Kiipesimme sisään alukseen yhä epäluuloisina. Sisätilat olivat yhtä epämääräiset kuin muukin alus. Kaikki oli eri materiaaleista ja osista yhteen niitatun ja pultatun oloista. Seesteisen vaaleina hohtavista käytävistä ja tiloista ei ollut tietoakaan, vaan sisätila oli enemmänkin sekamelska erilaisia laitteistoja. Jokaisen seinän jokainen neliösentti oli käytetty johonkin.
Alus oli myös suunniteltu lähtökohtaisesti eri tavalla kuin Koalition alukset. Katselin ympärilleni, mutta mitään erillistä ohjaamoa ei ollut. Kaikki pitäisi ilmeisesti tehdä samassa tilassa, nukkumisesta syömiseen.
Silmäni rekisteröivät punkat yhdellä seinustalla. Kauempana minusta oli useampi istuin, joiden logiikkaa tai järjestystä en täysin tavoittanut. Niissä ei ollut eroa, en osannut arvata, mikä oli pilotin istuin.
Sisätila oli niin pieni, että meillä viidellä tulisi ahtaat oltavat reissun ajan. Hetken verran mietin, pärjäisimmekö ilman jotakuta paikallaolijaa. Baarimikon tai tötterötukka-sedän jättäminen pois olisi ollut epäreilua. Tietenkin nämä halusivat olla mukana oman aluksensa ensimmäisellä lennolla. Ilman Melissaa emme pääsisi Kuutukikohtaan, ja minua ja Joshia taas vaadittiin lentämään koko härveliä. Viidestään siis.
Melissa työnsi tavaransa kaappiin ja istui rennon oloisesti alas yhdelle istuimelle, alkaen kiskoa turvavöitä kiinni.
”No? Mitä me odotetaan? Mitä kauemman aikaa ihmetellään tässä, sitä todennäköisempää on, että joku saa vihiä ja tulee tänne kysymään kiusallisia kysymyksiä.”
Nielaisin. Josh sen sijaan kierteli ja katseli kaikkea uteliaana, kunnes pysähtyi tuolirykelmän nurkille.
”Okei, joku saa selittää, miten tätä purkkia ohjataan.”
Tämä kaivoi ohjaimensa repusta ja asetteli sen päähänsä. Tötterötukka tuli Joshin viereen ja ohjasi tämän alas keskimmäiselle istuimelle. Olin kiitollinen, en oli halunnut ensimmäistä lentovuoroa, ellei olisi ollut aivan pakko. Tiesin kyllä osaavani lentää melkein mitä tahansa ja missä tilanteessa tahansa, mutta hiljattain löydetyllä itsevarmuudellani oli silti melko selkeät rajat. Täysin ennenkuulumattomat alukset rajautuivat sen ulkopuolelle.
”Meillä ei ole niitä hienoja isoja näyttöjä ja seesteisiä komentosiltoja kuin Koalitiolla, mutta eiköhän me pärjätä. Homma on muutenkin vähän manuaalisempaa.”
Ukko pysähtyi kesken lauseen ja katsoi meihin molempiin. Hiustötterö tärähti, Linn olisi varmaan osannut kertoa, millaista tukkatuotetta tuollaisen aikaansaamiseen tarvittiin.
”Varmaan pitäisi kertoa nimenikin. Voitte sanoa Miltoniksi. Tarvitaan vielä muutama juttu, että saadaan tämä systeemi pelaamaan. Onko tuossa sun uudenaikaisessa lelussa mitään, mihin nämä voi kytkeä?”
Tötterötukka, tai siis Milton, kaivoi tuolin selkämyksestä kaksi piuhaa. Sen kummemmin kyseenalaistamatta Josh työnsi ne kiinni jonnekin korviensa tietämille ohjaimeen. Muistin, että manuaaliset portit olivat ohjaimissa hätätilanteita varten, niitä vain ei ollut koskaan tarvinnut oikeasti käyttää. Se oli sellainen luennolla kerrottu sivuhuomio, jolla en odottanut olevan käytännön merkitystä.
Lähes heti saatuaan piuhat kiinni Josh sulki silmänsä ja puhalsi lujaa ulos kuin rauhoittuakseen.
”Kaikki okei?” Olin jo muutenkin huolissani, tämä ei erityisesti auttanut.
”Joo. Tuntuu vähän erilaiselta kuin meidän aluksissa. Ei kyllä huonolla tavalla. Tämä on… lähempänä. Huomaat sitten.”
Istuin omalle paikalleni ja vyötin itseni kiinni. Laitoin oman ohjaimeni päähän, varmuuden vuoksi.
Silmäkulmasta näin, kun pinkit siivet kasvoivat esiin. Vähän viiveellä tällä kertaa, koska Joshilla oli ollut muutakin ajateltavaa.
”Onko valmista?” baarimikko kysyi.
”Nimi on muuten Herman, koska se näköjään ei osaa esitellä itseään”, Melissa huikkasi.
Baarimikko-Herman murahti. ”Yleensä sanovat lähinnä baarimikoksi, paitsi Milton.”
”Herman, ole nuorisolle kohteliaampi”, Milton kuittasi.
Kaikkialta kuului pieniä ääniä, kun aluksen järjestelmät käynnistyivät. Moottorin tunsi. Kuten aina lähtövalmisteluissa, riemuni heräsi enkä jaksanut enää roikkua huolissani, koska olin liian innoissani. Olin ihan oikeasti avaruudessa, tämä ei ollut leikkiä tai peliä, ja kohta lähdettäisiin seikkailureissulle. Ihan oikeasti olin päässyt tänne asti! Näytöiltä näin, että meillä oli jo suora reitti avaruuteen.
Käännyin vähän, jotta näin Melissan.
”Kuka laski reitin? Lennonjohto laskee yleensä ne, nyt ei varmaan.”
”Minä ja Milton yhdessä. Ikkuna on aika tarkka, mutta reitti on hyvä.”
Näpyttelin vieressäni olevaa näyttöä fyysisesti, jotta sain kuvaajan valitusta reitistä näkyviin. Melkoisen vaivalloista. Kaavio näytti vähän pilveltä tai kyljyksiltä, riippui keneltä kysyi. Kaikki näytti kuitenkin hyvältä, ja varmistin asian nopeasti ottamalla synkron näyttöön.
Pelkäsin, että jonkun muun synkronointi sotkisi ohjaamisen, mutta kukaan ei huomannut mitään, ei edes Josh. Ehkä vanhanaikainen piuhasysteemi oli häiriövarma siinä suhteessa.
”Sitten mennään”, Josh totesi ja alus ampaisi matkaan niin, että liimauduin selkänojaan. Kiihtyvyys ei voinut olla kovin suuri, mutta nyt sen tunsi koko voimalla.
Loittonimme Kleiosta nopeasti. Saavutettuamme tarkoitetun lentoradan Josh sammutti päämoottorin ja hetken oli aavemaisen hiljaista. Huomasin, että lettivirityksestäni irronnut hiussuortuva leijui edessäni.
Mahassani alkoi tuntua oudolta.
Ei matkapahoinvointia kiitos, ei nyt, ei tässä! Yritin miettiä muuta kuin ruokaa ja kiertävää ja pulputtavaa tunnetta jossain keskivartalon tienoilla. Yökkäyksen tunne oli vahva. Nielin muutaman kerran tyhjää.
Melissa lähestulkoon hihkui.
”Ottiko kukaan Kleiolta yhteyttä? Kuuluuko Koalitiosta mitään? Haluan nähdä niiden ilmeet!”
”Ei vielä, odota nyt hetki. Eivät ne heti meitä kutsu, ensin niiden pitää päättää, mitä ne meinaavat meille sanoa”, vastasin.
Hiljaisuuden vallitessa kaikki naputtivat käsinojaa tai tuijottelivat tyhjyyteen. Kleiolta ei lähtenyt alusta peräämme, mutta kenties yhtään ei vain ollut valmiina. Lennonjohto pysyi hiljaa.
Viisitoista minuuttiakin tuntui pitkältä ajalta. Olimme vähän kuin lapset pahanteossa, ja nyt piti odottaa, että joku aikuinen huomaisi särkyneen ikkunan tai rikkoutuneen huonekalun.
Viimein näin ruutujen nurkkaan ilmestyvän viesti-ikonin.
”Videoviesti tulossa. Hetki”, Josh totesi.
Ruuduille ilmestyi Khadija. Rento nuttura ja sama hiusväri kuin pilotillamme, tavallaan olin helpottunut. Khadi vilkutti ja hymyili meille valloittavasti. Pyyhkäisin otsaani. Emme varmaan saisi kovin pahoja nuhteita.
”No hei”, Josh tervehti. ”Käsittääkseni Koalitiolla on kyllä muitakin amiraaleja kuin sinä. Olemmeko pikavalikossa?”
”Pyysin oikein erityisluvan, että pääsen taas soittamaan teille!”
Khadija iski ruudulla silmää ja näytti jopa ruskettuneemmalta kuin ennen.
”Eikö sinun pitäisi olla jossain päiväntasaajalla puuhaamassa jotain ihan muuta projektia kuin ei-auktorisoitujen alusten seuraaminen ja nuhtelu? Vai oliko tämä henkilökohtainen soo soo -puhelu? Mikään koulun säännöissä ei kiellä lentämästä Koalition ulkopuolisia aluksia.”
Näin muutaman rypyn Joshin otsalla. Tämä tavoitteli samaa huoletonta äänensävyä kuin aina, mutta huomasin, että keskustelu Khadijan kanssa ja ohjaaminen samaan aikaan taisi olla melkoisen vaikeaa. Isosiskolle ei tietenkään voinut näyttää, kuinka vaikeaa.
”Täällä viidakossahan minä olen, edelleen”, Khadija sanoi ja antoi kuvan siirtyä niin, että näimme parvekkeen ja sen takana avautuvan maiseman palmuineen. Pöydällä oli lasi, jossa oli jokin punainen ja kupliva juoma. Mieleni alkoi tehdä mehujäätä, vaikka aluksessa ei todellakaan ollut liian lämmin.
”Asiaan. Tiedättekin jo, että Koalitio ei voi teille mitään. Olette löytäneet oikein mukavan kolon säädöksistä ja laeista, joka tekee teistä koskemattomia. Kaikki on tehty lain puitteissa ja mistä tuon aluksen osat ovatkin peräisin, se rikos on varmasti jo vanhentunut aikapäiviä sitten. Avaruuskoalitio haluaa virallisesti kiittää teitä innovatiivisuudesta ja kekseliäisyydestä, ja käsittääkseni tämä välitettäväkseni käsketty viesti on täysin vilpitön.”
Khadija otti siemauksen juomastaan.
”Koska Koalitio on yhteistyön, tutkimuksen sekä harmonian organisaatio, voitte palata haluamallenne asemalle eikä teitä estetä, mikäli haette lupia ja lentoreitti-ikkunoita tavanomaisen protokollan mukaan. Koalitio ei tule maksamaan aluksenne huolto-, polttoaine-, ajoainekuluja eikä muitakaan mahdollisia eteen tulevia juoksevia kuluja ja tarpeita. Maksua avaruusasemien huoltotilojen käytöstä tai hangaareista ei kuitenkaan peritä, mikäli alustanne tarvitsee säilyttää jossakin.”
”Melko anteliasta. Se oli jopa enemmän, kuin uskalsin odottaa”, Herman totesi.
”Koalitio on hyvisten puolella, uskokaa tai älkää. Ja kadetit… mummi lähettää terkkuja. Tulkaa ehjänä takaisin. Milton opetti joskus kunnossapitoa Taivasopistolla, joten oletan, että purkkinne pysyy kasassa. Paras olisi.”
Milton teki vitsillä kunniaa, sitä elettä ei Koalitiossa virallisesti käytetty.
”Pidetään nuorisosta huoli, ei hätää!”
—
Aiheutin kanssamatkustajissani säännöllisesti melkoisen naurunremakan. Onneksi Koalition aluksilla oli lähes sataprosenttisesti toimiva painovoima. Ja onneksi mitään tällaista ei testattu pääsykokeissa aikoinaan. En olisi ikinä päässyt sisään kouluun.
Painottomuus ei tainnut sopia minulle.
Onnistuin kolaroimaan, lyömään pääni, huitomaan tyhjää ja ylipäätään saamaan itseni kummallisiin asentoihin jatkuvasti. Syöminen muuttui hankalaksi sekin, ja tunsin, miten naamani keräsi nestettä ja muuttui varmaan oikein mukavan pöhöttyneeksi. En uskaltanut katsoa peiliin.
Ikävä pieni pahoinvoinnin tuntu jäi pyörimään mahanpohjalle, vaikka pakotin itseni syömään sosemaista ruokaa. Oli parempi yrittää olla tekemättä mitään äkkinäisiä käännöksiä tai varsinkaan mitään volttien kaltaista.
Josh tietysti esitteli kieputtelutaitojaan antaumuksella. Joko tämä oli tässäkin luonnonlahjakkuus, tai lapsuus avaruusasemalla antoi tiettyjä etuja tähän hommaan.
Helpointa olisi ollut parkkeerata tuoliin ja pitää itsensä siinä kiinni koko loppumatkan ajan, mutta se ei välttämättä ollut järkevää. Halusin kuitenkin harjoitella, eikä tilaisuus välttämättä toistuisi ihan heti. Taivasopistossa oli jonkin verran harjoituskertoja painottomassa tilassa, muttei tietenkään päiväkaupalla. Painottomuus oli erikoisjuttu, hätätilanne, jota varten harjoiteltiin vain sen verran, kuin oletettiin pakolliseksi.
”Ota kiinni kaiteista, ne on täällä tarkoituksella. Ja pysy niin, että saat aina jostain seinästä tai vastaavasta kiinni, ei liian kauas.”
Josh yritti auttaa, mutta ohjeista oli apua vain vähän. Teoria oli helppoa, käytäntö vaikeaa.
”Kuulostaa kuin antaisit neuvoja jollekin mummolle, joka uhkaa kaatua heti, kun astuu kodistaan ulos.” Yritin haroa ilmaa epätoivoisesti, olin selvästi jotenkin väärinpäin ja liian kaukana, jotta olisin saanut kiinni istuimen remmeistä.
”Tiedän, että sanoit, että et ole kömpelö avaruusaluksilla…” Josh veti minut lähemmäs istuimelta käsin. Olin pari kertaa tehnyt senkin virheen, että tartuin johonkuhun, joka ei pitänyt kiinni mistään tai ollut kiinni missään. Tulos oli vielä pahempi sekamelska. Voiman ja vastavoiman laki.
”Turpa tukkoon, mä harjoittelen tässä koko ajan vähemmän kömpelöksi.”
”Miten me hoidetaan vuoronvaihto? Herman ja Milton eivät ole enää pilottiainesta. Meidän pitää vetää koko matka kahdestaan.”
”Huomasin. Sulle ei varmaan ole vuoron pituudella niin isoa merkitystä? Synkro aina päällä ja näin?”
Yritin olla puhumatta kovin kovaan ääneen, en ollut varma, tiesivätkö muut kolme tästä erityispiirteestä.
”Alkaa muakin väsyttää jossain vaiheessa. On kurjaa ohjata väsyneenä, koska tähän ei voi nukahtaa, mutta en haluaisi mennä niin pitkälle.”
”Okei.”
Ohjain esti pilottia nukahtamasta – se oli yksi systeemin melko oleellisia varmuustoimintoja. En ollut koskaan kokeillut nukahtaa tarkoituksella, mutta olin kuullut, että tunne pakolla hereillä pysymisestä ei ollut miellyttävä. Thea oli verrannut sitä useamman kahvikupin juomiseen ja tunteeseen, kuin olisi ripustettu päälaen hiuksista kattoon. Kahvinjuonnista tai hiuksista riippumisesta ei juuri ollut omakohtaista kokemusta, mutta kumpikaan ei kuulostanut mukavalta.
”Ja, tämä on oikeasti erilaista. Vähän helpompaa nyt, kun moottori ei ole päällä, mutta silti…” Joshin ääni hiipui, kun tämä ei osannut selittää kunnolla sanoilla.
Se oli erikoista, sekä sanojen puute että itse asia.
”Sanoitko juuri, että joku asia maailmassa on sulle vaikeaa?”
”Jos et ikinä kerro kenellekään, niin taisin mä sanoa joo.”
”Kymmenen ja kymmenen? Tuntia siis. Per naama.”
”Sopii mulle. Siinä tapauksessa pitäisi vaihtaa kohta.”
”Toimiiko tämäkin vaihtoeleellä?”
Milton kuuli sen, koska sanoin sen vähän lujemmalla äänellä.
”Ei toimi. Se on aika uusi keksintö ja toimii vain nykyisissä ohjaamoissa. Tässä kun ollaan kaikki samassa tilassa, ei ole hienostuneita sensoreita nappaamaan niitä liikkeitä. Sen takia nykyohjaamoissa ei saisi olla useita ihmisiä huitomassa samaan aikaan, joku voi vahingossa tehdä vaihtoeleen kaltaista, ja systeemi mennä sekaisin. Tässä toimii vain piuha irti ja piuha kiinni, turvarajan sisällä. Se tuntuu kurjemmalta kuin vaihtaminen Koalition aluksilla, mutta on pomminvarmaa.”
”Ei kiitos mitään vitsejä Säätiön pommeista. Tai muistakaan pommeista”, älähdin.
Josh kohottautui vähän ja epäelegantisti pyörien sain kiinni tuolin selkänojasta ja olin viimein kokonaan oikein päin. Lopulta istuin melkein Joshin sylissä. Joskus olisin nolostellut tätäkin, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli yksinkertaisesti helpointa. Ja paljon mieluummin vaihdoin tässä asennossa juuri tämän pojan kanssa kuin kenenkään muun.
”Okei, olen valmis.”
”Älä sitten säikähdä”, Josh sanoi.
Tämä keskittyi hetken ja nappasi sitten toisen piuhan irti. Työnsin sen oikeaan porttiin omassa ohjaimessani. Sitten toistin saman toisen puolen piuhalle. Josh ähkäisi.
”Kurja tunne tosiaan, kuin tippuisi jonnekin tyhjään, tai olisi äkkiä sokea. Tällaistako se oli aina ennen?”
Minä taas otin kiinni käsinojista ja yritin kovasti olla tekemättä mitään muutoksia mihinkään, jotta alus pysyisi täysin vakaana. Päässä pyöri ja huimasi lujaa. Sitten katsoin syliini ja tiesin, että naamallani oli leveä virne. Onneksi kukaan ei nähnyt kasvojani.
Tämä alus oli tosiaan erilainen kuin Koalition nykyiset alukset. Tähän rakkaudella kasattuun purkkiin verrattuna ne olivat kliinisiä ja persoonattomia. Sekalaisista osista koostuva rähjäisen oloinen aluksemme taas oli joka hetki melkein kuin elossa ja aivan vieressäni. Muut ärsykkeet, ihmiset, äänet ja mitä aluksen sisällä tapahtui, oli paljon kauempana kuin aluksen varsinainen olemus, laskukaavat ja arvot ja jokainen kytkentä.
Vain tämä alus oli todellinen ja minulle läsnä, kaikkine järjestelmineen se oli saumattomasti osa aistejani. En tiennyt, missä minä lopuin ja alus alkoi, eikä sillä ollut niin väliäkään.
”Voi helvetti…” manasin ja toivoin, ettei kukaan kuullut. Oli vaikea tietää, kuinka kovaan ääneen puhuin. Oma ääneni kaikui jostain kaukaa. Kiinnitin turvavyöt, mutta kätenikin tuntui olevan jotenkin erillinen ja vaikeasti käskytettävissä.
Josh, joka oli jäänyt leijumaan lähetäisyydelle, seurasi kasvonilmeitäni kiinnostuneena.
”Mähän sanoin.”
”Tähän tunteeseen voisi jäädä koukkuun. Addiktoitua. Enkä tiedä, onko tämä ihan tervettä. Ei voi olla hyväksi kenenkään päänupille. Mutta aivan hullun siistiä se on.”
Baarimikko-Herman seurasi meitä kiinnostuneena.
”Nykyiset alukset on tehty helpommiksi ohjata, mutta samalla on myös menetetty jotain. Osin kai muutos johtuu siitä, että vanhoilla järjestelmillä ohjaaminen oli liian kuluttavaa ja siihen pystyi liian harva. Nykyinen… sanotaanko turrutetumpi systeemi mahdollistaa sen, että pilotiksi sopivia on enemmän, eikä hommaa tarvitse lopettaa heti kun ihmisen luontainen reaktionopeus vähän vähenee iän myötä.”
Melissan oli pakko olla aika lähellä, mutta minä kuulin äänen niin kaukaa, että siihen piti keskittyä kunnolla.
”On syynsä, miksi tälle reissuille ohjaamaan ei kelvanneet kuin parhaat.”
”Tuota, kiitos, kai.”
Olin vähän huolissani, tuntuisiko tavallisen aluksen ohjaaminen enää yhtään miltään. Toisaalta, silloin pystyi helpommin juttelemaan muille tai olemaan oma itsensä. Tämä oli todella raskasta. Jos alukseen ei keskittynyt joka hetki, se lipui heti pois näpeistä jonnekin kauemmas. Ei siis konkreettisesti lentoradallaan, vaan mielessäni. Ja se oli vaarallista. Yhteydestä piti pitää aktiivisesti kiinni.
Josh onnistui palauttamaan osan tajuntaani lähemmäs aluksen järjestelmien ulkopuolista ärsykemaailmaa. Tällä oli naamallaan höpsö virne.
”No, mitä sanot? Kumpi on parempaa? Tämä vai…”
”En todellakaan vastaa tohon kysymykseen. Etkä säkään varmaan toivo, että oikeasti vastaan. Puhut kuitenkin vuosisadan avaruusnörtille.”
”Vastaus voisi tosiaan kolhia mun kuvaa taidoistani sillä saralla.”
”Nimenomaan.”
”Sanotaan sitten, että tasapeli”, Josh sanoi ja virnuili edelleen.
—
Minun olisi pitänyt pyrkiä lepäämään kunnolla. Mitä ikinä Kuussa tapahtuisikin, se ei tulisi olemaan helppoa tai välttämättä hauskaa, ja tarvitsisin siihen mahdollisimman hyvän vireystilan. Roikkuessani vöissä ja makuupussissa seinällä en kuitenkaan tuntenut oloani kovin levänneeksi. Lisäksi minulla oli huono omatunto.
Sain totta kai syyttää siitä ihan vain itseäni. Olin ihan itse tehnyt päätöksen olla kertomatta Linnille ja Thealle, mutta se alkoi vaivata minua huomattavasti enemmän, mitä lähemmäksi Kuu tuli.
Ei minulla ollut mitään velvoitetta kertoa kaikkia asioitani kaikille, mutta halusin kovasti yrittää olla vähän parempi ystävä, kuin nuorempana olin ollut. Varsinkin Linnin suhteen tuntui, että tältä sai aina tukea ja apua. Osasinkohan itse olla tarpeeksi Linnin tukena? Tai tarvitsiko tämä sitä edes?
Lähetin Linnille viestin. Se maksaisi minulle pitkän pennin, koska emme olleet Koalition aluksella eikä minulla ollut virallisen aseman mukana tulevaa kaistaa ja vapauksia.
Linn vastasi melkein heti. Joskus hämmennyin, miten Linnin suurin lahjakkuuden alue mihinkään synkronointiin liittyvässä oli lähettää pitkiä viestejä salamannopeasti, ja luoda hymiöistä, tarroista ja ikoneista varsin esteettisiä ja joskus oivaltaviakin kokonaisuuksia. Minulla meni viestien lähettämiseen paljon enemmän aikaa, vaikka olisinkin käyttänyt jokaista tuntemaani oikotietä.
”Sen tajuamiseen meni aikaa, ettei mun tarvitse aina olla läsnä joka paikassa. Ja senkin, että musta on enemmän hyötyä muissa jutuissa kuin leikkimässä vakoojaa. En laita tästä tarkemmin mihinkään viestiin ettei tieto leviä (terkkuja poikaystävällesi, joka siepannee tämänkin), varsinkin, koska tässä ei ole vahvaa salausta. Lupaa vaan että tulet sieltä ehjänä pois. Joskin jos mummi ja sisko-amiraali tietää, luulen, ettei teillä ole hätää.”
Muissa jutuissa?
Ilmeisesti en ollut ainut, jolla oli nykyisin salaisuuksia.
Linn ei myöskään ollut sanonut isästään mitään. Oliko tämä Säätiössä vai ei? Tiesin, että Linnin isän viestit olivat muuttuneet harvemmiksi sitten Säätiön ulostulon mediassa. Se saattoi olla pelkkää sattumaakin. Päätin yrittää urkkia asiaa paikan päällä Kuussa, jos mitenkään voisin. Olin vähintään sen velkaa.
Muutaman minuutin kuluttua huomasin Joshin nostavan kätensä sen merkiksi, että oli vastaanottanut terveiset. Urkkija mikä urkkija.
Thealle lähettämä viesti oli yksinkertaisempi. Sain siihen ainoastaan lyhyen vastauksen – kiitos, että kerroit. Usein melkein unohdin Thean edelleen, ja joka kerran koin itseni huonoksi ihmiseksi. Nykyisin halusin pitää Theasta enemmän kuin ehkä vieläkään pidin.
Irrottauduin seinältä ja yritin juoda. Sain aikaan ilmassa leijuvia täydellisiä vesipalloja, joita yritin metsästää. Osan niistä olisi kyllä ihan mielellään vain jättänyt pyörimään alukseenkin. Ne olivat nättejä ja jotenkin hassuja, ihan kuin niitä ei olisi pitänyt olla olemassa.
Universumin mittakaavassa planeettojen painovoima oli tietysti poikkeus, ei mikään tavallinen tila. Sinällään leijuva vesipisara oli siis tavanomainen, oma näkökulmani asiaan oli vain planeetan asukkaan.
Suurin osa maailmankaikkeudesta oli tyhjää ja painotonta tilaa kappaleiden välillä. Avaruus oli valtava ja planeetat pieniä.
Jos Tuur oli oikeassa ja olimme ainoa havaittavan maailmankaikkeuden kehittynyt sivilisaatio, me olimme vielä isompi poikkeus kuin massan keskittymät. Suorastaan mahdottoman kummallinen kosminen erikoisuus.
Melissa pyydysti viimeisen vesipisaran ja katsoi minua sillä syväluotaavalla katseella kuin aina.
”Mietit jotain.”
Tähän huomioon ei kyllä tarvinnut kovin suurta älykkyyttä. Oletin Melissan sosiaalisilta taidoilta jo enemmän.
”Joo. Vähän asian sivusta. Mikä todennäköisyys sille on, että me ollaan olemassa ja ne artefaktit tehneet ufot on olleet olemassa, ja pystytään molemmat samaan asiaan? Synkronointiin?”
Koska muutakaan seuraa ei ollut tarjolla, päätin yrittää jutella Melissan kanssa. Mistään tunteisiin liittyvästä en olisi halunnut keskustella, osasin jo kuvitella Melissan piikittelemässä ja nauramassa, vaikkei tämä ehkä tarkottaisikaan olla vähättelevä. Melissalla oli vain luontainen kyky vaikuttaa olevan muiden yläpuolella. Kai sitä voisi karismaksikin sanoa.
”Mikä todennäköisyys ylipäätään on sille, että syntyy tietoista elämää?” Melissa heitti takaisin.
”Kukaan ei tiedä.”
”Tai elämää ylipäätään.”
”Siihen luulisi olevan melko suuret. Kaikki luonnonlait meidän maailmankaikkeudessa ovat sellaiset, että elämän syntyminen on mahdollista. Jos yksikin luonnonvakio olisi vähän johonkin toiseen suuntaan, ei olisi molekyylejä, ei olisi tähtiä, ei olisi raskaampia alkuaineita… jos alkuräjähdyksen jälkeinen maailmankaikkeus olisi ollut tasapaksu ja tasainen…” Puhuin tavallista pidempään ja varmaan heilutin käsiänikin dramaattisesti, tämä aihe oli sellainen, jota olin jaksanut pohtia pikkutytöstä asti, haaveilla muista maailmoista ja sivilisaatioista, jotka kansoittivat kaukaisia galakseja. Lempiystäväni Drake ja Fermi, missä muut olivat?
”Niin. Huomaan, että olet lukenut samat hypoteesit kuin melkein kuka tahansa luonnontieteistä kiinnostuva tyyppi. Heitän ajatuksen pidemmälle. Mitä jos noiden meidän nyt ymmärtämiemme lakien lisäksi on olemassa arvoja, vakioita, luonnonlakeja, jotka viittaavat siihen, että tietoisuuden synty on väistämätöntä?”
”Miten voisi olla? Tietoisuus ei ole mikään luonnontiedejuttu. Siitä väitellään edelleen, mitä se edes on. Sähköimpulsseja ja ionipumppausta hermosolusta toiseen joo, mutta jotain muutakin, ehkä. Ei mitään, mitä voisi mitata tai jolle antaa laskukaavan.”
En halunnut vielä kertoa Melissalle mitään siitä, mitä artefakti oli näyttänyt minulle viimeksi. En vielä ymmärtänyt sitä täysin, mutta jotenkin sen tarinan loppu oli sivunnut tätä aihetta.
”Entä jos onkin luonnontiedejuttu, mutta emme vain ymmärrä sitä vielä? Eikä voidakaan, koska Mars, ja ehkä riehaantunut AI ja kasa muita turhia pelkoja ja mörköjä. Nyt kukaan ei uskalla edes miettiä aihetta tai varsinkaan simuloida tietoisuutta, koska jotain voisi mahdollisesti mennä vikaan. Koska kerran ehkä meni. Ihan kuin tieteen historia ei olisi muutenkin täynnä mokia ja vahinkoja, joista lopulta seuraa jotain hyvää.” Melissa rypisti otsaansa.
”Ihmisistä on tullut ihmeellisiä pelkureita, vaikka kuinka valloitetaan avaruutta”, Melissa jatkoi.
”Hetkinen…”
Erilaiset ajatuksentyngät yrittivät kovasti järjestäytyä kokonaisuudeksi. Päässäni nitisi vähän kuin vaikeaa laskutehtävää suorittaessa. Ymmärrys oli lähellä, mutta en aivan saanut siitä kiinni, ja jos herpaantuisin, ratkaisu karkaisi jonnekin tavoittamattomiin.
”Leikitään, että biologisen elämän kehittyminen siihen sopivilla planeetoilla on väistämätöntä. Jostain syystä vain emme ole vielä tavanneet niitä muita – kenties olemme sopivalla etäisyydellä ainoa tarpeeksi kehittynyt sivilisaatio, galaksimme ainut. Leikitään myös, että biologinen elämä kehittyy tietoiseksi erittäin suurella todennäköisyydellä jos vain kehittyy laji, jolla on tarpeeksi suuret aivot siihen.”
”Enkö minä juuri niin sanonut?” Melissa katsoi minun sillä poraavalla ja vähän ylenkatsovalla ilmeellään.
”Entä, jos se kolmas juttu mikä tapahtuu on teknologian kehitys ja sitä seuraava väistämätön synkronointi? Ensin on luolamiehiä, jotka ymmärtävät olevansa olemassa, ja alkavat piirtää kuvia luolan seinään. Kertomaan tarinoita. Syntyy kulttuuri. Sitten keksitään tuli, pyörä, tiede, Maa onkin pyöreä, lopulta nyt vaikka sitten avaruusaluksia. Jossain kohtaa, enkä todellakaan tiedä miksi ja miten, universumin lait vain asettuvat niin, että teknisesti tarpeeksi kehittynyt sivilisaatio löytää synkronoinnin. Ja kehittyy vielä tietysti harppauksin lisää.”
Melissa hymyili leveästi.
”Kuulostaa yksinkertaiselta kun sanot sen noin, mutta siinä voi olla perää. Ainakin haluaisin ajatella noin. Tuota ei tietenkään voi mitenkään todistaa, mutta hyvä mieli siitä tulee. Meidän kuuluukin olla juuri täällä, ohjaamassa avaruusaluksia hassun erikoiskyvyn avulla, lentää tähtiin, ottaa koko galaksi haltuun.”
”Taidat sittenkin olla yhtä paha romantikko kuin Sigrid. Paljonko te olette katsoneet Tähtilaivastoa yhdessä?” Päätin piikitellä ensin, ennen kuin Melissa ehtisi.
”Liikaa. Paljon.”
”Voiko sitä katsoa liikaa…?”
”Kuulostat ihan Sigridiltä.”
Nauroimme molemmat.
”Jos synkronointi on elämän yksi kehitysaste, odotan mielelläni, mitä muuta on mahdollisesti vielä tulossa. Olisi kiva osata lentää. Tai telepatiaa. Tai kelpaisi mulle kyllä ihan vanhanaikainen taikominenkin”, sanoin, taas elehtien käsilläni jonkinlaista taikomiselettä.
”Jos mä olen katsonut kaikki Tähtilaivastot etu- ja takaperin koska tyttöystävä pakotti, sä olet pelannut liikaa videopelejä.”