, lippakukkaseppele metsänvärisillä hiuksilla keikkuen.
”No joo. En ole edes ohjaamassa, sitten jännittäisi vähemmän. Tai no, paineet, en ole varma.”
”Minua taas jännittäisi enemmän, jos olisin sillä penkillä. Mutta toiset ovat ohjaamisneroja”, Linn jatkoi.
”Ja toiset kavereidensa hengen pelastavia sankareita”, heitin takaisin.
”Näkökulmakysymys”, Linn sanoi, mutta rennommin kuin ennen. Kulmat eivät rypistyneet, uskalsin katsoa Linniä suoremmin kuin pitkään aikaan. Jotain oli muuttunut, ja hyvä niin.
Olimme maitovalaan yhteistilassa. Alusta oli muokattu jonkin verran, eikä se ollut enää aivan tyypillinen standardimaitovalas. Ei-tutkimuskäyttöön tehdyt purjeet olivat tietysti yksi asia, mutta alukseen oli liitetty uusia asuintiloja. Ulkoapäin ne saivat aluksen näyttämään ulkomuodoltaan hieman osista kasatulta, tuoden mieleen vanhanaikaiset moduulirakenteet, joita oli käytetty avaruusasemilla ja joskus aluksissakin. Aluksessa oli myös iso lastiruuma, oikeastaan pienikokoinen hangaari. Tätä maitovalasta ei ollut tehty poseeraamaan kuvissa, sen verran epävirtaviivainen se oli.
Joihinkin tiloihin oli tehty pienempiä lisäyksiä mahdollisesti tavallista vaarallisemman matkan ja Ye-Seon todistetusti aiheuttaman painovoimahäiriöefektin vuoksi. Niinpä istuin siis tuolissa, jossa oli vanhanaikaisesti turvavyöt, aivan kuten kiertoradalle noustessa.
”Kai Josh hoitaa homman?” Linn kysyi.
”Josh on virnuillut viimeiset kolme päivää sitä, että saa istua ohjaamossa kun aivan ensimmäinen fotonipurjealus laukaistaan matkaan. Eli väittäisin että joo.”
Minua jännitti, ei niinkään Joshin takia, vaan yleisesti. Koko tilanne oli niin uusi, hieno ja kaikkea sitä, minkä takia olin alun perin kiinnostunut avaruudesta ja avaruusaluksista. Lähtölaskennan alkaessa en voinut kuin hymyillen miettiä vanhanajan rakeisia kaksiulotteisia videoita rakettien laukaisuista. Sellaista rääkkiä ja g-voimia ei enää päässyt kokemaan, ja hyvä niin: avaruusura oli mahdollinen niillekin, joiden fyysinen kunto ei ollut mitenkään huipputasoa. Vain ällillä ja synkronoinnilla oli väliä.
Tunsin potkaisun hetken verran, kunnes aluksen vakauttava järjestelmä alkoi tasapainottua ja tunne peittyi taka-alalle.
Matkustamotilaan oli järjestetty kiinteä näyttö lähtölaskun tarkkailua varten. Ikkunattomasta tilasta en tietenkään nähnyt purjeiden taittumista auki enkä meidät matkaan lähettävää valoa. Niiden komeuteen piti vain luottaa, enkä aikonut surkutella sitä, että laukaisu oli aluksen ulkopuolelta hienomman näköinen kuin sen sisältä. Minä sentään istuin aluksen kyydissä!
Sen verran asia kiinnosti, että katsoin laukaisun hidastusvideon kuusi kertaa, joka kerta eri kulmasta. Tieteellistä mielenkiintoa.
Matkanteon tasaannuttua uskalsin nojata taaksepäin ja sulkea silmät. Tämä oli todellista. Tämä oli myös turvallista. En ollut osannut hakkeroida Koalition järjestelmiä laukaisuun liittyen, joten tuskin kukaan muukaan.
”Nyt sitten vain toivotaan, että tiellemme ei osu pölyä tai korealaisia nanobottinaisia, ainakaan samaan aikaan”, Linn heitti.
Hymyilin takaisin. Suuri kiihtyvyys ja sitä myöten suurella nopeudella matkaaminen tarkoitti purjeidemme kannalta sitä, että yksikin väärin osuva avaruuden pölyhiukkanen olisi voinut tehdä niistä reikäisempiä kuin isäni vanhat sukat.
Vaikka purjemateriaalia oli kehitetty pitkään ja hartaasti sekä toimimaan laserin aallonpituuksien suhteen mahdollisimman tehokkaasti että mahdollisimman vahvaksi ja kevyeksi, riski oli aina olemassa. Niinpä maitovalaan painovoimageneraattoreita oli hienosäädetty, kunnes matkalennossa niitä voisi käyttää eräänlaisena kilpenä purjeille. Se oli lähimpänä minkäänlaista suojakenttää, minkä ihmiskunnan tiede oli tähän mennessä saanut aikaiseksi: toimiva ainoastaan pienenpientä avaruuspölyä vastaan, mitään isompaa sillä ei vielä pystynyt pysäyttämään. Yli herneen kokoiset esineet joutuisimme kuulemma ampumaan tai kalauttamaan muilla keinoin toiselle radalle.
Artefaktin voimin voisin kai tehdä paremman kilven. Tutut kuusikulmiot välkähtivät mielessäni.
Meillä oli ollut sen verran aikaa, että olin harjoitellut. Ainakin minusta tuntui, että artefaktin voima riittäisi siihen, mitä ikinä olimmekaan tekemässä, eikä se loppuisi kesken kaiken. Aiemman haparoivan keskustelun perusteella minusta tuntui siltä, että esine luotti minuun.
Joskus ennen en olisi uskonut mitään niin epämääräistä kuin jotain täysin mihinkään perustumatonta tuntemustani, mutta artefaktin kanssa vietetty aika oli saanut minut hieman muuttamaan peritieteellisiä käytösmallejani. Ehkäpä kaverinikin olivat tilanteeseen ihan tyytyväisiä. En ollut uskaltanut kyllä kysyä, näkyikö muutos ihmisten kanssa toimimisessakin.
Älylaitteeseeni kilahti viesti, jonka lähettäjää minun ei tarvinnut arvailla. Räikeänpinkki täytti mieleni ja kiitos hiottujen taitojen, kuulin viestin Joshin äänellä paljoa yrittämättä.
”Helkkari, jos lentäminen olisi tällaista, kaikki haluaisivat tehdä tätä. Tästä on avaruuden bussikuskit kaukana.”
Linn katsoi kasvoilleni kohonnutta iloista ilmettä, joka näkyi ulospäin loistaen kuin voimakas valonheitin.
”Se oli Josh, eikö? No, millaista se oli?”
”Siistiä”, vastasin.
”Haluaisitko vaihtaa paikkaa?”
”No, Josh on meistä se, joka palavimmin haluaa itsensä ja nimensä historiankirjoihin. Minulle riittävät ihan tavalliset lentovuorot sinne päin ja sitten kotiin päin.”
Marsissa ei ollut mitään vastakappaletta superlaserille. Niinpä matka takaisin Maan suuntaan sekä kestäisi kauemmin että tulisi taittaa aivan tavallisen ajoaineen voimin. Siksi meillä oli yhä isot tankit mukana.
Yksi murhe, johon liittyvät skenaariot oli käyty moneen kertaan läpi liittyi siihen, mitä tapahtuisi, jos jostakin syystä menettäisimme ajoainetankit matkalla. Sen jälkeen olisimme teoriassa jumissa Marsissa tai planeettojenvälisessä avaruudessa.
Laivastoon oli pakattu mukaan suuresta painosta huolimatta laitteisto, jolla voisimme valmistaa lisää ajoainetta. Se olisi kuitenkin hidasta ja vaatisi käytännössä pienimuotoisen kaivostoiminnan aloittamista. Joutuisimme rakentamaan Marsiin siksi ajaksi jonkinlaisen tukikohdan. Jos jäisimme jumiin keskelle tyhjyyttä, vaihtoehdot olivat rajallisemmat. Niinpä kaikki matkan varrella olevat asteroidit oli kartoitettu tarkasti ja reitti tehty niiden ratojen mukaan.
Mikäli jäisimme Marsiin pidemmäksi aikaa, toivoin vain, että anomalian tilanne olisi siihen mennessä ratkaistu. Ajatus asumisesta planeetalla, josta osa oli katoamassa jonnekin maailmankaikkeuden ulkopuolelle tyhjyyteen, ei tuntunut kovin houkuttelevalta.
Olimme tankanneet informaatiota Tuurin kämpillä ja Koalition palavereissa, mutta minulla oli yhä olo, että olisin halunnut ymmärtää asian vielä syvällisemmin. Koulussa oli käyty läpi purjeiden ja planeettojenvälisten matkojen teoriaa, nyt me olimme liikkeellä kiireessä.
Luentosalin penkillä sitä helposti ajattelee, että jotain tiettyä tietoa ei tarvitse koskaan oikeasti, tai ainakaan hyvin pitkään aikaan.
Maitovalaan vaalean seesteinen käytävä oli aivan samanlainen kuin sen kuuluikin olla, vaikka sisätiloja olikin nyt jonkin verran enemmän. Käännyin pyöristetystä kulmasta ja saavuin ohjaamon eteen.
Tarkoituksenani ei ollut ainakaan tietoisesti mennä moikkaamaan Joshia, silti olin jotenkin kävellyt tähän. Lepuutin kättäni seinällä ja arvoin, pyytäisinkö lupaa astua sisään, vai tekisinkö jotain muuta. Esimerkiksi sitä teoriakertaamista ja koulutehtäviä, joita oli melkoinen kasa.
Ikävä kyllä emme olleet saaneet vapautusta mistään teoriaan liittyvästä. Tentit oli yhä tentittävä ja laskut laskettava, mikäli aioin ansaita molemmat siivet pilottipukuni hihaan.
Onnekkaasti Thealta puuttui enää jokin tylsä esseekurssi ja lopputyö, Tuurilta ei sitäkään. Toisaalta en kyllä kadehtinut pätkääkään sitä, että Thea oli joutunut tenttimään samoja kursseja toistamiseen. Ainakin tämän teoriaosaaminen olisi raudanlujaa, kuten kapteenilla kuuluikin olla.
Thea lähestyi käytävää pitkin vastakkaisesta suunnasta. Siellä oli yksityisiä tiloja, kenties Thealla oli ollut suora linja Koalition amiraaleihin jossain, missä kuuntelevia korvia oli vähemmän. Mitään työhuoneen kaltaista kapteenilla ei ollut, se olisi ollut tilan haaskausta. Huvituin ajatuksesta siivouskomerosta palaveripaikkana.
”Ai, sinäkään et halunnut vain istua paikoillasi.”
Kaveriporukkamme kapteeni näytti näin avaruusaluksen käytävällä juuri siltä mitä pitikin. Valkoinen viitta sopi tällä erityisen hyvin nyt, kun Thea oli muuttanut pilottipukunsa lähes kokonaan valkoiseksi, mustilla ja kultaisilla koristeilla. Mietin, oliko Linn antanut siihen konsultaatioapua. Thea kyllä pukeutui ihan tyylikkäästi, mutta minulle oli jäänyt sellainen olo, että lähiaikoina tälläkin oli ollut mielessä aika paljon muuta kuin vaatteet.
”En oikeastaan”, Thea sanoi.
Alus matkasi vakaasti eteenpäin. Olisin seinään koskemalla saanut selville sen, kuinka pitkälle olimme jo edenneet.
Huitaisten kädellään käytävän poikki Thea loi ilmaan kuvan valtavasta laserista, joka oli lähettänyt meidät matkaan, tai oikeammin olisi pitänyt käyttää monikkoa. Asteroidin sisään piilotettu monimutkainen rakenne oli helposti kaupungin kokoinen, ei ihme, jos laukaisu ja erityisesti sen teoreettinen tuhovoima oli päätynyt alhaalla Maassakin lopulta jossain muodossa uutisiin.
”Mitään lisätietoa?” kysyin.
”Ei”, Thea hymyili.
Lauri ja Seira olivat eri aluksella, mihin Josh oli ollut ilmeisen tyytyväinen. Vaikka poikaystäväni olikin tehnyt jonkinlaisen välirauhan vanhempiensa kanssa, matka pienellä purkilla näiden kanssa ei selvästi vieläkään kuulunut toivottuihin asioihin. Me neljä junnua olimme tämän aluksen pilotit, muu miehistö oli erittäin kokenut. Miltäköhän se mahtoi Theasta tuntua?
”Meidän näkökulmastamme olemme saaneet olla ihan rauhassa, ei mitään kummallisia jälkiä näkyvissä eikä mitään, mikä viittaisi kumpaankaan, Ye-Seoon tai aviomieheensä. Mutta minä olisin silti varovainen.”
Kannoin artefaktia aina mukana, siitä ei tarvinnut erikseen muistuttaa. Pilottipuvussa ei ollut taskuja, mutta esine mahtui pieneen vyölaukkuun. Se oli enemmän esillä kuin olisin halunnut – kaikki varmaan arvasivat, mitä musta laukku vyötäisilläni sisälsi – mutta en aikonut käyttää vanhaa reppuani koko matkan aikaa. Sen roikottaminen selässä tuntui vähän siltä, kuin olisin ollut pikkutyttö matkalla kouluun. Väärä viesti, jos kerran piti esittää Koalition sankaria.
”Miten sujuu?” kysyin, vaikka ehkä sellaista ei pitäisi kysyä omalta esihenkilöltään.
”Hyvin. Kaikki auttavat kovasti, mutta sillä tavalla, että en koe sitä tunkeilevaksi tai mitään.”
Yritin puhua hiljempaa. Käytävässä meitä voisi kai helposti salakuunnellakin, jos joku lymyäisi nurkan takana. Thea toki varmaan olisi nähnyt, jos joku olisi urkkinut meitä. Kapteeniuden etuja.
”Halusitko tätä itse? Tai siis, onko… tai…”
Minun onnekseni Thea hymyili.
”En minä varmaan edes ihan uskaltanut haaveilla tästä. Mutta nyt kun olen tässä, homma hoidetaan siinä missä kaikki muutkin. Luottamus tuntuu ihan hyvältä.”
”Joo”, sanoin.
Heilautin kättäni Thealle ja lähdimme kapealla käytävällä kumpikin omaan suuntaamme. Minä suuntasin hyttiin. Tarkoituksenani ei ollut ottaa Mars-matkan ensimmäisiä ylimääräisiä torkkuja, mutta toisaalta uuden tyynyn testaaminen vaikutti oikein varteenotettavalta idealta. Pitihän se ajaa sisään jollain tavalla.
—
Yhteisestä ajasta olisi jonkun parisuhdeteorian mukaan pitänyt ottaa kaikki irti, mutta minä ja Josh vain makoilimme alapunkalla miten sattui, tehden kumpikin jotain omia juttujamme. Oikeastaan meidän olisi ollut kaikkein fiksuinta opiskella, sillä kasautuva harjoitustehtäväpino ja luentomateriaalit eivät antaneet armoa, mikäli halusimme valmistua tavoiteajassa.
Tenttiminen avaruusaluksella olisi hieman jännittävää, mutta senkin oli luvattu onnistuvan. Kukaan ei ollut tosin kysynyt, miten ehtisimme lukea tentteihin, kun piti yrittää valmistautua itse Marsin tehtäväänkin. Kaipa sitä oli ajateltu, että pitkällä reissulla ehtisi. Matka Marsin suuntaan ei veisi ikuisuuksia, mutta itse planeetalla vietetty aika ja paluun kesto – sitä ei tiennyt oikein kukaan. Kaikki riippui siitä, mitä Marsista löytyisi.
Josh haroi hiuksiaan hajamielisesti auki ja laittoi ne sitten uudelleen poninhännälle. Hymyilin näylle, koska se tapahtui niin luonnollisesti. Asiat olivat palanneet siihen tilaan, jossa niiden pitikin olla.
Hopeanvaaleat hiukset muuttuivat pinkiksi sen näköisesti, että se oli tarkoituksellista. Raja siirtyisi hiusten kasvaessa, nyt se oli ehkä kymmenen sentin kohdalla. Kaksi aiemmin jäljelle jäänyttä pidempää vaaleaa suortuvaa kulkivat molemmin puolin korvan päällä, nyt päänmyötäisesti ja kohti sotkuista ponnaria kuin jonkinlaiset vauhtiraidat.
Jonkun muun päässä hopeanvaalean ja pinkin yhdistelmä olisi ollut aivan liikaa, mutta Josh onnistui saamaan tämänkin toimimaan. Linn oli selittänyt jotain suomalaisten tyypillisestä ihonsävystä ja vaaleanpunaisesta, mutta minä en ainakaan huomannut, että Josh olisi näyttänyt kauttaaltaan possunpunaiselta uusien hiuksiensa myötä. Poikaystäväni näytti ihan yhtä komealta kuin ennenkin.
Jopa lippa asettui pinkeille kutreille kuin se olisi suunniteltu alun perinkin juuri tätä hiustyyliä ajatellen. Ehkä Josh oli muuttanut pikkuisen lippansa värejä niin, että siivet sopivat yhteen täydellisesti. En ollut kysynyt.
Yritin vaihtaa asentoa, sillä vasen käteni tuppasi puutumaan, jos lojuin huonosti kyljelläni sen päällä.
”Mitä nyt?”
”Käsi on huonosti”, sanoin.
Varoittamatta Josh ojensi kätensä ja kuljetti sitä poskellani. Muuta paljasta ihoa ei juuri ollutkaan saatavilla, koska lennolla ei oikein ollut tapana pukeutua mihinkään muuhun kuin pilottipukuun. Olin kyllä pari kertaa ottanut torkut t-paidassa ja shortseissa, mutta siitä olisi tullut sanomista, jos olisin jäänyt kiinni. Joskus sitä kaipasi tavallisia vaatteita.
Tiesin katseeni harhailevan jossain Joshin käden, tämän kirkkaiden silmien ja leukalinjan tienoilla.
”Miten meillä muuten sujuu?” Josh kysyi hiljaa, sillä äänellä, jonka yhdistin hyvin vahvasti kaikenlaiseen makuuhuonetoimintaan. Ilmeisesti kuitenkin poikaystäväni halusi vain tietää, mitä ajattelin. Vaikea aihe, sillä ajattelin usein kaikkea ja en mitään samaan aikaan.
”Kaikki on ihan hyvin. Jännittää.”
”Ei sitä enää tässä vaiheessa tarvitse, kyllähän me jo-” Josh aloitti, virneen ilmestyessä tämän aiemmin vakavan oloiselle naamalle.
”Äh! Hei, jos itse aloitat jonkun vakavan keskustelun, älä nyt käännä sitä mihinkään pervoiluun.”
”Parisuhdeseksi ei ole pervoa. Ellet siis halua sen olevan, olen avoin kaikenlaisille ideoille. Mutta okei, joku muu jännittää.”
”Ehkä se on väärä sana”, mutisin.
Josh työnsi naamansa hyvin lähelle, upottaen nenänsä jonnekin löystyneeseen ja hetkellä millä hyvänsä purkautuvaan lettiviritykseeni.
”Jännitys on normaalia, se saa onnistumiset tuntumaan paremmalta.”
”Jännittikö sua sitten aikoinaan, kun aloit keimailla mun edessä ilman paitaa ja kaikkea?”
En nähnyt Joshin kasvoja tästä kulmasta, mutta toivoin tämän punastuvan. Härnäsin osin tarkoituksella. Ei ollut tarkoitus nolostuttaa, mutta herkempi Josh oli ihan hyvä Josh, osin juuri siksi, että sitä näkyä ei ollut tarjolla muille.
Outo omistushaluinen puoleni tunki esiin aina jostain nurkan takaa, ja tiesin Joshin itse myös ruokkivan sitä. Kaipa sekin oli normaalia. Minun pitäisi ehkä kysyä siitäkin joskus.
”Ei. Oli se kyllä riski.”
”Mikä riski? Että juoksen pihalle? Sitä et ainakaan osannut laskea.”
”Sinua oli vähän vaikea lukea. Tai siis todella vaikea”, Josh sanoi, nyt kasvot aivan omieni edessä. Erotin jokaisen yksityiskohdan, silmien vaikeasti kuvailtavan värin, korkealle kohoavat kulmakarvat. ”Vaikka olin kyllä aika varma, että olet kuitenkin kiinnostunut.”
Nauroin äänettömästi ja käänsin omat silmäni alas. Ääneen nauraminen oli joskus vaikeaa, mutta onneksi Josh taisi osata lukea nauruksi senkin, mikä oli vain pieni hymynkare ja silmissäni viivähtävä ilme.
Ainakin sain vastaan juuri samanlaisen ilmeen. Ehkä se oli parisuhdeilme. Jossain vaiheessa olin alkanut toistaa Joshin ilmeitä omilla kasvoillani, tunsin sen enemmän kuin tiesin. Vai muistuttiko Joshin hymy omaani, kun olimme kaksin?
Ei tässä vaiheessa ollut syytä säästellä tai peruuttaa. Kiersin käteni tiukemmin jonnekin pinkkiin hiuspörröön ja toisen Joshin takamuksen suuntaan. Olin tavallaan onnekas, että satuin olemaan poikaystäväni kanssa alalla, joka vaati tiukkaan asuun vääntäytymistä. Olisi kai mahdollisuuksia ollut muitakin, olisimme molemmat voineet olla vaikkapa uimapukumalleja tai vastaavia. Epätodennäköistä kummankin mielenkiinnon kohteet huomioiden, mutta mahdollista.
”Nyt osaan lukea sun ilmeitä jo paremmin – mietit jotain epäilyttävää. Lapsilta kiellettyä”, Josh sanoi.
”Joo, jos poikaystäväni on epäilyttävä.”
”Onhan se, tai oli, ainakin sun mielestä, silloin aluksi”, Josh nauroi huulet jossain hyvin lähellä omiani.
Lopetin hölmöilyn työntämällä naamani niin lähelle, että kunnon pussailu onnistui viimeinkin.
Joshin huulet tuntuivat samalta kuin olisin upottanut kasvoni maailman parhaaseen vanukkaaseen. Ehkä johonkin pinkkiin ja marjanmakuiseen sellaiseen. Vähän happaman marjan.
Voisimme tehdä näin aina kun huvitti, loppuelämän vaikka. Ei nyt ehkä ihmisten ilmoilla. Mutta kukaan ei ollut viemässä tätä minulta pois. Josh pysyisi siinä, vaikka näyttäisin millaisen puolen itsestäni. Minä pussailisin edessäni olevaa poikaa, vaikka tämä olisi millä tavalla hölmö, ristiriitainen ja mahdoton.
”Tiesitkö sitten aina?” kysyin.
”Tiesin mitä? Että tästä tulee jotain oikeaa? Ei sellaista voi ennalta tietää. Mutta toivoin kyllä. Oikeastaan enemmän kuin olin toivonut mitään pitkään aikaan. En mä tiedä, olenko lopulta maailmanpelastajatyyppiä. Mutta kivan tytön edessä sitä muuttuu vähän sankarillisemmaksi kuin onkaan.”
”Pöh.”
Vedin sormiani Joshin hiusten läpi, toisen käden ottaessa tiukan otteen tämän selästä. Hautasin kasvoni jonnekin, niin liki Joshia kuin sain.
”Ei mene läpi enää”, ilmoitin huulet vasten pilottipuvun tasaista pintaa. ”Olet sinä maailmanpelastajatyyppiä.”
Sanojeni vahvistukseksi irtauduin sen verran, että sain katsottua sylissäni olevaa poikaa suoraan silmiin.
Joshin kasvoille ilmestyi iso, leveä hymy, sinivihreä tämän silmissä tuntui tuikkivan ja muuttuvan syvemmäksi.
”On vaan helpompi, jos väittää, että ei sellaisella ole niin väliä. Tai millään. Sitten jos ei onnistu, voi aina ajatella, että se oli vain sellaista puhetta. Että ei siinä oikeasti ollut mitään merkityksellistä.”
”Sinä olet meistä se, joka osaa korjata asioita ihan vain puhumalla.”
Josh käänsi katseensa alaspäin, näin silmäripset yksitellen.
”Se… välillä se tuntuu huijaamiselta.”
”Pelastat, mikä on pelastettavissa. Ye-Seo. Hannan äiti. Hanna. Se viimeinen ei muuten ollut sinun syysi, vaikka olisit flirttaillut sille menemään mitä. Ei me tytöt mennä pelkästä flirttailusta rikki”, ilmoitin.
”Vaikka juoksisitte pakoon?”
”No se olin vain minä. Sitä ei voi laajentaa kattamaan kaikkia tyttöjä.”
Otin kiinni tiukemmin ja vedin Joshin niin lähelle kuin narukäsilläni sain. Jospa tällä matkalla muistaisin tehdä kunnolleni jotain. Ainakin poikaystäväni lähentelyyn se riitti varsin mainiosti.
”Luulin, että sillä ei oikeasti ole väliä”, Josh sanoi.
”Ai… ai sillä, mitä sanoit silloin siellä ekassa palaverissa?”
Toivoin osuneeni oikeaan, vaikka en osannut millään järkeilyllä kertoakaan, mistä tiesin aiheen olevan juuri tämä. Minä vain tiesin, mitä Josh mietti.
”Eikö me olla aikuisia? Ei me voida olettaa, että vanhemmat on kaikkivoipia ja pelastaa joka pulasta, kuten lapsena. Ei ne ole, ja tämän jutun skaala on liian iso. Ehkä mä oletin, että ne olisivat kuitenkin olleet yhtä ihmeellisiä kuin pikkupojan näkökulmasta, olisivat tehneet jotain. Olisin saanut jonkun tarran ja tikkarin. Niin kuin lapsena.”
”Yrittikö ne sitten jutella sun kanssa siitä?”
”No joo, mutta… en mä silloin halunnut. En tiedä haluanko vieläkään avata mitään syvempiä tuntoja. Haluan, että ne tietäisi olleensa väärässä. Tai myöhässä. Tai jotain.”
Josh kuulosti siltä, kuin tämä olisi saanut jokaisen sanan sanottua vain vaivoin.
”Että ne tietäisi, että tavallaan pettivät sut? Ne kyllä tekivät parhaansa, kuten kerroin”, sanoin hiljaa.
”Niin kai.”
”Mäkään en ole kertonut vanhemmille, että en tiedä, voinko palata Maahan. Koskaan. En vaan enää osaa puhua niille. Kasvoin isoksi, ja kai siihen sitten kuuluu, ettei enää oikein osaa puhua näistä jutuista niiden kanssa. On jo omat ajatukset. Omat asiat. Oma poikaystävä, jonka kanssa puhua näistä.”
”Miten ihmeessä mä pärjäsin ennen sinua?” Josh hymyili viimein ja jotain sisälläni tuntui sulavan isoksi, siirappiseksi ja hyvin vaaleanpunaiseksi lammikoksi. Lämmin hölmö hulmahdus tuntui kaikkialla. Tiesin sen ulottuvan poskiinikin. Ainakin otsaan. Tulikuumaa ja höperöä, mutta kovin tervetullutta.
”Ei tarvitse pärjätä ilman”, ilmoitin ja tarkoitin joka sanaa.