Astelin rivakasti eteenpäin vaalealla ja rauhallisella käytävällä. Ruokala ei ollut kaukana, sillä maitovalaan kokoisella aluksella oikeastaan mikään ei ollut kovin kaukana. Poistin turhia hälytyksiä yksi kerrallaan, epätyypillinen tietomurto saisi odottaa, kunnes kaikkien aluksella olevien status oli tarkistettu.
Seinällä näkyi siellä täällä nyt jo tutun oloisia palojälkiä. Ne olivat joko vaakasuoria tai pystysuoria, aina linjassa sen kanssa, missä sähkö kulki. Ajatukseni olivat siis olleet oikean suuntaisia. Joku käristi alustamme sisältäpäin, enkä uskonut, että se oli kavereideni kuvaama nainen menneestä eli Ye-Seo. Tämä seinäkummitus oli joku muu.
Pelureita kentällä oli enemmän kuin olimme ajatelleet.
Ensin minun pitäisi pitää huoli aluksella olevista ihmisistä. Sen jälkeen voisin keskittyä siihen, kuka tai mikä oli ujuttautunut alukseemme. Jos kutsumaton vieras ei kerran halunnut kertoa nimeään kohteliaasti, kaivaisin sen esiin vaikka väkivalloin.
Linn asteli vieressäni tarkkaillen seiniä. Tämän käteen oli ilmestynyt jostain vanha kunnon Säätiön synkronoinnin häirintäase. Tiesin, että ne olivat nykyisin tarkoin säädeltyä materiaalia, vaikkakin olin nähnyt luetteloista, että joitain oli otettu mukaan.
Ihan vain niin kuin varmuuden vuoksi.
Niitä ei olisi pitänyt pystyä ottamaan varastokontista ilman kapteenin lupaa – antaisin palautteen Linnille myöhemmin. Jos se edes olisi aiheellista.
Muutaman kymmenen metrin jälkeen maitovalaan tuttuun taustahuminaan sekoittui jotain outoa. Ihmisääniä, erikoisen melodisia vain. Useita, samaan aikaan. Ääni kaikui käytävään kaikkien ääntä vaimentavien materiaalien läpikin, hiljaisena mutta tunnistettavana.
Mieleeni nousi joulukirkon virrenveisuu, vaikka en ollut käynyt sellaisessa tilaisuudessa varhaislapsuuden jälkeen.
Avasin viimeisen palo-oven keskellä käytävää – kaikki osiot olivat tietysti hätätilanteessa sulkeutuneet. Tavanomainen sihahdus, äänien voimistuminen, paljon aistiärsykkeitä yhtä aikaa aaltoilivat meitä vastaan kuin tervehdys.
Minua ja Linniä kohti iskeytyi äänivallillinen kappaletta, jota en todellakaan ollut kuullut pitkään aikaan.
Muistoni kappaleesta eivät olleet pelkästään lämpimiä. Kauan sitten ajattelin, että sitä tultaisiin laulamaan valmistujaisissani. Se juhla olikin sitten siirtynyt melkein kymmenellä vuodella ja siinsi yhä vaikeasti käsitettävässä, juuri ja juuri mahdollisessa tulevaisuudessa.
”Miksi ne laulavat Koalition hymniä?”
”En todellakaan tiedä”, Linn sanoi. ”Mutta ääniä on aika monta. Sanoisin, että viitisenkymmentä.”
Sävelmä oli kakofoniassaan tunnistettavissa, vaikka sanoista ei saanutkaan yhtään mitään selvää. Minulla kesti toiset puoli sekuntia ymmärtää, että kaikki äänet lauloivat kappaletta vähän miten sattui tai pikemminkin miten osasivat.
Laulutaito ei tyypillisesti ollut mukana siinä pitkässä listassa taitoja, joita Koalition henkilökunnalta odotettiin tai varsinkaan testattiin.
Kurkkasimme Linnin kanssa ruokalan ovesta täsmälleen samaan aikaan.
Huone näytti käyneen läpi jonkinlaisen hävityksen. Seinien materiaali oli siellä täällä palanut mustaksi tuhkaksi ja siinä risteili tuttuja tummia palojälkiä, salaman jättämiä. Lattiaan kiinnitetyt huonekalut olivat vääntyneet kuin ne olisivat sulaneet. Katon paneelit olivat siellä täällä pudonneet alas, paljastaen tilan ilmanvaihdon ja muut elämää ylläpitävät järjestelmät. Ilmassa tuoksui pistävästi otsonilta.
Siellä täällä näin rätiseviä, ilmassa säriseviä valokaaria. Jokainen kaari jätti uuden mustuman ja tunnistettavan hajun jälkeensä. Huonetta oli kuitenkin vaikea nähdä selvästi, sillä edessämme oli harmahtava kalvontapainen, joka sumensi näkymää.
”Aivan”, Linn sanoi. Silloin tajusin itsekin, mitä oikeastaan katsoin.
Jälkiä ja hajujakin erikoisempaa oli huoneen lähes kokonaan kattava värisevä kupoli, joka muodostui mustasta savusta. Me näimme siitä yhden, kohti ovea pyöristyvän osan. Kupla häilyi ja oli selvästi ohuempi kuin se symmetrinen pallo, jonka olin nähnyt muodostuvan Emmerien ympärille aiemmin, mutta koostumuksesta ei voinut erehtyäkään. Kuplan säännöllinen muoto ja sen rakenteessa välkkyvät kuusikulmiot olivat samaan aikaan sekä tuttuja että sen näköisiä, kuin ne eivät kuuluisi tähän todellisuuteen lainkaan.
Kuplan sisällä oli kymmeniä ihmishahmoja kädet kädessä, kaikki laulamassa tuttua melodiaa omilla äänillään, kuka taitavammin, kuka huonommin.
”Mitä ihmettä?” kysyin väsyneesti enemmän Linnin kuin kuplan suuntaan. Teki mieli nostaa käsi ohimolle.
”Kapteeni! Täällä on pieni tilanne päällä!” joku huikkasi kuplan keskeltä.
Katsoimme Linnin kanssa, kun muutama laajempi valokaari sinkosi seinästä suoraan kohti kuplan seinää, kilpistyen siihen ikävän kuuloisen rätinän saattelemana. Eivät ne kaaret valoa olleet tietenkään, koska ehdin nähdä niiden muodostuvan, eikä minun synkronointini toiminut valonnopeudella.
Linn kurkotteli taas kypärää, mikä oli tietysti aivan järkevä varotoimi, jos aioimme astua siihen, mitä ruokalasta oli jäljellä.
Tunsin koko ruumiini ja varsinkin aivoni tahmaisiksi, mutta hitaasti muodostuva ja kasvava ajatus oli lopulta päässäni aivan kirkas. Valokaaret johtuivat sähköstä. Palojäljet tulivat sähkölinjoista. Otsoni ja ukkosilma.
Jos tämä sähkömagneettinen ilmiö johti nykyiseen tilanteeseen, oli selkeintä ottaa vastustajaltamme pois se ase, jota tämä käytti.
Kohotin hansikkaani kohti kattoa ja käskin kaikki ruokalan järjestelmät pois päältä.
Kyllä, myös ilmanvaihdon, hiilidioksidin poiston, lämmön ja kaiken muunkin ihmisten hengissä pysymisen kannalta oleellisen. Se tarkoitti, että meillä oli hyvin vähän aikaa.
Kapteenin on kuitenkin tärkeää vaikuttaa itsevarmalta ja kiireettömältä. Siltä, kuin minulla olisi ollut homma hallussa. Ja nyt, tässä käristyneessä tilassa tutun taikakupolin edessä, minusta jopa tuntuikin vähän siltä.
Tämä olisi pian hoidossa.
Kävelin määrätietoisesti sisään huoneeseen.
”Kaikki kunnossa”, sanoin. ”Ne eivät hyökkää enää.”
Värisevän kuplan seinään muodostui kummallinen pullistuma, kunnes näin siitä astuvan ulos hahmon, jota olin kaivannut viimeisen tunnin ajan jo monta kertaa. Pitkä, hymyilevä ja hieman nokitahrainen Tuur, jolla oli todellakin selitettävää. Poika oli käytännössä kadonnut koko taistelun ajaksi selittämättä toimiaan minulle mitenkään, ja nyt löysin tämän keskeltä aivan toisenlaista taistelua.
Seuraava kummallisuus vallitsevassa tilanteessa oli, että Tuur ei tietääkseni osannut käyttää artefaktia.
”Oletko sinä valehdellut meille?” Linn kysyi ensimmäisenä tehden käsillään laajan kaaren jonnekin artefaktikuplan suuntaan.
Se oli Linniltä harvinaisen suorasukaisen syyttävä kysymys, mutta myös ystäväni kärsivällisyyttä oli koelteltu viime aikoina melkoisesti. Olin osin itse tainnut aiheuttaa sen juttelemalla seinille ja lähettämällä ristiriitaisia viestejä omasta kiintymyksestäni. Sekin vaatisi lisähuomiota, kun meillä olisi mahdollisuus tehdä jotain normaalia.
”Mistä? En ole valehdellut. Olen ehkä jättänyt jotain kertomatta”, Tuur ilmoitti pyyhkäisten pölyä ja nokea tummilta hiuksiltaan.
”Vai niin”, sanoin, pahaenteisemmän kuuloisena kuin oli ehkä tarkoitus.
”Se oli vain sellainen henkivakuutus”, Tuur ilmoitti. ”Kun Sebastian sai luvan tulla mukaan Mars-retkelle, järjestelimme niin, että myös Koalition tiedeosaston hallussa oleva artefakti saatiin mukaan. Siitä ei kuitenkaan saanut hiiskua edes kapteeneille, sillä monet amiraalit pitivät riskinä tilannetta, että kaikki tunnetut artefaktit ovat lähekkäin. Kori, munat ja niin edespäin.”
”Ja sinä osaat äkkiä käyttääkin sitä? Minä luulin, että Koalitio testasi meidät kaikki, ja vain Emmerie osaa tehdä niitä savujuttujaan.” Tuijotin tiivistii Tuuria suoraan silmiin.
”Ei mitään sellaista, minä olen erittäin keskinkertainen pilotti, enkä yhtään sen parempi artefaktin kanssa. Mutta osaan ajatella luovasti, ja toki kunnia sinne, minne se kuuluu. Sebastian on tutkinut varsin paljon mahdollisia resonanssikertautumisia artefaktin tuottamissa lokaaleissa todellisuusefekteissä.”
Tuur hymyili ja viittasi taakseen hiipuvan kuplan suuntaan, josta kantaui yhä epävireinen Koalition hymni.
”Että mitä? Joku tietty taajuus voimistaa artefaktin voimia?”
Minun olisi pitänyt pyytää kaikkia poistumaan ruokalasta ensi tilassa johonkin turvalliseksi varmistettuun tilaan, mutta selitys oli kieltämättä kiinnostava. Uusi tiede kiinnosti minua aina, olin sen seikan suhteen aivan samanlainen kuin lähes kaikki Koalition listoilla olevat.
”Tavallaan. Myös tarpeeksi monta yhtenevää synkronointikuviota, jotka on kaikki harmonisoitu tiettyyn resonanssiin, saattaisivat toimia. Tai se oli ainakin Sebastianin teoria. Ja kun kävi selväksi, että meitä vastaan hyökätään, otin kaikki keinot käyttöön suojellakseni aluksen henkilöstöä. Logaritminen kertautuminen olisi ollut vielä parempi, mutta sitä ei pystynyt kiireessä improvisoimaan.”
”Eli te kaikki lauloitte samaa kappaletta ja synkronoitte samaan aikaan ja se riitti siihen, että artefakti toimi?” kysyin, yrittäen miettiä tapahtuneen teoreettista pohjaa ja sitä, että tätäkin oli piiloteltu minulta. Ei minulla tosin ollut syytä epäillä Sebastiania mistään suuresta rikkomuksesta.
Linn oli piilotellut minulta asioita, samoin Tuur, ja Sebastiankin.
Sille ei kai voinut mitään, vaikka olin henkilökohtaisesti vannottanut, että salaisuuksia ei olisi.
Emme kai vain olleet sitä ihmistyyppiä, joka uskaltaisi kertoa kaiken kavereilleen.
En minäkään halunnut puhua omista epävarmuuksistani ja siitä, miten väsyttävää vastuussa oleminen olikaan.
Tajusin, että Sebastiania ei näkynyt kuplassa, joten tämä oli yhä toisessa osassa alusta, kenties jonkin toisen lukkiutuneen palo-oven takana.
”Jotenkuten se toimii, kuten näette”, Tuur sanoi.
”Tämä on älyttömintä, mitä olen tänään kuullut. Ja tänään on tapahtunut melko paljon”, sanoin yllättävän vilpittömästi, kasvoilleni ilmestyi pieni hymykin.
”Pahoitteluni, kapteeni – Koalition sisäänpääsyvaatimuksissa ei ole laulukoetta. Tämä oli helppo kappale, jonka kaikki osaavat, mutta emme silti ehkä mene esiintymiskelpoisesta kuorosta.”
Tuur kohautti harteitaan ja näytti aidosti anteeksipyytävältä.
Tyrskähdin ääneen ja poistin yhdellä pyyhkäisyllä viimeisetkin punaista vilkuttavat merkinnät. Olimme kunnossa. Alus oli kunnossa. Minulla oli yhä toivoa, koska toivoa oli aina, kun vain uskalsi astua eteenpäin. Ja eteenpäin. Ja vielä kerran, silloinkin kun se tuntui täysin mahdottomalta.
Silloinkin kun tuntuu siltä, että ei vain jaksa enää.
”Ei se nyt niin kamalan kuuloista ollut”, Linn sanoi. ”Hyvin tuo tuntuu artefaktille kelpaavan, vaikka kukaan teistä ei osaakaan laulaa moniäänisesti, stemmoja ja niin edespäin. Eikä kellään taida olla oikeasti matalaa äänialaa.”
”Anteeksi vain”, Tuur sanoi. ”Koalition porukassa ei jostain syystä ole juurikaan bassoja.”
”Mitä täällä alun perin tapahtui?” Linn tiedusteli.
Heitin viittani sivuun ja istuin yhdelle tuolille, joka näytti vähiten kärsineeltä ja joka oli juuri ja juuri kuplan ulkopuolella huoneen nurkassa. Päätin, että minulla oli oikeus näyttää hieman uupuneelta.
Tuur ja Linn seurasivat viereen, mutta eivät istuneet alas.
”Se onkin kummallisempaa – meitä vastaan hyökättiin. Tyhjyys ja ja nuo rätinäsäteet tuntuivat tulevan sekä ulkoa että jostain lähempää. Seinistä, seiniltä. Kupla suojasi siltä, mutta se jokin teki kyllä parhaansa päästäkseen sisään, siinä onnistumatta. Melkein koko ruokalan järjestelmä kärähti, en tiedä johtuuko se meistä vai siitä… jostain.”
”Vai sellaista”, mutisin enemmän itselleni kuin Tuurille.
Hyökkäyksen takana saattoi olla Jake Rossello, Ye-Seo, tai mahdollisesti aiemmin seinissä kohtaamani ääni, joka ei ollut kumpikaan edellä mainittu.
Oli se kuka oli, me tarvitsimme aikaa, ja lisäksi meidän piti ostaa aikaa myös muulle laivastolle.
Mahdollisesti tilanne oli sielläkin tiedossa, sillä sitten hyökkäyskäskyn, minuun ei ollut otettu yhteyttä. Se saattoi tarkoittaa, että muu laivasto joko ajatteli meidät menetetyksi, tai kamppaili samojen ongelmien kanssa omalla tahollaan. Muista olisi tuskin apua meidän spesifiin tilanteeseemme, sillä en halunnut, että meitä vaivaava haamu ujuttautuisi kommunikaation mukana toisiin aluksiin.
Olimme oman onnemme nojassa, ja minä tällä paatilla korkea-arvoisin henkilö, jolla oli oikeus ja vastuu tehdä päätöksiä.
Minun päätökseni olisi ainakin jotain ihan uutta.
”Voitte lopettaa laulamisen, haluan kaikkien kuulevan seuraavan käskyni, joka tulee olemaan varsin erikoislaatuinen.”
Tuur heilautti kättään artefaktikuplan suuntaan, ja mietin epämääräisesti, olisiko laulukuoron itsepintaisin porukka noudattanut käskyäni ilman Tuuria välissä. Todennäköisesti olisivat, mutta jokin pojan tavassa tunkeutua reviirilleni ärsytti minua toisinaan. Tuur ja Sebastian olivat yhdessä melkoinen voimakombinaatio, joka ajatteli tietävänsä jotain oleellista paljon meitä muita paremmin.
Toki minun oli pakko myöntää, että aika usein nämä tiesivätkin. Se oli vain jollain tasolla häiritsevää.
Kupla himmeni, kun porukka antoi laulun vaieta. Olimme hyvin hiljaisessa ruokalassa, jossa ei enää humissut. Kumma, miten sitä kaipaa avaruusalusten jatkuvia taustaääniä silloin, kun ne lakkaavat kuulumasta.
Minun pitäisi olla nopea. Valokaaret saattaisivat yhä iskeä jostain, eikä niiden käytöstä ei voinut arvata ennakkoon. Tavallinen fysiikka ei enää aina pätenyt, piti olla valmis ajattelemaan uusilla tavoilla. Kaaret ja se jokin niiden takana voisivat iskeä niin kauan, kuin tässä aluksessa oli jäljellä sähköä kuljettavia materiaaleja tai vaikkapa ihan vain hengitysilmaa.
Jos ääni oli seinissä, se oli kenties kaikkialla.
Oli se ainakin väittänyt omistavansa koko Koalition. Uskoi ken tahtoi.
”En ole kuullut muusta laivastosta sen jälkeen, kun Koalitio teki päätöksen hyökätä Jake Rossellon kaappaamia aluksia vastaan. Voisin odottaa Koalitiolta uusia ohjeita ja lähettää teidät kaikki korjaamaan ja tarkistamaan aluksen tilaa. On selkeää, että taistelu on pääpiirteissään ohi ja me voitimme. Tietolähteeni on kadetti Aapajärvi, jonka kyvyt te kaikki jo tiedättekin.”
Muutama henkilö naurahti ja vaikutti tyytyväiseltä. Emmeriellä oli tietty maine, ja kaikki olivat tietysti kuulleet tämän taidoista artefaktin kanssa. Eihän se ollut mikään salaisuus enää, siitä oli julkaistu oikein virallinen amiraalitason lausuntokin.
Emmerie ei varmaankaan itse yhtään välittänyt olla kuuluisa, onneksi tieto oli sentään pysynyt Koalition sisäisenä eikä ollut vuotanut tavalliseen mediaan asti.
”Olen saanut tietooni sellaisia asianhaaroja, mitkä antavat olettaa, että tilanne ei ole meidän kannaltamme pitkällä aikavälillä turvallinen. Emme voi liittyä muuhun laivastoon. Aluksen tietojärjestelmissä on tunkeutuja, josta pitää hankkiutua eroon ensi tilassa.”
Pidin tauon, koska yritin miettiä, miten kertoisin sen, mitä suunnittelin. Se olisi vaarallista. Ehkä herättäisi vastalauseitakin. Vielä muutama tunti sitten minulta ei ollut odotettu mitään, vaan laivueen vanhemmat kapteenit olivat vastuussa tärkeästä päätöksenteosta. Mutta nyt mitään sellaista neuvoa-antavaa tahoa ei voisi eikä kannattanut odottaa paikalle.
”Sen takia irrotan meidät hetkellisesti kaikista Koalition järjestelmistä ja pyydän kadetti Aapajärveltä, voiko hän tehdä meistä joksikin aikaa täysin näkymättömiä. Muiden turvaamiseksi.”
Olin odottanut vastalauseiden myrskyä ja todellista mekkalaa. Sen sijaan sain vastaani lähinnä aavistuksen tyrmistyneen hiljaisuuden. Aluksen henkilöstö katseli toisiaan ja huomasin jonkun kohauttavan harteitaan.
Kaikilla oli takanaan eriskummallinen ja mahdollisesti järkyttäväkin kokemus, vaikka monet porukassa olivatkin ammattilaisia, joista osa oli tehnyt tätä silloin, kun minä olin vielä päivähoidossa.
Sekin hankaloitti minkään auktoriteetin saamista. Yritin istua mahdollisimman suorana ja pitää kasvoni vakavina. Käskyjä pitäisi kai mieluummin jaella seisaaltaan.
”Niin, kyllä tätä saa vielä kommentoidakin”, sanoin, ja se kuulosti suustani lähes anteeksipyytävältä.
Eturivissä seisonut, haalareihin pukeutunut kunnossapidon tiimi vilkaisi toisiaan ja virnisti. Näiden äänet olivat kuuluneet komeasti kuplan seinien läpikin.
”Me ainakin lähdettiin tälle tehtävälle juurikin siksi, että saataisiin kokea oikeasti jännittävä seikkailu.”
”Sellaisia paikkoja, missä ei ole kukaan ennen käynytkään. Onpahan ainakin lapsenlapsille kerrottavaa.”
”Jos kapteenin mielestä on paras olla näkymätön vähän aikaa, sittenhän me ollaan.”
”Niinkö?” sanoin, enkä voinut estää sitä, että kasvoilleni levisi leveä hymy. Tämä taisi sittenkin onnistua ihan kohtuullisesti. Ainakin niin, että tällä kertaa lopputulosta ei tarvitsisi hävetä, vaikka jossain kohdissa tehtäisiinkin ohjesäännöistä poiketen.
Amiraaleille koko tapahtumaketjun selittäminen oli tällä erää viimeisenä murhelistallani. Khadija Niva saisi hoitaa sen puolen, tai koko neuvosto yhdessä. Epäilin vahvasti, että ainakin osa amiraaleista oli halunnut näyttävän avaruustaistelun, jonka Koalitio voitti ylivoimaisesti. Propagandaa ja uutta materiaalia, jolla päästä niskan päälle Maan hallituksiin ja muihin valtaapitäviin nähden. Koalition voimanosoitus, meille ei saanut ryttyillä.
Tuur ilmestyi eteeni kuin tyhjästä. Poika osasi liikkua oudon hiljaa halutessaan, se oli aavistuksen kiusallista. Toki pilottipuvun jalanpohjat oli tehtykin siihen – tarramaan lattiaan ja mahdollistamaan varmat askeleet silloinkin, kun alus teki äkkinäisiä liikkeitä. Silti suurimmalla osalla piloteista askelista kuului ainakin vähän tunnuksenomaista nitinää.
Tuurista olisi halutessaan tullut ihan hyvä avaruusvakooja. Ei tietenkään voinut olla aivan varma, etteikö tämä ollut sitä.
Nyökkäsin miehistölle ja yritin katsoa kaikkia silmiin ainakin hetken verran.
”Jos olemme kaikki samaa mieltä, toteutamme suunnitelman. Tiimit, voitte siivota ja korjata taistelun jäljet muuten, mutta älkää koskeko mihinkään aluksen tietojärjestelmään tai sähkölaitteeseen omalla synkronoinnillanne, kunnes annan luvan. Käytävissä pitää liikkua ehdottoman varovasti ja mieluiten kypärä päässä, jos se on varusteiden puolesta mahdollista. Suuret tilat varmistetaan artefaktikupan avulla. Sopiiko?”
”Totta kai se sopii”, joku hörähti eturivistä. ”Pistä tietoa kun tiedät lisää, me aloitetaan puutarhasta – pitää katsoa, voiko perunat pelastaa.”
Linn tökkäsi kypäränsä ensimmäisen näkemänsä tyypin käteen ja marssi suoraan kolhiutuneelle limsa-automaatille ostaen kolme tölkkiä kolajuomaa.
Vilkaisin Tuuria miehistön tutkiessa ruokalaa ja varustautuessa tutkimaan alusta.
”No?”
”Mitä no? Eikö se mennyt ihan hyvin?” Tuur hymyili takaisin.
”Arvosanoja ei jaeta ennen kuin koko homma on katsottu loppuun. Joku on yhä täällä.”
”Ei sitten,” Tuur sanoi ja hymyili raivostuttavan vilpittömästi.