Thean juhlien aamuna pakkasin mukaani isoon kassiin kaksi pyyhettä, aurinkorasvaa, aurinkolasit, hatun, valtavan säkin karkkia ja limsapullon, sekä kosteuspyyhkeitä ja paperikirjan. Varustauduin suunnilleen samaan tyyliin kuin päivään merenrannalla. Thea oli luvannut meille rantabileet, joten päätin toimia sen mukaisesti.
Päälleni laitoin sen valkoisen mekon, jota olin viimeksi käyttänyt koulun siipibileissä. Valkoinen tuntui kesäiseltä valinnalta. Sandaalitkin olivat samat – enkelinsiivet jätin sentään kotiin, olin nostanut ne roikkumaan hyllyn sivuun, kaikkien avaruuskoristeiden ja vanhan elämäni muiden muistojen seuraan.
Josh odotti ritarillisesti rappukäytävän ovella, tämä seisoi talon varjossa sisäpihan puolella. Vilkaisin vaatteita nopeasti, en muistanut nähneeni sinisiä shortseja aiemmin. Päättelin Joshin käyneen vaateostoksilla kemuja varten.
”Hei.”
”No hei.”
”Tarkistin aikataulut, Thealle pääsemiseen todellakin tarvitaan kaksi bussinvaihtoa. Ajokortti olisi kätevä”, Josh sanoi.
”Olisihan se”, vastasin.
”Sullakaan ei ole?”
”Teoriassa voisin kysyä isää heittämään, yhteiskäyttöauto on varmaan vapaana.” Pällistelin pihan yli, harmaan auton katto näkyi pensaiden ja pyykinkuivaustelineen takana.
”Mites pyöräily? Sun koordinaatiokyvyillä, en ole varma”, Josh kysyi.
Näytin Joshille kieltä.
”Osaan, totta kai. En vaan käytä mun pyörää. Kai se jossain kellarivarastossa on, ruosteessa ja likaisena.”
”Mä en osaa – avaruusasemilla ei ole pyöriä.” Josh kohautti harteitaan.
”Häh?”
Josh nauroi hämmästykselleni. ”Joo. Osaatko kuvitella jonkun ajavan pyörällä Kleiolla tai Meletellä tai missä vaan avaruusasemalla?”
”En.” Avaruusasemilla kaikki kävelivät, olin nähnyt vain pikalähetillä potkulaudan.
”Niinpä. Joten mäkään en koskaan oppinut. Ei se ollut mun vanhempien mielestä mikään kansalaistaito. Uida mä kyllä osaan jotenkuten, kysyt sitä seuraavaksi.”
”Me osataan lentää avaruusalusta, mutta ei ajaa autoa etkä sä pyörää, joku voisi pitää sitä vähän erikoisena tärkeysjärjestyksenä.”
”Mä en ainakaan näe siinä mitään kummallista”, Josh sanoi ja hymyili, koko naaman leveydeltä, ilman sitä tyypillistä vinoa virnettä.
Kävelimme bussipysäkkiä kohti, Josh ojensi kätensä kohti, viittoen isoon rantakassiini. Annoin sen kannettavaksi. Jos ritarillisista eleistä tuli Joshille hyvä mieli, kuka minä olin kieltämään? Ja säästyisinpähän kassin raahaamiselta ympäriinsä.
Bussikatoksessa ei ollut ketään. Lasissa oli linnunkakkaa, joka ei ollut puhdistunut itsestään siitä huolimatta, että kaikkien lasipintojen pitäisi olla likaa hylkiviä. Lokkien ja räkättirastaiden pläjäykset rikkoivat tässäkin säännöt ja viis veisasivat materiaalien ominaisuuksista.
Huvikseni vilkaisin, missä seuraava bussi viipotti. Kahden pysäkinvälin päässä, eli ajoituksemme oli melko hyvä.
Josh kaivoi taskuaan ja nosti nenälleen hölmöimmät aurinkolasit, jotka olin nähnyt pitkään aikaan. Ne olivat jotenkin aivan liian isot. Sangat olivat pinkit, kuinkas muutenkaan. Laseissa itsessään oli peiliefekti, jossa meni jonkinlainen toistuva aaltokuvio.
”Noilla ei vissiin voi ohjata avaruusalusta?”
”Ei. Jos Thean takapihalla sattuisi olemaan avaruusalus seikkailua odottamassa, pulassa ollaan. Ellei sulla ole lippa mukana.” Josh nojasi bussipysäkin lasiseinään rennon huolimattomasti ja näytti karanneen suoraan optikkoliikkeen kesämainoksesta.
Bussien ilmastointi puhalsi täydellä teholla, sisällä oli melkein viileä. Aina ulos astuessa tunsi kuuman ilman lehahduksen vasten kasvoja.
Jäätyämme pois kolmannesta bussista oli vielä melkein puolentoista kilometrin kävelymatka Thean lapsuudenkotiin. Paikka oli todellakin keskellä ei mitään, tai pikemminkin sivussa. Oltiin reilusti kaupungin kaava-alueen ulkopuolella, täällä asuessa jokaisesta palvelusta piti maksaa erikseen.
Julkinen liikenne sentään kulki, mutta sekään ei ollut mikään itsestäänselvyys näin kaukana kaupungista. Tie oli pinnoitettu ja uuden näköinen. Ilmeisesti alueen rikkailla asukeilla oli varaa pitää omista teistään huolta ja lobata liikenneyhtiöiden suuntaan.
Josh katseli uteliaana ympärilleen. Tämä ei varmaan ollut käynyt vastaavalla alueella kovin usein. Talot olivat piilossa korkeiden aitojen takana, tielle näkyi lähinnä vihreää metsää. Kuului huminaa ja linnunlaulua.
”Sunkaan vanhemmat ei taida asua talossa, missä olisi oma piha?” kysyin.
”Joo, eivät. Ei ole pihaa eikä uima-allasta. Jälkimmäisiä sentään on avaruusasemilla, liikuntakeskuksissa. Olen käynyt uimakoulun sellaisessa, joskus pikkupoikana.”
Pysähdyimme ison rautaportin eteen. Talon numero oli oikea, pensasaidan yli ei näkynyt oikeastaan muuta kuin vihreää. Painoin summeria ihan sormella, halusin kokeilla sitä. Se tuntui tärisevän sormenpääni alla.
Jossain surisi, Thea vastasi päässäni.
”Auki on.”
Metalli päästi narahtavan äänen, kun astuimme portinraosta sisään. Josh jäi vetämään sen kiinni. Olimme koivujen reunustamalla kujalla, jonka päässä oli kaksikerroksinen, keltaiseksi maalattu rakennus. Joko se oli oikeasti vanha tai vain uusvanhan näköinen. Laskin ikkunat nopeasti päässäni, niitä oli kuusitoista meidän suuntaamme – kahdeksan joka kerroksessa.
”Okei. Tää ei ole mikään talo, tuohan on kartano.”
Kiitos itsestäänselvyydestä, Josh.
”Mitähän tällaisen ylläpito maksaa? Sievoisen summan… ei ihme, jos siihen palaa rahaa…” Josh jatkoi pohdintaa.
Thea ilmestyi paikalle koivujen keskeltä, päällään rennon oloinen kellertävä batiikkivärjätty mekko. Bikinien tummansiniset olkaimet näkyivät olkapäillä, niiden raitakuvio kuulsi aavistuksen mekosta läpi.
”Paljon. Ja tällaista ei myöskään saa mitenkään myytyä, jos siitä haluaa eroon. Kuten sanoin, me ollaan näennäisesti rikkaita – puitteet kyllä on, mutta ei enää juurikaan oikeasti rahaa törsättäväksi mihinkään matkustamiseen, juhlimiseen tai edes elämiseen. Mä yritin keplotella opintotuessa siihen aikaan, kun syysmyrsky lennätti puolet katosta pois ja korjauslasku oli viedä isän luottotiedot”, Thea sanoi.
”Ai”, Josh kuittasi.
”Joo. Mutta ainakin on se uima-allas. Putsasin sen itse joku aika sitten, hyvää liikuntaa. Meillä on yksi palkollinen nykyään, muttei sekään ehdi joka paikkaan.”
Rautaportti kolahti uudelleen jossain takanamme, Thea viittoi meille molemmille.
”Voitte joko mennä suoraan altaalle tai sitten odotella, kun haen seuraavat vieraat”, tämä sanoi.
Minä ja Josh jäimme höpsöinä pällistelemään paikoillemme koivukujalle. Kuikuilin nurmikentän ja puutarhan suuntaan, jostain tuli juhannusruusujen tuoksu. Maassa oli kukkapenkki, jossa arvasin aiemmin keväällä kukkineen sipulikukkia. Nyt sitä koristi vana saniaisia ja jotain loppukesän perennoja, jotka eivät vielä kukkineet.
Takaa sivulta kuului tuttu ystävällinen ääni, jota en ollut kuullut pitkään aikaan. Näin hymyn päässäni jo ennen kuin ehdin kääntyä ja nähdä sen omistajan.
Tummat hiukset, seesteinen ja iloinen ilme. Oliko Tuur tosiaan aina ollut noin pitkä? Vieressään lyhyempi poika, kissan kantokopan kanssa. Reed oli näköjään myös päässyt paikalle. Tämä kohotti vapaata kättään laiskasti ja tyytyi nyökkäämään meille aavistuksen verran.
Molemmilla oli shortsit ja t-paita, Tuurin oli Taivasopiston mainospaita. Tunnistin graafisen tyylin helposti.
”Tuur! Ja hei, onko tuo Kissa?” Kyykistyin alas, musta kantokopan asukki ei innostunut silitysyrityksestäni juurikaan, vaan luimisteli väliaikaisen asumuksensa perällä samaan tapaan kuin omistajansakin.
”Kuka kutsui nuo kaksi?” Josh sanoi, osoittaen sivulleen.
Reed tuhahti Joshin suuntaan. ”Kuka kutsui sinut sitten?”
”Minä kutsuin teidät kaikki” sanoin kovempaa. ”Tai Thean kautta tietysti, mutta se oli Thealle okei.”
Tuur pörrötti Reedin hiuksia, tämä hätkähti ja siirtyi kantolaukkunsa kanssa kauemmas. Vilkutin Kissalle ja jätin sen rauhaan.
”Satun olemaan koulusta lomalla, ja pyysin päästä Maahan Taivasopiston nurkille. Se, että te satutte asumaan täällä, on pelkästään sattumaa. Ettäs tiedätte”, Reed ilmoitti.
”Varmasti”, Tuur sanoi. ”Sen takia etsit minut käsiini jostain Heiken kontaktien kautta ja kärtit reittiohjeita ja apua bussilla kulkemiseen.”
Josh vaikutti tottuvan lopulta nopeasti ajatukseen, ettei olisikaan ainoa miespuolinen henkilö paikalla. Mietin, pitäisikö minun antaa tälle jokin kuvainnoillinen alfauros-passi, kokiko tämä asemansa jotenkin erityisen uhatuksi. Tai ehkä tilanne vain erosi vuoden aikana kehittyneistä haaveista – Josh ja kaikki oleelliset Taivasopiston tytöt, uima-altaalla.
”Siinä taitavat olla kaikki”, Thea tuumasi.
Lähdimme kävelemään talon vieritse ja sen taakse. Sivustalla kasvoi komeita vaaleanpunaisia juhannusruusuja, ohi kulkiessa tuoksu oli huumaava.
Jo ennen altaan näkemistä puskien takaa kuulin epämääräistä loiskintaa ja Linnin äänen.
Allas ei ollut kovin iso, mutta se oli mukavasti rajattu pensain, turkoosi kaakeli kiersi sen reunaa. Toisessa päässä oli hyppylauta. Reunalle oli viritetty kaksi pöytää aurinkovarjoineen ja tuoleineen, varjoissa oli turkoosit raidat sävy sävyyn itse altaan kanssa.
Hyppylauta aiheutti päässäni jonkin verran huolta. Näin jo mielessäni, miten Josh haastaisi Tuurin ja Reedin kanssaan hyppykilpailuun. Kunhan ei satuttaisi itseään.
Linn oli joko ostanut tai löytänyt uimarenkaan ja kellui jo altaassa ympyrää. Kukkakuvioiset bikinit olivat nekin todennäköisesti uudet. Siirryin sivummalle ja mietin, milloin uskaltaisin vaihtaa omiin bikineihini. Oma uima-asuni oli tylsän musta, vailla juuri mitään koristeita.
Josh oli laskenut ison rantakassini tuolien luokse. Istuin alas ja yritin olla rennosti. Se oli vaikeaa.
Talon suunnasta paikalle kiersi Alissa, mukanaan kaksi kannullista jotain oranssihtavaa juomaa.
”Hei! Tein meille sangriaa.”
”Hei. Kiva kun pääsit.”
”Joo, päätin tulla, vaikka en sillä lailla tunnekaan ketään”, tämä sanoi hiljempaa ja laski kannut pöydälle.
”Mun kaverit on ihan okei. Vähän outoja ehkä, mutta lopulta asiallisia tyyppejä.”
”Pilotit ovat yleensä aika erikoisia, hyvällä tavalla”, Alissa vastasi.
Jotain hohtavaa ja vaaleaa ilmestyi näkökenttääni, siristelin silmiä aurinkoon. Kas, Josh ilman paitaa. Olimme molemmat kalmanvalkoisia tyypilliseen nörttityyliin. Sisällä kököttäminen ja Taivasopiston läksymäärän tekeminen tuotti sellaista. Alissa vilkaisi Joshia.
”Katsos vaan. Tällä kertaa en kaada sinulle valmiiksi tai kiikuta juomia käteen, mutta juotava on vapaasti sosialisoitavissa”, Alissa sanoi.
”Aa… hei. Alissa, oliko?” Josh ei häkeltynyt ollenkaan, antoi vain kuittauksen olla.
”Joo.”
”Mukava tavata näin vapaalla. Emmerie, oliko sulla se aurinkovoide? Voisit itse asiassa auttaa mua.”
”Ai sen levittämisessä sun selkään?” Kulmakarvani kohosivat varsin korkealle.
”Mitä muutakaan? En yllä sinne itse.”
Myönnyin vastahakoisesti, Alissa virnuili minun penkoessani rantatarvikelaukkua. Vasta nyt huomasin kiinnittää huomion Joshin alaosaan. Trooppisilla pastellisilla palmuilla kuvioidut uimashortsit. Ne olivat mitä ilmeisimmin tarkoituksella mauttomat, aivan kuten ne aurinkolasitkin.
Yritin tehdä aurinkorasvan levittämisen mahdollisimman kliinisesti ja funktionaalisesti. Meillä oli kuitenkin seuraa. Josh tietysti otti tilanteesta ilon irti kääntelemällä ja vääntelemällä puolialastonta kiiltelevää vartaloaan auringossa.
Jos paikalla ei olisi ollut muita, olisin voinut levittää vaalean aurinkorasvan eri tavalla. Tehdä käsillä erilaisia kiehkuroita, painaa eri kohdista. Nyt hiljaisesti huomioin sen, että Josh oli tyypilliseen tapaan sileä. En ollut koskaan kysellyt siitä, tällä oli kai ollut tapana poistaa karvansa jo ennen kuin aloitimme seurustelemaan. Arvostin sitä erityisesti kainaloiden suhteen.
Alissaan performanssi ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Rasvattu Josh pomppasi pystyyn ja kaatoi itselleen lasillisen juomaa, samalla kun itse mietin edelleen mekkoni poistamista.
Kävelin sivummalle etsien sopivaa paikkaa vaihtaa vaatteet. Ongelma oli, että valkoisen mekon alle ei viitsinyt suoraan pukea mustia bikineitä, yhdistelmä olisi ollut kummallinen ja vähän härskikin.
Kiersin sisälle taloon ja onnistuin löytämään monen monituisten ovien joukosta vessan. Ovet olivat nekin vanhanaikaiset, varmaan oikeasti vanhat. Laskin käteni pinnalle ja tunnustelin sileää puuta. Sisällä vessassa tuoksui aavistuksen verran puhdistusaineelta. Varmistin, että ovi oli varmasti lukossa ja suoritin operaationi.
Viime töikseni kääräisin päälleni vielä huivin. Koko porukan eteen ilmestyminen bikineissä oli kerta kaikkiaan liikaa.
Hiippailin käytävää pitkin kuin mikäkin rosvo, lautalattia narisi. En päässyt ulos asti, kun melkein törmäsin Tuuriin. Tämän paljas ylävartalo oli vähemmän vaaleana hohtava kuin Joshin. Myös karvaisempi, panin merkille. Alfaurostaistolla oli selkeä voittaja, ainakin jos painotti stereotyyppistä miesestetiikkaa. Oma makuni kohdistui edelleen Joshin sileään versioon.
”Moi. Sori kun aina käytetään sua hyödyksi tietopalveluna”, sanoin.
”Ei se mitään. Ihan hauska tuntea itsensä tärkeäksi.”
”Oletteko keksineet artefaktista mitään?” En viitsinyt kierrellä, nyt kun Tuur oli paikalla rennon hymynsä kanssa.
”Ei tällä erää. Siitä pätkästä, minkä viimeksi meille näytit, on useita teorioita. Sebastian esittää omansa jossain kokouksessa. Oma teoriani on, että siinä on kyse jonkinlaisesta sodasta keinotekoisen rodun kanssa. Siis se loppu.”
”Ai se, missä ne oliot taistelivat kaltaisiaan vastaan?”
”Joo, juuri se.”
Tuurin kommentti sai minut miettimään. Keinotekoinen rotu, siinä oli itse asiassa järkeä. Ehkä klooneja? Ihmisten kloonaus muuten vain oli kielletty niin kauan sitten, että jutun pahaenteisyys oli tavallaan kaikonnut. Aina välillä löytyi joku klooni, tietämättään jonkin rikollissuvun perijäksi tai muuhun moraalittomaan hommaan kasvatettu. Yleensä nämä olivat ihan tavallisia ihmisiä, eivätkä edes alkuperäisen luonteisia. Olihan identtisiä kaksosiakin ollut iät ajat, kloonit eivät poikenneet siitä mitenkään. Kielto oli pikemmin voimassa, jotta vältyttiin kiusallisilta moraalisilta ongelmilta, juurikin niiden kohdalla, jotka tahtoivat kasvattaa itselleen täydellisen itsensä kaltaisen lapsen tai vastaavan.
Jos siinä viestissä minkä sain ulos, ei tarkoitettu klooneja, vaan jotain muuta? Robotteja? Tuskin.
Tuur osoitti ovea kuin osoittaakseen, että voisimme palata muiden joukkoon.
”Eikö se Thean kutsu ollut avec?” kysäisin vaihtaakseni aihetta. Tuurin ilme muuttui noin sadasosasekunnissa, hymy katosi.
”Olen taas sinkku”, Tuur totesi. ”Ero oli aika ruma. Sanotaan vaikka niin.”
”Ai, anteeksi. En tarkoittanut udella sillä lailla.”
”Ei se mitään. Tiedän, että et. En vain halua miettiä sitä tai ylipäätään mitään parisuhdeasioita nyt. Ehkä seuraavaksi voisin olla tytön kanssa. Pojat ovat joskus aivan kamalia.”
”Sanopa muuta.”
”Osaako Josh käyttäytyä?”
”Ihan hyvin”, sanoin. ”Mutta tytökin osaavat olla ihan mahdottomia.”
”Pitänee paikkansa, se oli tyhmästi sanottu minulta. Ehkä seuraava seurustelukumppani on joku, jota en saa kiinni toisen kanssa, kun tulen päivää aiemmin kotiin kun oli tarkoitus.”
Irvistin tahtomattani, Tuur välkytti suuntaani surumielisen ja vähän lannistuneen hymyntapaisen.