Valoisat kesäillat olivat ehdottomasti näiden leveyspiirien parhaita juttuja. Taivasopisto oli kaikkein pohjoisin pilottikoulu ja sellaisena erikoinen erikoisten koulujen joukossa. Nykyisin ei ollut väliä, miltä leveyspiiriltä noustiin kiertoradalle. Vanhoja raketteja käyttäessä sillä oli ollut oikeasti merkitystä, moderneilla delfiineillä keinopainovoimavastatiloineen ei niinkään.
Kaupungin keskustaan pääsi Taivasopiston nurkilta helpoiten bussilla. Minulla ei ollut jatkuvasti voimassa olevaa bussilippua, mutta kertalipun ostaminen synkrolla ei ollut mitenkään iso juttu. Olisin ehkä mieluiten kuitenkin tehnyt sen rauhassa paikallaan seisoen, enkä juostessani kohti bussipysäkkiä. Hengästyin taas, olin laiminlyönyt pyrkimykset säännölliseen liikuntaan.
”Tuu nyt, kohta menee seuraava bussi.” Josh viittilöi edessäni, mustat siivet selässä keikkuen. Yritin kovasti olla katsomatta kaulapantaa, siitä tuli monenlaisia hassuja ajatuksia, ja olimme menossa ihmisten ilmoille.
”Mikä kiire meillä on?”
Huohotin ja nojasin bussipysäkin seinään. Jos vaikka nyt kesälomalla sitten tekisin liikunnasta päivittäisen tavan.
”Ei kai mikään. Haluan vaan sinne kemuihin nyt enkä joskus”, Josh sanoi.
Bussi kaarsi pysäkille, ajoitus oli hyvä. Oltaisiin kyllä aivan hyvin voitu odottaa rauhassa seuraavaakin. Hätähousu-Josh. Tai juuri nyt vihtahousu-Josh.
Sisällä liikennevälineessä hassut vaatteemme keräsivät uteliaita katseita. Yritin asemoida itseni niin, etteivät siivet osuisi kenenkään naamaan. Vaikka ei ollut ruuhka-aika, oli aivan turha yrittää löytää istumapaikkaa.
Josh ei vaikuttanut edes huomaavan ihmisten katseita. Päätin tuijottaa viistosti ulos ikkunasta niin, etten joutuisi katsomaan ketään kanssamatkustajaa suoraan. Katseiden kohtaaminen olisi erityisen kiusallista. Kokosin tyllit jotenkuten syliini, etteivät ne olisi tiellä.
Silmäni osuivat bussin perällä tuttuun naamaan, joka näkyi ikkunan heijastuksesta.
”Josh hei, Thea istuu tuolla perällä.”
”Totta”, Josh sanoi ja heilutti kättään. Thea vilkutti takaisin. Tällä oli päällään jonkinlainen punainen asu, en saanut siitä sen kummemmin selvää, edessä oli liikaa ihmisiä ja yksi kovaa mekkalaa pitävä lapsiperhe vaunuineen.
Bilepaikaksi oli varattu yksi kaupungin keskustan yökerhoista. En ollut koskaan käynyt yhdessäkään niistä, pukeutuneena enkeliksi tai en. Lukion päättäjäisjuhliin en edes ollut saanut kutsua. Uusien kokemuksien ilta edessä siis.
Josh nykäisi kättäni.
”Jäädään seuraavalla.”
Thea poistui poistui bussin takaovesta, mutta jäi odottamaan meitä pysäkille. Itse kemuihin oli vain muutaman korttelin matka. Olimme ydinkeskustassa, talot vieressämme olivat korkeita ja kadut melko kapeita. Se sai aikaan tuulitunneliefektin, pidin kiinni helmoistani. Siivet värisivät tuulessa.
Siitä oli aika kauan, kun olin viimeksi käynyt näillä main. En ollut tyyppiä, joka kävi museoissa, konserteissa tai puistoissa, enkä varsinkaan yökerhoissa. Puistot olivat ihan kivoja, mutta Taivasopiston puutarha-alue riitti enemmän kuin hyvin.
Nyt kun näin Thean punaisen asun tarkemmin, huomasin sulat ja värit paremmin. Mekossa oli keltaoransseja liehukkeita, joita tuuli heilutti.
”Moi. Anna kun arvaan. Feeniks?” Josh tiedusteli.
Thea hymyili aivan aavistuksen. Kiharapilvi oli tavallistakin villimpi, teemaan sopien. Siihen oli suihkutettu jotain kimaltelevaa, joka näkyi auringonvalossa hyvin.
”Joo. Toinen vaihtoehto olisi ollut Ikaros…”
”Vähän ikävä mielleyhtymä siinä, hyvin valitsit”, Josh totesi. ”Kuka nyt haluaa ehdoin tahdoin olla epäonnistuja?”
Thea ja minä katsoimme hetken toisiimme. Kummankaan ilme ei muuttunut.
”Ei kukaan”, Thea totesi.
”Hieno asu, teitkö itse?” Josh jatkoi.
”Joo, tai yhdestä vanhasta mekosta, lisäämällä sulkia ja tota oranssia ja keltaista sifonkia”, Thea selitti. ”Teidän enkeli ja demoni on ainakin helposti tunnistettava.”
”Ehkä vähän kliseistä”, vastasin.
”No jaa, eiköhän joku ole käyttänyt jo kaikki mahdolliset ideat Taivasopiston historian aikana. Siivekkäitä asioita on maailmassa rajallinen määrä.” Thea oli varman rationaalinen, kuten aina.
Käännyttyämme kadunkulmasta pääsin näkemään melkoisen kummallisen näyn: paljon koulusta tuttuja naamoja, pukeutuneena mitä ihmeellisimpiin asuihin. Laskin muutaman ampiaisen, useita keijuja. Pari enkeliä lisäkseni, molemmilla tosin huomattavasti lyhyemmät mekot. Lohikäärmeitä, pari pegasusta.
”Mitä noi tyypit on, joilla on keppihevoset ja siivet selässä?” ihmettelin.
Thea vilkaisi bodariryhmään, joilla oli itse väsätyt foliohaarniskat ja siivet, ja vielä hassut keppihevoset mukana.
”Sun pitää Emmerie kerrata historiaa. Siivekkäitä husaareja. 1500-lukua”, Thea ilmoitti.
”Öö…ai jaa.”
En kehdannut kysyä enempää, joten vaivihkaa hain älylaitteellani, mistä ihmeestä asuissa oli kysymys. Sotahistoria oli niitä aihealueita musiikin lisäksi, mistä tiesin kaikkein vähiten. Tietovisoissa minulta kannatti kysyä lähinnä luonnontiedekysymyksiä.
Osa baarin edessä hengailevasta porukasta tuntui viettävän aikaa kadulla muuten vain, osa poltteli tupakkaa ja osa jotain muuta. Ällöttävä tapa, jota ei ollut vieläkään saatu kitkettyä kokonaan pois. Sama päti tietysti alkoholiinkin, polttaminen oli vain häiritsevämpää, varsinkin jos siitä tuli hajua ilmaan.
Epämääräinen jono kiemurteli kohti baarin sisäänkäyntiä. Liityimme siihen peränpitäjiksi. Jono eteni onneksi nopeasti, ovella oleva yrmeä portsari vilkaisi opiskelijatodistuksiamme varsin ylimalkaisesti.
Työnsin älylaitteeni takaisin taskuun ja yritin totutella baarin hämärään. Musiikki jumputti kovaa, oli vaikea kuulla. Teki mieli muuttaa volyymiä, mutta en kehdannut.
Josh sanoi jotain, mutta pääni oli juuri toiseen suuntaan, enkä kuullut sanoista kunnolla yhtäkään.
”Mitä?”
”Mennään hakemaan jotkut juomat.”
Josh ei toistanut asiaansa ääneen, vaan lähetti viestin. Kätevää. Viitoin Theaa mukaan käsimerkein, tälle kumpikaan meistä ei osannut älylaiteviestittää näin sujuvasti. Tai, pikemminkin emme olleet vain harjoitelleet.
Baaritiskin suunnassa olimme kauempana kaiuttimista sekä tanssilattiasta ja keskustelu onnistui tavalliseen malliin.
Osaisivatpa ihmiset jonottaa siististi tiskille. Yritimme katsoa kohtaa, missä saisi palvelua kaikkein nopeimmin. Mekkaloiva opiskelijamassa oli jo vauhdissa, väistelin yhtä porukkaa, jotka heiluttivat ja kolistelivat tuoppeja siihen malliin, että pelkäsin saavani olutta mekolleni. Valkoisissa vaatteissa oli omat riskinsä.
Mustahiuksinen, ilmeisesti tukaaniksi pukeutunut tyttö ilmestyi taaksemme jonontapaiseen. Tällä oli musta mekko ja otsalla kirkasvärinen, raidallinen nokkatötterö.
”Hei. Aika söpöt asut teillä.”
Josh kääntyi katsomaan tyttöä kohti.
”No hei, lintunen.”
”Hei, ei vissiin olla juteltu aiemmin… me ollaan ryhmä B. Tai suurimmaksi osaksi, Linn puuttuu. Emmerie, Josh ja Thea.” Otin esittelyhomman kontolleni. Erittäin epätyypillistä minulle, mutta olimme jo valmiiksi epämukavuusalueellani, joten voisin mennä vielä vähän pidemmälle. Päässä tuntui kevyeltä, enkä ollut vielä edes saanut yhtään juomaa kurkustani alas.
”Moi. Olen Hanna. Ryhmä C.”
Tyttö haravoi katseella ihmisjoukkoa ja vilkutti jonnekin.
”No, kai se mut näki. Toivotaan ainakin.”
”Menikö teidän ryhmällä lentotentit helposti?”, kysyin, kun en muutakaan osannut.
”Joo. Ei mitään suurempia murheita. Lentäminen on kivaa”, Hanna sanoi ja katseli meitä.
”Teistä liikkuu huhu, että olette jo päässeet lentämään. Oikeasti. Ei-simulaattorissa.”
Thea odotti selvästi minun vastaavan jotain, Josh tilasi tiskillä eikä kiinnittänyt huomiota keskusteluun.
”No, siis. Tai… Joo. Ollaan me.”
Ei kai siitä kannattaisi valehdellakaan? Se löytyisi kyllä kaivamalla Koalition tehtävälokeja ja miehistölistoja, jos joku haluaisi todella tonkia. Melissan ohje olla valehtelematta välkkyi mielessäni, vaikkei sitä ollutkaan tarkoitettu tähän tilanteeseen.
”Älytöntä. Ekavuotisia…” Hanna pudisteli päätään, mutta hymyili kuitenkin. ”En edes viitsi olla kateellinen, voisin kyllä olla! Onneksi syksyllä päästään kaikki.”
Luojan kiitos Linn pelasti minut saapumalla paikalle juuri oikeaan aikaan. Olin ristiriitaisesti iloinen nähdessäni tämän, vaikka en vieläkään tiennyt, halusinko jutella Linnille. En ainakaan humalassa, se voisi johtaa vielä suurempaan katastrofiin, sen verran ymmärsin ihmissuhteista jo.
Baarin hämärässäkin Linnin pastellinvärinen keijuasu onnistui olemaan sekä söpö että vähän riskialttiin näköinen. Pelkäsin, että Linnin rintavarustus pullahtaisi ulos korsettitopista milloin tahansa. Nyt en uskaltanut kommentoida siitä mitään.
”Hanna!” Linn huikkasi.
”Linn, terve. Kiva tavata sun muukin ryhmä viimein.”
Linn hymyili hurmaavaa yleishymyään ja kääntyi katsomaan Joshia, joka oli saanut juomat tilattua ja työnsi käteeni lonkeron.
”Hei, ei paha. Tai siis on. Suorastaan demoninen”, Linn kommentoi suoraan Joshille.
”Kehutaanko mua vai pilkataanko?”
”Varmaan kehutaan.” Linn tarkasteli Joshia arvioivasti päästä varpaisiin. Tässä oli ilmeisesti menossa jokin vaateihmisten rituaali, johon kaltaisillani otin-ekan-puhtaan-paidan-kaapista-henkilöillä ei ollut osaa eikä arpaa.
”Toi olisi voinut mennä helposti pöljän puolelle, mutta sun kunniaksi pitää sanoa, että osaat kantaa hassujakin vaatteita. En kyllä kysy, miksi sä omistat nahkahousut.”
En minäkään, kiitos Linn, että meillä oli vielä jotain hengenheimolaisuutta jäljellä.
”Enkä mä vastaisi”, Josh sanoi ja vaikutti tyytyväiseltä.
Join lonkerosta isoja kulauksia. Luultavasti tarvitsisin pikaista humalatilaa, mikäli ajattelin selvitä tästä illasta. Tai, ei-selvitä. Osin toivoin, että Linn siirtyisi hengaamaan muiden tuttujensa kanssa, ja tunne sai minut kokemaan itseni epäreiluksi ja kurjaksi ystäväksi.
Ihmismassaan oli helppo kadota. Siirryin baaritiskistä sivummalle, vielä vähän rauhallisempaan nurkkaan. En katsonut, seurasiko Josh perässä vai ei.
Lattian tahmaisuus tuntui sandaalin pohjissa ikävältä ja nitisi. Musiikki hiljeni, tai sitten olin ehtinyt tottua siihen. Varoen omia ja muiden siipiä pääsin nurkkaan asti, jossa oli pieni, korkea pöytä yhtä korkeine tuoleineen yhä vapaana.
Nousin huojuvalle jakkaralle ja nojasin pään toiseen käteen. Olisi sittenkin pitänyt jäädä kotiin.
Josh oli bongannut minut ja kömpi myös keikkuvalle baarijakkaralle.
”Ei ilmeisesti aiota puhua Linnille, mitä ehkä opittiin sen isästä?” tämä kysyi.
”Ei. Ei ainakaan täällä kemuissa. Paikka on siihen tosi huono.”
”Niin on. Mutta jos en tietäisi, väittäisin, että välttelet aihetta ja Linniä.”
”Niin välttelenkin.”
Katsoin juomani yli tanssilattian suuntaan ja kauemmas. Linn oli siellä, jutteli minulle täysin tuntemattoman porukan keskellä. Kohta ne varmaan siirtyisivät tanssimaan, naurettavan karismaattisina ja kykenevinä hallitsemaan raajojaan ja liikkeitään, totta kai.
Voisin olla välittämättä koko jutusta, Linn löytäisi muita ystäviä alta aikayksikön. Voisin vain lipua kauemmas, vastata aina lyhyemmin ja lyhyemmin, sitten lopettaa kokonaan. Se olisi helppoa. Ei tarvitsisi käydä vaikeita keskusteluita, ei riidellä, ei murehtia tällaisia.
”Et saa antaa tän mennä näin.” Josh siristi silmiään.
”Minkä?”
”Sun ystävien. Ystäviä ei ole kellään liikaa. Pidä niistä kiinni.”
”Paraskin puhuja.”
”Juuri siksi”, Josh sanoi, löi tyhjän tuoppinsa pöytään ja nousi. ”Mun juoma on loppu. Haetaan toiset, sitten me jutellaan, kuten aina ennenkin. Meidän neljän pitää lentää yhdessä, pitää siis tulla toimeenkin. Ja vaikka ei lennettäisi ryhmänä, silti.”
Josh raahasi minut kädestä kiinni pitäen takaisin tiskin suuntaan. Jono oli lyhyempi nyt, sain toisen lonkeron käteeni alta aikayksikön.
Samalla tavalla määrätietoisesti Josh eteni välijoukon läpi juomat kourassa kohti Linniä ja Theaa, jotka juttelivat siinä samassa isossa porukassa. Aina välillä joku vilkaisi Theaa vähän kummeksuen kun kuvitteli ettei tämä nähnyt, Thea oli päättänyt olla välittämättä. Olisinpa yhtä itsevarma, yhtä järkkymätön.
Hivuttauduimme edelleen lähemmäs ja yritin pitää lonkeroni lasissa. Se oli vaikeaa, ihmiset tuuppivat molemmilta puolilta. Ilmassa alkoi olla selkeä hienhaju, joka viipyili kaikkialla ja sai juomankin maistumaan tunkkaiselta. Työnsin lopulta oman juomani Joshin vapaaseen käteen. Sitten se pastellipornokeijuasu olikin jo aivan naamani edessä.
”Linn… hei.”
”Mitä?”
”Tuu mun kanssa tonne ulos. Jooko.”
Linn katsoi minua pistävästi, ärsyyntyneesti. Teki mieli astua useampi askel taaksepäin ja kadota. Tiesin muun porukan tuijottavan. Musiikki soi edelleen.
Thea asetti kätensä Linnin olkapäälle. ”Menisit nyt vaan”, tämä sanoi.
”Saat vartin”, Linn vastasi minulle. ”Mä tulin tänne pitämään hauskaa, en miettimään sua ja sun amatöörimäistä räpistelyä ihmissuhteissa. En katsomaan sua murjottamassa nurkkapöydässä ja pitämään sulle seuraa. Se ei ole mun käsitys hyvistä bileistä.”
Kommentti kolahti johonkin niin, että ilma tuntui karkaavan mahasta, mutta purin hampaita yhteen. Kuljin nenä pystyssä bilekansan läpi ja pakotin itseni siihen, että en katsoisi taakseni. Linnin oli pakko seurata ilman, että nolosti tarkistelisin ja varmistelisin.
Astuimme hikisen kosteasta tilasta ulos, kuulin Linnin askeleet perässäni. Aurinko oli mennyt pilveen, iso tumma pilvi kulki taivaan poikki ja värjäsi illan hämärämmän siniseksi.
Kävelin tien yli ja istuin penkille pieneen puistontapaiseen. Se oli enemmänkin pieni läntti talojen välissä, jolle mahtui neljä puuta ja yksi penkki kuin mikään oikea viheralue. Sellaisia oli kaupungissa paljon, isoja puistoalueita oli vain muutama.
Linn ei istunut penkille, mutta jäi seisomaan eteeni ja tuijotti, lamppusilmät tavallistakin isompina, kiitos tekoripsien.
”Mä haluan edelleen olla sun ystävä. Anteeksi, että mä katosin silloin teininä. Mun teini-ikä ei ollut helpoimmasta päästä”, aloitin. Eih. Miksi taas puhuin ensin itsestäni? Keksin tekosyitä? Ja vielä jostain tosi vanhasta, millä ei ollut mitään merkitystä nykytilanteen kannalta.
”Joo…?”
Ainakaan Linn ei jatkanut pistävien kommenttien heittelyä. Ehkä minulla oli toivoa.
”Linn, mä en aio lakata seurustelemasta tai elämästä mun elämää. Se vaan että… mä pitäisin mielelläni sut siinä mukana.”
”Ei sun tarvitse tehdä mitään mun takia. Tai, elä vaan”, Linn tuhahti.
”Ei tää toimi näinkään”, sanoin. ”Pelkään nyt mitä sun suusta tulee. Minkä loukkaavan heiton seuraavaksi saan. Tai minkä naljailun. Tai jotain.”
”Ollaan me sentään jostain samaa mieltä. Tää ei todellakaan toimi näin. Mä en ole sun kainalosauva elämään, mäkin yritän elää mun elämää.”
”En mä tarvitse kainalosauvaa, mä tarviin ystävän.”
”Mä tarviin myös ystävän.”
Tumma pilvi lipui auringon ohi, illan sininen valo muuttui kertaheitolla laskevan auringon matalalta siilautuviksi säteiksi, jotka heijastuivat korkeiden rakennusten lasisista ikkunoista ja saivat minut siristämään silmiäni, nostamaan käteni otsalle.
Keskustelu kiersi kehää. En minä osannut puhua tunteista, en tänään, en ehkä koskaan.
”En tiedä uskotko, mutta mä olen yrittänyt urkkia sun isästä aina, kun tulee tilaisuus. Mutta ei vain ole tullut mitään oikeasti varmaa tietoa vastaan. Melissa ja Sigrid ei ainakaan tiedä mitään tai tunne sun isää.”
”Ja mun pitäisi uskoa tuo? Sun seikkailumäärällä, sen pitäisi enää olla vaan tahdosta kiinni.” En nähnyt Linnin ilmettä enää, jouduin siristämään, edessäni valaistu lyhyt keijun hahmo.
”En mä kiistä, etteikö teoriassa oltaisi voitu tehdä enemmän. Aina voisi tehdä enemmän.”
”Sä olet aika paska ystävä”, Linn ilmoitti.
”Joo”, sanoin.
Linn alkoi nauraa. Tämä joutui vetämään henkeä, nauru kimpoili taloista ja osui johonkin kohtaan sisälläni, mitä en varsinaisesti tiennyt olevan olemassa. Oksetti, halusin unohtaa, halusin kadota. Pitkät varjot piirtyivät puistonkaltaiseen ja mieleeni.
”Ja sä vaan myönnät sen? Ei mitään anteeksipyyntöä?” Linnin äänessä oli taas se sävy, jolla olisi voinut pelottaa karkuun vaikka koko Koalition amiraaliston. Ei minua. En juoksisi pakoon. En vain voinut. Pettäisin Linnin. Pettäisin Joshin, joka uskoi, että pystyisin hoitamaan tämän. Pettäisin kaikki, jotka uskoivat minuun edes vähän.
”En mä ole tehnyt mitään väärää. Mä olen vaan hankala, en ymmärrä ihmissuhteita, mulla on poikaystävä ja sulla ei, ja kaikki on kamalaa, mutta mä haluan silti olla sun ystävä!” Nousin penkiltä. Ehkä ne puolitoista nopeasti kumottua lonkeroa vaikuttivat asiaan, huimasi, oli vaikea pysyä tasapainossa. Käteni osui roskikseen, joka kolahti.
”Harvoin kukaan tekee omasta mielestään mitään väärää”, Linn sanoi, paljon hiljempaa kuin minä puhuin.
”Mä yritän olla parempi tyyppi, ottaa muut paremmin huomioon, mutta mä en aina vaan huomaa sitä, okei? Sun pitää sanoa. Sanoa muutenkin kuin heittämällä mulle jotain naljailevaa. Tai ilman että etsit karismaattisempia, hienompia, kivempia ystäviä heti kun huomaat, että meidän kaveruuteen tulee pienikin ryppy!”
Vedin henkeä, äänenvoimakkuuteni oli niin kova, että sanat kaikuivat. En viitsinyt välittää. Vastapäätä olevan ison toimistorakennuksen ikkunoista näkyivät auringonlaskun värit: oranssia, keltaista, häivähdys vaaleanliilaa. Kiinnitin katseeni siihen enkä Linniin, en vain pystynyt katsomaan tätä kasvoihin, kaikki oli mahdottoman kurjaa ja ikävää ja hankalaa, mutta päätin yrittää loppuun asti.
”Linn, mä en voi muuttua tyypiksi, joka en ole! Mä yritän, mutta myös sun pitää tulla mua vastaan, kertoa kun teen väärin, selkeillä sanoilla eikä vihjaillen, mä en tajua sitä muuten! Enkä mä pidä siitä, että sä jatkuvasti kiusaat mua mun seurustelusta, kun kerrankin mun elämässä löydän siihenkin koloon jonkun, tyypin josta pidän sillä tavalla. Enkä mä pidä siitäkään, että mä olen sulle joku hölmö ja typerä pikkusiskotyyppi, jota pitää ohjeistaa läpi elämän, johon voi aina luottaa että se on paikalla, joku jota vähän pilkata koska se on nuorempi ja naiivimpi ja hölmömpi. Mä olen mä, mä olen helvetin hyvä lentämään, ihmissuhteissa täysi uuno, monesti idiootti ja tosi hankala koska en yleensä puhu kuin kaksi sanaa kerralla, mutta jos sä siedät sitä, niin mä sietäisin mielellään sua enkä mä ole menossa vittu minnekään!”
Viimeiset sanani kaikuivat lujaa, kertautuivat kaiun mukana ja kimposivat rakennuksista ja seinistä, monen monituista kertaa. Keskityin lujasti olemaan häpeämättä.
Linn käveli penkille viereeni, istui alas ja näin nyt kyyneleet tämän poskilla, jotka vastavalo oli peittänyt minulta.
”Älä sitten mene ja katoa jos tarviin sua”, tämä sanoi.
”No en.”
”Mä koen joskus olevani vääränlainen, koska en pysty kuvittelemaan itseäni sillä lailla kenenkään kanssa. Se tuntuu vaan oudolta. Siksi mä kai kiusasin teitä sillä tavalla. Olihan se lapsellista.”
”Ei enää niitä saksofonisooloviestejä, okei?”
”Ei”, Linn myönsi. Kaivoin pikkulaukustani nenäliinan ja ojensin sen Linnille.
”Etkä sä ole outo. Sä olet ihan tavallinen. Eikä mikään estä sua seurustelemasta jonkun kanssa, jolla on samanlainen ajatus, mitä parisuhteelta haluaa.”
”Voi vaan olla vaikeampi löytää”, Linn sanoi ja pyyhki poskeaan nenäliinaan.
”Kaikkien on vaikea löytää joku, josta oikeasti pitää sillä tavalla. Jos voin auttaa, niin mä autan. Pitääkö meidän yrittää käydä idolikonserteissa ja hiipiä takahuoneisiin? Saadaan sulle se koreapoika?”
Linn hihitti, yskäisi ja niisti lujaa nenäliinaan.
”Me ihan oikeasti etsittiin sun isää. Meillä on johtolanka. Voidaan jutella siitä, kun ollaan vähemmän humalassa ja enemmän omassa rauhassa”, jatkoin.
”Sopii. Ja kiitos.”
”Mikä se sun salainen projekti on?” utelin.
”Voidaan jutella siitäkin myöhemmin, en viitsi julkisesti huudella. Tuu, mennään takaisin sisään. Mä haluan bilettää kunnolla enkä pillittää tässä. Haluan juhlia mun ystävien kanssa, kuulut siihen joukkoon”, Linn sanoi ja hymyili.