Kuun harmaudessa oli jotain syvästi liikuttavaa. Hiekka ja kraaterit, kaikki näkyvissä oleva oli niin mitäänsanomattoman kurjuuden ja surkeuden väreillä maalattua, että koin maiseman omaksi liittolaisekseni. Mikään tässä maisemassa ei tulisi koskaan olemaan mielenkiintoista tai tärkeää, kaikessa lohdottumuudessaan siinä oli jotain pysyvää ja selkeää. Kuu oli vanha villasukka, tylsä ja turvallinen.
Tähdet harmaan pölyn yllä ja aina välillä näkyvä maatamo olivat eri maailma. Tuikkivia toisia maailmoja ja kaikille tuttu, sininen, vihreä ja valkoinen planeetta. Kummankaan kauneutta ei voinut kiistää. Maata ei huvittanut aina edes katsoa suoraan, se oli mustaa vasten liian voimakas, liian pieni ja ehdottomasti liian loistava. Maa ja tähdet olivat lupauksia jostain muusta. Ne roikkuivat maiseman päällä kuin lottokuponkitarjous kaupan kassalla. Turhia, katteettomia vihjeitä ja unia siitä, että jossain olisi jotain enemmän. Lupaukset olivat hankalia ja vaarallisia, eivät yhtään kauniita. Olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan luvannut. Tai toivonut.
Joskus olin unelmoinut avaruudesta. Tyttönä muistin, miten olin vannonut pääseväni sinne ja olevani nuorin avaruudessa koskaan. Sitten hukutin itseni tieteelliseen työhön. En edes hakenut minnekään avaruusalan kouluun. En halunnut epäonnistua. Jos jättäisin yrittämättä, minun ei tarvitsisi koskaan pettyä itseeni. Voisin uskotella itselleni, että kaikki oli hyvin niin – ajautuisin elämässä edemmäs, päätyisin vielä pitkälle. Hautaisin haaveet ja keskittyisin todellisuuteen. Talsisin harmaassa pölyssä yhden ihmiselämän läpi, ja se riittäisi minulle.
Sitten eräänä päivänä laboratorioon tuli vierailuryhmä. Sinä olit mukana. Meidät esiteltiin, olitte osa jotain Säätiön komiteaa. En tiennyt Säätiöstä mitään, minulle koko ryhmä oli osa yksi niitä rasittavasti pelkällä suulla hymyileviä turhantärkeitä raharikkaita, joilta meidän piti nyhtää avustuksia pääosin katteettomilla lupauksilla. Perustutkimus ei tuota mitään, paitsi ihmisyyden pääomaa. Pukumiesten loppumaton virta kulki jossain muualla kuin minun kuplassani, johon mahtui ainoastaan alkeishiukkasten vanoja keskellä elämän tarkoituksettomuutta.
Sinun hymysi ylsi silmiin asti, mutta se ei ollut asia, johon kiinnitin huomiota ensin. Sinun tulenväriset hiuksesi tuntuivat sytyttävän koko värittömän, ummehtuneen laboratorion. Sinussa oli enemmän elämää kuin kenessäkään, jonka olin tavannut.
Yhdellä hymyllä ja kädenojennuksella minä muutuin rattaasta ja ihmisyyden liikkeitä suorittavasta automaatiosta takaisin eläväksi. Ilman sinua en ole mitään muuta kuin harmaata kuupölyä.
Ja nyt minä olin täällä keskellä tomua, ja sinä elit unelmaasi jossain kaukana. Toivottavasti Säätiö piti sinusta huolta.
Oven kolahdus herätti minut ajatuksistani. Nousin työpöydältä ja kiinnitin katseeni ovelle ilmestyneeseen hahmoon. Peter, yksi Säätiön huippututkijoista. Meillä oli sama työhuone, ja meitä yhdisti se, että emme juuri sillä hetkellä olleet Säätiön johdon suosiossa tai ajatuksissa. Peterillä oli ruma, ruokoton parta ja toispuoleinen hymy. Miehessä oli jotain ällöttävää – en pitänyt säännönmukaisesti miehistä muutenkaan, mutta Peterissä oli jotain erityisen etovaa.
Omalta osaltani Säätiön kärkikahinoinnista ja poliittisesta kermasta tippuminen oli toki odotettu ja osin toivottukin. En halunnut olla kukaan tärkeä tai päätyä liian lähelle mitään Säätiön sisäistä valtataistelua. Tiesin, että Säätiö halusi nyt näpäyttää minua estämällä yhteydenpidon. Lapsellista suorastaan, mutta ei millään lailla yllättävää. Säätiön logiikassa oli uhmaikäisyyttä muuallakin kuin katteettomassa itsevarmuudessa. Olisinpa voinut vain soittaa sinulle, Melissa! Mutta täällä minä olin, ilman toiveita tai tulevaisuutta.
Peter lähestyi minua kahvimukin ja tarjottimen kanssa. Kahvi höyrysi kuluneista, vähän kellastuneista mukeista. Tarjotin oli kuvioitu abstrakteilla kuvioilla, jotka eivät jatkuneet symmetrisesti sen reunojen yli. Ärsyttävää. Epäsymmetriset asiat olivat hankalia ja ikäviä, jotenkin kiusallisia – ne kiljuivat ja huusivat omaa tärkeyttään poikkeamalla kuviosta.
”Synkrohäirintälaitteita aiotaan massatuottaa heti, kun se on mahdollista”, Peter tuumasi ja ojensi mukin myös minulle. ”Eiköhän sen testaus tuota sinulle taas muutaman sulan hattuun, niin pääset lähemmäs päämajaa.”
”Kiitos.” Otin mukin ja puhaltelin siihen. Kahvi täällä oli erikoisen makuista. Tiesin sen olevan aitoa kahvia, mutta jokin vedessä sai sen maistumaan hieltä ja suolalta.
”Kirjoitin raportin testeistäni eilen. Toivotaan näin.”
”Synkrohäirintä on meille vahva valtti, kun lähdemme edistämään tavoitettamme toden teolla. Vastapuolella ei ole mitään vastaavaa.” Peter katsoi minua tarkkaan. ”Joskin sinä et taida olla siitä pelkästään iloinen.”
”Se on väärissä käsissä vahva ase. Lisäksi siinä myös käyttäjä asettaa itsensä haavoittuvaksi. Tällä hetkellä mahdollisuus siihen, että joku ehtisi valmistautua hyökkäykseen ja vastata siihen, on melko teoreettinen. Koska synkrohäirintäase tarvitsee aktiivisesti synkronoivan käyttäjän, sen käyttämä pulssi on aina kaksisuuntainen ja voi kohdistua myös aseen käyttäjään. Tai oikeammin ilmaistuna, pulssin suunta ei ole lukittu, vaan aalto voi sijaita todennäköisyyden mukaan missä tahansa. Loppu on tahdonvoimaa ja laskentataitoa ohjata häirintä käyttäjän haluamaan paikkaan.”
”Teoreettinen mahdollisuus on käsittääkseni korkeammille pampuille lähinnä tieteellinen kuriositeetti.”
”Näin olen käsittänyt.” Siemaisin kahvia.
Tietäisivätpä vain, että ainakin yksi tällainen teoreettinen mahdollisuus eli ja voi hyvin jossain kaukana minusta. Vastustin halua hymyillä. Hetken aikaa olin saanut kuvitella ja uskoa, että minullakin oli ystäviä. Se oli pieni läikähdys ja kummallisuus maailmankaikkeudessa, mutta jotain, jonka muistaisin aina. Olin sen verran velkaa, että en kielisi pienestä anomaliasta yhdessä pilotinpennussa. Tuskinpa tieni kohtaisi Joshin tai Emmerien tai Linnin kanssa enää muutenkaan.