Melissa ja Sigrid pitivät meihin lähes täydellistä radiohiljaisuutta. Olimme saaneet joitain lyhyitä viestejä Sigridin tavallisen älylaitteen kautta, mutta niissä oli vain arkikuulumisia ja nekin vähäsanaisesti. Ei yhtään uutta viestiä – näin sen älylaitteen näyttöön katsomattakin.
Koalitio oli ilmeisesti laittanut kaistan kiinni Säätiön suuntaan viestinvälityksen suhteen. Ilman Koalition etuoikeutta ja kätevää lähes reaaliaikaista järjestelmää, viestien välitys avaruuteen oli sekä kallista että tapahtui viiveellä. Videopuhelu nieli kuukauden opintotuen, jos sellaisen lähetti siviilinä.
Rivien välistä oli kuitenkin havaittavissa, että Melissan näytelmäepisodi ei välttämättä ollut mennyt ainakaan kaikkiin täydestä.
Koin tavallaan vastuukseni pitää huolta, että meidän suunnitelmistamme tulisi joskus oikeasti jotain. Jotain konkreettista ja järkevää, ei pelkkää keskenkasvuisten opiskelijoiden uhoa hallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan.
Istuin mietteissäni koulun pihalla yrittämässä saada hiuksiani ojennukseen. Taskupeiliälylaitteeni oli ihan kätevä siihen, sen peili oli ihan oikea. Se oli mukavan analoginen esine, vaikka painoikin enemmän kuin vanha tylsä laitteeni.
”Moi.”
Thea käveli polkua pitkin, kiharat taas valtoimenaan ja jalassa tyylikkäät saappaat. En ollutkaan ajatellut, että saappaita voisi pitää myös koulupuvun housujen kanssa. Toisaalta pidin arkena matalia kenkiä. Ne koulun juhlapuvun korkosaappaatkin olivat jääneet jonnekin avaruuteen.
”Sopiiko istua tähän?” Thea tarkasteli nurmikkoa vieressäni.
”Totta kai.”
”Mä menen suoraan asiaan, sun kanssa tuskin tarvii kaunistella. Mä ajattelin käydä pyytämässä, jos voisin siirtyä teidän ryhmään.”
”Ai? Joo. Totta kai.”
Huomasin yllätyksekseni, että olin tästä käänteestä ainoastaan iloinen. Olin ollut ihan varma, että Thea palaisi oman ryhmänsä luo, kun palaisimme kouluun. Nyt nämä eivät tainneet enää puhua tälle kuin pakosta. Yliopistossa kukaan ei varsinaisesti kiusannut ketään, mutta se tavoitteellisin ja verkostoitumisesta innostunut porukka halusi pyöriä vain toisten menestyjien kanssa. Thea ei ollut enää tarpeeksi menestyjä.
Opiskelumenestyksestäni huolimatta en ollut tarpeeksi siisti tyyppi sille porukalle, enkä aikonutkaan olla. Olisi pitänyt olla nätti ja hurmaava, sosiaalinen, kiva. Mitä niillä ominaisuuksilla teki ammatissa, jossa istuttiin tuntikaupalla yksin aluksen ohjaamossa?
Ne pöntöt pyrkyrit eivät olleet ikinä päässeet ohjaamaan oikeasti, joten pitäköön hassut harhakuvitelmansa hyväveliverkostojen luomisen hyödyistä.
Thea katseli samaan suuntaan kuin minä, sen kummemmin puhumatta.
”Linn ja Josh sanoo myös joo, luulisin. Tuu vain meille neljänneksi.” En kyllä tiennyt sitä ihan varmaksi, mutta saisin molemmat suostuteltua, jos olisi pakko.
”Kysyin sulta ensin, mutta varmaan joo.”
”Lennän sun kanssa mielellään”, sanoin ja olin täysin rehellinen.
”Heh, kiitos.”
Päässäni kilahti viestin merkkiääni, se oli Linn. Otin viestin näkyville, siinä oli monta tarraa ja kuvaa, suurin osa ruuasta. Kääntelin hotdogien ja hampurilaisten kuvia pois itse tekstin päältä. Ruoka kyllä kelpaisi, koulun ruokalassa oli jotain epämääräistä kalavalmistetta, joka vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä.
”Mennäänkö sinne falafelpaikkaan? Mulla on nälkä, ja tänään iltapäivällä pitäisi vielä jaksaa viimeistellä laskut huomiseen matematiikan pienryhmään”, sanoin.
”Jos haluat, mä voin katsoa, onko ne laskut samat kuin mun aikoina. Opet on laiskoja, ei ne jaksa vaihtaa tehtäviä joka vuosi. Ainakin pari niistä todistustehtävistä on aina samoja.”
”Mä voin laskea ensin itse ja verrata sitten sun ratkaisuihin, menikö oikein.”
Thea virnisti ja otti oman älylaitteensa esiin.
”Sä olet kyllä hassun rehellinen, joku muu vain kopioisi ne suoraan. Ahaa Linn, sama viesti kuin minkä sä sait, eikö? No, tavataan se siellä falafeleillä.” Thea nousi ylös, pudisteli ruohonkorsia housuiltaan ja laittoi kullanvärisen älylaitteensa takaisin taskuun sujuvalla liikkeellä.
Kyseinen paikka ei ollut kovin kaukana koulun pääportilta, se oli tutun katetun ostoskujan varrella. Ostoskuja oli pysynyt hengissä todennäköisesti lähinnä Taivasopiston opiskelijoiden ostovoiman turvin. Muutoin ei oikein pystynyt selittämään sen olemassaoloa näin kaukana varsinaisesta keskustasta. Liikkeet olivat painottuneet pikaruokaan, muutamaan juottolaan ja muihin opiskelijoiden kaipaamiin palveluihin.
Falafelpaikan ovi helähti astuessamme sisään ja tiskin takana oleva, suunnilleen Thean ikäinen myyjä noteerasi saapumisemme nostaen katseen ylös.
”Me odotetaan vielä yhtä, tilataan ihan kohta”, Thea ilmoitti ja istui alas vapaaseen pöytään.
Istuin myös alas, laskin repun lattialle ja naputin hajamielisesti pöydänkulmaa. Artefakti oli repussa, en todellakaan uskaltanut jättää sitä kotiin edes koulupäivän ajaksi. Otin sen mukaan kaikkialle, ja samalla pelkäsin jatkuvasti unohtavani reppuni jonnekin.
Tilanteeseen pitäisi keksiä jokin ratkaisu, mutta toisaalta en ollut ikinä unohtanut ohjaintanikaan minnekään. Tai no, nykyisin lentotuntien jälkeen unohdin sen itse asiassa usein päähäni, millä sai takuuvarmoja hassuja katseita Taivasopiston käytävillä. Jos oppii yhden tavan, on vaikea oppia pois tai palata vanhaan.
”Perjantai on suureksi osaksi vapaata, koska muilla on pilottipukuharjoituksia”, Thea tuumasi. ”Niihin ei sentään tarvitse mennä.”
Itse mittaustilanne ei ollut minusta mitenkään vaivaannuttava. Siinä vain mentiin yksinään koppiin, ja kone skannasi kehosta mallin, jonka perusteella puku tehtiin. Olisi ollut paljon nolompaa, jos joku olisi ottanut mitat ja olisi pitänyt jutella jollekulle.
Ajatus siitä, että pukuja puettiin ja riisuttiin porukalla, oli sen sijaan aivan kauhea, vaikka opisto varmaan oli järjestänyt jotkut holosermit tai vastaavat. Luojan kiitos siihen harjoitukseen ei tarvinnut osallistua.
Ovi kilahti uudestaan, ja Linn saapui sisään.
”Sori, olen myöhässä. Olin koululla… yhdessä jutussa.” Linn vilkuili ympärilleen ja istui alas tömähtäen. ”Joko te tilasitte?”
”Ei, odotettiin sua”, kerroin.
”Miten se perjantai, tehdäänkö yhdessä laskareita?” Thea jatkoi.
”Niin siis, mulla ei oikeastaan ole perjantai vapaa. Pitää osallistua… yhteen juttuun”, sanoin.
Minä ja Linn tuijotimme toisiamme, Thea katseli meihin kumpaankin.
”Salaisuuksia.”
”Ehkä”, Linn sanoi ja huokaisi. ”Ei täällä.”
Söin falafelannokseni vielä hiljaisempana kuin tavallisesti. Linn ja Thea juttelivat jotain täysin yhdentekevää. Olisin halunnut jutella politiikasta, Taivasopiston portilla notkuvista mielenosoittajista, asenneympäristön muutoksesta, ryhävalaan ohjaamisesta, oikeastaan mistä tahansa merkityksellisestä.
Elämässä oli paljon jännittäviä asioita, maailma täynnä kaikkea kiinnostavaa. Juuri edellisenä päivänä olin ennen nukkumaanmenoa jumittanut lukemassa komeetoista, jotka kävisivät Aurinkokunnassamme lähivuosina. Yhdelle niistä oli suunniteltu tutkimusretkeä. Paljon mielenkiintoisempi aihe kuin käsillä oleva ihmissuhdesotku.
”Niin, oliko se siis ikinä seurustellut aiemmin? Tai ainakaan tytön kanssa?” Thea kysyi.
”En tiedä, ei varmaan, niille tuli joku outo draama ja nyt ne eivät voi edes istua luennolla samalla rivillä.”
”Hassua, onpa lapsellista”, Thea sanoi.
En edes tiennyt kenestä puhuttiin, eikä rehellisesti kiinnostanutkaan.
Lapsuudenystäväni, jolle jaoin kaiken ja joka opetti minut aikoinaan imeskelemään räystäiden jääpuikkoja, istui pöydän toisella puolella, mutta Linn olisi voinut olla henkisesti valtameren toisella puolella. Kuvittelin, että olisimme voineet aikuisina vain jatkaa siitä, mihin ystävyytemme jäi. Olihan se toiminutkin jonkin aikaa.
”Mä voisin kohta mennä, pitää jutella Joshin kanssa yksi juttu”, sanoin ja työnsin lautasliinani taskuun. Nenäliinoille oli aina käyttöä, varsinkin näin keväisin. Siitepöly ärsytti nenää, en kuitenkaan ollut tarpeeksi allerginen, jotta olisin viitsinyt ottaa lääkkeitä vaivaan.
Linn kohotti katseensa limsamukistaan ja suuntasi vihreät lamppusilmänsä minuun.
”Me taidetaan kyllästyttää sua. Onneksi sulla on muuta seuraa.”
”Linn…”
Thea nousi ylös. Kiharat pomppivat luonnottoman kimmoisina ja korkosaappaat raapivat lattiaa.
”Teidän pitäisi ehkä jutella tästä.”
”Mistä?” kysyin. Äänensävyni oli niin piikikäs, että hämmästyin sitä itsekin.
”Kai ihmisellä saa olla salaisuuksia”, Linn sanoi. ”Ei mulla ole velvollisuutta kailottaa mun asioita.”
Linn teki ilmeen, jonka muistin vuosien takaa. Jostain näiltä samoilta kulmilta lapsuudesta, silloin kun ostoskujan päässä oli vielä sijainnut pieni ruokakauppa. Se oli lopulta kadonnut lukiovuosinani.
Se oli se ilme, kun jostain ilmestyi kiinnostavampaa seuraa. Vanhempia tyttöjä, niitä siistejä ja hienoja, mielenkiintoisempia kuin minä. Olin tottunut siihen. Minähän olin vain vähän kuin varapikkusisko, joku, jolla ei ollut ketään muuta kaveria. Se tyyppi, joka oli aina olemassa, jonka luokse juosta, jos ei ollut muutakaan.
”Ei tietenkään tarvitse kailottaa kaikkea”, sanoin ja yritin pitää ääneni normaalina. ”Mutta kyllä mulle voi jutella. Mieluiten mä juttelisin meidän asioista enkä muiden ihmisten juoruista.”
”Ai mun jutut on pelkkiä juoruja?” Linnin äänensävy oli vaarallisen lähellä oman ääneni aiempaa pistävyyttä.
”Tavallaan. Älä nyt suutu.”
”Ei mulla ole juteltavaa muusta. Kaikki vähänkään tärkeä vuotaa kuitenkin sun poikaystävälle.”
”Eikä vuoda.”
”Ethän sä tee enää muuta kuin seikkailet sen kanssa ympäri galaksia ja ties mitä. Mitäpä meillä tavallisilla pulliaisilla on siinä väliä. Sä et varmaan edes muista, milloin olen viimeksi puhunut sulle jotain tärkeää.” Linn ei elehtinyt, tuijotti vain suoraan ja latasi ääneensä niin paljon halveksuntaa, että teki mieli juosta pakoon. En juossut. En juossut karkuun silloin aiemmin Theankaan kanssa, Linn ansaitsi tämän, pärjäisin kyllä.
”Muistan mä. Me puhuttiin sun isästä silloin maitovalaalla.”
”Ja mitä tapahtui? Ei mitään.”
”Linn, sä itse kiusaat mua koko ajan Joshista, ei sekään ole kivaa, aina vaan niitä viestejä hassuilla hymyiöllä, jatkuvaa naljailua…”
Thea katsoi meihin molempiin. ”Hei, voitaisiinko…?”
Linn keskeytti Thean kesken lauseen ja nousi pöydästä puoliksi ylös. Nousin myös, nyt seisoimme kaikki pöydän ympärillä, ei ollut pitkä matka täyteen taisteluun ja kunnon rähinään. En halunnut rähistä. Jossain pelissä olisin voittanut molemmat leikiten, oikeassa elämässä en.
”Sähän olet jo puolimatkassa menossa kertomaan tätäkin sille sun unelmapoikaystävälle. Kantelemaan, juoksemaan pois kun joku sanoo sulle vähänkin jotain ikävää. Kyllä mä tiedän miten sun päänuppi toimii. Heti vaan hittoon jos näyttää siltä, että keskustelu menee epämukaville urille.”
”Selvä, sovitaan niin”, sanoin ja käännyin takaisin kohti koulua ja sen asuntoloita. Ovi helähti uudelleen.
—
Se ei ollut järkevää eikä fiksua, soimasin itseäni. En vain tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt. Yritin olla ajattelematta yhtään mitään.
Minulla oli väärä suunta, pyristelin vastavirtaan. Ihan konkreettisesti siis, ei vain ystävyysasioissa. Suurin osa opiskelijoista oli jo poistumassa Taivasopiston alueelta, ei juoksemassa takaisin päin.
Päässäni käväisi ajatus, että minulla oli kaikessa reitti pielessä. Elämässä, kavereissa, siinä mitä ylipäätään olin tekemässä. Ja silti juoksin suoraan Joshin syliin, koska en keksinyt mitään muutakaan.
Olin vain halunnut äkkiä pois, en halunnut riidellä kaikkien nähden, Linnin kanssa en halunnut riidellä ollenkaan. Ja Linn tiesi sen, tietenkin tiesi. Ehkä jos emme olisi käyneet sitä keskustelua julkisella paikalla, olisin jaksanut olla parempi itseni. Ainakin väitin itselleni niin.
Harpoin asuntolan tutut portaat ylös ja törmäsin Joshin huoneeseen, jonka ovi oli kätevästi raollaan. Josh itse oli palaamassa yhteiskeittiöstä käytävän päästä, kädessään lämmin voileipä. Se oli kotoista ja mukavaa. Juuri sitä, mitä kaipasin.
”Söitkö jo?”
”Joo. Teetä voisin ottaa”, vastasin.
”Kohta, tai jos viitsit, voit täyttää vedenkeittimen itse.”
Tein työtä käskettyä ja täytin keittimen vessassa. Peilistä katsoi takaisin väsyneen ja surullisen näköinen tyyppi. Ainakin kerrankin kasvoni heijastivat täysillä mielentilaani. Silloin kun yritin näyttää ystävälliseltä, näytin vihaiselta. Iloisena näytin tylsistyneeltä. Innostuneena näytin siltä, että minulla oli vatsavaivoja. Mahdollisesti rohkaisevaa, että naamani pystyi heijastamaan mielenliikkeitäni ainakin joidenkin tunteiden kohdalla.
Laitoin vedenkeittimen kannun pöydälle ja pistin veden kuumenemaan, painamalla kytkimen pohjaan. Josh huomasi, että en jaksanut synkronoida.
”Mitä nyt?”
Josh istui lattialle viereeni ja perkasi naamanilmettäni.
”Sulla on jotain hullusti, mutta en osaa kyllä nyt arvata yhtään, mitä.”
”Mä… äh. Tämä on aika tyhmä juttu.”
”Joo, mä haluan kuulla silti”, Josh sanoi ja hymyili aavistuksen verran.
”Meidän piti jutella, mitä sanotaan perjantaina niille amiraaleille, mutta tämä ensin. Jos ei haittaa…”
”Ei koskaan haittaa.”
”Linn. Se ei taida tykätä siitä, miten läheisiä me ollaan. Tai että… tai että mun elämässä on joku tärkeämpi.”
Josh kaatoi itselleen kuumaa vettä mukiin ja siirsi teesihdin kuppiin hajamielisen oloisena.
”Ei yllätä, mutta ei se tee siitä helpompaa”, tämä sanoi.
”Ai mikä?”
”Kummallakin teillä on oikeus tuntea noin, mutta molempien yhteensovittaminen voi olla aika hankalaa. Siis sen, että sun elämässä on nyt minä, ja sen, että Linn kokee jäävänsä syrjään, väärällä tavalla, vähän kuin heitetyksi sivuun.”
”Luulin, että Linn oli iloinen mun puolesta. Aluksi kai olikin, ellei se valehdellut?” Olihan Linn ollut innostunut ja mukava silloin siinä hassussa nunnaluostarikeskustelussa, kauan sitten maitovalaan ruokalassa. Vai olisiko se ollut joku sosiaalinen esitys, asioita, jotka kuului sanoa?
”En voi väittää ymmärtäväni tyttöjä. Sua, aina välillä, muita en ollenkaan”, Josh kuittasi.
”En mäkään ymmärrä tyttöjä. Tai ihmisiä, sukupuolesta riippumatta. Ei Linn voi olla kateellinen. Kun… siis… kun Linn ei halua seurustella, tai ei se kai haluamisesta ole kiinni. Linn ei ole ihminen, joka seurustelee.”
”Ottajia tosiaan olisi”, Josh sanoi.
”Joo. Mutta mä en halua menettää mun ystäviä. Niitä ei ole liikaa. Enkä tiedä, miksi Linn on niin katkera, että mä seurustelen, jos se ei edes itse halua mitään vastaavaa.”
”Linn ei ehkä ole varsinaisesti kateellinen tai katkera, mutta kenestäkään ei ole kiva olla se vähemmän tärkeä.”
”Eikö se ole normaalia, että se jonka kanssa seurustelee, on tosi tärkeä? Miksei Linn tajua?”
Josh katseli ikkunasta ulos ja näytti miettivän, mitä vastaisi. Teesihti siirtyi kupista lautaselle. Siitä valui aavistus kullanväristä teetä valkoiselle lautaselle, jäimme molemmat katsomaan.
”En vaan keksi, mitä tekisin, en halua etääntyä taas”, mutisin.
Kaadoin itsekin kuumaa vettä mukiin ja otin pakkauksesta pussillisen maustettua teetä. Josh joi niitä harvemmin, tämä oli varsin tarkka teensä suhteen. Mielellään maustamatonta ja irtoteetä.
Samalla katselin Joshin kasvoja, joilla oli mutristunut, monimutkainen irvistyksentapainen. Silmät eivät tuikkineet vaan olivat enemmänkin sameat, väsyneet. Se ei tainnut johtua laskuharjoitusten tekemisestä keskellä yötä vaan jostain muusta.
”Joskus sitä ei voi välttää. Etääntymistä vanhoista ystävistä, siis”, Josh sanoi.
”Ei ehkä se neuvo, minkä halusin kuulla. Miten sun…”
Suljin suuni ennen kuin sain lauseen loppuun. Ymmärsin, että en ollut koskaan kuullut Joshin puhuvan omista kavereistaan mitään. Tämä pyöri kyllä meidän porukassamme, tai Tuurin huoneessa viime syksynä, tai nyt Theankin kanssa, mutta olihan tällä pakko olla ystäviä ennestään. Olihan? Josh oli hauska ja spontaani, ei pelännyt jutella uusillekaan ihmisille, tämä oli sellainen tyyppi, jonka kanssa lähes kaikki tulivat toimeen.
”Ai mun kaverit?” Josh kysyi hiljaa.
”Niin.”
”Mulla ei ole muita kavereita”, Josh sanoi ja puhalteli omaan mukiinsa.
”Ai.”
Siinä oli järkeä ja ei kuitenkaan ollut, ollenkaan.
Otin poikaystäväni vapaan käden lattialta ja siirsin sen omaani. Se tuntui paljon kylmemmältä kuin höyryävä teemuki.
”Tää on niitä juttuja, joiden arvasin tulevan jossain vaiheessa esiin. En oikeastaan haluaisi puhua koko hommasta. Mutta eiköhän se kuulu asiaan, ollaan oltu yhdessä jo sen verran pitkään.”
”Mä kuuntelisin mielelläni.” Pieni pistos tuntui jossain, olin ollut hölmö, kun en ollut tajunnut. Toisaalta Josh ei ikinä puhunut mistään tällaisesta, ellei ollut pakko. Minkä ihmeen takia tämän oli pakko pitää kaikki sisällään? Pakko aina vetää esitystään ja tunkea loput jonnekin piiloon.
Meillä taisi olla aika paljon yhteistä siinä suhteessa. Ero oli siinä, että minä en vain osannut sitä esittämispuolta, tunteiden tunkemisen jonnekin piiloon kyllä.
”Mä inhoan tällaisia keskusteluita. En sitten myöskään halua sääliä, okei?” Josh puuskahti.
”En mä osaa sääliä ketään.”
”Joo, tiedän. No siis. Milloin sun synkronointi tuli?”
”Ehkä kun olin yhdeksän tai kymmenen.” Kysymys oli vähän hassu, enkä rehellisesti muistanut tarkkaa päivää tai hetkeä, vain myöhempiä ensimmäisiä tietoisia harjoitteluyrityksiä.
”Mulla vähän myöhempään. Pojilla se tulee tilastollisesti myöhempään muutenkin. Olin yksitoista, hyvää pataa kaikkien muiden Melpomenen saman ikäisten poikien kanssa. Meillä oli koulussa hauskaa. Pelattiin jalkapalloa, pelejä jonkun luona, aiheutettiin kaaosta ja hämminkiä, syötiin salaa irtokarkkia, yritettiin löytää jonkun isoveljen pornokokoelma. Mitä nyt sen ikäiset pojat tekee. Sitten se vaan tuli. Äkkiä kaikki, siis ihan kaikki, ympärillä vaan puski mun niskaan ja en pystynyt menemään kouluun. Liikaa ärsykkeitä kaikkialla, siitä meni pää sekaisin, tulin kipeäksi. Jatkuvia päänsärkyjä, outoja oireita.”
”Sun synkronointi? Mitä ei saa pois?”
”Niin. En yhtään tiennyt mistä oli kyse, ja se kaikki tuli heti. Olen käsittänyt, että teillä muilla se tulee ilmiö kerrallaan ja kaiken voi hissukseen opetella, no ei mulla.”
Siirryin niin, että sain halattua Joshia takaapäin ja jätin teemukini sikseen. Sääliä tai ei, tällaisissa tilanteissa hali oli varmaan ihan paikallaan.
”Valveilla oli kurjaa. Mä vaan makasin kotona, eikä vanhemmat tienneet mikä mua vaivasi. Se on muuten yksi syy, miksi mun siskot suhtautuu muhun miten suhtautuu. Paapovasti, kuin olisin yhä jatkuvasti kipeä. En siis päässyt kouluun enää kuin harvoin, enkä ole koskaan ollut se urheilullisin tyyppi, sängyn pohjalla vielä vähemmän. Ja jos menin kouluun, tein jotain hassua, koska en tajunnut, että muut ei aistineet kaikkea samaa kuin mä.”
”Sua alettiin kiusata?” Tiukensin otettani, Josh nojautui taaksepäin.
”Ei nyt kiusattu, mutta ei enää otettu mukaan porukoihin. Ei kysytty minnekään. Muutuin nopeasti siksi noloksi nörtiksi, joka huomasi hassuja asioita, sanoi vääriä juttuja ja hävisi tappelussa, jos siihen tilanteseen joutui. Ja koska koulussa oli kaikkien älylaitteiden ja muiden keskellä vielä kurjempaa, mä jäin suosiolla kotiin. Luin vanhoja paperikirjoja ja vedin kokeista täysiä pisteitä, etänä. Yritin kovasti ymmärtää kaikkea, ajattelin, että sillä voisin saada tilanteeseen jotain järkeä.”
”Milloin sä hoksasit?”
”Olin ehkä neljätoista, kun sain mun synkronoinnin jotenkin kuriin. En koskaan kertonut perheelle sittenkään kun tajusin, että kaikkien muiden synkro ei toimi kuten mulla. Lääkärit ei koskaan löytäneet mitään vikaa.”
”Oho.”
”Joo, oho. Nyt sä tiedät.” Josh tuijotti lattiaan, kulmat kurtussa, kasvoilla määrätietoinen ilme. Teemukit viilenivät pöydällä vierekkäin.
”Entä lukio? Ja myöhemmin?” Koin itseni kuulustelijaksi, mutta en uskonut, että palaisimme aiheeseen ihan pian. Halusin tietää, nyt kun kerrankin sain Joshin puhumaan jotain tällaista. Se tuntui myös hyvältä, oudolla tavalla. Minä sain kuulla tämän, eikä kukaan muu.
”Me muutettiin usein, ja mun oli pakko opiskella kunnolla, jotta pääsin Taivasopistoon. Ei se kirjallinen osuus kokeestakaan ihan helppo ole. Niin en sitten vain halunnut tutustua kehenkään, pänttäsin vaan. Huonoja kokemuksia taustalla ja näin.”
”Mä olin joskus sulle kateellinen. Koko jutusta. Sun synkronoinnista”, tunnustin.
”Joo, no, totta kai mäkin halusin esittää sen vähän eri tavalla. Hienona juttuna. Jonain tosi eeppisenä.”
”Mä olen pahoillani.”
”Mistä? Ei se ole sun vika. Ei se varmaan ole kenenkään vika. Ja siitä on kuitenkin vuosia. Ei se tavallaan liity mitenkään siihen, kuka mä olen nyt aikuisena.” Josh puuskahti. Suunpielet kiristyivät, Josh puristi käsiään.
”Mä taisin sanoa väärin. Oon pahoillani, koska musta tuntuu kurjalta, jos sulle on tapahtunut jotain kurjaa. Tai siis… kiitos kun puhuit tästä.”
Otin omasta teemukistani pitkän hörpyn ja kurkotin kohti Joshin päälakea. Silitin hiuksia samalla tavalla kuin Josh oli usein tehnyt minulle.
”Sulla oli paha mieli, ja mä käänsin jutun muhun. Palataan Linniin.” Josh tuijotteli yhä lattiaan, kasvojen lihakset olivat jäykät ja olkapäät lysyssä.
”Eikä palata, tää on tärkeää. Tai on Linnkin tärkeä.”
”Tavallaan sä demoat nyt mulle, miksi Linn on sulle sellainen kuin on. Laitat mut etusijalle, Linnin ja sun ystävyyden ongelmien eteen.”
”Totta kai! Sä olet mun poikaystävä!”
”Joo… mutta se on osa tätä. En osaa tarjota sulle suoraa ratkaisua. Paitsi, että sun on pakko yrittää puhua Linnin kanssa, suoraan.”
Joshin tuttu huone, seinillä olevat bändijulisteet, viherkasvit ja se kaikki. Ne olivat osa elämääni, enkä halunnut luopua mistään elämääni kuuluvasta kivasta jutusta kenenkään toisen takia. Oliko itsekästä haluta sekä Linn että Josh osana elämääni?
Puhumista en edelleenkään osannut. Linn oli siinä taitavampi. Häviäisin, jos yrittäisin. Pelotti myös.
”Tuntuu vähän, että sitä puhumista jo yritin. Entäs teot?”
”Mä olen vähän vanhanaikainen, mielellään ei polysuhteita”, Josh kuittasi ja virnisti. Harvoin olen ollut yhtä iloinen nähdessäni Joshin hölmön vitsi-ilmeen palaavan tämän naamalle.
”En mä sitä, sellaisia tekoja”, sanoin ja virnistin takaisin. ”Mä en ole tyttöihin päin kallellaan. Mutta on jotain muuta. Me ei saatu silloin Kuussa urkittua oikein mitään. Esimerkiksi Linnin isästä. Mä tavallaan lupasin, ja sitten petin sen.”
”Ei me ehditty”, Josh sanoi.
”Ei niin, ja se on ihan totta. Mutta Linn ei välttämättä usko sitä. Eli nyt pitää urkkia sitten Maasta käsin. Mä haluan näyttää, että osaan olla hyvä ystävä yhä edelleen. Seurustelin tai en.”
”Me päästään taas leikkimään salapoliisia!”
”Jep. Joko sulla on se naamio valkattuna? Pipo on mun ehdottomalla kieltolistalla naamioitumisasioihin.”
”Mä pidin siitä piposta”, Josh sanoi ja teki tekosurullisen ilmeen.