Herään harvoin ensimmäisenä tai ajoissa minnekään. Suurin syy siihen on se, että tapanani on valvoa pitkään, ei niinkään se, että en jaksaisi nousta tai haluaisin nukkua pitkään. Nyt havahduin melko aikaisin aamulla outoon tunteeseen siitä, että olin jossain muualla kuin piti olla. Katto oli sentään tutun näköinen.

Sitten muistin, että olin jäänyt Joshin huoneeseen yöksi. Yritin päästä puoli-istuvaan asentoon ja jokin pysäytti minut alkuunsa, jokin ikävä ja vähän viiltävän kaltainen tunne päässä. Kokeilin uudestaan.

Kohdistin katsettani katosta lähiympäristöön ja huomasin, että Josh nukkui hiusteni päällä. Tämän omat hiukset taas levisivät jonnekin tyynyn päälle ja osin oman kylkeni alle. Kiskoin omia suortuviani pois ja siinä samassa onnistuin herättämään myös solmun toisen osapuolen.

”Mmm… huomenta.”

Sotkuhiuksinen, unenpöppöröinen ja vähän pihalla oleva Josh oli itse asiassa ihan söpö näky. Noustuaan peittojen keskeltä ja venyteltyään keskellä huonetta tämä marssi vessaan, ja jäin istumaan sängyn reunalle vähän pöllämystyneenä itsekin. Olimme nukkuneet pitkään samassa hytissä, mutta tämä oli kuitenkin huomattavan eri asia.

Älylaitteessani odotti useampi viesti Linniltä. Viestit oli koristeltu sydämin ja silmääiskevin hymiöin ja tarroin. Onneksi Linn ei ollut liian huolestunut katoamisestani, vaan arvannut lähes oikein. Mukavaa, että kaverit pitivät minua sentään täysipäisenä tyyppinä, jonka perään ei tarvinnut katsoa joka sekunti.

Vaihdoin siviilivaatteet ja huokaisin. Laitoin äänistä päätelleen suihkuun menneelle Joshille viestin ja lähdin etsimään aamupalaa.

Alakertaan vievissä portaissa istui Thea, hiukset tuttuna kiharapilvenä, mutta hartiat lysyssä.

”Huomenta?”

Minulla ei ollut juurikaan henkistä kapasiteettia Thealle, jos olin ihan rehellinen. Jokainen hälytyskello päässäni huusi täysiä. Olin jo eilen käynyt jossain oman jaksamisen rajoilla, ja jos osasin yhtään lukea tilannetta, en ollut ainut. Thean suhteen en vain osannut päätellä mitään tarkempaa. Syy voisi olla vaikka vain paha krapulakin.

Tuskinpa Melissa nyt ihan jokaista oli käynyt houkuttelemassa Säätiön salaiseksi agentiksi.

”Hei, Emmerie. Näytät siltä kuin olisit kömpinyt jostain helvetin alatasolta.”

”Kuule, samat sanat.”

Ainakin olimme löytäneet jonkin keskinäisen ja toimivan huumorin lajin.

”Voinko mä olla jotenkin avuksi? Oon pelannut ainakin viisi eri peliä, missä pitää taistella tiensä helvetin läpi. Mä tiedän nämä jutut.”

Thea hymyili.

”Sun elämänkokemus tuntuu usein olevan peleistä peräisin.”

”Niissä on se hyvä puoli, että mokan jälkeen voi aloittaa edellisestä tallennuksesta uudestaan.”

”Olisipa täälläkin. Mutta ei vain ole. Tai ehkä mä sain yhden +1 lisäelämän.” Thea hikkasi, se oli epätyypillistä. Epäilykseni, että Thea oli itkenyt aiemmin, vahvistui.

Voisin vielä karata jollain tekosyyllä jos haluaisin. Päätin pinnistellä. Thea ansaitsi sen. Tämä oli joutunut kummalliseen tilanteisiin haluamattaan, aivan kuten minä vain vähän aiemmin. Thea oli läpikotaisin reilu ja looginen, enkä minä ollut jaksanut aina olla.

”Tämä ei kuulu mulle yhtään, enkä tiedä ollaanko niin läheisiäkään… mutta mä lupaan ainakin kuunnella. Olen käsityksessä, että sekin riittää aika usein.”

”Kuinka vanha luulet mun olevan?”

No se tuli ainakin täysin puskista. Katsoin Thean kasvoinpiirteitä vähän tarkemmin.

”Eh? Parikymppinen?”

”Kaksikymmentäseitsemän. Mä lensin Taivasopistosta ulos vuosia sitten, viimeisen vuoden talvella.”

”Mitä?”

”Joo. Se on pitkä tarina. Mutta jos sen haluaa kertoa lyhyesti, multa loppui rahat kesken. Mokasin pari juttua, ja tipuin pois opintotuelta. Sitten yritin huijata systeemistä rahaa synkrolla, sotkemalla vähän yksityiskohtia siellä täällä. Jäin siitä kiinni.”

”Sääntö numero yksi on olla yrittämättä huijata valtion järjestelmissä synkrolla, niillä on siellä Taivasopiston jälkeen maan parhaat synkronoijat ottamassa huijareita kiinni”, julistin. Isä tunsi kaavoitusviraston kautta joitain valtion virkamiehiä. Kaikista tuli pelottavan tehokas vaikutelma.

”Epätoivoisena tekee kaikenlaista. Mulle annettiin mahdollisuus hakea pääsykokeissa uudestaan ja hyväksilukea jotain, mutta kesti vuosia, ennen kuin rohkaistuin. Nolotti liikaa. Joku muistaisi mut ja mun epäonnistumisen.”

”Mutta ei tainnut muistaa?”

Se oli vain arvaus, mutta en ollut kuullut vihjettäkään koko tarinasta, edes Linniltä, joka yleensä tiesi jokaisen mahdollisen juorun.

”Ei muistanut. Ihmiset, mäkin, yliarvioi sen paljonko muiden asiat lopulta kiinnostaa. Mulla oli suorat hiukset silloin, olin muutenkin aika eri näköinen. Kasvoista sellainen pyöreä, lapsenpyöreys katosi pari vuotta sitten”, Thea sanoi.

”Okei… no… miksi kerrot tätä mulle nyt?”

”Koska mun edellinen ryhmä Taivasopistolta sai tietää. Ne, jotka säkin tapasit jouluna. Ne taisi nähdä mut täällä, uutiskuvassa. Ei me oltu koskaan ystäviä oikeasti, mutta… olivat sitten tonkineet juttuja ja hakeneet kasvonpiirteillä vanhoista vuosikursseista ja ties mistä verkosta, ja nyt mua ilkutaan koulun ryhmissä. Noloksi kurssinreputtajaksi, tyhmäksi ja ties miksi.” Thea hikkasi taas.

”Anna olla. Ne ovat vain kateellisia että sä olet täällä.”

”Mä olen täällä teidän armoitettujen lapsinerojen ryhmässä vain siksi, että mulla sattuu olemaan voimassaoleva lupa ohjata maitovalasta, toisin kuin kellään muulla nimellisellä ykkösvuotisella, teidän lisäksi siis. Luvan uusiminen nopealla simulaattoritestillä on paljon nopeampaa kuin kouluttaa joku ykkösvuotinen tyhjästä. Mulla on muuten myös pilottilupa ryhävalaan perämiehen paikkaan, delfiinin lisäksi.”

”Vau.” Olin rehellisesti vähän kateellinen. En ollut ikinä päässyt edes kokeilemaan isompia aluksia simulaattorissa.

”Mä halusin tosi lujasti kuulua mun ryhmälaisten kanssa yhteen, muttei siitä tullut mitään”, Thea sanoi ääni väristen.

”Sä kuulut nyt meidän ryhmään. Meistä kukaan ei ikinä pilkkaisi sua tosta. Kaikki me tehdään virheitä.”

”Mä tulin ulkopuolelta, olen ulkopuolinen, varmaan aina. Tekin ottaisitte sen toisen tytön enemmin kuin mut.”

Istuin Thean viereen, kun en muutakaan osannut.

”Mulla on joskus ikävä Sigridiä. Mutta se on yhä tuolla jossain ja ehkä voin jopa tavata sen, jos onnistutaan hoitamaan asiat oikein. Mutta sen sijaan sä olet täällä nyt ja olet ihan yhtä tärkeä kuin se. Ihmisenä siis. Ja meille kanssa.”

”No kiitos.”

Thean oikea ja aito hymy oli kaunis, vaikka se keskeytyikin hikkaan.

”Tarviitko särkylääkettä? Mulla on kyllä ylhäällä huoneessa.”

Taivasopisto oli joutunut tekemään kanssamme kaikenlaisia erikoisjärjestelyjä. Suurimman osan luennoista ja muista pystyi katsomaan jälkikäteen verkosta, ja opintopäiväkirjat ja laskuharjoitukset oli suhteellisen helppo palauttaa myös etänä.

Ainakin, mikäli ehti ja jaksoi tehdä ne. Motivaationi riippui vähän päivästä, vähän kuin kaikilla meillä. Koulu tuntui olevan kaukana ja oli tähdellisempää keskittyä… oikeisiin tähtiin? Vaikka kukaan meistä ei ollut laiska, oli hankalaa motivoida itsensä kirjallisiin tehtäviin.

Osa kursseista ja harjoitustöistä olisi pakko tehdä paikan päällä koululla. Lisäksi meidän piti palata takaisin tekemään kevään loppukokeet.

Tuntui hassulta, että palaisin lentämään simulaattorissa. Eihän se oikeastaan eronnut aidosta juurikaan, mutta siitä puuttui tietty vastuu ja vakavuus. Mieli tiesi, milloin lensi oikeaa alusta ja milloin ei.

Olimme luvanneet palata takaisin opistolle kevään toiseksi periodiksi eli käytännössä pääsiäisen jälkeen. Tällä hetkellä olimme aika kaukana. Melete ei ollut Maasta katsoen kauimmaisin iso, asumiskäyttöön tehty avaruusasema, mutta se oli silti melkoisen matkan päässä. Sitä kauempana oli toki paljon pieniä tutkimusasemia ja tukikohtia. Ja tietysti asteroidivyöhyke kaivoksineen.

Istuimme nelistään penkillä syömässä jäätelöä toiseksi viimeisen Meletepäivän kunniaksi. Jäätelönkaltaista tuotetta siis, asemalla ei ollut lehmiä.

”Kun mennään takaisin, pitäisi varmaan mennä jossain vaiheessa mennä katsomaan jotain nähtävyyksiäkin. Ihan vain, jotta voin sanoa nähneeni ne.”

Se oli tietysti Josh.

”Sulla on varmaan suunnilleen kaikki Maan nähtävyydet käymättä?”

”Osapuilleen joo. Mutta eipä niitä ole kenenkään muunkaan helppoa kaikkia nähdä.”

”Harvemmin joo”, Linn tuumasi. ”Ehkä me voitaisiin viedä sut kyllä metsäretkelle. Oikeaan metsään, jonnekin kauemmas opistosta ja näin.”

”No olen mä sentään metsässä käynyt, asuin pääkaupungissa kuitenkin ennen Taivasopistoa. Sukulaisten nurkissa.”

”Joudutaan käymään Kleiolla myös takaisin tullessa. Mun pitää vielä käydä siellä labrassa”, sanoin mahdollisimman huolettomaan sävyyn.

Josh vilkaisi minuun, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan Linn jatkoi:

”Se meidän saama reittiluonnos kotiin kiertää Kuun mahdollisimman kaukaa. Kai tekin sen huomasitte.”

Katsoimme kaikki toisiimme. Oli aika selkeää, että lennonjohto oli tehnyt paluun takaisin tarkoituksella sellaiseksi, että lentäisimme lopulta toiselta puolelta Kuuta kuin millä Säätiön hallussa oleva tukikohta oli. Se sijaitsi juuri ja juuri Kuun valoisalla puolella, Mare Crisiumin lähellä. Lisäksi vielä koko Kuu olisi toisella puolella Maata laskeutumisemme aikaan.

Thea siristeli silmiään.

”Meinaatteko te ikinä kertoa mulle yhtään mitään? Me ollaan vain neljä pilottia. Vielä ei-valmistunutta. Okei, kaikki pilotit ovat tavallaan tärkeitä ja siksi meitä suojellaan monissa yhteyksissä erivapauksineen, mutta tämä on jotain muuta. Harvoin lennonjohto järjestelee tällaisia ykkösvuotisille. Juttu haisee.”

Linn huokaisi. ”Kaipa me ollaan Säätiön erityisen kiinnostuksen kohteena. Koalitio yrittää suojella meitä. Me ollaan jo kahdesti tehty pahisten suunnitelmista selvää. Tai ekalla kerralla se oli lähinnä Josh ja Emmerie.”

”Viime jouluna, joo. Lisäksi… no. Sigrid hyppäsi Säätiön puolelle”, yritin sanoa mahdollisimman toteavaan sävyyn.

”Huh…”

Ei ollut paljoa sanottavaa. En osannut selittää Sigridin motiiveja muulla kuin sokealla rakkaudella, ja se kuulosti ääneen sanottuna aivan absurdilta. Varsinkin, jos pitäisi selittää koko tarina Thealle.

”Selvä. En ole etsimässä seikkailuja. Haluan vain valmistua, siinä se. Mutta, ryhmää autetaan, eli kertokaa ihmeessä, jos on jotain, mitä voin tehdä. Olen kohtuullisen hyvä murtamaan tietojärjestelmiä. Luvallisessa asiayhteydessä, totta kai”, Thea sanoi vähän turhan nopeasti.

”En halua raahata enää ketään tähän sotkuun, jos voin välttää”, vastasin.

Keskustelu uhkasi tyrehtyä tähän. Josh kävi viskaamassa jäätelönsä vohveliosuuden – jotain epämääräistä kuitua, se maistui lähinnä pahvilta – roskikseen ja palasi penkille.

”Vaihdan aihetta. En oikein tiedä keitä muitakaan pyytäisin, niin vaikka teitä. Mä sain neljä lippua konserttiin. Niiden kemujen silmäätekevien joukossa oli ties ketä, ja ne olivat kutsuneet joitain julkkiksia, varmaan jotta nuoret kiinnostuisivat… kuten Sanayumen.”

Linnin silmät syttyivät kuin kaksi isoa, vihreää spottivaloa.

”SANAYUMEN pojat? Täällä? Miksi mä en ole nähnyt niitä täällä missään? Oliko ne siellä lehdistötilaisuudessa?”

Josh nauroi käsi suun edessä.

”Oli ne. Sä et vain tunnista niitä siviileissä. Ilman efektejä.”

Tunsin itseni taas kerran hölmöksi, mutta kai se oli pakko kysyä.

”Ketä ja mitä ovat Sanayume?”

Linn heristi sormeaan edessäni.

”Idolibändi! Yksi kuuluisimmista! Siis niistä, joissa on oikeita ihmisiä. Ne pitää yksityisyydestään kiinni tosi lujaa, kukaan ei tiedä niiden oikeita nimiä… ja konserteissa… no, olen tietysti nähnyt vain tallenteita.”

”Ne mitä?”

”No niillä on sellainen show, jota parempaa ei kuulemma ole kellään. Kaikkia synkroefektejä, lentämistä ja muuta. Se näyttää ainakin videoholossa melkein suoraan taikuudelta. Ja ne pojat on mahdottoman hyvän näköisiä. Satou on sitten mun. Se on se sininen poika.”

”Sulla on jo suosikkipoikakin. Mutta etkö sä ollut enemmän Koreaan kallellaan?” kiusasin Linniä.

”Koreapoikia on vaan enemmän, Japanissa kun asuu nykyään niin vähän porukkaa”, Linn selitti.

”Japanilaisille kävi varmaan niin kuin ne itse halusivatkin, kun sulkivat maan melkein vuosisadaksi synkronoinnin löydyttyä. Olihan sille tietysti ennakkotapaus historiasta… idioottimaista silti, sulkemalla rajat maahanmuuttajilta ne tuomitsivat itsensä lähes sukupuuttoon”, Thea otti osaa keskusteluun vähän aiheen sivusta. Kenties musiikki ja pojat eivät olleet tämän suosikkiaiheita.

Japanin tarina oli yksi koulussa usein toisteltu pelottelu, mitä ihmiskunnalle voisi käydä, jos emme puhaltaisi yhteen hiileen ja tekisi globaalia yhteistyötä. Kun saarivaltio oli avannut rajat uudelleen, siellä asui enää kolmekymmentä miljoonaa ihmistä. Japanilaiset eivät yksinkertaisesti olleet hankkineet tarpeeksi lapsia keskenään.

Tuupin Joshia kylkeen.

”Etkös sä kuuntele yleensä vähän raskaampaa ja taiteellisempaa musiikkia kuin joku japanilainen idolipoppi?”

”Livemusa on eri asia. Ei katsota lahjahevosen suuhun tässä – musa on musaa. Sitä paitsi en todellakaan sano niiden managerille ei, jos se väittää tuntevansa mun perheestä puolet ja tulee tarjoamaan lippuja.”

Konsertti järjestettiin valmiimman sylinterin toisessa päässä, siinä mikä oli mahdollisimman kaukana nivelestä ja taloista, joissa jo asuttiin. Josh selitti minulle kärsivällisesti, että yleensä konsertit järjestettiin valtavilla areenoilla, joilla oli kymmeniätuhansia katsojia. Meillä katsojia olisi muutama tuhat, korkeintaan.

Rakennustelineitä ja muita oli käytetty varsin luovasti luomaa keskeneräistä, melkoisen rähjäistä ja synkkää tunnelmaa. Koska halusin olla edes vähän perillä siitä, mitä tulisimme näkemään, olin kuluttanut aikaa tietoverkossa katsoen vanhoja keikkatallenteita ja musavideoita. Opin nopeasti, että Sanayumen tyyli oli yhdistellä rähjäisyyttä ja hylättyjä rakennuksia kirkkaanvärisiin ja söpöihin vaatteisiin. Japanissa toki riitti hylättyjä kaupunkeja taustoiksi ilman mitään efektejäkin.

Linn oli meistä eniten innoissaan ja oli onnistunut taikomaan jostain ison kasan suosikkipoikansa fanikrääsää. Tällä oli mukana reppu, josta pisti esiin useampi viuhka. Ne eivät varmasti olleet olleet Linnin kahden kilon matkatavaramäärässä, joten Linn oli joko tulostanut ne jossain julkisessa materiaaliprintterissä tai Meletellä asui useampi fani kuin olin arvannut.

Jonotimme keikalle sisään kuin ketkä tahansa muutkin. Josh ei sentään ollut taikonut mitään VIP-lippuja.

”Eikös konsertit avaruudessa ole vähän erikoinen konsepti? Tai siis, en edes tiennyt, että täällä on niitä”, avasin keskustelun.

”Ei täällä yleensä olekaan. Se oli ehkä kurjin juttu silloin, kun aloin kiinnostua musiikista. Bändit eivät yksinkertaisesti vaan tule keikkailemaan avaruusasemille. No, ehkä sekin muuttuu vielä”, Josh tuumasi.

Thea jakoi meille valotikut.

”Kuuluu asiaan.”

Otin tikun käteeni ja vääntelin sen päässä olevaa säädintä. Ahaa, siitä sai eri värejä. Otin kahvasta kiinni ja pistin tikun sateenkaarenväriseksi, sitten liilaksi. Mihin minä olisin mitään manuaalisia säätimiä tarvinnut?

Linn matki esimerkkiäni. ”Hah, näytetään niille miten tikkuja käytetään.”

Ryhmityimme porukalla vähän taaemmas kuin Josh olisi halunnut, mutta minulla ei ollut mitään mielenkiintoa jäädä lavan edessä vellovan ihmismassan jalkoihin. Siellä oli suureksi osaksi naispuolisia faneja, panin merkille. Ympärilläkin oli lähinnä tyttöjä. Josh-parka ja tämän loukattu miehisyys, jälleen kerran. No, ehkä tämä selitti itselleen olevansa paikalla naispuolisten kaveriensa seurana.

Puliseva ihmismassa hiljeni, kun lavan takana olevalle jättimäiselle video- ja holonäytölle ilmestyi alaspäin menevä laskuri. Yleisö alkoi huutaa numeroita mukana ja heilutti valotikkuja kaaressa pitäen matalaa ”oooo”-ääntä numeroiden välissä.

En ole välttämättä sitä tyyppiä, joka nauttisi spektaakkeleista, mutta aloin päästä tunnelmaan.

Sanayumen pojat ilmestyivät lavan takaa nousevalta tasanteelta, kun laskuri löi nollaa. Konsertti alkoi ryhmän isoimmalla hitillä – sen minäkin olin kuullut. Tasanne näytti nousevan ilman, että se oli kiinni missään.

Kiljaisin spontaanisti, kun pojat hyppäsivät sen päältä tyhjään ilmaan. Sormieni välistä näin, että jostain ilmestyi lentäviä levyjä, joiden päällä neljä poikaa jatkoivat laulua saumattomasti leijuen yleisön päältä ristiin rastiin.

Vieressäni Linn kirkui täysillä. Thea tyytyi hymyilemään.

Yleisö yritti pysyä valotikkuineen mukana niin, että ihmismassa vaihtoi tikun väriä aina sen pojan väriin, joka lensi yli. Kunhan olin oppinut poikien tunnusvärit, homma sujui minulta lähes puoliautomaattisesti. Kävi sääliksi niitä, jotka eivät osanneet vaihtaa valotikun väriä synkronoinnilla.

Muutaman nopean biisin jälkeen oli vuorossa hidas kappale, jota varten Sanayume palasi lavan luo ja veti siellä rauhallisen, kirsikankukista kertovan kappaleen. Lavan ylle alkoi sataa holoterälehtiä.

Takana näytöllä poikien kasvot tulivat meitä niin lähelle, kuin se oli mahdollista. Se oli aika hieno projektioefekti.

Kappaleen päättyessä herkkään eleeseen ja sinisen pojan – Satoun – hipaistessa punaisen pojan poskea Linn kiljui niin, että pelkäsin tärykalvoni rikkoutuvan. Yleisön möykkä oli valtava, kun lavalla pojat tuijottivat toisiaan kaihoisasti silmiin.

Josh sen sijaan tuhahti vieressäni ja mutisi jotain, mitä minun ei ollut mitenkään mahdollista kuulla yleisön huudon yli.

Seuraavana oli vuorossa tuokio, jolloin pojat kiittivät yleisöä ja juttelivat mukavia pyyhkien hikeä pyyhkeisiin. Koska en ollut kenenkään fani jo valmiiksi enkä jaksanut keskittyä tulkkaamaan älylaitteeni kautta japania, tökin Joshia käsivarteen.

”Miten ne tekee sen?”

”Ai tuon lentämisen? Joku synkro-ohjaa niitä. Tuskin pojat itse, vaikka ne haluavat antaa noilla vaatteilla ja eleillä sen vaikutelman. Koreografia on todennäköisesti tarkkaan harkittu ja harjoiteltu, mutta pojat vain laulavat. Sitäkään tuskin kokonaan livenä.”

”Hmm..”

Joshin analyysi oli varmaankin oikea. Lentäminen oli siisti temppu, mutta ei oikeastaan kovin monimutkainen. Se saatiin näyttämään spontaanilta kiertelyineen ja kaarteluineen, mutta kun katsoin tarkemmin, kengissä oli pakko olla jotkin siteet tai magneettilukot, jotka lukittuivat levyyn. Tai hyvin pieni keinopainovoima, mutta se teknologia oli vain Avaruuskoalition tiedossa ja lähes mahdotonta ohjata tarkasti noin pienellä alalla kuin lentolevy, joten en uskonut siihen.

Pojat olivat saaneet pulinat puhuttua, seuraava kappale nosti kierroksia. Nyt yleisön sekaan heijastettiin pojat useana kopiona, sen oli pakko olla viimeistä piirtoa myöten harjoiteltu holoefekti. Se vaikutti kuitenkin todenmukaiselta ja vilpittömältä enkä voinut olla hymyilemättä, kun hologrammipoika – keltainen sellainen – kaarsi eteemme, iski silmää ja ojensi kätensä.

Linnin vastatessa eleeseen poika hymyili ja purskahti keltaisiksi kipinöiksi oikean keltaisen pojan ilmestyessä samalla hetkellä surffaamaan ilmassa ylitsemme. Linn vilkutti pojalle, joka vilkutti takaisin.

”En kestä, se katsoi minuun. Vaikka Mitsuru ei olekaan mun suosikki… se katsoi suoraan muhun!”

Josh pudisteli päätään.

”Täysin laskelmoitua… tässä ei ole pienintäkään piirua muuta kuin tuotantokoneistoa ja ennaltamäärätyllä muotilla valmistettuja unelmia, tyttöjen odotuksia… mutta se toimii…”

”Toimii myös sinuun?”

”Voin arvostaa tähän käytettyä aikaa ja vaivaa sekä koko rakennettua elämystä”, Josh sanoi samalla kun yritti saada liilan pojan hologrammin kiinnittämään huomiota itseensä.

Pidätin henkeäni, kun pojat hyppäsivät ristiin levyiltä toiselle ja näyttivät hetken leijuvan ilmassa. Siinä hetkessä en edes jaksanut miettiä, miten se toteutettiin, saati sitten sitä, että seuraavaa kappaletta varten vaatteet vaihtuivat sekunneissa pojan kerrallaan kadotessa pylvään tai vastaavan taakse.

Linn huusi vieressäni, kun Sanayume huudatti yleisöään – ensin tytöt, sitten pojat, sitten katsomoittain.

Viimeinen kappale päättyi siihen, että kaikki pojat hyppäsivät lentolevyltään ilmaan keskellä yleisöä, löivät kätensä yhteen ja katosivat tyhjään korkealla yleisön yläpuolella massiivisen huutomyrskyn saattelemana. En vieläkään keksi, miten se tehtiin, mutta karjuin encorea muun massan mukana.

Edellinen lukuSeuraava luku