”Kukahan sinä nyt sitten olet?” Josh kysyi ääni tasaisena siinä aistikuvajaisessa, joka oli aivoissani rinnakkain fyysisemmän maailman kanssa.

Näkymät limittyivät silmissäni niin, että ohjaamo ja sen synkronointikuvajainen olivat kuin kaksi lasilevyä, joille piirtyvä maisema osui välillä täysin kohdakkain, välillä hämärtyi. Siitä oli vaikea saada otetta, mutta ainakin olin jokaisessa maailmassa yhtä aikaa ja yhdessä Joshin kanssa – toisin kuin aikoinaan Kuussa, kun Josh oli tehnyt saman synkronointitemppunsa Ye-Seolle ja minä olin jäänyt yksin reaalimaailmaan.

Pistäväkatseinen vieraamme räpytteli silmiään muutaman kerran ja täräytti rätisevän keltaisen säteen suoraan kohti Theaa ja Tuuria. Onnistuin juuri ja juuri estämään sen osumisen, siirtämällä verkkoani juuri sopivaan kohtaan, kaarien katketessa rätisten mustaan venyvään pintaan. Uusin luomukseni näytti hieman kuin seittien varaan pingotetulta purkkapallolta, ja olin kieltämättä varsin tyytyväinen itseeni.

Koalition järjestelmien syvyyksistä kaivettu vieraamme ei sen sijaan vaikuttanut kovinkaan iloiselta nykytilanteesta. Poika rypisti otsaansa ja katsoi Joshiin, joka häilyi nyt fyysisen itsensä kanssa suunnilleen päällekkäin. Katse kohdistui kohti ja sitten taas ohi, kuin hapuillen jotain. Ei kuitenkaan meidän kavereitamme kohti, vaan… aivan.

Se tuntui hakeutuvan sinne, missä Josh-klooneja oli seissyt vielä hetki sitten.

”Ne ovat poissa”, sanoin ääneen kaikilla tasoilla. Äänessäni kuului erikoinen kaiku ja kallossa kolisi, kun ääniaallot heijastuivat minulle takaisin jokaista mahdollista väylää pitkin.

Oma ääneni kuulosti nyt hieman samalta, kuin miltä artefakti oli kuulostanut puhuessaan.

Huokaisin. Olin jo arvannut, että se kaikki oli ollut vain heijasteita minusta itsestäni. Toisaalta artefakti oli näyttänyt minulle enteen tulevasta ja lupaamansa tien, joten ei sen kanssa juttelu ihan turhaa ollut aikoinaan.

Minussa oli nyt suunnilleen yhtä paljon artefaktia kuin ihmistäkin.

”Protokollani on erehtynyt”, jääsilmäinen poika sanoi. ”Tilannekuva ei vastaa todellisuutta.”

Blondi katsoi meitä uteliaammin kuin vain muutama sekunti sitten, vilkuillen ympärilleen. Käsissä rätisi yhä keltaista. Meillä oli ehkä hetki aikaa.

”Kaikki muut, ulos!” huudahdin.

Pieneksi yllätyksekseni Thea nosti kätensä välittömästi ja teki Koalition käsimerkin, joka tarkoitti poistumista. Yksi kerrallaan ohjaamossa ollut väki poistui rauhallisesti ulos, juoksematta tai hätiköimättä, siirtäen minun seittejäni sivuun mennessään.

Ohjaamon oven suhahdukset tuntuivat rauhoittavilta. Nyt saisimme hoitaa tämän kunnolla, ilman huolta muiden turvallisuudesta.

Vierastamme miehistön kaikkien Koalition oppien mukainen poistuminen ei tuntunut liikuttavan pätkän vertaa. Tällä oli selvästi jotain muuta tähtäimessään.

”Hetkinen”, Josh sanoi. ”Sinä olet joku osa Koalition järjestelmää, eikö? Viitsisitkö selittää, miksi ihmeessä yrität tappaa meidät? Tietääkseni olemme yhä Koalition palkkalistoilla.”

”Tämän aluksen on ottanut haltuunsa tekoäly”, poika sanoi tasaisella äänellä, joka kuulosti minun korvaani yhä hyvinkin inhimilliseltä. Mietin, kuulostiko ääni samalta Joshille. Minun aistikokemukseni olivat epäluotettavia. Mahdollisesti olin kokonaisuudessaan epäluotettava.

”Potaskaa”, poikaystäväni sanoi aivan yhtä neutraalilla äänellä.

Kun kerran keltaisten kaarien summittainen heittely oli tauonnut hetkeksi, päätin yrittää kysellä itsekin lisää. Minulla oli omat aavistukseni. Olin tuntenut oven ja seinän, viimeisen takaportin kaiken muun alla.

Koska miehistö sai poistua rauhassa, se tarkoitti sitä, että blondi poika ei välittänyt käydä ihmisten kimppuun.

Ainakaan tarkoituksella.

”Onko kaikkiin Koalition aluksiin sisäänrakennettu jonkinlainen ydintoiminto tai kytkin, jossa on itsetuhotoiminto siltä varalta, että tekoäly yrittää kaapata aluksen?”

Minä en kuulostanut aivan yhtä neutraalilta kuin Josh ja vieraamme, mutta en antanut sen häiritä itseäni.

”Kyllä.”

”Mikä sinä sitten olet? Se aluksen järjestelmien ydin? Tekoäly myös? Jotain muuta?”

Poika edessäni näytti varsin inhimilliseltä, jopa seesteiseltä.

”Ydin. Vahvistettu. Olen varajärjestelmä. Minä ja kaikki veljeni olemme karkea perustoiminnoilla varustettu kopio kunnianarvoisasta alkuperäisestä. Hän jätti meidät avuksi ihmisille, mikäli ihmisten sivilisaatio etenisi samaa reittiä kuin kaikki kosmoksen edelliset sivilisaatiot ovat edenneet.”

Josh mulkoili poikaa ja antoi synkronointinsa pyöriä tämän ympärillä. Minun näkökulmastani katsoen synkronointi-Josh käveli pojan kuvajaisen ympäri, pysähtyen viimein suoraan tämän naaman eteen.

”Pitäisiköhän sinun ylipäätään kertoa tästä meille tästä näin avoimesti? Jos kerran me olemme niitä pahoja tekoälyjä? Kamalia kaappareita?”

”Josh hei, älä viitsi yllyttää sitä”, mutisin puoliääneen.

”Tilanne on epävarma. Synkronointikuvio ihmisen. Mukana jäännefunktio.”

”Tarkoittaako se minun kloonejani?” Josh kysyi jättäen vieraamme hetkeksi rauhaan ja kääntyen kohti minua.

”Me tuhosimme ne jo. Tai sinä tuhosit. Ja herra Jake kyllä käytti niitä kloonejasi oikein onnistuneesti omien alustensa ohjaamiseen. Tai niin ainakin luulen. Ei tullut kysyttyä kesken taistelun, oliko sielläkin uhkaavia valokaaria paiskovia ylimaallisen nättejä blondeja poikia.”

Mainittu blondi poika hymyili varovaisesti Joshin suuntaan työntäen kasvonsa kiusallisen lähelle poikaystävääni.

”Synkronointisi on epätyypillinen, mutta hajonta ja taajuusvaihtelu ihmisen.”

”Kiitti, tarvitsinkin jonkun koodinpätkän varmistamaan ihmisyyteni”, Josh sanoi.

”Se ei taida tajuta sarkasmia ihan täysin”, vastasin.

Vieraamme kohotti kätensä ja yritti tunnustella luomaani seittiä, mutta sen käsi jäi kiinni verkon säikeisiin kuin ne olisivat olleet tahmaiset.

Olin kyllä tehnyt niistä sileitä, en tarttuvia. Linn oli pystynyt sivelemään niitä aiemmin ilman mitään ongelmaa.

Kuristin otsaani ja odotin omaa tuomiotani.

”Synkronointikuvio on epätyypillinen, hajontakuvio säännöllinen, amplitudi poikkeuksellinen. Ei-tunnistettu.”

”Voi helvetti”, manasin samalla kun valokaari paiskautui suoraan kohti minua.

BONGGG.

Suojasin itseäni vaistomaisesti sekä kädellä että valtavalla mustalla kilvellä, joka peitti lähes koko ohjaamon. Se välkkyi ilmassa kuin tummennettu peili, kadoten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Keltainen rätinä upposi siihen sähisten.

Blondi poika kohdisti nyt koko huomionsa minuun.

Kaikkien onneksi olimme eristäneet ohjaamon järjestelmät niin, että poika ei voisi aiheuttaa vahinkoa muulle alukselle tai sen miehistölle. Ohjaamo oli oma mikrokosmoksensa ja meidän oma pieni viipaleemme maailmankaikkeutta.

Ystävieni ja muun miehistön sijaan minä olin suoralla tulilinjalla. Minä ja uusi minuuteni, joka ei ollut aivan pelkästään ihmisen. Tekoäly. Minä.

Antaisinko jonkin toisen ei-ihmisen tuosta vain määritellä, kuka tai mikä olin? Millä oikeudella koodipoika määritteli sen? Eiköhän minulla itselläni ollut tähän asiaan edes jotain sananvaltaa.

Tunteeni olivat yhä monimutkainen sotku, josta en vieläkään saanut itsekään tolkkua edes hyvinä päivinä, suustani tuli vääriä sanoja ja tämän koko jutun jälkeen halusin ison pannullisen teetä ja päivätorkut, tarvitsin niitä tai en. Jos se ei ollut inhimillistä, en ollut ollut kunnolla ihminen koskaan.

”Olet tosiaan erehtynyt”, sanoin.

”Meidän pitää eristää se, tai saada se pois täältä, johonkin talteen”, Josh sanoi.

”Haluatko tunkea sen johonkin purkkiin?”

”En ajatellut niin pitkälle, miten olisi jotain toimintaa? Esimerkiksi nyt?”

”Ihan kohta”, huikkasin takaisin ja työnnyin verkkoni ja mustien säikeiden lävitse kohti Koalition järjestelmien syvyyksistä löytynyttä säihkyvähiuksista vihollista.

Josh seisoi niin lähellä, että sain napattua tästä kunnolla kiinni. Verkkoni oli jo löystynyt, seittiä riippui siellä täällä Joshin käsivarresta, muutama nauha kiertyi tämän jalkojen ympärille.

Yksi kullankeltainen kaari sinkoutui taas päin meitä kilpistyen mustiin verkkoihini, ja poika hymyili meille oikein sydämellisesti.

”Epätyypillinen” se toisti uudelleen.

”Joo, tiedän! Olen silti ihminen, sinä pölvästi, kuvajainen, ohjelmanpätkä, tyyppi joka ei ymmärrä järkipuhetta!”

Läimäisin poikaa suoraan naamaan yhdellä lonkerollani. Se jätti kauniisiin kasvoihin limaisia ja mustia tahroja.

Poika ei edes irvistänyt, katseli vain. Ilmassa rätisi. Mietin, taistelisimmeko pitkään. En uskonut häviäväni, mutta en tiennyt, miten olisin voittanutkaan.

Vierastamme ei voinut… no, tappaa, kuten olin tehnyt Säätiön ex-puheenjohtajalle aiemmin.

”Hei”, Josh sanoi. ”Joo, aivan.”

Venytin eteemme lisää verkkomaisia nauhoja ja sohin niillä sinne tänne kohti blondia poikaa, jonka täydellinen hammashymy olisi ansainnut tälle paikan useammassa poikabändissä ja viihdeohjelmassa. Jos koko ilme siis olisi ollut todellinen. Tai ihmisen hymy ylipäätään.

”Mitä?”

”Se ei ole ihminen! Se on koodia. Se on linjoja, värejä ja sähkömagneettista säteilyä, ykkösiä ja nollia”, Josh sanoi, etsi käteni ja puristi lujaa.

”Joo? Mitä sitten?”

Josh astui vierelleni ja virnisti samalla. Synkronointikuvajainen tuntui niin vahvana, että näin virneen vaaleanpunaisena riemuna mielessäni.

”Universumi on antanut meille sellaisen kyvyn, jolla me voitamme koneen, joka ainut kerta. Sillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Tuo tuossa ei uhkaa ihmisiä, mutta ihmiset uhkaavat kyllä sitä. Jos vain ovat viitsineet vähän harjoitella teini-iässä.”

”Ai… mitä?”

Huidoin ympäriinsä seitillä. Keltaista rätisi ympärilläni niin, että oli vaikea tähdätä. Ehkä minun ei pitäisi antaa itseni havaita tiettyjä aallonpituuksia laisinkaan, sellainen hienosäätö olisi voinut tehdä taistelemisesta helpompaa. Jossain aivoni perukoilla kuului yhä sama mantra epätyypillisyydestä, mutta halusin sulkea sen pois ja kuunnella mieluummin vaikka avaruuden tyhjyyttä.

”Emmerie!”

Poikaystäväni kuulosti turhautuneelta. Minulla oli nyt mielessäni voittaminen eikä mikään älyllis-filosofinen keskustelu.

Pläts, läts, vielä kerran. Tähtääminen oli yliarvostettua.

Yritin silti keskittyä Joshiin, vaikka sitten kohteliaisuudesta.

”Ai synkronointi?”

”Niin”, Josh sanoi ja levitti kätensä rennosti sivuille, kurkistaen taakseen, kasvoilla leveääkin leveämpi virnistys.

Tajusin viimein myös käsitellä lausutut sanat aivoissani pelkän havaitsemisen ja kuulemisen lisäksi.

”Ahaa. Toisen tekoälyn se voisi listiä, mutta minä en olekaan sellainen.”

”Menihän se perille. Me voitamme aina”, Josh tuumasi.

”Sori, että kesti”, mutisin.

”Viitsitkö lainata minulle vähän voimaa?” Josh käytännössä hohti kaikilla mahdollisilla tavoilla.

”Öö, joo? Miten?”

Olin yhä hämmentynyt enkä kokonaan perillä tämänhetkisestä suunnitelmasta, mutta Josh kuulosti niin vakuuttavalta ja tyytyväiseltä, että päätin yksinkertaisesti vain luottaa ja antaa mennä.

”Ajattele sitä, vyörytä se kaikki minulle. Tiedän, mitä teen.”

Tein työtä käskettyä. Loin mielessäni ajatuksen jostain suuresta, universumin kokoisesta. Vähän kuin artefakti mutta ei kuitenkaan. Fyysinen kooste siitä jatkuvasta huminasta, jonka kuulin nyt aina korvissani. Tiivistymä kaikesta siitä energiasta, joka oli varastoitunut universumin poimuihin, juuri ja juuri havaittavana, mutta aina olemassa olevana.

Ajattelin myös sitä, millaista oli olla ihminen. Tuntea lämpö iholla, syödä jäätelöä, kuunnella hupsua idolimusiikkia, vetää sukat väärinpäin jalkaan, pelätä seuraavan aamun tenttiä. Edessämme oleva algoritmi ei tietäisi sellaisesta koskaan mitään.

Josh otti kaiken sekavan universumin alkuhämäristä kerätyn kohinani vastaan ja keskitti synkronointinsa kohti blondia poikaa.

Kaikkialla humisi, kun Joshin pinkki voima etsiytyi kohteeseensa yhtenä tarkkana ja selkeänä muotona. Se osui Koalition syvimpiä järjestelmiä vartioineeseen blondiin kuin suuri, pinkki lasinsirpale. Ilmassa särähti ja kirskui niin, että minun oli pakko peittää korvani hetkeksi mustilla savuisilla kuulosuojaimilla.

Poika nosti kätensä eteensä, mutta se ei auttanut mitään. Siru työntyi vinossa kulmassa epätodelliseen vartaloon, leikaten kuvajaisen kahtia ja rikkoen pojan muodon joksikin, joka ei ollut ihminen lainkaan.

Blondi vieraamme kiljui sydäntäsärkevän lujaa, kunnes ketään ei enää ollut.

En usko, että kukaan muu aluksella kuin minä tai Josh kuuli sen.

Ääni oli sellainen, jota ei voisi niin vain unohtaa. Se jäi kaikumaan aivoihin, halusi tai ei.

Minua hävetti, ällötti ja inhotti, vaikka tuhoamamme äly ei ollut inhimillinen. Tai ihminen.

Yhä ohjaamossa risteilevään johto- ja elektroniikkakokoelmaan oli ilmestynyt sinne tänne palojälkiä. Komponentit sihisivät, kun niiden sisältä tursui mustaa tahmaa. Ilmassa tuoksui palaneelta ja joltain epämääräisen mutaiselta, mutta pojan kuvajaista ei enää näkynyt missään, vaikka kuinka etsin sitä katseellani. Hyvä.

Josh pyyhkäisi kädellään tyhjää ilmaa kuin kokeillaakseen.

”Minähän sanoin. Tekoäly ei voi koskaan voittaa. Ei niin kauan kuin meillä on synkronointi. Harmi, että algoritmi erehtyi, mutta se ei kai vain tajunnut sinua.”

”Ei minua tajua kukaan, tuttu juttu. No, ehkä sinä. Miksi ne artefaktin rakentajat sitten tuhoutuivat?”

Jos me voittaisimme aina, miksi jotkut toiset olivat kauan sitten hävinneet?

”En minä tiedä”, Josh sanoi. ”Ehkä ne tajusivatkin synkronointijutun, mutta sodilla on tapana päättyä huonosti kaikille. Tuhosivat itse itsensä ja oman planeettansa siinä samalla? Kahakoivat keskenään siitä, kuka saisi hallita maailmaa tekoälyjen suosiollisella avustuksella, kun ne on opetettu tottelevaisiksi? Tai ehkä ne eivät vaan osanneet synkronoida tarpeeksi hyvin, vaikka osaavatkin rakentaa koneita, joihin meidän tiede ei vielä riitä.”

”Kysyisin niiltä muuten, mutta en taida enää voida”, sanoin vähän surullisena. Artefakteille ei voinut jutella, koska ne olivat minussa, jokaisessa raajassani, joka solussani. Niin syvällä, että jokin muinainen Koalition turvarakenne ei enää laskenut minua ihmiseksi. Oli oikein hyvä kysymys, laskiko Koalitiokaan.

Vilkaisin Joshiin ja kärventyneeseen ohjaamoon.

”Täällä on kaikki kunnossa, huikkaan saman Thealle… mutta ennen kuin tehdään mitään muuta, haluan selvittää, mikä oikeastaan edes olen.”

”Minun tyttöystäväni”, Josh sanoi ja kohautti harteitaan.

”Ja kosminen, epäinhimillinen kauhu.”

”Sama asia. Hei, ensi kerralla – voitko kanavoida sen voiman sirpaleen sijasta pinkkeinä siipinä?”

Meidän maitovalaamme laboratoriotila oli saatu siistittyä varsin hyvin. Seinissä oli siellä täällä mustumajälkiä – kosmeettisiin pintapuhdistuksiin ei vielä kukaan ollut pystynyt keskittymään. Varmasti tulevina päivinä joku ehtisi kuurata seinistä loputkin jäljet, mutta nyt oli tärkeintä, että tila oli käyttökunnossa.

Osa herkistä mittalaitteista oli vaurioitunut peruuttamattomasti. Meillä ei ollut mahdollisuutta eikä tiloja valmistaa komponentteja, joilla ne olisi saanut korjattua. Synkronoinnilla vikakohta löytyi kyllä heti, mutta kykyä ei pystynyt käyttämään minkään esineen fyysiseen korjaamiseen. Synkronoimalla ei voinut korjata pysyvästi sitä, mikä oli jo rikki.

Siinä oli minullekin varsin vertauskuvallinen opetus tähän koko seikkailuun.

Artefaktiin ja minuun eivät sellaiset normaalit luonnon ja fysiikan säännöt onneksi päteneet. Olin saanut korjattua jotain sellaista, mitä kaiken järjen mukaan ei pystynyt niin vain ajatuksen voimalla korjaamaan. Sillä taisi olla hintansa. Epätyypillinen ja niin edes päin.

Kuulisin tuomioni varsin pian.

Sebastian toimitti aluksellamme jonkinlaisen yleistiedehenkilön virkaa. Tämä oli kyllä protestoinut, että tietyn kapean fysiikan alan osaaminen ei pätevöittänyt kaikkeen mahdolliseen luonnontieteeseen ja muuhun mahdottomaan, mitä olin saanut artefaktillani aikaan. Silti Sebastianin järkeily oli kuitenkin parasta, mitä meillä tai tällä aluksella oli minulle tarjota.

Olin tehnyt sellainen myönnytyksen Koalition suuntaan, että tilassa oli myös yksi aluksen neljästä lääkintähenkilöstä, tukevan ja vakaan oloinen keski-ikäinen nainen, joka oli esitellyt itsensä Rosieksi. Aksentista päätellen Rosie oli britti kuten Melissakin.

Joku muu olisi varmaan osannut päätellä nuotista asuinkaupunginkin, minä en. Minulla oli kielikorvaa varsin vähän ja tiesin puhuvani nykyenglantia ihan kohtuullisesti, mutta tunnistettavalla aksentilla.

Rosie koputteli ja tunnusteli jalkaani samalla kun istuin tutkimuspöydällä huoneen reunalla. Tuntui kummalliselta olla ilman pilottipukuani, ihan tavallisessa t-paidassa ja hameessa. Asu ei oikein kuulunut avaruusalukselle.

”Se tuntuu jalalta ja näyttää jalalta skannerissa. Ruumiinlämpö on sama. Ihotuntuma on normaali. Voin löytää verisuonetkin”, Rosie sanoi ja naputteli sormellaan kohtaa, jossa minä en nähnyt mitään muuta kuin mattamustaa.

”Otetaanko pari röntgenkuvaa, jotta näemme luutkin?” Sebastian tarjosi auttavaisen oloisena.

”En usko, että se on tarpeen. Eiköhän siellä luutkin ole”, Rosie tuumasi ja katsoi minua kulmiaan nostaen.

”Siis, sinäkö leikkasit jalan irti tästä?”, Rosie kysyi, taputellen jalkaani kokeilevasti nyt vähän ylempää.

”Joo”, sanoin. ”Artefaktilla. Se osaa muuttaa todellisuutta. Se tekee mitä pyydän. Nyt se esittää jalkaani.”

”Selvä”, Rosie sanoi ja vaikutti siltä, ettei uskonut puheestani sanaakaan.

”Siis, sekö on ihan tavallinen biologinen jalka?” kysyin.

”Siltä se kovasti minulle vaikuttaa. Olen minä useamman luunmurtuman korjannut ja milloin mitäkin Koalition laskuun, mutta vielä ei ole tullut ketään, joka väittää omistavansa jonkinlaisen haamusavujalan. Väri on ainoa viite siitä, että jalassasi on jotain kummallista.”

”Mutta kun…”

Rosie vaikutti yhä siltä, että tätä ei niin vain vakuutettu.

”Minä käyn nyt teellä kanttiinissa, pohtikaa te sillä aikaa sitä kosmista puolta. Ihan jalka se on.”

”Ei tämä ole mikään traumaperäinen stressireaktio. En minä valehtele.”

”Ei kukaan niin sanonut”, Rosie ilmoitti ja poistui ovesta edelleen vakava ilme kasvoillaan.

Sebastian katsoi minuun vaikuttaen siltä, että tämä pohti ankarasti jotain.

Säpsähdin, kun hiljaisuuden rikkoi kovaääninen puheensorina.

”Sori”, Josh sanoi ja teki sormillaan eleen, jolla äänenvoimakkuuden sai pienemmälle.

Äkkinäinen äänisaaste johtui Joshin huoneen toiselle seinälle heijastamista uutisista. Sekä avaruustaistelu että Marsin anomalia olivat ylittäneet uutiskynnyksen sillä aikaa, kun me olimme piilotelleet näkymättömissä. Uutisiin päätyminen oli tietysti ollut vain ajan kysymys. Koalitio ei pystynyt enää sensuroimaan aivan kaikkea, mutta tällä kertaa sitä ei ollut ilmeisesti yritettykään.

Kaiketi asenteet amiraalien neuvostossakin olivat Säätiö-episodin jälkeen hieman muuttuneet.

Joshin heijastaman holoruudun yli rullasi isoja kolmiulotteisia otsikoita ja nostoja:

KOALITIO PELASTAA MAAILMAN – JÄLLEEN

MELETEN PORMESTARI: ”MINULLA ON TÄYSI LUOTTO KOALITIOON”

LASERPURJEELLA NEPTUNUKSEEN JO ENSI KESÄNÄ?

MARSIN MUINAINEN MAHTI, KATSO UUSIMMAT HOLOT

AVARUUSALAN KOULUT JULISTAUTUVAT VALTIOISTA ERILLISIKSI VAPAATALOUSALUEIKSI

”Missä minun kuvani on? Miksi en ole suurimmissa otsikoissa?” Josh ihmetteli yrittäen saada ääneensä jonkinlaista murheellisuutta.

”Ehkä ihan hyvä”, sanoin. ”Tuo voi vielä kääntyä Koalitiota vastaan. Odota nyt ensin, että selviää, olemmeko me Marsin sankareita vai emme.”

”Mutta sieltä ei ainakaan saa korkean resoluution videokuvaa, missä näytän erinomaisen komealta. Siellä on se anomalia, joka sotkee kaiken. Myös uusimman yritykseni päätyä kuuluisaksi.”

Josh ei kehdannut laittaa ääntä päälle uudestaan, mutta uutisvirran viesti kävi selväksi muutenkin. Meiltä odotettiin suuria, eikä Koalitio ollut edes yrittänyt estää salaisen tiedon valumista julkisuuteen – päin vastoin, meidän oli tarkoitus esiintyä sankareina. Suuri Koalitio hoitaa ja pelastaa.

”Minulla on kutina, että mikäli epäonnistumme, Koalitio aikoo selittää, että olimme vain jokin urhoollinen tiedustelujoukkio, joka uhrasi itsensä ihmiskunnan hyväksi”, Sebastian sanoi hieroen partaansa.

”Ikävä kyllä taidat olla oikeassa”, Josh sanoi tuijottaen holovideota, jossa haastateltiin jotakuta minulle tuntemattomampaa amiraalia. Tällä oli kalju päälaki ja erinomaisen tyylikkäät viikset.

Vedin sukan takaisin mustaan jalkaani ja toivoin, että pääsisin vaihtamaan pilottipukuuni mahdollisimman pian – Sebastianin edessä en aikonut sitä tehdä. Huoneessa ei ollut mitään varsinaista sermiä tai pukukoppia, koska sitä ei ollut tarkoitettu lääkärin vastaanottotilaksi.

Peittelin hiusteni nykyistä olomuotoa sillä, että normaalisti hiusten piti olla Koalition aluksilla aina kiinni. Niinpä aavistuksen tummunut ja kirkkaassa valossa violetilta näyttävä hiuspehkoni näytti leteillä pään ympäri kierrettynä suunnilleen normaalilta. Se valutti tai pikemminkin näytti valuvan mustaa artefaktiainetta vain, jos se oli kokonaan vapaana.

Minulle riitti se, että hiukset kiinni kukaan ei epäillyt mitään muuta kuin sitä, että olin kyllästynyt luonnolliseen hiusväriini. Ohjaamon tapahtumat olivat toivottavasti jääneet vain siellä paikalla olleiden henkilöiden tietoon.

”Jos jalkaan tulee jotain vikaa, voikohan sen korjata tavallisin lääketieteen menetelmin?”

Pystyisin todennäköisesti korjaamaan itseäni artefaktilla lisääkin, mutta en halunnut.

Epätyypillinenkin saattoi haluta pitää kiinni ihmisyydestään.

Nyt meillä oli tietysti kolmaskin artefakti, mutta en aikonut kajota siihen. Eiköhän kaksi muinaista muinaisjäännettä riittänyt yhdelle tyypille enemmän kuin riittämiin.

”Kyllä kai, jos et erikseen käske jalkasi olevan mitään muuta kuin jalka.”

”Mitä te uskotte Marsin anomalian olevan? Onko Koalition suunnasta kuulunut mitään hyödyllistä tietoa?” Sebastian kysyi heittäen minulle vastapallon.

”Se anomalia on jotain, mitä tekoälyt rakentavat. Ne siis, jotka jäivät Marsiin ja oletettavasti suhtautuvat ihmiskuntaan vihamielisesti. Jos minä olisin ne, se olisi jotain, joka olisi biologisille olennoille lähtökohtaisesti oikein vihamielistä ja inhottavaa. Tuskin siis mitään kivaa ja hyvää edessäpäin.”

”Kerrotaanko lennonjohdolle, että me tiedetään niiden salaisuus?” Josh kysyi.

”Se ei välttämättä ole järkevää valtatasapainon kannalta”, Sebastian sanoi katsoen uutisvirtaa ja sen loppumattomia otsikoita.

Sekään ei ollut välttämättä viisasta, että kertoisin kunnianarvoisille amiraaleille, kuka tai mikä piilotteli kaikkien Koalition alusten järjestelmien ytimessä. Siellä se oli piilossa, tarkkaillen ja pitäen huolta, että Koalition aluksia ei koskaan lennettäisi tekoälyn voimin. Salaa ja unohdettuna syvyyksiin.

Minulla oli omat epäilykseni, miksi niin oli käynyt, ja saatoin vain toivoa, että löytäisin siihenkin arvoitukseen lisävihjeitä. Se ei kuitenkaan ollut juuri nyt tärkeää, ellen aikonut astua alusten puikkoihin nykyisenä itsenäni – ja sitä oli parasta vältellä. Onneksi artefaktinkäyttäjänä pääsisin kohtuullisen helposti pälkähästä jollain tekosyyllä, jos joku yrittäisi tunkea minut jonkin toisen maitovalaan ohjaamoon.

Mukanamme oleva miekkavalas oli toki kysymysmerkki, koska miekkavalaan pilotteja oli yhä vain kourallinen. Jos joku ehdottaisi minulle miekkavalasvuoroa, pitäisi sanoa, että olin ilman alustakin varsin vakuuttava voima avaruustaistelussa, ellen vakuuttavampi.

Yksi kurja ihmiselämän velvollisuus odotti vielä toteuttamistaan: minun pitäisi soittaa vanhemmille ja kertoa, että olin päällisin puolin kunnossa.

Sama koski Joshin vanhempia. Lauri ja Seira tiesivät paljon paremmin kuin omat vanhempani, miten hilkulla kaikki oli ollut. Ehkä Joshin vanhemmat olivat jo hetken epäilleet, että olimme todella kadonneet avaruudeen tyhjyyteen.

Huokaisin syvään. Miten kertoa vanhemmille, että oli luopunut osasta ihmisyyttään tai että oli matkalla uutisissa mainittuun kosmiseen kurimukseen?

Ehkä ainakaan ensimmäisestä ei tarvitsisi sanoa mitään. Todellinen aikuisuus tarkoitti mitä ilmeisimmin sitä, että jätti kertomatta omille vanhemmilleen vaikka mitä.

Joshin maha kurni äänekkäästi laboratorion hiljaisuudessa.

”Miten ruokatuotanto?” kysyin viattomaan sävyyn.

”Vähän huonoissa kantimissa. Joudutaan säännöstelemään ja syömään levämössöä”, Sebastian sanoi anteeksipyytävään sävyyn.

”Yök”, Josh sanoi ja irvisti näyttävästi.

”Voit ostaa aluksen automaatin tyhjäksi herkuista Nivan perheen avaruusrahoilla”, ilmoitin.

”Harkitsen vakavasti”, Josh sanoi ja irvisti uudelleen samalla, kun holovideolle piirtyi lähikuvaa mustaksi tyhjyydeksi muuttuneesta Marsista. Se sai Joshinkin ilmeen vakavoitumaan.

Joskus ihmiskunnan unelma oli ollut tehdä Marsista meille toinen koti.

Se vaikutti yhä kaukaisemmalta haaveelta.

Toivoa oli toki. Toivoahan oli aina, ja Josh oli keksinyt suurimman mahdollisen toivonpilkahduksen: jos Marsissa todella oli vihamielisiä tekoälyjä, me voittaisimme ne. Meillä oli synkronointi, niillä ei.

Hyppäsin alas tutkimuspöydältä ja tartuin poikaystävääni kädestä.

Emmeköhän me jotain keksisi, seuraavallakin kerralla.

Mehän voitimme aina.

Edellinen lukuSeuraava luku