Pakokapselin ikkunasta näkyi rajaton, lähes ääretön avaruus. Ainakaan se ei tuominnut minua, vaan oli aina yhtä musta. Tummuus saattoi olla pelottavaakin, mutta minulle se kertoi, että olin jo vähän lähempänä. En ole enää jumissa tuolla alhaalla kulkemassa koulun käytäviä, kuten tavalliset ihmiset.
Olin jo vähän lähempänä Melissaa. Minulle oli oikeastaan henkilökohtaisesti täysin yhdentekevää, miten tämä tehtävä sujui. Toki olisi raskasta selittää epäonnistuminen ja kiemurrella esimiesten edessä. Kestäisin sen kuitenkin, sillä minulla ei kerta kaikkiaan ollut vaihtoehtoja.
Ehkäpä artefaktin oli paras olla Taivasopistolla. Säätiöstä ei koskaan tiennyt. Sitä leimasivat suurudenhulluus, petetyt lupaukset ja monimutkaiset poliittiset lehmänkaupat. Ei se ole organisaatio, joka osaisi viedä tiedettä vastuullisesti eteenpäin – varmasti Melissakin ymmärtäisi.
Toivottavasti myös uudet ystäväni ymmärtäisivät. Edes ajan kuluessa, jos eivät heti.
Mitenköhän saisin Emmerielle, Linnille ja Joshille viestin, että pitäisivät hyvää huolta Tähtilaivasto -kokoelmastani?