On yhteensattumia ja sitten on tarkoituksellisia, järjestettyjä juttuja. Tämän oli pakko olla jälkimmäinen.

”Mitä sanot, Emmerie? Luulen, että haluat kuitenkin kuulla, mitä minulla on sinulle ehdottaa.”

Melissan määrätietoinen ääni oli hiljainen, mutta selkeä. Tämä ei kai halunnut äänen kantavan parvekkeelta alas, vaikka pihalla ei ollut juuri ketään.

”Sinä olet Säätiössä. En ole varma, haluanko kuulla sinulta yhtään mitään. Hyviä ehdotuksia tai ei.”

Yritin katsoa tarkkaan ja nähdä, mikä Melissassa oli sellaista, mistä Sigrid piti. Toisten ihmisten aivoituksiin oli mahdoton päästä käsiksi, varsinkin tällaisissa asioissa.

Melissa vain nauroi, enkä ollut varma, nauroiko tämä pilkallisesti vai ei. Tällä kertaa en yhtynyt nauruun.

”Sinä olet yhtä ehdoton kuin Sigrid. Kuules nyt. Säätiö ei ole sen pahempi kuin Avaruuskoalitiokaan. Tavoitteet ovat vain erilaiset. Tai tavoitteet ja niitä ajavat henkilöt. On liian helppoa mennä mustavalkoisuuksiin.”

”Säätiö yritti melko puolihuolimattomasti tapattaa minut ja koko maitovalaallisen miehistöä tänne saapuessa.”

”Osa Säätiötä, tai tietyt sen sisällä vaikuttavat henkilöt. Kaikki Säätiössä eivät ajattele täsmälleen samalla tavalla. Emme ole mitään sarjakuvien pahiksia.”

Minulla ei ihan oikeasti ollut aikaa tällaiseen. Tai aikaa oli, mutten todellakaan halunnut jäädä kiinni Säätiön kanssa veljeilystä. Oli minullakin uratavoitteeni, ja niihin liittyi pääasiassa sallittuja reittejä eteneminen virallisella polulla. Polulla, josta olin tosin jo monesti poikennut.

Olimme parvekkeella kaksin, mutta kuka tiesi miten pitkään. Halusin todella tietää lähinnä yhden jutun.

”Mitä Sigridille kuuluu?”

”Hyvää, suurimmaksi osaksi. Te taisitte olla Sigridlle aika tärkeitä. Voisin olla vähän kateellinen. Luulin olevani prioriteeteissa kakkonen Tähtilaivaston jälkeen.”

Melissa hymyili taas ja katsoi minuun sillä katsella, joka tuntui suunnilleen samalta kuin pääkopalleni olisi tehty perusteellinen magneettikuvaus.

”Okei, sinä et pidä minusta. Huomaan sen. Mutta jätetään paskanjauhanta ja siirrytään siihen, mitä tulin tänne puhumaan. Kaikille silmäätekeville tuolla aulassa alhaalla minä olen nuori lupaava tutkija, en Säätiön jäsen. Otan siis tässä itsekin melkoisen riskin, kuten varmaan ymmärrät. Pelaan kahdessa joukkueessa.” Melissa nojautui lähemmäs.

”Lopeta itse asiasi ympärillä kiertely. Mikä ehdotus? En ole siirtymässä Säätiön tähtipilotiksi.”

”Ei meillä ole omia aluksia. Vielä. Mutta kuulin, että osaat tehdä myös jotain muuta. Sille olisi käyttöä.”

Mahaani valui ilkeä, raskas tunne. Tämän piti olla salaisuus. Olinko mokannut jonkun salauksen? Ai niin. Sigrid.

”Sigridkö kertoi siitä kilvestä, minkä tein?”

”Kertoi. Emme kertoneet Säätiölle.”

”Pitäisikö olla kiitollinen?”

Yritin olla yhtä intensiivinen ja ärsyttävä, toivottavasti onnistuin edes puoliksi.

”Miten haluat, en ole lunastamassa täällä mitään vastapalveluksia. Tätä tuskin kukaan on kertonut sinulle, mutta löydetyistä artefakteista yksi on edelleen Säätiön hallussa. Se tipahti meille puolivahingossa. Joulun fiaskon jälkeen emme ole yrittäneet saada haltuumme muita kahta. Liian riskialtista.”

”Joten Säätiö haluaa minut koekaniiniksi. Kiinnittää minuun elektrodeja ja antaa sähköshokkeja, kunnes saan artefaktista ulos jonkun kunnon pamauksen?”

”Ei halua, eivät ne edes tiedä. Helvetti, kuuntele nyt rauhassa äläkä koko ajan hyppää johtopäätöksiin!” Melissa piti äänensä edelleen hiljaisena, se oli ehkä jopa tehokkaampaa kuin huutaminen.

Vedin henkeä.

”Selvä.”

”En halua sinua Säätiön apuriksi vaan omakseni. Omaksi valttikortikseni. Minä pelaan peliä. Aion edetä Säätiössä niin pitkälle ja korkealle kuin pystyn. Keinoilla millä hyvänsä, ainakin lähes. Huumekauppaan, ihmiskokeisiin ja lasten tappamiseen en viitsi lähteä, se koko Reed-kuvio oli liian lähellä kaikkia, vastustin koko juttua viimeiseen asti.”

Melissa piti tauon ja katsoi vaihteeksi ohitseni.

”Ja mitä sitten? Marssitatko minut jossain vaiheessa Säätiön eteen kuten Koalitio marssitti Reedin täällä tänään?” Hain ääneeni mahdollisimman sarkastista sävyä.

”Ei. Ehei. Kun jossain vaiheessa käy niin, että Maan ja avaruussiirtokuntien väliin repeää avoin konflikti – tai mitä sitten tässä poliittisessa tilanteessa käykään – minä en aio antaa vanhojen äijien ja ukkojen päättää. Ne homehtuneet metusalemit ajattelevat konservatiivisin aivoin, pitävät kiinni omista omistuksistaan, saavutetuista eduista, aseman suomista etuoikeuksista. Hyvävelikerhoistaan. Minua kiinnostaa ihmiskunnan tulevaisuus. Oikeasti, aidosti.”

”Aiotko pistää pystyyn vallankumouksen? Tarvitset siihen vähän enemmänkin kuin yhden tytön, joka osaa käyttää ufojen stressileluja.”

Melissa virnisti.

”Ehkä, kun sen aika tulee. Mieluummin kohoaisin koko Säätiön johtoon. Vallankumous avoimesti on kamalan… vaivalloista.”

”Joo, pitää ehkä tappaa ihmisiä. Tosin sitä ilmeisesti Säätiössä tavoitellaankin.”

”Se koko asehapatus on täyttä pelleilyä, joskin aseilla on tarpeellinen, järkevä pelotevaikutus moniin ihmisiin.”

”Sanotaan, että olen mukana. Tai leikitään. Mitä konkreettisesti haluat minun tekevän?” Tiputin irvailevan äänensävyni. Melissa oli saanut minut kiinnostuneeksi, ainakin vähän.

”Tarvitsen sinut käymään Kuutukikohdassa, sopivassa välissä. Haluan tietää, onnistuuko sinulta sama jokaisen artefaktin kanssa. Säätiön artefakti on nimittäin siellä. Menemme salaa, toki, ilman että asia kantautuu Säätiössä kenenkään tärkeän korviin. Tämä vaatii tietysti vähän järjestelyä…” Melissa siirsi katseensa parvekkeen yli jonnekin sinne, missä Maassa olisi ollut horisontti.

”Olen koulussa. En voi lähteä käymään Säätiön hallussa olevissa paikoissa ihan tuosta noin vain. Sellainen herättää epäilyksiä.” Seurasin Melissan katsetta.

”Miten te edes lennätte sinne Kuuhun ja takaisin, jos Säätiöllä ei edelleenkään ole aluksia?” ihmettelin.

”Kaikki on järjestettävissä.”

”Et vastannut kysymykseen.”

”Pääsiäisloma voisi olla hyvä hetki. Peitehenkilöllisyys on helppo järjestää. Luuletko, että tulin tänne kemuihin Melissana? Tiedän nyt, miksi Sigrid pitää sinusta. Olette molemmat kadehdittavan rehellisiä.”

”En tainnut vieläkään sanoa kyllä.” Melissan kanssa ei näköjään neuvoteltu.

”Olen sinuun yhteydessä.”

Melissa kääntyi yhdellä sulavalla liikkeellä ja poistui käytävään.

Kurkkasin perään, mutta käytävästä minua tuijottivat ainoastaan maalaukset ja muotokuvat. Katoamistemppu oli täydellinen.

Häivyin juhlista suunnilleen heti kun kehtasin. Yksin. Hiivin matkan kohti vierastaloa pää painuksissa kuin jotain olisi pahemminkin vialla. Ei kai ollut, en vain ymmärtänyt, mitä oikeastaan halusin tehdä.

Pidin Melissaa uhkarohkeana hulluna, enkä yleisesti ottaen seurustellut sellaisten kanssa. Tai oikeastaan seurustelin, mutta ehkä piirun verran vähemmän uhkarohkean.

Sivukadulla sijaitsi aina auki oleva pieni päivittäistavarakauppa, jossa ei ollut myyjää ollenkaan vaan se oli täysin automaattinen. Konsepti oli vähän hassu, Maassa olisin tilannut verkosta. Sopi minulle tämäkin, juuri nyt ei todellakaan kiinnostanut jutella kenellekään.

Lastasin hyllyistä syliini kaikenlaisia herkkuja siitä huolimatta, että olin juuri tulossa ilmaisen ruuan kekkereistä. Panin merkille, että ruoka oli kallista, paljon kalliimpaa kuin kotona. Otin vielä hetken mielijohteesta jonkun hyvin kukkaistuoksuisen suihkugeelin. Tämä päivä tarvitsi jotain ekstramukavaa.

Maksoin pakottaen itseni parin varmistusvaiheen läpi synkrolla enkä jäänyt tarkistamaan, menikö maksupääte siitä jumiin. Olisin kyllä huomannut sen.

Vierastalolla riisuin juhlapuvun ja menin pitkään suihkuun. Se tuntui äärimmäisen mukavalta. Suuri osa työurani suihkuista tulisi olemaan pikaisia, ellei avaruustekniikka ottaisi jotain ennennäkemättömiä harppauksia. Lotrasin suihkugeelin kuplilla ja vaahdolla oikein olan takaa.

Käytin jonkin kasvonaamion, jonka Linn oli saanut ilmaiseksi ja lahjoittanut minulle. Ehkä pitäisi kuluttaa ihonhoitoon enemmän aikaa. Avaruusalusten ilma oli kyllä tarkkaan säädeltyä – olin itsekin tarkistanut ilmankosteuden monen monituista kertaa – mutta jokin siinä sai nenänpielet hilseilemään ikävästi.

Ikävöin myös saunaa. Harmi, että meitä suomalaisia oli lopulta niin vähän, vaikka piloteissa meillä olikin suhteellinen yliedustus väestön kokoon nähden. Vanha vitsi siitä, että suomalaiset rakensivat saunan ensimmäisenä joka paikkaan, ei pätenyt avaruuteen. Ehkä Heike tietäisi jonkun paikan, jossa olisi julkinen sauna? Saksalaisten saunakulttuuri oli kyllä ihan kummallinen erikseen määriteltyine löylynheittäjineen.

Peseydyttyäni kaaduin lopulta sängylle lakanoiden ja pyyhkeen sekaan.

”Missä sun älylaite oikein on? Olen lähettänyt noin 80 viestiä. Enkä edes liioittele.”

Melkein heti sängylle rojahdettuani Joshin ääni kaikui pääkopassani. Ai niin. En tietenkään ollut ottanut laitetta mukaan suihkuun. Tämä lähes-telepatiatemppu vaati erittäin lyhyen välimatkan laitteeseen.

Kaivoin taskupeilin näköisen laitteeni jostain juhlaunivormun uumenista ja vastasin lyhyesti.

”Olen kohta tässä sun oven takana. Onko Linn ja Thea siellä?”

”Ei.” Missä ne kaksi muuten olivat? Jossain villeillä jatkoilla? Kello oli tosin ehkä hädin tuskin yhdeksän illalla.

”No jos mä tuun sinne?”

Kiskoihin pyyhkeen eteeni ja olin juuri vastaamassa jotain nasevaa, kun Josh astui ovesta sisään.

”Se oli muuten lukossa.” Kohotin kulmiani.

”Ja? Perusjuttu. Sähkölukko. Enemmän näön vuoksi kuin mitään oikeaa. Ja vain kolminumeroinen koodi.”

”Mun pitää ostaa jostain vanhanaikaisia avainlukkoja.” Olisin pidellyt päätäni, mutta pidin kiinni pyyhkeen reunasta ja häveliäisyyteni rippeistä.

”Voit lohduttautua sillä, että noiden lukkojen tiirikointiin pystyy ehkä yksi ihminen kymmenestätuhannesta, jos sitäkään.”

Hihitin.

”Kehut itseäsi taas.”

”Myös sinua! Ja, mä tulin sisään vasta, kun sain sulta vastauksen – en mä mikään murtovaras ole.” Sain tutun, vinon hymyn.

”Tirkistelijä vaan.”

”Me seurustellaan.”

”Poikaystävän ja vampyyrin ero: toinen pääsee ovista sisään kutsumatta?”

”Hauskaa.”

Tämä läpänheitto ei nyt oikein mennyt mihinkään. Tai siis, periaatteessa mukavaa, mutta se tuntui liian pinnalliselta tähän iltaan.

Josh siirtyi tarkastelemaan ostamaani herkkukasaa ja levittelemääni kosmetiikkaa. Osa oli jäänyt pöydille jo aamulla Linniltä ja Thealta.

”Mentäiskö kuitenkin mun huoneeseen? Linn ja Thea voi tulla milloin vain. Voitaisiin olla rauhassa.”

Pohdin ehdotusta.

”Oliko tuo kutsu jäädä yöksi? Niinkuin… jäädä yöksi?”

”No jos niin haluat.” Josh katsoi jonnekin muualle.

Vedin päälleni yöpaidan – olin pakannut sen mukaan pieni ikuisuus sitten, silloin kotona, tajuamatta että avaruusaluksilla nukuin yleensä lähes täysissä pukeissa, oikeastaan koko ajan hälytysvalmiudessa. Nyt olin ihan iloinen, että se oli kuin olikin mukana. Vaikka se olikin aika lapsellinen. Violetti pilvikuvio oli vähän söpömpi ja kiltimpi kuin olisin sillä hetkellä halunnut.

Josh tajusi sentään olla kommentoimatta, kerrankin.

Tyrkkäsin puolet herkuista Joshin syliin ja astuin käytävään.

”Mennään sitten. Mikä ovi se oli?”

”Kolmas oikealta.”

Ihan vaan näyttääkseni, laitoin toisen käden lukon päälle. Suljin silmät teatraalisesti samalla, kun pakotin lukon käymään läpi kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät ilman, että se ymmärtäisi käyttäneeni liikaa avausyrityksiä.

Loin voitinriemuisen katseen jonnekin taakseni, näin silmäkulmasta tutun hopeanvaalean pehkon.

”Otetaanko seuraavaksi aikaa, kumpi on nopeampi?”

”Ei, koska voitan”, virnuilin takaisin.

Osuimme jo pimeään sektoriin aseman vuorokausirytmissä, joten vedin verhot kiinni. Ei huvittanut olla katseltavissa ulkoa. Nykyisin sai kyllä sellaisia pinnoitteita ikkunalaseihin, että ulkoa ei nähnyt koskaan sisään, mutta en ollut nähnyt sellaisia käytössä avaruusasemilla. Joissain asioissa täällä tunnuttiin tavoiteltavan jotain nostalgista mennyttä tai ideaaliyhteiskuntaa, jota tuskin oli koskaan ollut oikeasti olemassa. Naapurit pitävät naapureista huolta ja jotain vastaavaa.

Olin jo melkein odottanut suoraa toimintaa, mutta Joshilla oli ajatuksissa ilmeisesti jokin ihan muu kuin mitä voisimme tehdä kahdestaan. Niin kuin tehdä kahdestaan. Olin ehkä vähän odottanut sitä. Tai aika paljonkin.

Sain lähinnä kysyvää tuijotusta ja istuimme epäilyttävän kauas toisistamme. Täällä oli tietysti tilaakin, toisin kuin maitovalaan hytissä.

”Katosit niistä kemuista jonnekin ilmoittamatta ja olet ollut usean tunnin tavoittamattomissa. Älä jooko tee niin uudestaan.” Joshin äänessä oli vähemmän ilkikurisuutta kuin mihin olin tottunut.

”Olitko… olitko sä huolissaan?”

”Ehkä. Tai siis olin. Olin totta kai! Sä olisit voinut vaikka kävellä johonkin tolppaan ja pökrätä kadulle. Kaatua roskikseen ja joutua jätemyllyyn.”

”Ai. Et kai sä kuluttanut kauan aikaa mun etsimiseen?”

”Entä jos sanon että kulutin?”

”Joo tiedän, olen kömpelö. Paitsi avaruusaluksilla. Mutta en ole välittömässä kuolemanvaarassa joka hetki kun kävelen ulkona yksin. Jotain tapahtui kemuissa. Halusin olla yksin.”

Aiemmin parvekkeella ajattelin, että en kertoisi kenellekään mitään. Mutta hyödyttäisikö se minua ollenkaan? Ei. Melissakaan ei ollut kieltänyt. Ja jos olisikin kieltänyt, miksi ihmeessä tottelisin koko tyyppiä?

Josh oli kertonut minulle aikoinaan omasta synkronoinnistaan. En myöskään halunnut hoitaa koko juttua yksin. Se oli uusi ja vähän kummallinen ajatus. Pääkoppani ei ollut vielä sopeutunut siihen, että voisin luottaa jonkun muun hoitavan oman osansa, olevan tukena tai ihan vain paikalla tarvittaessa.

Jos vain päättäisin kaikesta yksin, se olisi helpompaa. Vähemmän muuttujia. Tämän takia en halunnut monimutkaistaa elämääni pojilla tai seurustelulla.

Josh ei sanonut mitään, katsoi vain. Se oli epätyypillistä. En oikein tiennyt mistä aloittaisin, tai mitä sanoisin.

”Tapasin Melissan.”

”Sinä… mitä?”

”Sanopa muuta. Siellä se oli. Ei voinut olla kukaan muu. Et muuten koskaan näyttänyt mulle Melissan kuvaa, se olisi helpottanut paljon.”

Josh raapi hämillään takaraivoaan. ”No, se oli kuitenkin yksityistä. Mulle tulee paljon kaikenlaista synkrovuotoa, vahingossa. Niin yritän olla jakamatta niitä eteenpäin ilman hyvää syytä. Melissa on… sellainen määrätietoisen oloinen tyttö. Tummat silmät, tumma iho, punaiset hiukset. Veikkaisin ehkä britiksi aksentin perusteella.”

”Täsmää.”

”Mitä se sanoi?”

”Se haluaa mut avuksi. Artefaktin kanssa. Sillä oli suuria suunnitelmia… Säätiöllä on kuulemma jo yksi artefakti, tiesitkö sitä?”

Josh vihelsi.

”En, ne ovat onnistuneet pitämään sen hyvin salassa! Koalition on pakko tietää siitä!”

”Mä.. mä menen, ehkä. Jos voin tehdä sen jotenkin niin, että se auttaa mitään. En ole Melissan kanssa samaa mieltä, mutta voisin silti tehdä jotain. Vähintään urkkia ja vakoilla.”

”Et mene minnekään. Ainakaan yksin.”

Tämä uusi pakko raportoida tekemiseni ja olinpaikkani ja näköjään sekin, että asioihin tarvitsi pyytää lupaa, ei ollut kovin miellyttävä.

”Tiedätkö… sä et päätä sitä, mitä teen ja minne menen. Jos haluan liittyä Säätiöön vaikka, niin sitten mä teen niin.”

Josh katsoi takaisin, kasvoillaan ilme, mitä en ollut nähnyt aiemmin. Se oli lähes tyly.

”Jos sä haluat, että tämä parisuhdeasia toimii. Siihen tarvitaan kaksi. Kaksi, jotka tekee kompromisseja ja jotka ottaa toisensa huomioon. Se ei toimi, että mennään jonnekin ja sitten toinen vain ilmoittamatta katoaa.”

”Juurihan mä tässä yritän selvittää tätä asiaa.” Oma ääneni kuulosti piipittävältä.

”Vähän kuin olisit jo päättänyt ja vain ilmoittaisit, mitä seuraavaksi tehdään.”

”Ja sä tarjoat taas ritarillisia palveluksia, joista ei voi kieltäytyä.”

Saatoin olla sosiaalisissa tilanteissa aasi ja useammin pihalla kuin perillä. Tajusin kyllä sen verran, että olimme matkalla kohti riitaa. Ensimmäistä kunnon sellaista.

Olin liian väsynyt riitelemään, liian väsynyt koko keskusteluun, liian väsynyt miettimään muiden ihmisten kannalta. Hyvä kun jaksoin miettiä asioita omalta kannaltani edes. Koko päivä oli ollut raskas ja olin ollut jo valmiiksi huonolla tuulella edustamiskemujen takia. Olisin halunnut tehdä jotain mukavaa tämän keskustelun sijaan.

Hautasin kasvot käsiini ja kävelin ikkunalle, Yritin, ihan oikeasti yritin, mutta sitten niiskaisin lujaa ja annoin mennä. Itkeminen tuntui idioottimaiselta. Vihasin sitä, siitä tuli huono olo. Silmiä punoittaisi ja nenä meni tukkoon. Ja se oli myös heikkoutta, enkä halunnut olla heikko, kenenkään edessä.

”En jaksa riidellä tästä nyt.” Kuivasin kyyneleitä yöpaidan hihaan.

Josh ei tiennyt yhtään, mitä olisi tehnyt. Ihan hyvä, koska en itsekään tiennyt, ja hävetti jo valmiiksi itkeä. Tunsin lopulta käden kietoutuvan ympärilleni.

”Ei ollut tarkoitus.”

”Tiedän. Mäkään en halua pillittää. Anteeksi.”

”Älä pyydä sun tunteita anteeksi.”

”Anteeksi, en vaan osaa.”

”Taas.”

Hymyilin varovasti.

”Olen vain väsynyt. Keksitään huomenna tai myöhemmin, mitä tehdään. Ja mä yritän olla katoamatta ilmoittamatta. Kyllä mä pärjään… mä pärjään lopulta aina.”

”Tiedän. Se on yksi syy, miksi pidän susta. Mutta nykyisin huolehdin susta, jos en tiedä missä olet. Sitä ei ollut ennen.”

Yritin peitellä vuotavaa nenääni. Irrouttauduin Joshin kädestä ja nappasin yöpöydällä olevasta paketista nenäliinan. Töräytin siihen antaumuksella. Parempi kun en miettinyt, miksi paketti oli ylipäätään alunperin siinä.

Olo oli perinjuurin surkea. Oli vähän liikaa jaksaa olla jonkinlainen pelastuksen airut ties kenelle. Olin keskivertoa huonompi monissa asioissa. Koko artefaktijuttukin liittyi siihen, että olin keskivertoa huonompi ilmaisemaan tunteita. Kiva erikoiskyvyn peruste, varsinainen ominaisuus siinäkin, josta olla ylpeä.

”Kuule, syödään iltapalaa ja mennään nukkumaan. Pohditaan sitä Melissan juttua myöhemmin. Kunnon unet selkeyttää juttuja.” Josh heitti sängylle ylimääräisen peiton.

”Vain nukkumaan?”

”Joo. Muakin väsyttää enemmän kuin ohjaamisen jälkeen koskaan. Ravasin ympäri asemaa jokusen tunnin.”

”Okei.” Räkäisestä naamastani huolimatta kurkotin niin, että sain huuleni jonnekin Joshin otsan tietämille.

”Mikä ihme suhun on mennyt, muistan vielä sen tyypin, joka pelästyi alastonta pojan ylävartaloakin?”

Edellinen lukuSeuraava luku