Tavaroidemme pakkaaminen oli varsin helppoa. Josh oli saanut uuden lipan ja vaikka yritin kysyä, eikö tilanne olisi ollut omiaan täysin uuden lippatyylin käyttöönottoon, Josh pysyi vanhassa. Tiesinkin jo, että poikaystäväni oli suunnitellut ja pohtinut lippaansa ikuisuuksia – varmaan jo kauan ennen kuin Taivasopiston pääsykokeisiin pänttääminen oli ollut ajankohtaista. Pinkeillä siivillä oli tunnearvoa, vaikka lippa itsessään ei ollut enää sama. Vanha oli hukkunut jonnekin sinne pienen tutkimusavaruusaseman kahakan keskelle.
En ollut kertonut Joshille omista lippasiivistäni mitään. Tuntui hauskalta ajatukselta säästää ne yllätykseksi. Meidän maailmassamme oli joka tapauksessa aivan liian vähän mitään oikeasti hauskaa. Kaikki oli nyt kovin vakavaa, kun meidänkin osamme kokonaisuudessa oli muuttunut paljon merkityksellisemmäksi kuin olin aavistellut. Niin tuntui käyvän jatkuvasti ja erityisesti silloin kun oletin, että nyt universumi ei enää heittäisi yhtään monimutkaistumisen kapulaa rattaisiin.
Käytävällä huoneemme ulkopuolella odotti amiraali Sowande, jonka värikäs huivi oli vaihtunut mustaksi hautajaisten jälkeen. En tiennyt, suriko tämäkin Heikeä, Heiken aviomiestä vai jotakuta muuta. Asia ei kuulunut minulle ja aivan niin typerä en ollut, että olisin alkanut udella henkilökohtaisuuksia henkilöltä, jolla oli käytännössä koko kohtaloni näpeissään. Emme tunteneet vielä niin hyvin, että minulla olisi ollut mahdollisuus kysellä.
”Kadetti Aapajärvi”, amiraali tervehti lyhyellä nyökkäyksellä. Nyökkäsin takaisin, kieleni oli jälleen kuin takertuneena kurkkuun. Sanat jäivät matkan varrelle, vaikka olisin miettinyt niitä etukäteen. Tässä ei auttanut artefaktikaan.
Pelkäsin hieman, että alkaisin itkeä julkisesti, jos kuulisin edes puoli sanaa Heikestä. Toivottavasti se aihe oli käsitelty.
”Koalitio on tullut tulokseen, että sinua tai Lakshmi Nivaa ei aseteta minkäänlaisen lisätutkinnan kohteeksi. Te osoititte valtavaa urheutta ja toimintakykyä hetkellä, jolloin organisaatiomme tulevaisuus näytti hyvin synkältä.”
”Kiitos.”
Se oli helpotus, vaikka olin aavistellut pelastuneeni, koska artefaktia ei ollut takavarikoitu ja kaikki oikeuteni Koalition järjestelmiin olivat ennallaan.
”Kadetti Nivan vanhemmat ovat kiertoradalla ja odottavat kovasti poikansa tapaamista”, amiraali Sowande jatkoi ja näytti jopa hieman ilkikuriselta.
”Sieltä tulee nuhteita”, sanoin.
”Se on erittäin todennäköistä.”
Hymyilin takaisin, vaikka se tuntui yhä jotenkin epäsopivalta. Oli ylipäätään epäsopivaa olla elossa. Mutta ei Heike olisi halunnut sitäkään, että vain murjottaisin läpi loppuelämäni. Minun pitäisi elää niidenkin puolesta, jotka eivät enää olleet täällä, niin kliseistä kuin se olikin.
Minun pitäisi myös päästä kysymään artefaktilta vaikka mitä, mutta en pystynyt puhumaan sille kuin avaruusaluksessa – olin aika varma, että edes simulaattori ei kelpaisi. Koalitio tiesi nyt senkin. Olin ollut siitä mahdollisimman rehellinen.
”Mitä seuraavaksi?”
”Koalitio järjestää teille uuden ja turvallisen asemapaikan. Harmi kyllä kykysi huomioon ottaen, sen pitää sijaita avaruudessa. Meillä olisi ollut muitakin vaihtoehtoja, mutta emme kerta kaikkiaan voi jättää käyttämättä mahdollisuutta jutella tuntemattoman älyn kanssa. Valvotusti ja turvallisesti, totta kai.”
Katsoin amiraali Sowandea oikein tarkasti ja sitten minun oli pakko kysyä. Oli pakko saada tietää. Olihan niiden ollut pakko ajatella tätä asiaa, jos minäkin olin sitä pohtinut. Niin älykäs kuin olinkin, en uskonut hetkeäkään, että olisin ollut Koalition älykkäin tai varsinkaan se, joka mietti skenaarioita kaikkein pisimmälle.
”Miksi te uskoitte sanaani? Kukaan muu ei voi jutella artefaktille. Kukaan muu ei näe tai kuule sitä. Koko juttuhan voisi olla vain sitä, että mieleni on järkkynyt. Se olisi tässä sodassa ja muussa ollut jopa todennäköistä. Paljon todennäköisempää kuin se tarina, jonka teille kerroin.”
Amiraali Sowande ei edes hätkähtänyt. Päin vastoin, tämän hymy leveni samalla kun siro käsi siirsi muutaman karanneen mustan kiharan takaisin tumman huivin sisään.
”Toki mietimme myös sitä vaihtoehtoa. Tiesithän, että lipat ja alukset pitävät yhtenäistä lokia pilotin toimista Koalitiolle? Normaalisti niitä ei tutkita, mutta nyt meillä oli hyvä syy, joten amiraalien neuvosto koki sen tarpeelliseksi tavaksi vahvistaa kertomuksesi toista kautta.”
”Olen tietoinen. Allekirjoitin suostumukseni ties minkä aivokäyräni säilyttämiseen.”
”Niin me kaikki, jotka olemme avaruusalusta joskus ohjanneet. Sinun kuviosi siltä miekkavalaslennolta oli niin erikoinen, että jo se todisti tarinasi vähintään osin todeksi. Enkä usko, että olisit osannut peukaloida sitä, mitä lokissa oli.”
”Mitä olisi pitänyt peukaloida?” ihmettelin.
”Niistä tuli päällekkäin aseteltuina – ei yhteen ulottuvuuteen vaan kahdeksaan – oikein kaunis kukan muoto, ensin nuppuna ja hiljaa avautuen, jos asetti integrointisuureeksi ajan. En usko, että olisit pystynyt laskemaan sellaista samalla kun lensit taistelussa. Edes sinä et taida olla ihan niin hyvä.”
”Ai.”
Edes minä? Olin juuri pelastanut Koalition. Vähän luottamusta, kiitos. Josh olisi valittanut epäluottamuslauseesta ääneen, minä vain pääni sisällä.
Koalition tapa urkkia milloin mitäkin sopivalla oikeutuksella oli myös käynyt tutuksi. Oli se sitten älylaitteeni tai pilottilokini.
Teki mieli kysyä aiheesta lisää, koska olin todellakin nähnyt kukan ja se kävi järkeen senkin suhteen miten synkronointia ymmärsin. Mitä lokiin oli oikeastaan tarttunut? Suureet ja matematiikka muuttuivat synkronoimalla kuviksi ja mielikuviksi. Voisikohan se toimia toisinkin päin yhtä hyvin? Olin jo muotoilemassa ajatusta sanoiksi, kun tunsin luisuvani pitkin käytävän seinää.
Tapanani ei ole pyörtyillä. En ole sitä tyyppiä, enkä lapsuuden leikeissäkään suostunut siihen, kun jotkut Linnin tuntemat pojat halusivat pyörtyä ja pyörryttää muita tarkoituksella.
Käytävä kiertyi silmissäni kunnes ymmärsin, että todella valuin seinälle, jotenkin oudossa kulmassa ja kuin liimaantuneena siihen. Jalkani irtosivat harmaasta lattiasta.
Amiraali Sowande nappasi kiinni kaiteesta niin näppärin liikkein, että arvasin tämän harrastavan jotain liikuntaa. Minunkin pitäisi. Olisi pitänyt, se oli taas jäänyt kaikessa häsellyksessä.
Josh avasi huoneemme oven ja piti kaksin käsin kiinni sen oviaukosta.
”Painovoima”, tämä älähti, hiukset leviten pään ympärillä aivan väärään suuntaan. Pitkät suortuvat korvien päällä olivat aivan kummallisessa kulmassa.
”Kadetti Niva, heti tälle seinälle!” amiraali Sowande murahti ja kerrankin Josh totteli ilman mutinoita, nostaen itsensä vaivalloisen oloisesti istumaan seinälle, josta oli nyt tullut lattia.
Kurkistin molempiin suuntiin ja olimme ainoat tällä käytävänpätkällä. Käytävä oli myös varsin pitkä.
”Tällaista häiriötä ei pitäisi sattua”, sanoin ilmiselvästi kuin kieppuva todellisuus. Kuutukikohdassa käytettiin kyllä keinopainovoiman generaattoreita, mutta ne olivat yksisuuntaisia. Täällä käytössä oleva generaattori ei ollut yhtä hienovaraisesti ohjattava kuin avaruusalusten vapaasti suunnattava ja muokattava voima. Täällä vektorin pitäisi aina osoittaa alas. Tai niin olin ainakin luullut.
”Ei pitäisi sattua ei. En usko hetkeäkään satunnaiseen häiriöön”, Josh vieressäni kuittasi. Olimme avaruudelle kiitos pilottipuvuissamme, koska tarkoitus oli ollut lähteä muutaman tunnin sisään. Siitä saattaisi olla etua.
Josh kaivoi repustaan jotain kiinnittäen itsensä kaiteeseen siihen kohtaan, jossa kaide kiinnittyi seinään, niin että kiinnitys ei pääsisi luistamaan. Jonkinlainen koukku, jonka tunnistin etäisesti luentomateriaalista.
”Eivätkös nämä ole tyyppivarusteita avaruuskävelyille?”
”Ajattelin valmistautua”, Josh ilmoitti selittämättä yhtään tarkemmin, miksi oli olettanut meidän joutuvan tyhjään avaruuteen ilman avaruusalusta. Halusinko tietää? En ainakaan halunnut tietää, mistä Josh oli nyysinyt varusteensa.
Toistin tempun toisessa kohtaa kaidetta toisella koukulla, jonka Josh ritarillisesti ojensi.
Amiraali Sowandella ei ollut pilottipuvun ja sen kinniikkeiden tuomaa etua. Tämä oli tavallisissa sisävaatteissa, päällään standarimallinen Koalition pusakka ja järkevät mustat housut.
Kummallinen alas-suunnan muuttuminen jatkui ja minulle alkoi hahmottua, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Josh sai taas suunsa auki ennen minua.
”Ne tekevät käytävistä tappokuiluja!” Josh älähti.
”Ketkä ne?” kiljuin takaisin.
Amiraali Sowande otti tyynen rauhallisesti kiinni kaiteesta, kun maailma kääntyi jälleen niin, että alas oli jossain käytävän päätyseinässä. Katsoin vaistomaisesti ylös. Nyt näin muitakin roikkujia, jossain minun näkökulmastani paljon ylempänä.
Toivottavasti Koalitio rakensi kaiteensa jostain hyvin kestävästä.
Amiraalimme piti kiinni kaiteesta kuin olisi ollut kiipeämässä puuhun. Se oli jotain, joka ei olisi ikinä onnistunut minulta tai Joshilta. Narukätiset nörtit luottivat teknologiaan.
Josh piti katseensa käytävän päässä – meidän näkökulmastamme yläpäässä – ja näytti varsin huolestuneelta.
Takanani amiraali Sowande ähkäisi ja sai ujutettua jalkansa viimein kaiteen seinäkiinnikkeen päälle.
Kuulin ylhäältä rääkäisyn. Ohitsemme putosi tumma möykky.
En oikeastaan halunnut katsoa alas uudelleen. Enkä myöskään ylös.
”Artefakti”, amiraali Sowande ehdotti samalla kun tämä sovitteli kättään ulkonevan hallintapaneelin päälle, murahti taas ja kampesi itsensä avoimelle oviaukolle jääden siihen istumaan.
Kurkotin mielessäni reppuuni, onneksi kukaan ei ollut takavarikoinut esinettä minulta.
Olikohan herra Säätiö luottanut siihen, että Koalitio tekisi niin? Että järjestö seuraisi kaikkia määräyksiä kuten piti, kuten ne olivat tehneet ensimmäisen artefaktin kohdalla? Ei kai nyt mitään niin arvokasta voisi jättää pelkälle opiskelijalle. Se pitäisi laittaa holveihin ja pitää piilossa.
Tilanne oli kuitenkin muuttunut, varsin ratkaisevasti. Koalitiokin tarvitsi taikureita nyt.
Loin keskelle käytävää levyn, kunnes muistin, että vaikka painovoima ei vaikuttaisikaan artefaktin luomiin esineisiin ja muotoihin mitenkään, se vaikuttaisi minuun – en pysyisi levyn päällä niin kauan kuin painovoima oli vinksin vonksin.
Yritin viittoa Joshin suuntaan, yhä kaiteessa roikkuen.
”Lähemmäs. Tulet mukaan.”
”Ajattelinkin, että minunkin erikoiskyvyilläni on pakko olla käyttöä.”
”Joo, Pinkki Paholainen tarvitaan mukaan tällekin seikkailulle.”
Josh hilautui lähemmäs, ja kun tämä irrotti koukun kaiteesta, jokin otti kurkussani noin kolme loikkaa. Silti olin tyytyväinen siihen, että Josh oli vieressäni eikä jossain tuhansien kilometrien päässä.
”Sinun pitäisi keksiä itsellesi nimi. Ennen kuin sinusta tulee joku Musta Aukko tai vastaava”, tämä ilmoitti.
”Aukko?”
”Se on niin kuin vitsi siitä että-”
”Turpa tukkoon ja tule tähän, että saan luotua meidän ympärillemme jonkun muodon.”
Josh hiljeni heti anteeksipyytävällä olankohautuksella, mistä olin kiitollinen. Päädyin ideoiden suhteen ihan vain palloon, joka kattoi meidät kaikilta puolilta. Pallossa kimmelsi sen pintaa pitkin liikkuvia kuusikulmioita, artefakti tuntui pitävän siitä kuviosta. Jos en määrittänyt tarkemmin, sain yleensä kuusikulmioita ainakin jossain muodossa.
Heti pallon sisään päästyämme Joshin hiukset alkoivat leijua tämän pään ympärillä kuin olisimme olleet painottomassa tilassa. Artefakti siis osasi muuttaa tilanteen ainakin neutraaliksi oman vaikutuspiirinsä sisällä.
”Hyvä”, mutisin ja annoin pallon kohota kuiluksi muuttuneessa käytävässä ylöspäin.
Josh asettautui palloon makaamaan, oudon rentoon asentoon, katsoen sen välkkyvän mustanharmaan pinnan läpi.
”Sä ilmeisesti luotat aivan täysillä taitooni tämän kanssa.”
Kohottautuen vähän kyynerpäänsä varaan Josh katsoi varmasti ja suoraan takaisin minuun.
”Tietty. Ei edes ole ensimmäinen kerta, kun alla on tyhjyys ja mun pitää vain olla varma, että sinulta homma sujuu.”
Katsoin takaisin kasvoillani typerä ilme. En enää punastanut tällaisista. Tyytyväinen olo nousi jostain muualta, jostain vähemmän pinnallisesta kuin mistä pelkkä höpsö ihastus oli ollut aikanaan peräisin. Silloin en ollut tietenkään ymmärtänyt sitä, vaan olin pitänyt Joshia koulun suurimpana pönttönä. Outoa, miten paljon pelkässä vuodessa saattoi oppia ymmärtämään itseään.
”Mutta keskity kumminkin, vaikka pääsenkin sulosanoillani suoraan sydämeen. Mitä me tehdään noille?”
Josh osoitti ylöspäin, ainakin tietystä kulmasta ajatellen.
Siinä missä ennen oli ollut kaksi risteävää käytävää, oli nyt pudotus ei mihinkään ja varmaan kuolemaan. Useampi koalitiolainen roikkui juuri ja juuri väärällä puolella. Kenelläkään ei ollut aikaa kiinnittää huomiota edes mustaan palloon, joka purjehti esiin tappoansaksi muuttuneesta käytävästä.
Kurkotin pallosta mustan luikeron savua, mutta odotettavasti kukaan ei oikein uskaltanut tarttua siihen.
Tietämättä sen paremmin mitä olisin tehnyt, kieputin mustaa savua lähimmän naisen ympäri, nostaen tämän turvaan meidän näkökulmastamme vaakasuuntaiselle seinälle. Lonkeroita sylkevä palloni oli ulospäin täysin musta ja läpinäkymätön, tiesin sen yhtä varmasti kuin tiesin, että kuulisin puheenjohtajasta enemmin tai myöhemmin.
Ukko oli kadonnut päiviä sitten, ja luulin, että tällä ei olisi Kuussa enää mitään. Äijä oli saanut mitä halusi. Avaruusaluksia jotain tuntematonta päämäärää varten. Joshin kopion, millä tyyppi voisi tehdä täydellisten unelmapoikaystävien armeijan itselleen – siis jos jaksaisi kaikki ne vitsit ja tietyn omahyväisyyden.
Joko tämän ilmiön aiheuttaja oli joku ihan muu, tai olimme erehtyneet jostakin.
Noukin lonkerollani loputkin pöllämystyneet mutta tyytyväisen oloiset koalitiolaiset kuilukäytävästä turvaan ja seinälle.
”Jäädäänkö me tähän matkalle pelastamaan kaikki?” Josh tiedusteli.
”En mä halua, että kukaan kuolee enää, jos voin sille itse jotain.”
”Nyt se on pysynyt vakiona jo aika pitkään. Ainakin viisi minuuttia”, Josh tuumasi, yhä loikoillen pilottipuvussaan pallon seinää vasten.
”Mitä meinaat?”
”Se, kuka tätä juttua käpälöi, keskittyy hetkeksi johonkin muuhun. Jos tarkoitus olisi tappaa kaikki heti, kannattaisi pyörittää painovoimaa ympäri ämpäri mahdollisimman epäloogisesti. Ei tämä ole mikään tappoharjoitus, vaan joku yrittää jotain muuta.”
”Onko veikkauksia kuka ja missä?”
”En tiedä yhtään sen paremmin kuin sinä mitä tämän tekijä lopulta haluaa, mutta aloittaisin siitä painovoimageneraattorista.”
Jatkoin eteenpäin. Artefaktin luoma leijupallomme seilasi keskelle tukikohdan aulaa. Nyt tilan kiiltävä kiveä jäljittelevä lattia oli edessämme kuin seinä. Aulan läpi ei päässyt kulkemaan ilman jonkinlaista leijumisapuvälinettä.
Kuka ikinä olikaan homman takana, oli pitänyt huolta siitä, että Koalitiolla oli muuta mietittävää. Laitoin mielessäni ruksin kohtaan ’hämäysoperaatio painovoimahämmingillä’.
Puheenjohtaja se ei voinut olla, tämähän pystyi olemaan nyt halutessaan näkymätön, ukko ei tarvinnut tällaista näytöstä hämärähommilleen.
Aulan ilmassa tuntui kumma tuoksu, joka saapui minun ja Joshin kuplaan artefaktin muodostaman pinnan läpikin. Se oli erikoista, sillä kuvittelin, ettei pintaa läpäisisi mikään – artefaktia eivät rajoittaneet fysiikan säännöt, joten en ollut huolissani mistään niin triviaalista kuin minun ja Joshin rajallisen hengityshapen korvautumisesta pikku hiljaa hiilidioksidiksi. Ufot pitäisivät kaikesta huolen. Elleivät ne halunneet minun haistavan.
”Palaneen käryä”, Josh ilmoitti suuntaani ja tarttui käsivarrestani, nousten viimein pystyyn.
”No älä hitossa.”
”Ei kun konkreettisesti.”
Kiitos Josh, en ollut tarkoittanut sitä. Nenäni toimi kyllä edelleen.
”Voidaanko seurata sitä?” pohdin ääneen.
”Kokeillaan ainakin.” Josh kohautti harteitaan myöntymisen merkiksi.
Aulan toinen pääty lähestyi ja tunsin outoa keinuntaa, hieman kuin olisin ollut veneessä. Käsitin, että kuplamme yritti tasapainottaa tilannetta, kun painovoima kääntyi taas.
Sieltä, missä oli ollut ennen ovi siihen suuntaan, jossa Melissa ja Sigridkin olivat asuneet, tipahteli useita ihmishahmoja, osalla sentään jo hieman järkevämmät varusteet kuin edellisissä käytävissä. Kaikki tarrasivat kiinni kuka mistäkin.
Kurkotin musilla lonkeroilla, joilla ehdin nostaa kolme ihmistä vastaanottotiskin päälle turvaan. Mahtailevasti aidosta puusta valmistettu huonekalu natisi, mutta se oli lujasti pultattu lattiaan kuten muutkin kalusteet. Joskus Koalition ennakointi ja tarkka suhtautuminen turvallisuusmääräyksiin tuotti myös tulosta.
Joku vilkutti pallomme suuntaan. Laitoin lonkeroni vilkuttamaan takaisin.
Leijailimme hiljaisuudessa oviaukosta kohdaten melkoisen sekasotkun. Aulan esineistöä oli putoillut tänne aiemmin painvoiman toimiessa juuri vastakkaiseen suuntaan, rikkonaisia kukkaruukkuja näkyi useampi. Ohitsemme putosi älylaite, sitten jonkun reppu.
Katsoin rojua mietteliäänä.
Josh oli ollut kummallisen pitkään vaiti. Tämä ei ollut kommentoinut mitenkään edes painovoiman muuttumista täysin päinvastaiseksi.
”Josh?” kysyin varovasti.
”Hyss, odota. Saan jotain hyvin heikkoa synkrokaikua. Ensin luulin, että mulla soi joku biisi päässä, mutta ei, se on jonkun vuotoa mulle.”
Mielessäni poltteli kysymys, joka olisi oikeastaan pitänyt kysyä kauan sitten.
”Miten tämä sun juttu edes toimii? Se että pystyt vaan lukemaan toisten dataa ja viestejä? Sellaisiakin, mitkä on salattu? Eikö sun pitäisi pystyä sitten lukemaan täälläkin joka ikinen Koalition salaisuus, mitä ne ei kerro pelkille kadeteille?”
”Olen kuule itsekin miettinyt samaa. Ajattelin aina, että se on ihan satunnaista. Mutta sen jälkeen kun tutustuin suhun – ja mitä puhuttiin siitä miten sä synkronoit, minulla on toinen ajatus.”
”No viitsitkö kertoa sen myös mulle?”
Olin kärttyisempi kuin oli ollut tarkoitus. Lähestyimme käytävän päätä, eikä vastaan ollut tullut mitään iskujoukkoa aseiden kanssa. Palaneen käry tuntui yhä, sekä oikeasti että kuvainnollisesti.
”Mä luulen, että jos kyseessä on juttu mistä jotenkin tiedostamattani pidän tai olen kiinnostunut, saan siepattua sen. Jos koen jotain tunteita. Vähän veikkaan, että Koalition salaisuudet on mulle suurin osa aika yhdentekeviä, sitten lopulta. Tai ainakin nuppini ajattelee niistä tiedostamattani niin.”
Palaneen käry voimistui, mutta samalla aivoissani raksutti lujaa. Se, mistä kaikki tämä alkoi. Se pyyhe. Koulun pääovelle johtava pylväsportaikko ja ensimmäinen koulupäivä.
”Urkit silloin mun äidin viestejä, kun tavattiin. Et yleensä kaappaa mitään ventovierailta. Tai et ainakaan sano sellaisesta.”
”En. Niin käy tosi harvoin.”
”Hetkinen.”
Teki mieli osoittaa Joshia Linn-tyylisesti etusormella, mutta jätin eleen väliin.
”Mitä se tarkoittaa meidän kannalta?” jatkoin, kiusoittelevalla äänensävyllä.
”En mä usko mihinkään rakkauteen ensi silmäyksellä, sellainen on ihan höpsöä.”
Josh-parka oli jo vähän vaivaantunut. Käsi kohosi takaraivolle raapimaan hermostuneesti nyt paljon lyhyempiä hiuksia.
”Entä synkronointiin ensitapaamisella sitten?”
”Vaikka niin”, Josh sanoi ja tämän poskia koristi pieni punan häivähdys. En osannut itsekään enää vastata siihen. En minäkään oikeasti uskonut kohtaloon, mutta johonkin kosmiseen yhteensopivuuteen oli ilmeisesti pakko.
Kuplamme purjehti pitkin käytävää, joka johti kohti niitä tiloja, missä en ollut käynyt. Silloin joskus kauan sitten urkittu pohjapiirustus tuntui olevan kultaakin kalliimpi – siihen oli merkitty kaikki tällainen puolisalainenkin.
Kun joskus pääsisimme jonnekin, missä olisi oikeasti turvallista ja rauhallista, minun pitäisi ostaa Tuurille useampi olut kiitoksena kaikesta. Poika oli tietämättään varmaankin pelastanut minun, Joshin ja Melissankin hengen useampaan kertaan.
Josh katsoi taaksemme keskittyneellä ilmeellä. Mitä lähemmäs viipotimme keinopainovoiman generaattorin huonetta, sitä tiiviimmäksi outo, metallisen palava haju muodostui. Oli selkeää, että kohtaisimme perillä ainakin jotain.
Yksisuuntaisen painovoimageneraattorin manipulointi tällä tavalla ei pitänyt olla mahdollista. Se vaati sellaista teknistä ja laskennallista osaamista, joka oli niin pitkälle pelkästään teoriaa ja hypoteeseja, että edes Koalitio ei ollut pitänyt sellaista mahdollisena.
Leijumisen hallinnointini keskeytyi, kun tunsin pienen nykäisyn ja olisi pyörryttänyt, ellen olisi jo valmiiksi tuijottanut tiiviisti vain yhteen pisteeseen eli käytävän päähän.
”Joku vaihtoi sitä taas”, Josh ilmoitti.
Painovoima oli kääntynyt kaikesta päätellen takaisin normaaliksi. Satunnaisia esineitä vieri pitkin lattiaa kunnes pysähtyi, näin ainakin yhden tyhjän juomatölkin ja kaksi huulirasvaa.
Seinän viereen oli jäänyt tumma hahmo, jonka muodosta ei juuri voinut erehtyä. Painovoiman kääntyessä hahmo tömähti käytävän lattiaan ällöttävän äänen kera. Näin tummia hiuksia ja mustanvihreän pilottipuvun.
”Katsotaanko, kuka se on?” Josh kysyi.
Joshin kasvoilla oli ilme, jossa oli ainakin yhtä paljon pelkoa ja pientä ällötystä kuin minullakin. Jos hahmo oli elossa – mitä en uskonut – meidän pitäisi tehdä jotain, mutta kumpikaan meistä ei ollut valinnut mitään lääkintätekniikan valinnaisia. Emme osaisi tehdä asialle juuri mitään. Olisiko helpompi vain unohtaa näkemänsä?
Kurotin pallosta kuitenkin savuisen lonkerontapaisen ja käänsin surkean ihmisenmuotoisen mytyn niin päin, että näkisin kasvot. Ne olivat pahasti ruhjoutuneet, ja ikävä kyllä tunsin ne.
Kyyneleet kihosivat silmiini, otin tukea kuplamme piirteettömästä seinästä.
”Pärjäätkö?” Josh tiedusteli.
”En. En oikeastaan. Se on kapteeni Motta. Hannan äiti.”
”Ai te olette tavanneet?”
”Joo. Kauan sitten. Toisessa elämässä.”
Josh jäi katsomaan ruumista – nenä oli kadonnut ja sen tilalla oli pelkkä kuoppa – vaikuttaen olevan aidosti hyvin pahoillaan.
”Emmerie, voitko kääntää sitä ja tuoda lähemmäs. Tiedän, että se on kamalaa. Mun pitää tarkistaa, onko kapteeni Motta kuollut ihan vain pudotessaan vai johonkin muuhun.”
Tein kuten Josh pyysi, yrittäen olla katsomatta ruumista suoraan. Meillä oli kiirekin. Lisää tällaisia ruumiita voisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Tipahdella suoraan niskaan.
Missä olin nähnyt Hannan viimeksi? Tätä oltiin viety kuulusteluun. Olin nähnyt vilaukselta selän käytävässä, siinä se. Se oli ollut eilen. Eilinen oli hyvin kauan sitten.
”Josh…”
”Hannan äidissä on viiltoja kauttaaltaan. Koko pilottipuvun etumus on veressä. Näyttää aika tarkoitukselliselta.”
Katsoimme toisiimme noin kolmen millisekunnin ajan.
”Hanna? Miksi se tappaisi äitinsä?”
Pakkohan jonkun oli sanoa se ääneen.
”Se oli Säätiön puolella, ideologisestikin. Puheenjohtaja vain jätti Hannan tänne. Melissa ei hyväksynyt sitä siihen hyvien, kehityskelpoisten ja uudelleen Koalition puolelle liittyneiden säätiöläisten porukkaan. Se olisi varmasti saanut potkut koulusta. Ellei äiti vedä naruista”, Josh sanoi.
”Tuo ei selitä mitään, päin vastoin. Jos Hanna tarvitsi äitiään säilyttääkseen paikkansa Taivasopistossa, ei se sitä olisi tappanut.”
”Ehkä. En tiedä”, Josh sanoi ja pudisti päätään näyttävästi.
”Etkös sä flirttaillut sille?”
”Joo, mutta en saanut irti oikein mitään. Paitsi että Hanna ei ole kovin hyvä lentämään. Ainakaan jos vertaa meihin.”
”No ei kukaan ole”, väitin häpeämättömästi ja virnistin.
”Pidän tästä sun uudesta itsevarmuudesta”, Josh tuumasi takaisin ja hymyili niin leveästi, että melkein unohdin alle puolen metrin päässä savulonkerossani yhä roikkuvan koulukaverin äidin ruumiin.
”Olisiko meillä kuitenkin kiire sinne generaattorihuoneeseen?” kysyin.
Josh pysähtyi taas kuin haistelemaan ilmaa.
”Se, minkä mä nappaan on Hannan … jokin. Ei älylaite. Sen mä tunnistaisin, koska yritin nuuskia sitä silloin aiemmin niiden vankina, monta kertaa.”
”Pitääkö olla huolissaan, jos sä et tiedä mikä signaali se palaneen käry on?”
”Todennäköisesti. Joo, pitää. Mutta ei voida jäädä tähänkään.”
”Ei”, sanoin takaisin ja asettelin Hannan äidin käytävälle mahdollisimman kunnioittavasti, silmät suljettuina.
Ihan liikaa kuolleita ja ihan liikaa sellaisia aikuisia, joihin olin luottanut. Joihin luotin. Toivottavasti amiraali Sowandella oli kaikki hyvin.
Käytävä päättyi suurelle pariovelle, joihin oli kiinnitetty jos jonkinlaista varoituskylttiä. Normaalisti ei olisi tullut mieleenikään kävellä suoraan painovoimageneraattorille – se voisi tehdä minusta ihmismössöä tai pahempaakin, jos osuisin väärään kulmaan ja kenttä olisi kohdallani erityisen voimakas. Tai kokisin painottomuutta kesken kaiken. Generaattorit eivät varsinaisesti olleet epävakaita, mutta niiden suorassa läheisyydessä saattoi tapahtua kaikenlaista varsin kummallista.
Nyt, artefakti suojanani, olin varma että ufot pitäisivät minusta huolta.
Tein savusta oikein vahvat ja isot kädet, sitten väänsin isoja pariovia erilleen. Niiden metalli rutisi ja piti rumaa ääntä, kupristuen kummallisesti sisäänpäin, aivan kuin joku olisi yrittänyt työntää ainetta pienempään tilaan. Paukahtavan rämähdyksen kera ovi irtosi saranoistaan ja jäi roikkumaan isoon savuiseen ufokäteen.
Laskin oven varovasti käytävälle. Se alkoi luisua hitaasti mutta hyvin selkeästi meitä päin.
”Okei, edelleen häiriöitä”, Josh sanoi.
Muutin kuplaamme muodoltaan enemmän mustaksi soikioksi ja tungin meidät ovesta suoraan sisään generaattorihuoneeseen.
Sisällä koko huoneen täyttävä paljon päitämme korkeammalle kohoava laite humisi. Sen hieman kääminkaltaiset osat hehkuivat heikkoa oranssia, joka värjäsi tilan takkatulen väriseksi. Käämejä oli neljä ja yhdessä ne saivat laitteen näyttämään kuin valtavalta neliapilalta, kolmessa ulottuvuudessa vain. Olin nähnyt kuvan monesti oppikirjoissa sekä pyöritellyt sen 3D-mallia pitkään alustekniikan perusteiden kurssia varten, mutta oli aika erikoista nähdä se näin läheltä.
Jopa Josh vaikutti hieman vaikuttuneelta näkemästään. Olin jo olettanut, että paikallinen avaruusprinssi olisi nähnyt lähes kaiken.
Ote käsivarrestani muuttui äkkiä paljon vaativammaksi.
”Onhan se hieno, mitä?”
”Joo. On. Ei se. Tuolla vilahti jotain mustaa.”
Poikaystäväni oli oppinut jossain välissä lähes yhtä vähäsanaiseksi kuin minä olin aina.
”Hannalla on mustat hiukset”, sanoin. Itsestäänselvyyksillä oli aina hyvä aloittaa.
”Osaatko sinä muuttua näkymättömäksi koko tämän pallon kanssa?” Josh tiedusteli kuin se olisi ollut hyvinkin normaali asia.
Jouduin oikeasti miettimään asiaa muutaman sekunnin. Ilmeeni oli varmasti jälleen näkemisen arvoinen. Todellinen näkymättömyys eikä häive olisi muutakin kuin vain valon taivuttamista. Pinnistelin ja ajattelin en-mitään. Ei-mitään tapahtui.
”En.”
”Harmi. No, etköhän voi vielä opetella”, Josh sanoi kannustavaan sävyyn. Se läihkähti sisälläni nopeasti ja katosi sinne aivojeni syövereihin, mihin säilöin tietynlaisia Josh-asioita.
Näin vilahduksen mustia hiuksia, joista ei voinut erehtyä. Jossain siellä generaattorin ja käryn takana.
Hanna nousi pystyyn kävellen rauhallisesti meitä kohti ja aivoni protestoivat näkemäänsä niin, että lähes kuulin kalloni sisällä raikaavan hälytyksen. Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista – ihmiskeho ei kestänyt ehjänä niin lähellä painovoimageneraattoria, eikä tässä tilassa lattia ollut lattia eikä alas todella osoittanut alas, vaan aivan minne sattui. Meitä suojeli kupla, Hannaa ei.
Hannassa oli toki muutakin pielessä.
Tällä ei nimittäin ollut silmiä. Niiden tilalla oli pelkät kuopat.