Taisin odottaa, että Kuutukikohta olisi ollut synkkä ja jotenkin selkeästi pahisten päämajan oloinen. Sen sijaan se oli ihan tavallinen paikka, tai niin tavallinen kuin jonkin vieraan taivaankappaleen pinnalle rakennetut ihmisasumukset nyt sattuivat olemaan. Lieni kuitenkin kohtuullista olettaa, että odotin paikalta jotain muuta kuin mitäänsanomatonta ja valjua arkisuutta.
Seinät olivat vaaleaksi maalatut, kaikkialla oli viherkasveja – myös seinillä – ja ympärillä kulki pääosin hyväntuulisia ihmisiä. Siellä täällä oli juliste tai lakana, johon oli kuvattu Säätiön logo, mutta siinä se. Mitään pahaenteistä tunnelmaa tai tuomitsevan mustapunaisia yksityiskohtia ei ollut havaittavissa. Kukaan ei kulkenut kaavussa tai näyttänyt stereotyyppisen nilkiltä.
Herman ja Milton olivat jääneet alukselle, me olimme saapuneet Kuuhun vähän itse tukikohdasta syrjään, nyt jo hylätyn tutkimusalueen viereen. Siellä oli joitain käytöstä poistettuja pieniä rakennuksia ja vielä sopivasti kuukärry, jonka Herman oli saanut toimimaan muutaman tunnin korjausoperaation jälkeen.
Melissa selitti, että kypärät päässä saapuminen olisi helpompaa, koska kukaan ei tunnistaisi minua ja Joshia niin helposti. Vaikutti enemmän siltä, että olimme satunnaisia opiskelijoita. Keksimme löyhän taustatarinan, että olimme pakomatkalla Koalition ideologisesta ikeestä. Toivottavasti sitä ei tarvitsisi toistaa kenellekään. Mikäli Thean arvio näyttelijänkyvyistäni osui oikeaan, en pystyisi vakuuttamaan ketään.
”Täällä on kiire saada oma ruokatuotanto vastaamaan asukasmäärää, että olemme omavaraisia”, Melissa selitti. ”Kenelläkään ei ole aikaa pällistellä vieraita, edes sellaisia, jotka tulevat paikalle selkeästi Koalition varusteissa. Oikeastaan kaikki me olemme edelleen virallisesti myös koalitiolaisia. Vain muutama rikoksia tehnyt on lentänyt Koalitiosta virallisesti ulos.”
Olin silti valtavan vainoharhainen, että joku tunnistaisi meidät ulkonäöltä. Tuntui tyhmältä hiippailla sisällä täysissä avaruusvarusteissa, mutta joku olisi teoriassa voinut muistaa meidät jostain Meletellä kuvatusta uutispätkästä.
Tietääkseni en kyllä näkynyt sellaisessa kuin sekunnin murto-osia, luonnollisiin taitohini kuului kameroiden välttely. Josh taas taisi toimia pikemminkin päin vastoin.
Melissa kävelytti meidät ohi pääsalin, joka oli ainoa tummilla puun sävyillä sisustettu huone. Näin myös kupolin, joka sekin oli värikkään koristeellinen, mutta tavallaan turha. Se oli tehty näyttämään lasimaalauksilta. Lähempi tarkastelu paljasti kuvion älymateriaaliksi, sillä se muuttui hitaasti. Ilmeisesti jokin satunnaisalgoritmi laski uusia muotoja ja värejä jatkuvalla syötöllä.
Sekä aulan kupoli että juhlasali olivat olleet paikalla jo ennen Säätiötä, mutta en mieltänyt niiden sopivan Koalition tavalliseen tyyliin. Koalitio suosi vaaleita värejä ja seesteistä tunnelmaa.
Kukakohan tukikohdan rakentamisen tyylistä oli aikoinaan päättänyt? Tämä paikka oli niin vanha, että siihen aikaan Koalition suosima epämääräisen mahtipontiseen myyttiseen kuvastoon nojaava tyyli ei ollut vielä vakiintunut.
Vastaan käveli harhailevan oloinen ja vähän nukkavieru mies, jota Melissa tervehti innottomasti.
Mies heilautti kättään takaisin ja jatkoimme matkaamme.
”Kuka tuo oli?” uskalsin kysyä kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Peter, jakaa Sigridin kanssa työhuoneen. Urkkii meidän puuhiamme jatkuvalla syötöllä. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että se olisi tunnistanut teidät mistään. Se on yleensä syvällä omissa tutkimuksissaan muutenkin.”
”Oletko varma?”
”Melko varma. Ja vaikka urkkisikin, Peter ei ole uhka. Sillä ei ole kauheasti ystäviä Säätiössä.”
Sivummalle vievät käytävät olivat hyvin eleettömiä. Ne olisivat voineet sijaita vaikka koulussa tai missä tahansa toimistorakennuksessa Maassa, paitsi ehkä kasvien määrä oli suurempi.
Painovoimasta tietysti huomasi, ettei oltu kotona. Lähinnä asuinhuoneet ja oleskelutilat oli varustettu korjatulla painovoimalla. Huoltotiloissa mentiin Kuun luonnostaan tarjoamalla versiolla.
Josh seurasi minua kasvoillaan mitäänsanomaton ilme, ehkä vähän pettynyt tai lievästi ärsyyntynyt. Kypärän takia oli vaikea nähdä hyvin, se varjosti kasvoja. Olin kyllä jo nostanut visiirin, samoin Josh.
”Täällä ei taida päästä kovasti nuuskimaan.”
”Mitä odotit? Pöydillä jotain vihjeitä? Avonaisia kaappeja? Tongittavia roskiksia?”
”Ehkä jotain vähän epämääräisempää kuin tämä. Tämähän on ihan tavallinen tukikohta.”
Josh totesi ääneen saman huomion kuin olin itse tehnyt aiemmin.
Inforuudulla välähti tietoa ruokatarvikkeiden ja veden sääntelystä. Koalitio oli lopettanut minkäänlaiset tarviketoimitukset tähän Kuun osaan. Omavaraisuusponnisteluilla oli siis ilmeinen kiire.
”Noita tauluja lukemalla voisi ajatella, että Koalition tyypit ovat vähän epäreiluja…” tuumasin.
”Enkö sanonut, että mustaa ja valkoista ei ole olemassa?” Melissa sanoi.
Käännyimme kulmasta ja astuimme toimistohuoneeseen. Tilassa oli pieni ikkuna ulos, minkä takana näkyi harmaata Kuun pintaa. Valaistus särisi, joku ei ollut selvästikään jaksanut korjata sitä. Väsyneenäkin synkrotin yhden lampun toimimaan vähän paremmin, se oli pikkujuttu.
Edessämme oli isoja näyttöjä ja keskellä tilaa pöytä, jolla oli vedenkeitin ja pikakahvia. Teepusseja ei näkynyt. Pöydän pintaan oli pinttynyt kupeista muutama rengaskuvio.
Tuolista huoneen takaosasta nousi ylös tuttu, pitkä hahmo. Hiusmalli oli kasvanut vähän yli eikä ollut enää niin täydellisen hienostunut kuin muistin, mutta leuan muoto oli sama.
”Sigrid!”
”Hei.”
Sigrid kohotti kätensä, mutta laski sen alas puolivälissä liikettä, eikä vilkuttanut.
Mitä tällaisessa tilanteessa sanotaan? Jälleennäkemiset ovat vaikeita, varsinkin, kun ne tapahtuivat vähän epämääräisten tapahtumien jälkeen.
Matkalla Kuuhun olin miettinyt monta versiota valmiiksi, mutta yksikään niistä lauseista ei sopinut suuhuni tositilanteessa. Jokaisessa oli ontto kaiku. En osannut arjessakaan sanoa oikeita asioita, miten sitten tällaisessa erikoistilanteessa?
Emme olleet vieläkään ihan samalla puolella, ehkä kuitenkin lähempänä kuin vasta jokin aika sitten. En ollut Sigridille vihainen, eikä tämäkään ilmeisesti meille, mutta viimeksi tavatessamme olimme silti tapelleet delfiinin hallinnasta ihan tosissaan, lähes veren maku suussa.
”Tuota, me, että… taisin potkaista sinua silloin”, aloitin.
Sigrid nosti kämmenensä eteeni ja keskeytti minut.
”Minä pyydän anteeksi ensin. Tein väärin. Tilanteesta olisi varmasti ollut toinenkin tie ulos. En vain nähnyt sitä silloin Taivasopistossa.”
”Saat anteeksi”, sanoin.
”Kiitos.”
”Mä lepyn hitaammin, mutta eiköhän menneet ole menneitä”, Josh sanoi.
”En tavallisesti toimisi niin. Olin Opistolla melko yksinäinen. Epätoivoisena keksii kaikenlaista”, Sigrid sanoi värittömällä äänellä.
”Meille olisi voinut kyllä kertoa”, Josh sanoi. Paraskin puhuja, tämä ei itse aikoinaan hiiskunut minulle tärkeistä asianhaaroista, kuten mummistaan tai imagolaseista, yhtään mitään!
”En voi enää kritisoida kenenkään muun rämäpäisiä tai tyhmiä toimintatapoja, mähän en nykyään muuta teekään, halusin tai en”, sanoin.
”Opit parhailta”, Melissa väitti ja näytti peukkua ylös.
Josh suuntasi sanansa Sigridille.
”No, sait tyttösi takaisin, eli loppu hyvin, kaikki hyvin.”
Sigrid hymyili. ”Niin.”
Melissa kiersi takaamme Sigridin viereen ja otti tätä kädestä. Molemmat katsoivat toisiinsa ilmeellä, jota oli vaikea kuvailla. Se oli ehdottoman siirappinen ja vähän naurettava, mutta kaipa siinä oli iso kasa luottamusta mukana.
Minä ja Josh emme tainneet katsoa toisiamme ihan samalla tavalla. Oikeastaan en kyllä tiennyt, millä ilmeellä ylipäätään katsoin ihmisiä. Josh varmaan sanoisi, että tuijotin myös poikaystävääni murhailmeellä. Parempi varmaan, jos en kysyisi aiheesta yhtään tarkempaa kuvausta.
Sigrid vilkaisi jonnekin pöydän yli ja sitten takaisin meihin.
”Samaan vanhaan ei varmaan voi palata, mutta…”
”Minä rahtasin sun Tähtilaivasto-kamat mun vanhempien häkkivarastoon. Eli kyllä voi. Tavallaan”, sanoin.
Sigridin silmät loistivat ja tämä irtautui Melissasta.
”Emmerie! Tosiystävä! Minä tiesin, että sinuun voi luottaa. Ymmärrät, mikä on todella tärkeää!” Sigrid alkoi heiluttaa kättäni ylös alas vähän kuin olisimme kätelleet.
”Öö, kiitos, niin kai…”
Melissa heristi sormeaan.
”Liittolaisuus peruttu, nyt mun pitää katsoa taas koko Tähtilaivasto, jos päädyn Maahan asti.”
Sigrid lopetti käteni vispaamisen.
”Voisimme mennä jonnekin muualle. Täällä on riski, että joku tulee. Tiedän, että teille on tukikohdan järjestelmässä luotu tekaistujen koulupudokkaiden identiteetti, mutta joku voi tunnistaa teidät, jos pääsee liian lähelle. Erityisesti Joshin.”
”Sori, että olen kuuluisa koko aurinkokunnassa. En voi edelläni kiirivälle maineelleni mitään.”
”Ainakaan et laittanut sitä pipoa nyt”, naljailin.
”Mitä vikaa pipossa?”
Sigrid jätti huumorimme huomiotta aivan kuten niin usein ennenkin. Se oli kotoisaa.
Tämän vakavuus oli erilaista kuin Thean – tiesin Sigridin kyllä ymmärtävän vitsit vitseiksi, mutta tällä ei kai vain ollut useinkaan tarvetta lähteä mukaan leikinlaskuun. Ja toisaalta, suurin osa Sigridin vitseistä oli aivan kaamean kolisevia puujalkoja, jotka liittyivät fysiikkaan.
Melissa varmisti oven.
”Ovi on lukossa, niin hyvin kuin minä osaan sen asettaa. Tänne ei pitäisi tulla ketään.”
Kiersin huonetta ja yritin salaa varmistaa, oliko jossain jotain uhkaa. Kameroita, jotain laitteita. En vieläkään luottanut Melissaan sataprosenttisesti, mutta en myöskään halunnut sanoa epäilyksiäni ääneen Sigridin ollessa paikalla.
”Mitä nyt sitten? Joko ryhdytään vaarallisiksi vai jotain muuta? Mun tekisi kyllä mieli lähinnä vaarallisesti nukkua”, ilmoitin.
Melissa vilkaisi Sigridiin, joka tuntui saavan jonkinlaisen vihjeen ja nytkähti heräten omista ajatuksistaan.
”Josh. Haluan kokeilla erästä teoriaa.” Sigrid avasi pöydän laatikon ja otti esiin taas yhden niistä keltaisia säteitä ampuvista vempaimista.
Josh hyppäsi vaistomaisesti noin kolme askelta taaksepäin.
”Hetko! Luulin, että ollaan kavereita taas!”
”Niin ollaankin. Siksi kerron etukäteen, mistä tässä on kysymys. Sinulla on aina synkronointi päällä, eli sinulta tämän pitäisi onnistua helpommin kuin keltään muulta. Olen miettinyt tätä pitkään, mutta ajattelin, etten saa mahdollisuutta tehdä koetta.”
”Joo…? Olenko mä sun koe-eläin? Koepoika?”
”Se on aivan turvallista. Selitän.” Sigrid laski aseen työpöydälle viereensä.
Josh oli yhä epäilevän oloinen. Todennäköisesti täysin syystä, kokemuksemme Säätiön aseista Sigridin kädessä eivät olleet olleet kovin hyviä tähän asti.
”Lasken kohta vaikkapa viiteen ja sitten ammun. Aavistuksen ohitsesi, en tähtää sinuun. Sinulla pitäisi olla mahdollisuus hyökätä vastaan aivan kuten silloin huvipuiston peilitalossa. Ota kiinni pulssista ja tule vastaan.”
”Vastaan?”
”Sitä on vaikea selittää sanoilla, mutta arkikielellä juuri niin. Siinä on hyvin lyhyt onnistumisen ikkuna, mutta jonkun, joka synkronoi aina vaistomaisesti, pitäisi pystyä siihen aikarajoitteesta huolimatta.”
”Miksi? Tai siis, mitä hyötyä tästä on, että asetun ammuttavaksi?”
”Haluan todistaa teoriani oikeaksi, siinä kaikki. Ja tietysti se, että kukaan täällä ei tiedä, että pienen hypoteettisen mahdollisuuden mukaan synkrohäirintäaseita vastaan voi tehdä muutakin kuin ainoastaan väistää. Sanotaan vaikka, että jos joskus joudutte vielä Säätiötä vastaan tosissaan, teillä on valttikortti. Pieni lahja minulta.”
Sigrid asettautui seisomaan meihin nähden sivuttain ja alkoi laskea alaspäin.
”Tää vaikuttaa nyt vähän pahalta, mä pahisten päämajassa ja ammutaankin tarkoituksella…” Josh protestoi.
”Keskity äläkä soita suutasi, tiedän että osaat kyllä!” Sigrid kuittasi takaisin. Se oli aika epä-Sigridmäinen kommentti, lause oli paljon helpompi kuvitella Melissan äänellä sanottuna. Puhuivatkohan pariskunnat aina vähän samalla tavalla, vaistomaisesti?
Josh terästätyi ja tuijotti Sigridiin.
Keltainen pulssi, jota osasin jo odottaa.
ZZZRP.
Josh nosti vasemman kätensä pulssin tielle ja rypisti otsaansa. Se oli niin nopeaa, että jos en olisi katsonut molempia herkeämättä, en olisi ehkä huomannut sitä. Pulssi tavallaan kutistui ja värisi ilmassa. Kuului särisevä ääni. Sitten Sigrid irvisti ja valui lattialle pidellen toista ohimoaan. Synkroase vieri jonnekin pöydän alle kolisten.
”Ilmeisesti se onnistui?” kysyin. ”Oletteko molemmat kunnossa? Mun ei varmaan tarvitse sanoa ääneen, kuinka uhkarohkeaa on tehdä jotain ihmiskokeita tolla…”
Sigrid piti kiinni pöydän reunasta ja nousi ylös jonkin verran hapuillen. ”Olen kunnossa, mutta synkronoinnista ei tule mitään hetkeen. Toivottavasti en näyttänyt…” Sigrid piti paussin ja katsoi meitä molempia kysyvästi.
”Toivottavasti en näyttänyt poikaystävällesi mitään liian kummallista.”
”Joo, me seurustellaan”, sanoin. ”Kiitos sen että pakotit mut riisuttamaan ton housut aikoinaan, yksi asia johti toiseen.”
Sigrid kohotti kulmiaan aavistuksen.
”Luulisin, että vastuu tässä asiassa ei ole pelkästään minun. Merkit olivat selvät jo aiemmin.”
Olisin nolostunut syksyisen vispilänkaupamme ilmiselvyydestä, jos olisin ehtinyt – Josh onnistui viemään ajatukseni muualle.
”Tuossa hommassa ilmeisesti näkee aina vähän sen aseen käyttäjän mieleen. Ihan kuin silloin huvipuistossa. Ei hätää, ei tullut mitään Säätiön salaisuuksia tällä kertaa.”
Josh piti dramaattisen tauon.
”Näin vain kaikki sun ja Melissan kummallisimmat leikit ja missä pidätte kaikki teidän surisevat lelut”, Josh julisti pokerinaamalla.
Hetken aikaa sekä Melissa että Sigrid tuijottivat takaisin yhtä ilmeettöminä.
”Sigrid ei kyllä pidä mis…” Melissa aloitti, ja alkoi sitten nauraa.
”Ahaa. Hyvin pelattu.”
”Jep”, Josh kuittasi.
Sigridin kasvot olivat edelleen tyynet, mutta poskipäillä oli havaittavissa pieni punan häivähdys.
”Oikeasti näin lähinnä jotain välähdyksiä koulusta.”
Pysäytin ilmoille pyrkivän naurunpyrskähdyksen, koska en halunnut nolostuttaa Sigridiä sen enempää.
Josh kyykistyi alas ja kaivoi synkroaseen pöydän alta. Tämä nousi ylös ja jatkoi:
”Selvä, se toimii molempiin suuntiin – ainakin jos synkronoi samaan aikaan toiseen suuntaan. Jota varmaan kukaan ei ehdi tehdä, ellei satu olemaan tällainen erikoistilanne kuin mulla. En osannut silloin syksyllä tehdä sitä vielä täydellisesti, mutta nyt on eri juttu. Kätevää.”
”Hienoa, että sun erikoiskyvystä on viimein jotain hyötyä”, sanoin. ”Entäs se artefaktijuttu?”
”Sen pitää odottaa huomiseen. Olisin mielelläni järjestänyt teidät täältä tukikohdasta ulos niin nopeasti kuin mahdollista, mutta se ei käy päinsä. Teidän pitää levätä kunnolla edes yksi yö. En meinaan usko, että kukaan meistä on lentokunnossa… ” Melissa antoi lauseen lopun kadota jonnekin.
Hermanin ja Miltonin aluksella lentäminen oli ehkä hienoin ja samalla rankoin kokemus pitkään aikaan. Se oli kuluttavaa, enkä millään jaksaisi mitään pakoa ja sen jälkeistä lentämistä pois Kuun pinnalta saman vuorokauden aikana. Josh oli totta kai tottunut tilanteeseen, jossa tämä käytti synkronointiaan koko ajan, mutta tämäkin alkoi olla jo väsynyt. Huomasin sen ryhdistä ja katseesta.
Ärsyttävää myöntää, mutta Melissa oli taas oikeassa.
”Voi tulla nopea lähtö pois täältä, jos jotain menee kuitenkin pieleen”, Josh sanoi.
”Mulla humisee päässä niin, etten jaksa lennättää mitään, edes paperilennokkia”, sanoin.
—
Melissan ja Sigridin huone oli pieni ja viihtyisä. Se oli sen näköinen, että siinä oli asuttu jo pitkään, vaikka aikaa oli tietysti oikeasti kulunut vain muutama kuukausi.
Jostain oli löytynyt vanha patja, joka oli sijattu lattialle. Kuhmuraisuudesta huolimatta oli ollut mukavaa nukkua taas vaaka-asennossa.
Tavallaan tunsin olevani yökylässä kaverien luona. Salaseurat ja vaaralliset suunnitelmat lipuivat kauemmas, kun Sigrid yritti pitää Melissaa aisoissa. Tällä oli taipumus innostua paasaamaan itselleen läheisistä aiheista niin, että muiden oli vaikea saada suunvuoroa. Jopa Josh joutui päällepuhutuksi.
Seinällä oli iso Tähtilaivasto-kangas, ja hyllyillä oli useita vanhoja paperikirjoja.
”Melissa kerää niitä”, Sigrid sanoi, kun tarkastelin selkämyksiä. ”Melissaa kiehtoo, miten vanhaan aikaan opetettiin fysiikkaa ja muita luonnontieteitä. Ennen synkronointia, siis.”
Sigrid kattoi pöydälle lautaset ja söimme nuudeliwokkia. Tavanomaista opiskelijaruokaa, mutta avaruusaluksella syötyjen keinotekoisen makuisten kuivapuristettujen eineiden, litkujen ja mössöjen jälkeen oikea ruoka maistui mahdottoman hyvältä. Vuorokaudenaika oli oikeastaan liian myöhä päivälliselle, mutta avaruuskomennukseni oli saanut minut lopettamaan kellonajoista nillittämisen ajat sitten. Nukuin kun väsytti, söin kun oli nälkä.
”Mulla on ehkä vähän ikävä viime syksyä”, totesin.
”Minulla myös”, Sigrid vastasi.
”Meinaatko tulla takaisin? Tai siis…” häpesin itseäni sanottuani sen. Kukaan Koalitiossa ei antaisi Sigridin palata Taivasopistoon – se oli ilmiselvää.
”En tule, eikä se haittaa. Vain kouluarkea on vähän ikävä, ei asiaa itseään. Minusta ei tule pilottia, vaan jotain muuta.”
”Mä en osaa kuvitella olevani mitään muuta”, Josh sanoi.
”Se ei varmaan ole yllätys kellekään”, sanoin takaisin.
Melissa kaatoi itselleen lisää juotavaa – se vaati vähän taitoa, sillä painovoima oli välillä epävakaa ja vesi käyttäytyi kummallisesti. Kuulemma aseman painovoiman vakaajissa oli jokin häiriö, jota yritettiin korjata, mutta vaadittujen komponenttien hankkiminen oli Koalition saarron takia käynyt hankalaksi.
”Päätitkö itse vai päätettiinkö se sun puolesta?” Melissa kysyi.
”Onko sillä lopulta väliä, jos nyt koen valinneeni itse?”
Melissa pudisteli päätään. ”En osaa ajatella, etten valitsisi omaa polkuani itse. Että tekisin, mitä perhe tai joku muu musta olettaa… no, meitä on moneen junaan.”
Josh pysähtyi kesken liikkeen ja syömäpuikot jäivät sojottamaan hassusti tämän käteen samalla, kun yksi nuudeli putosi takaisin lautaselle.
”Totta kai olisin voinut valita muuta. Mutta mä koen niin, että miksi tarvitsee pyristellä? Elämä jakoi mulle kortit niin, että Taivasopiston pääsykokeen läpäiseminen oli helppoa. Tiesin etukäteen, mitä sieltä tulee ja no, mun synkronoinnilla oli aika ilmiselvää, etten olisi lentotestissä nyt ainakaan ihan huonoimpien joukossa. Miksi tekisin elämälläni jotain, missä olisin huonompi kuin tässä, ihan vaan jonkun lapsellisen kapinoinnin halun takia?”
”Väitätkö, että Säätiö on lapsellinen?” Melissan porakatse suuntautui nyt Joshiin.
”En. Tai siis joo, on se. Mutta sanoisin, että sunkin kannattaisi miettiä, ettet valitse jotain reittiä vain siksi, että se on eniten vastavirtaan menevä tie. Valitse mieluiten se, joka johtaa parhaiten tavoitteeseen.”
”Hmm…”
Melissa ei ollut usein hiljaa tai antanut kenenkään muun saada viimeistä sanaa, jos nyt ylipäätään oli tarpeen ajatella, että juttelussa oli voittajia tai häviäjiä. Melissa ja Josh tuntuivat usein keskustelevan juuri siihen tyyliin.
Sigrid otti kiinni Melissan olkavarresta.
”Minustakin olisi mukavaa, ettet ottaisi turhia riskejä.”
”Pitäisitkö musta, jos olisin samanlainen tylsänharmaa tavis, kuin kaikki muut? Jos en haastaisi ja uskaltaisi?”
”Se ei tarkoita, että pitää olla ehdoin tahdoin aina vastahankaan. Onneksi olen nyt täällä vähän tasapainottamassa.”
Melissa veti Sigridin äkkiä sellaiseen suudelmaan, että sekä minä ja Josh laskimme katseemme jonnekin nuudelikulhoon. Tämä oli varmasti kiellettyä alle 22-vuotiailta. Joku ennakkovaroitus pitäisi olla, ennen kuin yhtäkkiä ruokapöydässä siirtyy tuollaiseen toimintaan.
Toivoin, että poskeni eivät olleet ainakaan kauhean punaiset. Josh potki minua pöydän alla jalkaan.
”Ei todellakaan lähetä nokittelemaan”, sihisin.
Irtaantumisen jälkeen Melissa jatkoi selittämistä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Kunhan saadaan syötyä, toteutetaan suunnitelma. Tiedän, missä artefaktia pidetään. Sinne ei ole mitenkään helppo päästä ja ei-niin-yllättävästi täällä lukot ja muut on yritetty oikeasti suojata sitä vastaan, että joku synkronointinero päättää yrittää päästä sisään.”
”Olen tehnyt valmisteluita sitä varten, että emme jää kiinni”, Sigrid ilmoitti.
Melissa veti taskustaan jotain.
”On myös tämä, mikä auttaa moneen pulmaan.”
Laite näytti vähän ohjaimelta, mutta ei kuitenkaan. Tuskin se oli ohjain, se oli liian epätodennäköistä. Melissa ei vaikuttanut tyypiltä, joka valehtelisi kyvyttömyydestään ohjata avaruusaluksia, vaikka tämä pitikin ihan mielellään asioita piilossa. Ei kaikkia munia samaan koriin, varmaan perusjuttu kun pelasi peliään useissa joukkueissa samaan aikaan.
Teki mieli kysyä tästä uusimmasta valttikortista, mutta Melissa ei selvästi aikonut selittää mitään, vaan laittoi pannan takaisin taskuun.
”Meillä ei ole liikaa aikaa. Puheenjohtaja ei ole täällä nyt, eli hoidetaan homma ripeästi ja palataan arkeen. Artefakti teille, me jäämme tänne, kukaan ei arvaa mitään.”
”Puheenjohtaja?”
”Niin, Säätiön pomo.”
”Miten Säätiö valitsee johtonsa ylipäätään?” ihmettelin.
”Vaaleilla.”
”Täh?” Hämmästyin aidosti. Vaalien pitäminen oli yllättävä uutinen.
Melissan kasvoille ilmestyi ilme, josta tuli mieleen Elisan kärsivälliset kasvot simulaattorissa, kun ryhmämme jahkaili eikä kukaan halunnut kokeilla uutta juttua ensimmäisenä.
”Säätiö valitsee johtohahmonsa täysin demokraattisesti. Toisin kuin suurin osa nykyvaltioista tai Koalitio. Se on tietysti täysin tarkoituksellinen ideologinen linjaveto, mutta siitä ei ole todellakaan haittaa omien pyrkimyksieni kannalta. Sanoisin, että se helpottaa omien suunnitelmieni toteutumista aika paljon.”
”Melissan karisma auttaa vaalityössä”, Sigrid sanoi selvästi ylpeänä.
”Niin, sitten kun pääsen sinne asti. Tähän mennessä en ole tietenkään asettunut ehdolle tai mitään. Koko Säätiö on murrosvaiheessa, kun yritämme irtautua Koalitiosta virallisesti ja saada omia aluksia.”