Turvallisen kuplamme sisältä oli mahdotonta saada tyttöön todellista yhteyttä. Hannan mitään näkemättömät silmät kohdistuivat palloomme päin, mutta kasvoilla ei ollut ilmeen ripettäkään. Ne eivät oikeastaan olleet enää edes inhimilliset, enemmänkin naamio. Mietin, mitä sanoisin, kai koulukaverillani oli sentään korvat tallella? Vai olivatko nekin kadonneet?
Nojasin niin lähelle kuplan seinää kuin pääsin, sen pintaa en halunnut rikkoa, ellei olisi aivan pakko. Itsesuojeluvaisto muistutti olemassaolostaan.
”Se synkronointi ja palaneen käry tulee suoraan Hannasta. Mutta se ei ole mikään laite”, Josh sanoi. Tämä hieraisi varovasti ohimoaan. Josh yritti kaikin voimin päästä käsiksi salaisuuden ytimeen omia reittejään, kunhan ei taas pakottaisi ja pinnistelisi kykyään pyörtymiseen asti. Halusin poikaystäväni pysyvän tajuissaan.
Joshin aistimuksen outous sai kylmät väreet kulkemaan niskassani. Tämä uusi uhka saattaisi olla pahempi ja arvaamattomampi vastus kuin puheenjohtaja oli ollut. Toisaalta nyt olimme tässä kaksin. Kahdestaan teimme parempia päätöksiä, olimme vähän viisaampia.
Vai olimmeko nelisin? Puheenjohtajahan osasi olla halutessaan näkymätön. Toisaalta pystyisikö artefaktilla sekä olemaan näkymätön että muuttamaan omaa painovoimaansa? Epäilin sitä vahvasti, se kuulosti todella vaikealta.
Hannan hiuksissa liikkui jotain. Liike oli sellainen, että sen olisi melkein voinut jättää huomiotta, jos ei olisi etsinyt juuri sitä. Aivan kuin jotain olisi ryöminyt mustien kiiltävien hiuksien joukossa. Se oli kuin väre tai häiriö, jota en osannut selittää.
”Ei tuo ole enää Hanna”, sanoin.
”Kuka sitten? Ei se nyt Jakeltakaan näytä.”
Oliko edessämme todella Hanna? Vai oliko tämä uusin Säätiön juoni? Ne olivat tosin hävinneet, Säätiö oli jo Melissan. Juonien piti olla käytetyt, loppuun kalutut, ruksi päällä.
Aurinkokunta oli iso: oli paljon tahoja, joista me emme tienneet mitään. Niilläkin tyypeillä riitti tietysti juonia, ei pitänyt olla lapsellinen ja olettaa mitään.
”Se on jotain tuntematonta teknologiaa. En tiedä miten ja miksi, mutta Hanna on täynnä sitä”, Josh ilmoitti pidellen päätään. Tämän luisevat sormet etsitytyivät lyhyempien hiusten lomaan. Mietin jälleen, että lyhyitä hiuksia oli paljon helpompi pörröttää kuin poninhäntää tai nutturaa oli ollut. Hyvät puolensa tässäkin.
”Josh, anna olla, älä synkronoi liikaa ettet pökrää – voi helkkari.”
Ex-opiskelukaverini oli poistumassa tyynen rauhallisesti koko huoneesta, ihan kuin Hanna olisi kävellyt ulos Taivasopiston luentosalista tavallisena arkiaamuna. Askeleet eivät nykineet tai olleet muutenkaan yhtään epäluonnolliset, kuten olin olettanut.
Tässä oli jotain todella hämärää, muutakin kuin omat savuiset ufovoimani. Joustavat askeleet vaikuttivat kuuluvan jonnekin aivan muualle kuin painovoimasta kieppuvaan todellisuuteen.
”Hei, pysähdy!” ähkäisin.
Kurkotin kohti Hannaa muutamalla savulonkerolla, yrittäen pysäyttää tämän.
Lonkero meni suoraan Hannan läpi kuin tyttö olisi ollut aave. Pelkkä kangastus vain, ei todellinen osa tätä ympäristöä.
Kallossani helisi.
EN USKO, ETTÄ TE VOITTE TEHDÄ MINULLE MITÄÄN.
”Kuulitko sinä tuon?” kysyin Joshilta.
”Joo. Kuulin.”
”Artefakti puhuu noin”, sanoin.
Josh oli kuullut äänen, mikä merkitsi sitä, että kyseessä ei ehkä sittenkään ollut Säätiö tai ufot, vaan jotain ihan muuta. Mutta mitä? Oli helpointa veikata jotain edes jollain lailla tuttua. Mitä muuta aurinkokunnan kätköissä oli, mistä en tiennyt mitään?
”Kukaan muu ei kuullut sitä aiemmin. Lakshmikaan ei kuullut artefaktin ääntä. Ja minä en ole avaruusaluksessa.” Katsoin Joshia. Katseeni olisi todennäköisesti porannut läpi maailmankaikkeuden kudoksen, jos se olisi ollut mahdollista.
”Jos mikään ei pidä paikkaansa aiempaan nähden, jos säännöt ovat muuttuneet…”
”Se ei ole artefakti, eikä Säätiö”, ilmoitin niin innoissani, että kaikessa kohelluksessa pinnikiinnityksistään irronneet lettini heilahtivat naamalle ja peittivät hetkeksi näkökenttäni. Koalition ohjesäännöissä oli oma järkensä.
TIE ON LÄHEMPÄNÄ NÄIN.
”Puhuuko se aina noin kryptisesti?” Josh kysyi.
”Joo. Ei tosin ole ehkä aikaa pohtia jotain sanavalintoja nyt!”
Koko huone tuntui rutistuvan kasaan ja osasinkin jo päätellä, että Hanna tai se, mikä Hannasta oli tullut, käskytti painovoimaa jälleen.
Katselin ympärilleni, kulkien käsi kuplamme sisäpinnalla. Tässä huoneessa ei ollut ylimääräistä rojua, se oli sinkoutunut ulos kauan sitten painovoiman muuttuessa edestakaisin.
”Et sattuisi näkemään niitä Säätiön keltaisia säteitä ampuvia pyssyjä missään?”
”Ai että ammutaan tuota sellaisella?” Josh tarkoitti tietysti Hannaa.
”No niin vähän ajattelin. Tavallinen pyssy ei varmasti toimi, jos ei artefaktikaan.”
”Kuulostaa vaaralliselta. Toki jos vaikka saataisiin siitä irti… mitä tuo sitten onkaan.”
”Ei se edes ole huonoin mahdollinen idea.” Käteni palasi vartalon viereen ja jäi roikkumaan siihen vähän hylätyn oloisena. Minulla oli aivot täysillä päällä, ei ollut aikaa mihinkään niin tavanomaiseen ja normaaliin kuin kehon osien hallitsemiseen. Istuin kuplan pohjalle: se tuntui helpommalta kuin seisominen.
Haravoin tilaa silmilläni edelleen. Olisipa ollut laserkatse. Tai edes jotain kättä pidempää savulonkeroiden lisäksi. Harmi vain, että tilassa ei lojunut yhtäkään Säätiön synkrohäirintäpyssyä.
”Ne on kaikki kerätty pois ja ehkä tuhottukin, kun saatiin tämä tukikohta takaisin Koalition hallintaan”, Josh tuumasi.
”Joskus on harmi meidän kannaltamme, että Koalitio on niin tehokas. Olisi pitänyt laittaa yksi taskuun kun oli mahdollisuus.”
Sääntöjen noudattaminen oli nykyisin varsin alhaalla omalla prioriteettilistallani.
”Hei, hetkinen!” Josh huuhdahti osoittaen oven suuntaan.
Sananvaihtomme aikana Hanna käveli ohitsemme pitkin seinää kuin se olisi ollut juttu, jonka jokainen osasi. Tunsin pientä pyörrytystä ja ilmavirtaa. Painovoima siis kääntyili edelleen.
”Tuo yksi ufojen ja ihmisen sekasotku pitäisi nyt kyllä pysäyttää.”
Josh etsi selvästi mielessään ratkaisua, tuijottaen seinällä tepastelevan Hannan ohi yhteen pisteeseen. Tiesin tämän ajattelevan läpi kaikki mahdolliset asiat, kaikki tilanteet, kaikki keinot, millä voisimme pysäyttää Hannan. Aikaa vain ei ollut liiallisille ajatuksille. Emme olleet nyt koulun varastotilassa tai siivouskomerossa, jossa pystyi kokeilemaan ja pohtimaan, vaan meidän pitäisi tehdä jotain heti.
Jos pitäisi veikata umpimähkään, minulla oli vielä yksi kuponki vetämässä. Riskialtis, eikä riski kohdistunut minuun, mutta johonkin tärkeään silti.
Nielaisin.
”Josh, tiedän että pyydän mahdottomia, mutta…”
”Tulin jo samaan lopputulokseen”, Josh sanoi hymyillen. Ilme oli enemmän pelkästään surumielinen kuin ilkikurinen. Ehkä myös päättäväinen. Se sai saman ikävän tunteen kohoamaan kaikkialta sisältäni, en voisi antaa sen tapahtua. Mutta voisinko mitään muutakaan? Mitä muutakaan voisimme tehdä?
Minun pitäisi luottaa Joshiin. Me olimme tiimi. Paras mahdollinen joukkue.
”Mä yritän napata sen synkronoinnin. En tiedä onnistunko. Mutta toivon, että en sekoa samalla”, Josh sanoi.
”Se on todella typerää”, piipitin.
”Niin se on. Ja siksi me tehdään se. Yritä saada meidät lähemmäs. Juttelen kuitenkin ensin.”
Pelotti, mutta tein työtä käskettyä ja leijutin meidät Hannan perään. Joko kyseessä oli kuplan läpi katsominen tai jokin muu, mutta Hanna tuntui värisevän ja väräjävän, ihan kuin tyttö ei olisi enää ollut täysin todellinen.
Hanna pysähtyi seinälle, kääntäen kasvonsa meitä kohti sellaisessa kulmassa, joka ei olisi ollut oikealle ihmiselle mitenkään mahdollinen. Teki mieli irvistää.
OLETTE TIELLÄ.
”Joo, se on tässä se tarkoitus, olla tukkeena”, Josh ilmoitti.
”Kuka ihme sinä olet?”
Ärjäisin niin kovaa, että ääni kimpoli kuplani sisällä.
Hanna tyhjine silmineen tuijotti meitä, seisahtuneena seinälle, joka oli taas kenties seinä.
OLIN KERRAN.
”Mitä sinä haluat? Ehkä me voimme auttaa”, Josh yritti.
MINÄ HALUAN TAKAISIN. MINÄ HALUAN HÄNET. TULE ESIIN.
”Kuka?” Josh kysyi ja minä katsoin tarkkaan pientä ryömivää liikettä.
Onneksi olin törmännyt Reediin aiemmin. Liikeessä oli jotain tuttua, nyt kun osasin yhdistää sen johonkin ennen nähtyyn ja olin lakannut miettimästä artefaktia tai herra Säätiötä selityksenä kaikkeen kummalliseen, minkä kohtasimme.
”Josh, katso tuota. Noita liikkeitä… odotas, mä kokeilen yhtä juttua.”
Kuplamme takana nappasin savulonkeroon yhden käytävällä lojuneen eväspussin. Jonkun koalitiolaisen kovia kokenut välipala saisi nyt toimia koe-esineenä. Onneksi ruskea pussi ei rapissut, se oli tehty kangasmaisesta kuitumateriaalista.
Lonkerooni osui lommoontunut ja lähes ruskea omena.
Kieputin savulonkeron tiukasti hedelmän ympärille. Viskasin sen kohti Hannan nilkkoja kuin parhaankin pommin.
Omena lensi tytöstä läpi. Olin odottanut sitä.
Toisella lonkerolla kaivoin pussista muhjaantuneen banaanin ja muussasin koko hedelmän jäännökset seinälle. Hanna katsoi yhä Joshiin eikä kiinnittänyt huomiota minun kaikkialla vispaaviin savukäsiini. Hannan virhe.
Elokuvissa tähän temppuun käytettiin kuoria, mutta kuori ei olisi pysynyt seinällä.
Hanna siristi tyhjiä silmiään ja kääntyi lähteäkseen.
Yksi askel. Temppuni toimi.
Ei se näyttänyt kovin komealta tai ollut mikään oikea kaatuminen eikä liukastuminen, mutta pienikin lipsahdus ja jalan lipsuminen riitti. Painovoima keinui, Hannan muoto värisi jälleen.
Edessämme suorassa kulmassa seisoneen ihmishahmon muoto suli mustaksi massaksi jotain, joka muistutti pieniä kärpäsiä. Hetken sekasorron jälkeen lukemattomat pienet hiukkaset kasaantuivat uudelleen yhteen, muodostaen nyt jälleen jalan, sitten kokonaisen Hannan.
”Mitä helkkaria, oikeasti?” Josh kysyi.
”Se mitä sä luet sun synkronoinnilla, ei ole mikään Hannan älylaite tai vastaava. Se on nuo kaikki miljoonat ja miljoonat dronet, jotka tekevät… tuon muodon, joka esittää Hannaa. Ehkä se on ollut Hanna. En tiedä. Ei se ainakaan ole ihminen enää.”
Josh nojautui kiinni kuplan reunaan ja huusi kovempaa kuin olin vielä tällä seikkailulla kuullut.
”Sinä, kuka oletkin, missä sinulla on oikea Hanna? Mitä sä teit sille?”
EPÄTOIVO TUOTTAA EPÄTOIVOISIA TEKOJA. HÄN ON NYT OSA MINUA. MEITÄ.
”Osa niin hiton ketä? Mitä?”
En ollut nähnyt Joshia niin vihaisena ennen.
KORKEAMPAA TIETOISUUTTA. TULEVAISUUTTA.
Poikaystäväni yrittäessä kaivaa jotain järjellistä tästä uudesta keskustelukumppanistamme tiesin, että pelasimme vain aikaa. Koalition porukat voisivat rynnätä tänne milloin vain, tai vielä pahempaa, yrittää tuhota koko generaattorisiiven. Tiesimme sen molemmat, lätinä piti joskus lopettaa.
Josh käveli pois kuplan seinämän vierestä, silitti poskeani ja asettautui syliini.
”Anteeksi, jälleen kerran. Minun pitää tehdä se. Olen vastuussa”, Josh sanoi katsoen minuun tutuilla nyt sinisensävyisillä silmillään.
”Ei se vastuu ole kokonaan sinun.”
”Ehkä ei, mutta pitää tehdä jotain. Tämän minä osaan.”
En voinut estää. En halunnut estää. Se oli kurjaa ja kauheaa ja olin petturi jälleen. Petin oman tärkemmän ihmissuhteeni, koska piti pelastaa jotain muuta. Halusin tuntea jotain enemmän, mutta tiesin, että Joshin idea oli järkevintä tässä tilanteessa. Miksi en osannut edes tuntea oikeita tunteita? Oliko luottoni oikein?
”Tulet sitten takaisin. Ei enää katoamistemppuja tai itsensä urhaamisia.”
Josh hymyili.
”Sähän vedät mut aina takaisin, eikö niin? Luota myös itseesi. Mä luotan.”
Poikaystäväni sulki silmänsä valahtaen veltoksi sylissäni.
”Pidät sitten sanasi myös, muu ei kelpaa”, mutisin.
Mutta eihän Josh kuullut sitä enää. Hannan liikkeet muuttuivat nykyviksi, eikä kummallinen kävely seinää myöten ollut enää ollenkaan niin sujuvaa. Josh nytkähti kerran, toisenkin.
Käytävään ilmestyi pieni, kasvava virta mustia pienenpieniä pisteitä, jonka alkupiste näytti olevan Hannan takana, varjoissa.
Puristin Joshia niin lujaa, että tälle tulisi varmasti mustelmia. En halunnut menettää poikaystävääni uudelleen. Tämä oli typerää. Emme tienneet, onnistuiko se. Mitä jos Joshkin palaisi seonneena parvitekoälyjuttuihin?
Mitä jos Josh uskoisi pilveä ja jäisi sinne jonnekin?
Mitä jos joutuisin olemaan aivan yksin?
Mitä jos emme voittaisi enää?
Puristin lujempaa. Kiljuin. Ei se auttanut mitään, mutta tunne oli pakko päästää ulos. Helvetti. Inhosin sitä, että minuun ripustuduttiin näin, tai olin luullut inhoavani, paitsi ehkä jos se oli Josh en inhonnutkaan muita ihmisiä ja monimutkaisia tunteita. Ehkä voisin luottaa siihen, että Josh oli oikeassa. Että voisin pitää kiinni tästä, mitä meillä oli, kaikkien olevaisuuksien yli ja pidemmälle.
”Josh!”
Hannan liikkeet pysähtyivät täysin, nyt niissä ei ollut rytmiä eikä ihmisen luonnollisten liikkeiden jatkuvuutta. Kummallisella yksinkertaisen taittuvalla liikkeellä koko ihmishahmo kaatui käytävän nykyiselle lattialle, joka oli joskus ollut katto.
Hetken verran koko maailma tuntui pyörivän ympäri, kuplassanikin tunsin olevani kuin karusellissa.
Hannan hiukset hulmusivat tämän pään ympärillä.
Sitten lattia olikin taas lattia ja uskalsin hengittää vapaammin. Josh tärisi edelleen.
Musta vana tiivistyi, poistui Hannasta silmien ja korvien ja varmaan nenänkin kautta, kunnes se ei enää ollut savua vaan kiinteä, pyöreä ja musta pallo. Hannaa ei enää ollut, käytävässä makasi pelkkä ihmisen kuori, edessään uusin vastustajamme.
Dronepilvi, jolla oli oma tahto.
Edessäni oli tekoälypilvi, joka osasi esittää ihmistä. Pienien dronejen parvi, joka oli ollut ihminen, hyvin kauan sitten. Joku, jolla oli ollut elämä, ei ehkä täydellinen tai paras sellainen, mutta elämä kuitenkin.
Ymmärsin viimein, mistä tässä oli kyse: mitä todella näin edessäni.
Minä tiesin nyt, miten puheenjohtajan vaimo oli kadonnut ja ketä puheenjohtaja etsi. Miksi tätä kiinnosti tekoälytutkimus. Miksi Säätiö oli ainoastaan peitetarina ja tapa saada tarpeeksi resursseja ja aluksia koko aurinkokunnan haravoimiseen.
Artefaktin voimien löytäminen oli varmasti ollut herra Jakelle mukava yllätys.
En tiedä toivoinko ukon ilmestyvän jostain vai en. Ehkä olisi meidän ja Koalition kannalta turvallisempaa, että traagisen tarinan kaksi osapuolta olivat todella tehneet kosmiset oharit toisilleen.
Nostin naamani katsoen suoraan kohti dronepilveä.
”Ye-Seo? Sanonko nimesi oikein? Ole kiltti ja lopeta tämä. Ole kiltti ja kerro, mitä haluat. Voimme etsiä aviomiehesi sinulle.”
Niistin pilottipukuni hihaan.
”Ole kiltti äläkä tee Joshille mitään.”