Koska emme missään nimessä halunneet paljastua, Melissa oli valinnut mahdollisimman hiljaisen hetken lähteä rosvoretkelle. Hiippailimme pitkin Kuutukikohdan käytäviä aseman aikaa aamuyöstä, jolloin lähes kaikki olisivat nukkumassa. Käytävissä paloi vain hätävalaistus, ja aiemminkin rauhallinen asema oli nyt täysin tyhjä.
Valaistus ja käytävät saivat minulle aikaan vahvan tunteen, että olin hylätyssä rakennuksessa yöaikaan.
Sanattomasta sopimuksesta olimme sonnustautuneet Joshin kanssa taas pilottipukuihin ja epäkätevyydestä huolimatta ottaneet kypärätkin mukaan. Eihän sitä tiennyt, vaikka yöllinen operaatio päättyisikin erittäin nopeaan pakoon. Oli parempi olla varustautunut jokaisen vaihtoehdon varalta.
Sigrid silmäili käytävää samalla kun teki töitä. Tällä oli leikkurit kiinni seinän huoltopaneelin alta löytyneissä sähköjohdoissa, työ oli kovin fyysisen näköistä. Jotenkin vanhanaikaista.
”Jään tänne katsomaan, että kaikki sujuu. Pidän teidät poissa kameroista ja katson, ettei tule mitään hälytyksiä.”
”Eikö se kuitenkin näy, että järjestelmiä on peukaloitu juuri täältä?”
”Jos jaksaa todella selvittää, niin kyllä. Poikki menneet johdot eivät oikein jätä tulkinnan varaa. Mutta niin moni järjestelmä on nyt ajettu alas, että siinä saa todella nähdä vaivaa. Fyysisen tihutyön ja synkronoinnin yhdistelmä riittää ajamaan useimmat umpikujaan, sitä harva odottaa. Suljen paneelin, kun olen valmis.”
Sigrid taisi olla oikeassa. Harva synkronoija jäisi oikeasti katkomaan mitään johtoja, ja toisinpäin. Molempien tekeminen tekisi jälkiemme seuraamisesta hankalaa.
Olisi jo pitänyt mennä ja olla nopea, mutten tiennyt, miten sanoisin Sigridille taas yhdet jäähyväiset, tai mahdolliset sellaiset. Tapaamisestamme uudestaan oli alle vuorokausi, ja taas piti keksiä sanottavaa erikoiseen tilanteeseen. Olisin mieluummin harrastanut vaikkapa mutapainia, käynyt verkostoitumistapahtumassa tai juossut maratonin kuin yrittänyt jatkuvasti keksiä sanottavaa näihin tilanteisiin.
Sigrid ei hymyillyt, mutta katsoi meitä kasvoillaan lähestulkoon lempeä ilme.
”Hei. Kyllä te pärjäätte. Luulen, että näemme taas. Älä potki sitten seuraavalla kerralla.”
”En.” Hymyilin vähän.
”Pidä Melissa kurissa”, Josh sanoi.
Saimme vilkutuksen, kun katosimme mahdollisimman hiljaa käytävään.
Pilottipuvun jalanpohjat pitivät lattialla aavistuksenomaisen nitisevää ääntä. Asussa ei ollut varsinaisia kenkiä, vaan jalka jatkui saumattomasti kengäksi ja kengänpohjaksi. Se oli ärsyttävä pujotella nilkasta päälle. Onneksi puku piti huolen myös jalkahien poistamisesta.
Tällä hetkellä hikoilin tosin jännityksen takia suunnilleen kaikkialta. Tuntui nihkeältä.
Kännyttyämme taas yhdelle käytävälle, Melissa viittoi meidät pysähtymään. Josh laski kassinsa ja reppunsa mahdollisimman hiljaa lattialle, tästä oli tullut operaation varustevastaava eli kantojuhta vähän puolivahingossa.
Melissa viittoili Joshia antamaan isoimman kassin. Samalla tämä otti taskustaan sen aiemmin näkemäni pannan.
”Onko tuo siis sun ohjain? Mutta ethän sä ole ollut koulussa…”
”Sinnepäin”, Melissa sanoi ja avasi putkikassin toisen sivutaskun. Ajattelin katsovani jonkinlaista massaa helmiä tai kuulia, kunnes tajusin, että tasku oli täynnä pienenpieniä droneja. Noin pienet olivat olleet laittomia jo pitkään, ainakin siviilikontekstissa.
Melissa kaapi dronet sivutaskusta ja työnsi suuren osan verkkatakkinsa taskuihin, jättäen taskut auki.
”Varotoimenpide”, tämä sanoi ja asetteli takin hupun peittämään ohjaimenkaltaisen laitteen. Huomasin, että siinä oli liekkikuvio. Pannan yhdistyessä punaisiin hiuksiin oli vaikea nähdä, missä laite alkoi ja hiukset loppuivat. Se oli tietysti tarkoituskin. Ehkä panta oli älymateriaalia kuten ohjaimetkin.
Kiitos Reedin, olin nyt suhteellisen hyvin perillä siitä, mikä oli näissä hommissa ihmisjärjelle ja -taidoille mahdollista ja mikä ei. Pientäkin pienempiä droneja oli varmaan reilusti yli sata, kassissa vielä ehkä lisää. Ohjainlaitteen olemassaolo teki kuviosta vielä epäilyttävämmän.
Josh nosti kassin takaisin olalleen ja katsoi Melissaa tutkivasti.
”Tuo ei taida olla ihan laillista.”
Melissa tuijotti takaisin. ”Ei. Ohjaimessa on tätä varten tekoäly.”
Nostin käteni pystyyn ja olin aloittamassa jonkinlaisen lähes ulkoa opetellun varoituslitanian AI:n vaaroista. Melissa hiljensi minut yhdellä katseella.
”Tiedän riskit, kiitos vaan. Tämä oli se tiedeprojekti, mitä olin kehittämässä. Sigrid on jo paasannut minulle tästä ihan tarpeeksi. Käristän aivoni, aiheutan uuden Marsin, tuhoan ihmisrodun, mitä ikinä. Ohjaimessa oleva AI on paljon kökömpi kuin ne, mitä vuosisatoja sitten laitettiin ohjaamaan autoja. Haloo. Ei tähän kukaan kuole.”
”Niissä autoissa kyllä kuoli”, sanoin.
”Näiden dronejen ei tarvitse valita auton alle jäävän mummon ja turvaistuimella olevan kolmevuotiaan väliltä, vaan minä hoidan sen homman.”
Josh katseli Melissan takaa ja arvasin ilman älylaitetelepatiatemppuakin, että tämän mielestä Melissan tekemä tilannekohtainen moraalinen ja eettinen arvio ei välttämättä ollut kovin vahvalla pohjalla.
Luottaisitko galaksin pahimpaan rämäpäähän vai viileän tunteettomaan tekoälyyn?
Oli kuitenkin varmaan parempi, että olimme aseistautuneet edes jollain kuin ei yhtään millään. Jatkoimme hiipimistä pitkin käytävää vielä muutaman kymmenen metriä, kunnes Melissa pysähtyi yhden laboratorion ovelle.
”Täällä se on. Sitten mennään varmaan sisään.”
Ovelle ei tarvinnut tehdä mitään, kiitos Sigridin täsmähyökkäyksen. Tihutyön mahdollistaminen oli kuulemma vaatinut useampia ulkoa opeteltuja kytkentäkaavioita ja muuta ihan oikeaa, täysipäiväistä opiskelua Kuutukikohdan vanhoista jo puoliksi unohdetuista rakenteista.
Minä ja Josh olisimme vain törmänneet sisään jollain mopilla ja improvisoidulla härväyksellä. Tavallaan hyvä, että edes jollain oli tapana suunnitella tällaiset hämärähommat etukäteen.
Lukitsemattoman oven työntäminen auki oli tosin harvinaisen antiklimaattista. Siitä puuttui täysin sellainen raivopäinen spektaakkelin tuntu, joka liittyi näihin tempauksiin. Teki melkein mieli valittaa aiheesta ääneen.
”Höh”, Josh sanoi.
”Odotin vähintään jotain kommandorynnäkköä tai jotain toimintaa, onpa tylsää”, tämä jatkoi.
Yritin olla nauramatta. Melissa katsoi meitä jo muutenkin kuin kahta pölvästiä.
Melissa tuli viimeisenä ovesta sisään, joten onneksi en voinut tarkistaa ilmettä oikeasti. Olisin vain joutunut porakatseen tielle.
Laboratorio oli yhtä pimeä ja hiljainen kuin muukin asema. Muutamassa vetokaapissa ja laminaarikaapissa paloivat valot, joiden mukaan pystyi suunnistamaan. Pöydillä oli sekalaista roinaa. Jonkun kahvimuki, tiedetarpeita, useita rasioita kertakäyttökumihanskoja. XL:ää oli jäljellä eniten.
Tilassa oli lasi-ikkunat, joiden takana näkyi lisää laboratorioita kelmeässä valaistuksessa, ainakin viisi vastaavaa huonetta. Näin varasuloskäyntien kyltit ovien päällä, missään ei näyttänyt olevan ketään.
Melissa harppoi kohti huoneen perällä olevaa arkistokaapin näköistä mustaa ja vähän pahaenteistä kalustetta.
Viimein jokin näytti siltä kuin piti, hyvin pahikselta, erittäin kiinteältä ja vaikeasti murrettavalta. Tämä olisikin ollut muuten aivan liian helppoa.
Juuri kun pääsimme kaapin luo, kuului toisesta huoneen pimeästä nurkasta narahdus.
Olisi varmaan pitänyt laittaa valot päälle kaikesta huolimatta, ehdin ajatella.
Nurkasta nousi ihmisen muotoinen hahmo.
”Miten minä arvasin”, hahmo sanoi ja suuntasi sanansa Melissalle.
”Peter. Olisi tosiaan pitänyt arvata.”
Hahmo siirtyi niin, että näin tämän kelmeässä labralaitteista hohkaavassa valossa paremmin. Siistimätön parta ja jotenkin nykivä olemus toivat mieleeni taas liian pitkäksi aikaa tutkijankammioon jätetyn tyypin. Peterin silmät harhailivat meihin kaikkiin, mutta pysähtyivät sitten Melissaan.
”Tiesin, että sinä tulet tänne ja viet vähäisetkin rippeet siitä tutkimuksesta, mitä olen tehnyt. Varastat kunnian ja esittelet Säätiölle, niin kuin teet aina! Olen valvonut useita öitä, miettinyt, miten toimit. Tutkijan tarkkuudella olin oikeassa.”
”Pikemminkin hakoteillä, mutta vahingossa oikeassa paikassa meidän kannalta väärään aikaan.”
”En tiedä, miten se likkasi jaksaa sitä, mutta minä en suostu! Minun tuloksiani ei viedä!”
Peterin raivo vaikutti hieman siltä, kuin iso mies olisi taantunut päiväkotilaiseksi, jonka lapio vietiin hiekkalaatikolla. En liiemmin pitänyt tyypistä.
”En ole varastamassa mitään… tai siis ainakaan kenenkään kunniaa”, Melissa sanoi.
”Jospa vain menisit nukkumaan ja unohtaisit, että ikinä näit meidät täällä?” Josh ehdotti.
”Ei käy. Näin kun Sigrid kävi katsomassa tuota arkistokaappia aiemmin. Siellä on varmuuskopio minun tutkimusdatastani. En ole antamassa sitä sinulle ja uusille lakeijoillesi.”
”Ei ole siitä kyse… jos nyt vaan juteltaisiin tämä selväksi?”
Melissan ehdotus kaikui kuuroille korville, kun Peter kaivoi taskustaan synkrohäirintäaseen. Olin jo lähes osannut odottaa sitä. Säätiöläiset eivät osanneet käyttää muutakaan, mielikuvituksetonta suorastaan.
En tiennyt, miksi Peter kantoi Melissalle ja Sigridille kaunaa, mutta joka tapauksessa oltiin tässä tilanteessa. Ukko oli sivullinen väärässä paikassa, mutta olin aivan valmis hankkiutumaan tästä eroon jollain kyseenalaisella keinolla.
Josh siirtyi vähän edemmäs ja tiputti kantamuksensa lattialle.
Seuraavaksi tapahtui monta asiaa samaan aikaan.
Peter ampui synkroaseellaan tutun keltaisen pulssin. Se eteni ilmassa ja näin sen leikkavan hämärää, valon vähyyteen tottuneille silmille se oli turhan kirkas katsoa suoraan.
Aivan kuin olisi siepannut pallon tai jonkin muun ilmasta, Josh työnsi kätensä sen tielle, kietaisi kätensä pulssin ympärille ja heitti sen takaisin Peterin suuntaan. Siitä kuului erikoinen, rätisevä ääni.
Melissa otti hupun päästään, samalla tämän taskuista nousi pieniä droneja meidän ja Peterin väliin. Niistä lähti matala humina, joka tuntui kallon luissa.
Minä otin laukusta käteeni artefaktin kopion ja avasin arkistokaapin. Se vaati vain pienen synkrotönäisyn, kiitos Sigridin antamien vinkkien ja kryptausavaimen.
Peter ähkäisi lujaa ja piteli toista puolta päästään, mutta pysyi edelleen pystyssä nojaten laminaarikaappiin.
Josh näytti varsin itsetyytyväiseltä, synkroaseiden olemassaolon luoma uhka oli muuttunut paljon pienemmäksi. Nyt se oli meille vain pieni, ikävä ja väliaikainen häiriö.
”Keskenkasvuiset varkaat” Peter manasi ja otti yhden askeleen eteenpäin.
Peterillä ei ollut enää asetta, millä todella uhata meitä, mutta tämä voisi kyllä myös heittäytyä alkukantaisen väkivaltaiseksi tai herättää koko muun tukikohdan. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut hyvä tai toivottu.
Kaapissa ei ollut mitään, mikä näytti artefaktilta.
Yritin kuumeisesti miettiä, missä artefakti olisi. Melissa ei ollut puhunut muista piiloista, ja minusta vaikutti ehdottomasti loogisemmalta, että se olisi jossain paremmassa tallessa kuin jossain pöydällä lojumassa.
Tajusin vilkaista sivulleni ja hoksasin.
Artefakti oli itse asiassa viereisessä labralaitteessa. Sen näytekammiossa näkyi musta pyramidi. Kosketin laitteen sivupintaa ja luin synkrolla, että joku oli laittanut koko yön pituisen koesarjan menemään. Pitihän Säätiön totta kai tutkia aarrettaan, yhtä tarkkaan kuin Koalitio teki omalleen.
Katsoin suoraan eteenpäin, ettei kukaan, varsinkaan Peter, hoksaisi mitä olin todella tekemässä – ja mitä olimme oikeasti varastamassa.
Selkäni takana vein käteni näytekammion eteen ja avasin luukun synkronoimalla. Se kolahti selkääni vasten. Estin pakolla laitetta keskeyttämästä mitään – normaalisti se olisi antanut virheilmoituksen ja kertonut kovaan ääneen, että koesarja oli keskeytynyt.
Pohdin, miten saisin artefaktit vaihdettua huomaamattomasti, kun Melissa teki siitä äkkiä paljon helpompaa.
Peter oli kävellyt Melissan eteen ja sylki roiskuen jatkoi litaniaansa ja paasaustaan tutkimustulosten vääristelystä ja varastelusta. Melissan ilme muuttui hetki hetkeltä enemmän kyllästyneeksi. Tämä oli ilmeisesti päätöksensä tehnyt.
Dronepilvi alkoi äkkiä väristä ja niiden pitämä ääni muuttui matalasta huminasta koko ajan korkeammaksi.
Melissa ei sanonut mitään vaan ilmeisesti luotti siihen, että minä ja Josh ymmärsimme heti, mitä tämä yritti. Peterin huomio oli yhä Melissan kasvoissa. Katsahdin kaikkiin lasiseiniin.
Josh kieräytti itsensä pöydän alle ja minä vedin suojakseni yhdellä pöydällä rullana olevan älykangasposterin. Samalla lattialle lensi iso kasa pöydällä ollutta labrasälää, mitkä kilisivät ja kierivät sekä särkyivät lattiaan. Vanhanaikaisen lasisen lämpömittarin sisältämä elohopea muuttui kuuliksi ja vieri lattian epätasaisuuksiin. Mekkala varmasti herättäisi koko Kuun.
KLIRTTSS.
Melissan dronejen tuottama ääni löysi oikean resonanssitaajuuden ja laboratorion jokainen lasi-ikkuna särkyi huumaavan helinän saattelemana. Melissa sai juuri ja juuri suojattua päänsä käsillään, kun joka ikinen lasiruutu murtui pienenpieneksi lasihileeksi.
Peter ei ollut tarpeeksi nopea, vaan tämän päälle sinkosi lasia jokaisesta suunnasta. Mies lyyhistyi nurkkaan ja vaikutti elottomalta. En halunnut tarkistaa, missä kunnossa tämä oli. Ilmeisesti se ei kiinnostanut ketään muutakaan.
Melissa nosti posterin päältäni ja katsoi tuimasti.
”Liikettä! Vaihda ne artefaktit heti. Nyt on kiire, tätä ei voi selittää oikein millään. Ääni on varmasti kuultu.”
Otin käteeni artefaktin jäljennöksen ja sujautin sen laitteen näytekammioon. Oikea artefakti tuntui kädessäni aivan samalta kuin jäljennöskin.
Josh heitti repun minulle.
”Laita se tuonne taskuun ja reppu selkään. Nyt mennään.”
Lasinsirpaleet ratisivat jalan alla, kun poistuimme laboratoriosta käytävään. Melissa ei viitsinyt jäädä katsomaan, miten Peterille oli käynyt, ei edes maininnut koko asiaa. Kylmäverisyyttä ei voinut kuin ihailla.
”Mitä nyt?” sanoin, kun hölkkäsimme käytävää eteenpäin.
Melissa juoksi edelläni pienen droneparvensa kanssa.
”Vauhtia!”
Yritin pistää juoksuksi, edelleen ne kuntoharjoitukset olivat suurimmaksi osaksi tekemättä.
”Nyt tuli kiire, mutta järjestetään teidät ulos täältä, se voisi olla hyvä tavoite tähän saumaan”, Melissa huikkasi.
”Entä sinä? Jäät kiinni. Peter kertoo kaikille Säätiössä.” Jos on elossa, mietin. Eivät kai lasinsirut sentään ketään voineet tappaa?
”Tuskin”, Melissa sanoi. ”Peterin voi helposti väittää aiheuttaneen koko labran tuhon. Joku pieleen mennyt koe, se on tehnyt niitä vuosien varella paljon, eikä sitä usko kukaan, koska se on sellainen vapiseva höyrypää ilman yhtään ystävää koko Säätiössä.”
Melissa viittoi meille oikeaa suuntaa ja odotti, että saimme tämän kiinni.
”Teidän pakonne on vähän hankalampi, voi olla että joudun teeskentelemään paria juttua. Älä sitten hämmästy.” Melissan äänessä oli riemua, joka ei minusta sopinut tilanteeseen ollenkaan.
Käytävät tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Odotin koko ajan, että seuraavan kulman takaa pomppaisi esiin joku, mutta ainoa ääni oli pilottipukuni pohjien natina käytävän lattiaa vasten.
Melkein jo luotin siihen, että pääsisimme kuin koira veräjästä tai Koalitio Säätiöstä tai alus painovoimakuopasta.
Josh tuli peränpitäjänä ja oli ollut koko juoksumatkan aivan hiljaa, ilmeisesti yritimme todella päästä karkuun herättämättä huomiota. Se näytti koko ajan todennäköisemmältä.
Tulimme siihen aulaan, josta pääsi myös tummalla puulla sisustettuun juhlatilaan.
”No voi helvetti”, Josh kirosi takaani.
Se siitä pakenemisesta sitten.
Aulassa oli ainakin kolmekymmentä varsin pätevän oloista tukikohdan turvaorganisaation jäsentä. Kaikki pukeutuneena mustaan. En viitsinyt tarkemmin katsoa, oliko näillä vyöllään jotain tainnutusasetta tai synkrohäirintäpyssyä voimakkaampaa. En tulisi siitä tiedosta ainakaan yhtään iloisemmaksi.
Yksi mies porukasta astui eteenpäin ja puhutteli meitä.
”No niin, en tiedä mistä tässä on kysymys, mutta jospa mentäisiin ihan rauhallisesti juttelemaan ja pudottaisitte kaikki tavarat siihen lattialle. Myös nuo dronet.”
Haistoin jotain kitkerää, jota en osannut heti yhdistää oikein mihinkään, vaikka tiesin hajun olevan tuttu. Lapsuuden kesät… rantasauna… palava hius kiukaalla!
Katsoin Melissan suuntaan, jonka pantaviritys hehkui.