Reed teki droneparvellaan ilmaan kysymysmerkin. Harkitsin härskiä käsielettä artefaktilla, mutta päätin jättää sen väliin. Vielä.

Tilanteesta huolimatta – tai kenties juuri sen takia – olin selvästi saanut huumorintajuni kokonaisuudessaan takaisin. En tiennyt, millä tolalla Koalition vapautusoperaatio oli, mutta toivoin sen menneen paljon paremmin kuin olimme jotain tunteja sitten Lakshmin kanssa odottaneet. Pitäisi tarkistaa se myöhemmin, mahdollisten huonojen uutisten lisäksi, ehkä.

”Ihan varmasti täällä on ovi. Olen nähnyt tämän kikan ennenkin”, ilmoitin ja aloin sivellä kädelläni seinää. Ei olisi temppu eikä mikään varastaa häivetekniikkaa, olivathan Herman ja Miltonkin tehneet niin. Ja tämä paikka oli sentään Koalition tukikohta alun perin.

Liikuttaessani sormenpäätä seinää pitkin sain aikaan pikkuriikkisen aaltokuvion, kumma kyllä sormieni alla kaikki tuntui aivan normaalilta. Olisin ajatellut, että ennemmin tuntisin oven reunan kuin aiheuttaisin häivehäiriön.

Reed seurasi touhuani kasvoillaan tympääntynyt ilme, jonka yhdistin kaikkiin teinipoikiin, oltiin sitten Kuussa tai ei. Pojan avaruuspuvussa oli Alissan vanhaa pukua parempi istuvuus ja visiiri, josta näki läpi. Alissan kasvoja peitti ilmeetön hopeinen heijastus.

”Mitä jos vaan räjäytetään koko seinä?” Reed kysyi.

”Mitä jos ei valita kaikkien tyhmintä vaihtoehtoa heti alkuun?”

Piti tämäkin nähdä, olin jonkinlainen järjen airut paikalla. Alissa hihitti takanani.

”Jos ei räjäytetä, mitä sitten?” Reed kysyi, venyttäen joka sanaa.

”Murtaudutaan sisään.”

Olin löytänyt oven ja yritin saada selville, miten siitä pääsisi sisään asti. Jonkinlainen monimutkainen salaus, josta en ihan päässyt perille. Se tuntui löyhkäävän aivoissani partavedeltä, kirkkaalta auringonvalolta ja joltain aavistuksen myskiseltä. Jep, puheenjohtajan omatekoista käsialaahan tämä.

Työnsin synkronointiani syvemmälle ja se töksähti joka kerran yhteen avaimeen, mikä minulta puuttui. Se ei ollut numerosarja, ei kuva eikä kuvio, vaan jonkinlainen yhdistelmä muistoa ja mielikuvaa – miten ihmeessä ovi osasi tunnistaa oikean muiston? Se kuulosti liian löyhältä. Mahdottomalta. Jopa Josh käytti salauksia tehdessään apuna muotoja eli viimeksi hiuslenkkiään, ja vaikka se olikin salauskuvioksi erittäin monimutkainen, se ei ollut pelkästään abstrakti käsite. Salaus vaati aina jonkin konkreettisen asian, jonka pystyi laskemaan ja siten murtamaan. Pelkkä mielikuva ei riittänyt, vaikka synkronointi loikin niitä, laskuja auttamaan.

Minulla oli selvästi kaikenlaista, jota voisin vielä oppia synkronoinnista, mutta en halunnut ryhtyä herra Jaken oppilaaksi. En, vaikka olisimme olleet ainoat kaksi ihmistä koko maailmankaikkeudessa, jotka synkronoivat tunteiden kautta.

Tökin ovea harmistuunena, Alissa ja Reed seisoivat takanani Hermanin kanssa. Vastuullisena aikuisena Herman katseli viettävää käytävää ylöspäin ollen vahdissa, käsissään hyvin vanhanaikainen ja hyvin kineettinen ase. Mies vihelteli radioon sävelmää, jota en tunnistanut.

”Ei enää ruumiita”, mutisin ja kurkotin vielä kerran. Ovi narskui ja nitisi, lähinnä päässäni eikä oikeasti ääneen, antaen lopulta sen verran periksi, että sain singottua jotain itse huoneeseenkin.

Vastaani pyyhkäisi uima-altaallinen vaaleanpunaista loisketta. Synkronoinnin tuottama mielikuva, jonka otin hyvin iloisena vastaan.

Josh oli oven takana ja elossa. Olkoon siellä vaikka koko armeija puheenjohtajia, ei haittaisi enää.

”Reed?”

”No mitä?”

”Jos kuitenkin mennään sillä räjäyttämisellä.”

Reed väläytti suuntaani kunnon virnistyksen ja tuuppasi minut kovakouraisesti pois oven edestä, tai siitä, missä tämä kuvitteli oven olevan. Häive kun oli yhä ehjä.

”Hienot neidit tehköön tilaa.”

Minä ja Alissa siirryimme kohteliaasti sivummalle. Koko käytävä tutisi hetken, ja mietin, oliko Reed saanut paukkupomminsa niin nopeasti valmiiksi. Ehei, kyseessä oli jokin Säätiön ja Koalition kahakan kulminoituma, johon me neljä emme onneksi olleet osallisia.

Reed siirsi muutaman dronen kauniissa muodostelmassa seinän viereen.

”Onko kohta oikea?”

”Vähän vasemmalle. Nyt, suunnilleen.”

Olimme puuhanneet oven kanssa niin pitkään, että pelkäsin, että meidät löydettäisiin. En halunnut jäädä käytävään yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko, vaikka Reedin ja Hermanin mukanaolo olikin jossain määrin rauhoittavaa. Hermanilla oli mistään yllättymättömän vähäsanaisen tyypin aura, joka oli hyvin tervetullut.

”Herman? Missä kaikki muut ovat?”

”Koalitio lupasi meille työrauhan. Tämä kun on äärimmäisen salaista. Luulisin, että tämä paikka ei ole kaikkien säätiöläistenkään tiedossa.”

”Kyllä tämä käytävä on minun pohjapiirustuksessani”, ehdin sanoa, kunnes muistin, keneltä kopioni olivat peräisin. Tuurilta ja Melissalta.

Melissa oli ollut epäilyksenalaisten tyyppieni listalla jo hyvin pitkään, siinä ei ollut mitään uutta. Mutta Tuur olisi kyllä voinut käräyttää meidät Säätiön suuntaan monen monituista kertaa, jos olisi halunnut. Mikäli Tuur pelasi jotain outoa peliä, mistä ihmeestä asiassa voisi olla kysymys? Toisaalta Tuur oli ollut mukana silloin kauan sitten Koalition artefaktitutkimuksissa, koska tiesi tiedetyyppi-Sebastianin jotenkin.

”Olkaa hiljaa. Tai ainakin menkää kauemmas”, Reed sanoi ja alkoi mutista jotain, jonka oli pakko olla dronejen itsetuhosekvenssi. Ne alkoivat hohtaa vaaleankeltaisina, kunnes jokainen niistä alkoi täristä, ensin hitaammin ja sitten voimakkaammin ja yhä nopeammin.

Päätin kääntää pääni pois ja noudatin käskyä, hölkäten käytävää pidemmälle ja jättäen salaliittopohdintani myöhemmäksi.

BOOM.

Koko kuunalainen rakennelma tutisi. Kääntyessäni katsomaan häive oli yhä osittain paikallaan. Sitä siis selvästi ohjattiin jostain muualta, koska tämän kertaluokan räjähdys olisi varmasti tuhonnut herkän elektroniikan, jos sitä olisi ollut aivan oven lähettyvillä.

Käytävään ei juossut Säätiön joukkoja, yksi pikku räjähdys mahtui hyvin edellisten sekaan.

Marssin itsevarmasti takaisin Reedin luo ja työnsin käteni näennäisesti seinästä läpi.

”Katso nyt, se on häi-”

Toiselta puolelta ovea kuului minulle erittäin tuttu sekä erittäin vihainen ääni. Loistavaa, tämä oli siis jonkinlainen tuttujen tapaaminen.

”Emmerie, mitä sinä teet? Onko se käytävä paineistamaton? Minulla ei ole kypärää. Älä ole idiootti.”

”Ei, kai. Melissa?”

”Olisit voinut soittaa heti takaisin kun käskin, tältä olisi säästytty, ja en olisi joutunut-”

Astuin läpi kävellen suoraan Melissan syliin. Tällä oli päällään punainen, räikeä ja erittäin huomiota herättävä mekko. Olinko keskeyttänyt jotkin Kuun tärkeiden tyyppien kemut?

En oikeastaan edes ehtinyt katsoa ympärilleni, kuulin vain Melissan moitteet ja säksätyksen, mistä ei tahtonut tulla loppua.

”Peruuta! Hei, peruuta. Ja aloita alusta. Sinä olet täällä lukkojen takana, koska…?”

”Koska puheenjohtaja – varsin aiheellisesti – epäilee minun vehkeilevän Koalition kanssa. Se otti hatkat. Heti saatuaan irti poikaystävästäsi kaiken tarpeellisen.”

Punahiuksinen ja punamekkoinen epäilyttävä liittolaiseni pakitti sen verran, että pystyin tarkastelemaan huonetta. Se oli jonkinlainen laboratorio, täynnä kaikenlaista tavaraa ja tekniikkaa, hyvin sikinsokin ja ei ollenkaan siististi. Puheenjohtajasta ei todella näkynyt vihjettäkään.

Perässäni Alissa ja Reed astelivat seinän ja häiveen läpi uteliaan oloisina.

”Missä Josh on?” kysyin.

”Tuolla”, Melissa sanoi ja osoitti laboratorion perällä olevaa johto- ja laitesekamelskaa. Se näytti kovin vanhanaikaiselta, mutta pahaenteiseltä. Tekniikkaa oli kasoittain, enkä ainakaan nähnyt tuttua hopeista hiuspehkoa missään sen edessä, takana tai vierelläkään.

Räpytin silmiäni pari kertaa.

”Te olette pahiksia kyllä, mutta edes te ette saa parissa päivässä Joshia imettyä jonkun tietokoneen ja johtokasan sisään.”

”No ei. Vaikka tavallaan niin oli tarkoitus tehdä.”

”Mitä?”

”Selitän”, Melissa sanoi käskevään sävyyn.

Yritin lähteä huoneen takaosaa kohti, mutta Melissa nappasi kiinni kädestäni ja veti minut takaisin. Näin nyt seinää vasteen lyyhistyneen tytön, jonka kädet oli sidottu ilmastointiteipillä varsin kömpelöön, mutta epäilemättä toimivaan sävyyn. Kun katsoin mustaa polkkatukkaa tarkemmin, muistin nimen ja yhteyden: sehän oli Hanna, kauan sitten niistä siipibileistä. Taas yksi tyyppi lisää, joka oli ollut koko ajan salaa Säätiön leivissä. Onneksi Hannalta vaikutti olevan taju kankaalla.

Yritin kiskoa itseäni irti Melissan otteesta ja mietin, ottaisinko artefaktin avuksi tässäkin.

”Hanna ryhtyi turhan väkivaltaiseksi”, Melissa sanoi.

”Entä sitten? Ei minua kiinnosta joku yksittäinen petturi. Niitä on täällä tukikohdassa varmaan satoja. Minua kiinnostaa-”

”Odota. Et ehkä pidä siitä, mitä näet. Äsken vielä ainakin Josh oli kanttuvei.”

”Niin mitä te olette tehneet?” Ääneni nousi niin korkealle, että toivottavasti Melissakin tajusi, että tämän puheet eivät todellakaan saaneet minua kovin vaikuuttuneeksi ja minulla oli kiire, nyt kun Josh oli jossain täällä.

”Ei mitään vaarallista.”

”Missä puheenjohtaja on?” Ääneni oli aika pistävä, enkä yhtään pitänyt siitä, mitä keskustelu vihjasi Joshin suhteen. En ollut tullut näin pitkälle ja kauas vain huomatakseni, että Melissa oli taas punonut jonkun kummallisen ansan, tietysti puheenjohtajan kanssa.

”Se minun onkin jo vaikeampi selittää”, Melissa sanoi, ollen selvästi oikeasti hämillään. Selvä, ehkä tämä oli siis viaton, tai ainakin vähän enemmän meidän puolellamme.

Arvasin jo hämmennyksestä ja tilanteesta muutenkin, että puheenjohtaja oli tehnyt artefaktillaan jotain omia temppujaan. Se oli ilmeisesti ollut Melissallekin yllätys, hyvä tietää.

Reed katseli ympärilleen, edelleen droneparvi perässään leijuen tämä käveli suoraan huoneen perälle.

”Tyttöystäväsi kuristuu kohta ikävästä. Missä hitossa sinä olet? Josh?” Reed huhuili jonnekin huoneen takaosan suuntaan.

”Juuri ja juuri takaisin elävien kirjoissa”, kuului tutulla äänellä ja niin surkeana, että sydämeni otti kaksi loikkaa ja ylimääräistä lyöntiä.

Kurkkasin koeviritysten taakse, mistä löysin laitteiden metallisesta peilipinnasta itseään tuijottavan Joshin. Tämä oli sidottuna hassuun tuoliin, joka näytti jonkinlaiselta lasten kauhutarinan hammaslääkärin tuolilta. Säätiöllä oli ainakin mielikuvitusta, jos ei muuta.

Josh yritti kääntää päätään eri suuntiin nähdäkseen kuvansa paremmin, mutta ei onnistunut siinä kovin hyvin.

”Josh?”

Tilanne oli kovin erilainen kuin olin kuvitellut, mutta Josh oli siinä, ihan oikeana ja elossa, eikä tältä ei puuttunut toista kättä eikä mitään muutakaan oleellista. Halusin vain katsoa Joshia silmiin, ottaa kiinni ja rutistaa ja nuuhkia, vieläkö tämä tuoksui samalta kuin aina.

”Emmerie? Olisi muuten tosi mukava nähdä, mutta pahoin pelkään, että Säätiö on onnistunut viemään tässä seikkailussa minulta jotain todella tärkeää.” Josh vältteli katsomasta minua silmiin.

Poikaparka näytti väsyneeltä ja perinjuurin surkealta, mutta suurin tätä itseään selvästi haittaava seikka oli, että tämän hiuksista oli nyritty pois isoja tukkoja. Hienoista hopeanvaaleista suortuvista oli jäljellä vain osa, ja suureksi osaksi Josh näytti sotkuisine hiuksineen ja tummine silmänalusineen viinanhuuruisella kiertueella olevalta punkrokkarilta. Parransänki näkyi selvästi ja tiesin, että Josh ei välittänyt itse siitäkään.

En tietenkään sanonut mitään tästä ääneen. Minulle Josh oli joka tapauksessa koko avaruuden komein poika.

”Minulla oli sinua ikävä”, sanoin.

”Samoin.”

Reed rykäisi kovaan ääneen, enkä ollut huomannut ollenkaan, että poika oli hiippaillut jostain viereeni. Olisi pitänyt tietysti muistaa, että tämä oli lapsesta asti tottunut liikkumaan viidakossa pitämättä ääntä. Kaiken huomioon ottaen Reed oli jopa yllättävän sivistynyt ja normaali, sellaisella menneisyydellä poika olisi voinut olla pahemminkin rikki.

Jotkut ihmiset yksinkertaisesti kestivät kurjia kokemuksia toisia paremmin. Se oli sitä kuuluisaa sisua, ja taas sadattelin mielessäni, että sille sanalle ei ollut järkevää käännöstä nykyenglantiin. Resilienssi kuulosti kamalan hienostelevalta.

”Tarvitsetteko hetken rauhaa? Lemmenleikkeihin tai johonkin?”

Reed teki nyt suuntaani yökkäävän eleen, Josh katsoi tätä virnistäen.

”Kuulehan, olet turhan nuori vielä, mutta sinullekin tekisi hyvää-”

Joshin ääneen oli palannut sama ilkikurisuus, jonka muistin niin hyvin ja tiesin hymyileväni hölmösti tämän vieressä, koko naaman leveydeltä.

”Jaa mikä? Tytöt vai?” Reed vaikutti suhtautuvan neuvoihin epäillen.

”Terve nuori mies kun olet, niin kyllä. Ei tietenkään tarvitse olla tyttö, jos olet muihin suuntiin kallellaan.”

”Hei, voidaanko esimerkiksi olla käymättä tätä keskustelua juuri nyt?” Nostin käteni otsalle, olin sekä huvittunut että oikeasti hieman kärsivä. Pojat.

Myös Alissa kurkkasi suuntaamme, näppäillen jotain laitetta yhdessä Hermanin kanssa.

”Meillä ei ole liiemmälti aikaa hukattavaksi, mutta voimme ehkä jättää nämä kyyhkyläiset hetkeksi kahden”, Alissa huikkasi.

”Ei tarvitse”, ilmoitin ja aloin räpeltää laitteiden ohjauspaneelin kanssa, jotta saisin Joshin irti Säätiön kidutustuolista. Melissa oli kuitenkin jättänyt Joshin tuoliin ihan vain kiusallaan. Ottanut varmaan kuvia johonkin privaattialbumiinsa, hyvä kun ei ollut piirrellyt hassuja kuvia Joshin naamaan.

”Te ajattelette liian monimutkaisesti. Ne ovat ihan analogisia. Siteitä, vöitä ja solkia”, Josh ähkäisi ja laski päänsä takaisin niskatuelle, ilmeisen kyllästyneenä siihen, että tämän irrottaminen tuntui olevan koko köörille liian vaativa suoritus.

Melissa katseli varsinkin Alissaa arvioiden.

”Olen muuten Melissa, jos en vielä sanonut sitä. Keitäs te oikein olette?”

”Alissa.”

”Reed.”

Alissa ja Reed olivat luopuneet kypäristä, joten pystyin katsomaan näiden kasvoja ja sotkuisia hiuksia kunnolla. Reed oli selvästi vähemmän poika ja enemmän mies kuin vielä kesällä, tästä tulisi melkoisen jykeväleukainen. Alissan lettiviritys oli paikallaan, mintunvärisellä nauhalla sidottuna, kasvoilla määrätietoinen ilme ja ruskeat silmät katsoen näkemäänsä tarkkaan.

”Minut sinä tunnet”, Herman sanoi ja vei kätensä harmaantuneelle ohimolle.

Halusin jossain vaiheessa jutella Melissan kanssa koko droneprojektista ja ylipäätään siitä, oliko Säätiön uhka nyt lopullisesti tässä ja kuinka pitkälle pääsisin sotkun tonginnassa Melissan kautta – voisimmeko luoda mahdollisilta Säätiön raunioilta jotain omaa ja parempaa.

Mutta ennen sitä keskustelua minulla oli listalla jotain paljon oleellisempaa.

Vedin viimeisen siteen soljestaan ja kiersin johto- ja laitekasan, joka edelleen välkytteli valojaan jonkin minulle käsittämättömän sekvenssin mukana. En jaksanut käyttää synkronoinnistani hippuakaan sen selvittämiseen, vaikka tässä olisikin ollut joku nerokas piiloviesti. Kenties välkähdyksistä oli luettavissa morsekoodi, josta muodostuisi ”Koalitio on ihan kakka” tai jotain muuta yhtä kypsää.

Koukkasin Joshin pään viereen ja tökkäsin tätä sormella poskeen.

”Olet oikeasti siinä.”

”Olen joo. Tosin huomattavasti vähemmän komeana kuin ennen.”

Josh irvisti suuntaani ja nyrhityistä hiuksistaan huolimatta tämän silmissä oli tuttu tuike, joka vei mielialani jonnekin korkeuksiin ylipäätään olemalla olemassa. Katsoin pitkään, yrittäen taas selvittää, missä valossa Joshin silmät olivat minkäkin väriset. Tämän kuulabran valossa ne olivat enemmän siniset kuin vihertävät.

”Nolostun vielä kun tuijotat noin”, Josh mutisi.

”Älä tee noin enää koskaan. Vain lähde.” Ääneni kuulosti karhealta, eikä siinä ollut enää juuri mitään parin minuutin takaisesta itsevarmuudesta.

”Anteeksi.”

”Et edes tiedä kunnolla, mitä pyydät anteeksi.”

Josh nielaisi, enkä ollut vieläkään siirtynyt halaamaan tätä. Se tuntuikin jotenkin vaikealta nyt, kun tämä oli ihan vieressä, elossa ja ihan vahingoittumattomana, egoa lukuun ottamatta.

”Kaikkea. Että lähdin yksinään. Ajattelin, että olisit paremmin turvassa niin. Että sitten Säätiöllä ei ainakaan ole meitä molempia. Ja Lakshmikin oli siellä, joten… piti tehdä jotain. En ehkä ihan ajatellut kaikkea, mitä voisi käydä. Tai miten huonosti voisi käydä. Paljastin synkronointini ja nyt puheenjohtajakin tietää siitä.” Josh käänsi päätään sivuun ja tämän silmissä kimmelsi jotain, mikä ei ollut ainoastaan valojen leikkiä ja värisävyjä.

”Se heppu tietää myös minusta ja artefaktista. Sillä on kolmas niistä”, ilmoitin.

Josh pomppasi istumaan kuullessaan uutisen.

”Mistä sinä tiedät? Puheenjohtajan artefaktista?”

Ahaa, se ei ollutkaan uutinen. Olisin voinut kysyä täsmälleen saman kysymyksen vastapallona. Josh oli lukenut tilannetta paremmin kuin Melissa, mitä ikinä täällä olikaan tapahtunut ennen meidän saapumistamme.

”Me taisteltiin. Minä voitin.”

”En olisi odottanut mitään vähempää”, Josh sanoi ja nytkähti, sitten viimein käärien kätensä ympärilleni, pään upotessa johonkin niskani viereen, kuten niin monta kertaa aiemmin. Olimme halanneet pilottipuvussa useasti, mutta se oli ollut ennen tätä kaikkea – silloin joskus, kun kaikki oli ollut helppoa ja selkeää. Joshin pää ja kädet löysivät luonnolliset paikkansa, ja tunne oli sekä tuttu että vieras, vaikka emme olleet oikeasti olleet erossa kovin kauan. Muutaman päivän vain.

Sinä aikana oli vain tapahtunut kaikenlaista.

”Jos et kerro kellekään”, Josh mutisi jonnekin takaraivoni suuntaan.

”Niin mitä?”

”Se oli helvetin pelottavaa. Varsinkin yksin. Seuraavan kerran kun tehdään jotain yhtä tyhmää, tehdään se yhdessä.”

”Sopii minulle.”

Kumpikaan meistä ei sanonut ääneen sitä mitä ajatteli: että meidän tuli toimia yhdessä, ja sillä tavalla kaikki oli vähän paremmin. Joshin kanssa vaaratkin olivat hauskoja. Yksinään ne olivat pelkästään hankalia ja kurjia, enkä päässyt eteenpäin kuin ajattelemalla… no, Joshia.

Oli vaikeaa muistaa se aika, kun olin mieluiten tehnyt kaiken yksin. Entinen minä olisi varmasti pitänyt tällaista riippuvuussuhdetta yhdestä ihmisestä nolona. Ehkäpä minä sitten olin nolo, mutta olin sitä mielelläni. En ehkä tosin vieläkään ääneen. Olisi ollut todella paljon kaikkea, mitä olisin halunnut sanoa, mutta en tiennyt mistä aloittaa.

”Jutellaan kunnolla myöhemmin”, sanoin. ”Mutta tapasin vanhempasi. Ovat ihan mukavia.”

Josh säpsähti sylissäni ja vaikutti pelästyvän. Minulla oli näkäjään ainoastaan vähän shokeeraavia uutisia.

”Ai… ai jaa. Mitäs ne? Kuuluu hyvää?”

Nauroin ääneen reaktiolle.

”Joo. Ja minä suutuin niille ihan turhasta. Oli vähän hankala tilanne. Ja hetken pelkäsin, että molemmat kuolivat, koska minä ja Lakshmi emme olleet tarpeeksi nopeita ampumaan Säätiötä alas taivaalta. Mutta ihan kunnossa ovat ja pitävät sinusta kovasti.”

”Välillä liikaakin”, Josh sanoi tukahtuneen oloisesti.

”Eikös se ole vanhempien homma?”

”On se. Ne ovat ihan okei. Älä vain sano niille.”

Joskus Joshin pitäisi kohdata vanhempansa oikeasti aikuisena ja kertoa edes jotain siitä, mitä tämä oli salaillut koko nuoruutensa, viitsimättä vaivata ja viitsimättä kertoa – mutta ei nyt, ja se olisi Joshin asia muutenkin. Ei vanhempien ollut pakko tietää kaikkea, mutta turha salailukaan ei ollut järkevää.

Kiskoin Joshin kädestä pitäen muun remmimme eteen ja Reed osoitti tämän hiustyyliä hohottaen avoimesti.

”Hieno harja.”

”Harmi, että pinkkiä irokeesiä ei voi oikein pitää Koalition hommissa, ei sovi kypärän kanssa”, Josh kuittasi takaisin sukien paljon lyhyemmiksi nyrhittyjä hiuksiaan parempaan kuosiin. Poikaystäväni oli taas tuttu itsevarma itsensä, jota ei mikään teinien naljailuyritys niin hetkauttanut.

Edellinen lukuSeuraava luku