Pilvi edessämme värisi ja särisi.
Sen aaltoileva liike muuttui. Pienin täsmällisin liikkein parvesta erosi vanoja ja aaltoja sykäyksittäin, kunnes ilma oli kuplani ulkopuolella sakeanaan sen mustaa pölyä. Hetken verran oli mahdoton nähdä oikein mitään, kaikkialla surisi.
Dronet pyörivät ympärilläni hetken, sitten niiden mustuus hellitti. Käytävä hiljeni takaisin seesteisen tavalliseksi, eikä parvesta ollut tietoakaan. Koko pilvi oli imeytynyt ilmanvaihtoon tai muuttunut niin harvaksi, että sitä oli vaikea havaita ihmissilmin.
Kaikki tämä oli hyvin vaikeasti ymmärrettävää. Parvi oli jopa kummallisempi äly kuin se, jonka olin kohdannut artefaktin muodossa.
Leijuin kuplani kanssa kohti Hannan käytävälle retkahtanutta hahmoa, samalla toivoen parasta ja peläten pahinta. Tuskinpa tyttö olisi enää elävien kirjoissa, kaiken tämän jälkeen se oli hyvin epätodennäköistä. Ainakin ruumis olisi ehkä kiinteämpi, jos se edes oli todellinen.
Tiesin välittäväni kuitenkin enemmän siitä, että Josh avaisi silmänsä mahdollisimman pian. Hanna oli vain joku, jonka kanssa polkuni oli kohdannut satunnaisesti, ei kukaan minulle oikeasti tärkeä.
Se oli itsekästä, mutta olin lopulta itsekäs, kuten kaikki meistä olivat. Kaikki laittoivat omat tärkeät ihmisensä muiden edelle. Miksi minun olisi pitänyt yrittää esittää yhtään parempaa? Olin jo yrittänyt pelastaa koko Aurinkokunnan useaan otteeseen. Sen pitäisi riittää, en pystynyt enkä halunnut tuntea empatiaa aivan jokaista uhria kohtaan.
Menisin siinä vain itse rikki. Silloin en ainakaan pystyisi auttamaan yhtään ketään.
Painovoima tuntui palaavan normaaliksi. Mitä Säätiön puheenjohtajan vaimo olikin täältä etsinyt tai yrittänyt, tilanne oli rauennut tällä erää. Täällä ei ollut enää aviomiestä tai Linnin isää. Täällä oli vain kahakan jälkeinen Koalitio, maailma joka yritti kasata itseään rippeistä ja palasista takaisin kokonaiseksi.
Linnin isälle pitäisi laittaa jonkinlainen viesti, sillä tämä oli jälleen vaarassa. Maahan ja Pohjoismaihin pystyi piiloutumaan jonkin aikaa, muttei ikuisesti sinnekään. Osasiko parvi ylittää avaruuden tyhjyyksiä? Happea tai ruokaa se ei todennäköisesti tarvinnut, mutta energiaa kyllä. Dronet olivat koneita siinä missä muutkin, ne eivät toimineet ikuisesti ilman latausta.
Energiatarpeeseen painovoimageneraattori oli loistava lähde, sille syötettiin tukikohdan vaatimasta energiasta melkoinen siivu.
Ymmärsin hieman paremmin, miksi häiriöt olivat syntyneet. Ne eivät olleet tavoite, vaan sivutuote.
Poikaystäväni sylissäni nytkähti ja rypisti kulmiaan. Se sai täyden huomioni.
”Josh, Josh. Josh! Herää. Ole kiltti.”
”Olen hereillä”, Josh mutisi yhä silmät kiinni.
”Minä tiedän, kuka se oli.”
Josh puristi silmiään kiinni vaikuttaen hyvin päänsärkyiseltä. Mietin, voisinko jotenkin himmentää valoja, tehdä kuplasta lähes pimeän. Päätin puhua hiljempaa.
”Joo, ei se ollut Hanna. Ei yksinään. Luulen, että Hannan ruumis on tyhjä. Niillä – sillä – parvella – on Hanna yhä mukana. Sieluna vain. Siellä muiden joukossa, siellä on paljon porukkaa”, Josh sanoi.
”Väittäisin, että sielut ovat epätieteellistä huuhaata, mutta artefakti sanoi toisin, joten kaipa minä uskon.”
”Paras uskoa, koska sillä äijällä on minun sieluni kopio. Tai synkronoinnin. Alan olla taipuvainen uskomaan, että ne ovat enemmän tai vähemmän sama asia.”
”Ja Ye-Seolla on Hanna, ja ties kuinka monta muuta tarpeeksi typerää ja tarpeeksi epätoivoista tyyppiä matkassaan. Ei sitä tiedä, vaikka kapteeni Mottakin olisi siellä”, sanoin.
Josh avasi viimein silmänsä ja tapitti minua suoraan, kasvoillaan kysyvä ilme.
”Ye-Seo? Eikö se ollut sen vaimon nimi?”
”On. Se on se. Olen varma. Se on se parvi, ja sillä on jokin oma agenda. Se oli täällä, koska puheenjohtajakin oli ollut, mutta leidi oli myöhässä. Koko jutussa on kyse siitä, että ne kaksi etsivät toisiaan ja yrittävät jotain, en vaan tiedä yhtään mitä. Ehkä ne välittävät toisistaan silti jotenkin, vaikka Linnin kertoman perusteella se ei koskaan ollut onnellinen liitto. En tiedä.”
”Ei herra Jake välitä kenestäkään”, Josh tuhahti näyttävästi.
”Ei meistä, mutta ajattelin aiemmin, että ehkä se välittää ihmiskunnasta. Kaikkien tulevaisuudesta. Sekin oli siis vain hämäys.”
Tarinassa ei ollut selkeää juonta, koska meiltä puuttui tietoa: jokin oleellinen osa kertomusta. Sellainen vihje, jolla pääsisimme taas eteenpäin. Jos se seikka liittyi ihmissuhteisiin, olin todella pulassa. Koko jutun motivaatioiden selvittäminen oli puolimahdotonta, ainakin ilman jotain tuuppausta johonkin suuntaan. Liikaa tyhjiä koloja, joille ei ollut selitystä.
Minun järkeni alkoi olla lopussa, mutta en ollut yksin. Minun ei enää tarvitsisi ratkaista tällaisia yksin. Olimme kauan sitten sopineet selvittävämme mysteerit ja leikkivämme salapoliisia, joten niin me piru vie tekisimme.
Josh piti dramaattista taukoa, joten osasin odottaa jonkinlaista paljastusta, kun tämä avasi suunsa uudelleen.
”Ye-Seo tai mitä sen ihmisyydestä on jäljellä, on menossa Marsiin”, Josh sanoi.
”Mitä ihmettä? Miksi? Eihän siellä ole mitään muuta kuin raunioita ja jokin vanha Koalition sotku. Eikun siis.”
Ei koskaan kannattaisi puhua ennen kuin miettii asian loppuun. Ei edes Joshille, joka vaikutti tajunneen asian tolan heti, vielä minuakin nopeammin. Joskus hyvin kauan siten olisin ollut ärsyyntynyt, että Josh hoksasi juttuja minua vikkelämmin. Nyt se oli vain mukavaa, Joshin nokkeluus sai pienen ilon läikähdyksen hulahtamaan kasvojeni yli.
Taisin hymyillä hölmösti koko naaman leveydeltä. Piti pyyhkiä se ilme naamalta ja nopeasti, eihän se sopinut yhtään mihinkään. Tilanne oli yhä äärimmäisen vakava. Virnuilun sijaan voisin spekuloida eteenpäin.
”Me emme pelaa tätä peliä pelkkien ihmisten kanssa. Säätiön ex-puheenjohtaja tiesi sen ja yritti varautua tähän, sen takia se antoi Melissan tutkia niitä AI-juttuja. Hitto, sen tutkimuksen ja muun takia koko Säätiö oli ylipäätään olemassa. Eihän sillä Jakella ollut mitään muuta reittiä avaruusteknologian pariin kuin varastaa tai keksiä oma järjestö, koska Koalitio salailee kaikkea niin lujaa”, pälpätin menemään.
Josh mätkäisi nyrkkinsä vasten kuplan seinää. Dramaattiset tauot ja dramaattiset eleet.
”Mars. Ja Ye-Seo. Tai mitä siitä on jäljellä, ja mun synkronoinnin kopio… aikooko… en ymmärrä.”
”En minäkään, ihan vielä.”
Katsoin Joshia varmaan turhan pitkään, sanomatta mitään. Minkäs sille voi? Josh vaikutti päättäväiseltä ja varmalta ja hyvin komealta. Halusin tuijottaa sitä näkyä kunnolla, mieluusti oikein pitkään.
”Me tarvitaan avaruusalus. Nyt. Sinun pitää kysyä siltä artefaktilta todella montaa juttua, esimerkiksi suunnilleen kaikki liittyen siihen, miten taistellaan tekoälyn ja ihmisyyden epäpyhää liittoa vastaan. Siis, sellaista älyä vastaan, jolla on kaikesta päätellen jotain tavallisille ihmisille käsittämättömiä päämääriä.”
Suunnitelman tynkä muotoutui samalla kun kuuntelin. Josh halusi samaa kuin minä, mutta eri syistä. Minä halusin korjata asioita. Halusin tehdä sen Joshin kanssa. Halusin, että kaikki eivät olleet kuolleet turhaan.
”Me tarvitaan avaruusalus siihenkin, jos aiotaan mennä Marsiin. Tai oikeastaan mieluummin laivasto”, sanoin.
Katsoin käytävälle kertynyttä roinaa. Nenäliina, jonkun laukku, kolme hyvin väärässä paikassa olevaa ja hyvin pientä hedelmäkarkkia. Muhjaantuneen banaanin jämät.
”Ei me voida vaan ottaa avaruusalusta. Eikä varsinkaan laivastoa. Siihen tarvitaan virallista Koalitiota”, Josh sanoi.
”Ei kukaan Koalitiossa anna meille alusta noin vain, ilman selityksiä. Tai jos antaa niin jonkun surkeimman delfiinin. Tarvitaan varusteita. Mielellään miehistö myös. Ehkä aseita?”
Laskin sormillani tarpeellisia asioita yksi kerrallaan.
”Oikeastaan me tarvittaisiin se jäljellä oleva miekkavalas, ja maitovalas sen tueksi vähintään.”
Josh piti kämmentään kuplan seinää vasten. Käytävä oli yhä tyhjä, mutta painovoiman palattua normaaliksi voisimme tuskin jäädä tähän. Hyvin pian joku tulisi tarkistamaan tilanteen – meidän pitäisi tehdä siirtomme ennen sitä, mikä se sitten ikinä olisikaan.
Amiraali Sowande oli yksi vaihtoehto, mutta tämä tuntui toimivan hieman enemmän Koalition sääntöjen mukaan kuin olisin tässä tilanteessa halunnut. Melissa ei ollut sopiva, tällä ei vielä ollut Koalitiossa sellaista valtaa. Tarvittaisiiin joku, joka uskoisi meitä puolesta sanasta. Joku sellainen, jota ei tarvitsisi taivutella.
”Sinun siskosi”, sanoin äänellä, joka kaikui yllättävänkin varmana.
Josh tyytyi nyökkäämään, ottaen kasvoilleen sen tyypillisen tyhjään tuijottavan synkronointi-ilmeensä.
Minä olin nyt meistä se, jolla oli krooninen puheripuli.
”Okei, Säätiön ex-puheenjohtaja etsii vaimoaan. Omalla tavallaan. Miksi se ei vaan ota yhteyttä siihen? Kai nyt droneparveksi muuttuneelle puoliksi tekoälystä koostuvalle vaimolle voi yhä soittaa. Pikemminkin sellaisellehan voi soittaa vielä helpommin. Tai miksi se vaimo ei ole yhteydessä?”
”Niillä on ehkä ollut hyvä syy vältellä tosiaan viime vuodet. Ehkä ei-ihmisäly ajattelee näistä eri tavalla”, Josh sanoi aika lakonisesti.
”Liian monimutkaista ihmissuhdesotkua, liian monta muuttujaa. En pidä tästä.”
Josh ei viitsinyt kritisoida aavistuksen maanista äänensävyäni, vaan huitaisi kädellään ilmaan laajan kaaren, holoikkunan ilmestyessä eteemme. Se oli tuttuun tapaan reunoiltaan vaaleanpunainen.
Minä annoin kuplan kadota. Saattaisi olla helpompaa, jos meillä olisi yksi kummallinen asia vähemmän selitettävänä.
Käytävän hiljaisuudessa soittoikonin muutaman sekunnin pituinen animaatio tuntui tuskallisen pitkältä, olin aivan varma, että jokin menisi pieleen.
Ei mennyt.
Khadija ilmestyi ruutuun kiireisen oloisena, otsa kurtussa. Olin huojentunut, että tämä oli sentään vastannut. Tämän takana näkyvä seinä ei vaikuttanut neuvotteluhuoneelta tai edes avaruusalukselta – kaakelit eivät kuuluneet kumpaankaan. Joshin amiraalisiskolla oli päällään ihan tavalliset vaatteet, pörröinen v-aukkoinen neule ja sen alla valkoinen kauluspaita.
En ollut tainnut nähdä Khadijan siviilityyliä koskaan aiemmin. Se erosi Joshin ja Lakshmin tyylistä aika tavalla.
”Vastasitko sinä vessasta?” Josh irvaili.
”En. Lähes, pukuhuoneesta. Tämä on turvallinen paikka puhua, sillä olen tässä rakennuksessa ainoa, joka käyttää tätä vanhaa naisten pukkaria.”
”Et taida olla enää siellä viidakossa?” Josh tiedusteli.
”Mitä te löysitte tällä kertaa?”
Khadija väisti kysymyksen, kiinnittämättä huomiotta Joshin uteluihin. Sisko osasi pelata, totta kai.
Huolimatta peluriudestaan ja ainaisesta Nivan perheeseen kuuluvasta laskelmoinnista, Khadijan kasvoille levisi lämmin hymy.
Minä olin omalta osaltani pitänyt huolta, että perheen vanhemmat olivat yhä elossa. Toisaalta varmasti merkitystä oli silläkin, että Josh oli selvinnyt koko sieppausepisodista ehjin nahoin, vaikkakaan ei hiuksin. Perhe oli yhä kokonainen.
”Mitä sinä halusit erikoistiimisi löytävän täältä Kuusta?” Josh kysyi. Utelu oli aika häpeämätöntä, mutta se ei enää yllättänyt minua.
Khadija ei vaikuttanut myöskään hämääntyvän yhtään siitä, että me tiesimme tämän pienestä salaoperaatiosta. Toki meidän kaveriemme pestaaminen tehtävään oli seikka, joka johti aika ilmiselvään lopputulokseen, jos osasi yhtään päätellä. Jos Khadi ei muka ollut ottanut sitä huomioon, tämä olisi ollut varsin tyhmä, ja tiesin, että holoruudsta meitä katsova amiraali oli kaikka muuta.
”Haluan käsiini dataa. Säätiön tutkimusdataa”, Khadija vastasi arkisesti.
”Jotain tekoälyjuttuja?” puutuin puheeseen.
”Jotain, mikä antaisi minulle vihjeitä Marsin anomaliasta.”
Taisimme Joshin kanssa hätkähtää molemmat. Khadija pani sen merkille, hymy tämän kasvoilta katosi muuttuen määrätietoiseksi käskyilmeeksi. Olin nähnyt sen saman ilmeen jo monen amiraalin ja kapteenin kasvoilla näiden seikkailuiden aikana.
”Jaahas, te tiedättekin jo jotain?”
”Ei varsinaisesti”, Josh ilmoitti.
Yllätyin vähän, olin odottanut tämän bluffaavan. Ehkä se ei toiminut isosiskoon kovin hyvin?
”Siinä tapauksessa, otan riskin ja kerron kaiken, minkä tiedän.”
Josh vihelsi hiljaa, tökkäsin tätä poskeen. Ei tarvinnut nyt suoraan kutsua tänne lisää väkeä pitämällä huomiota herättäviä ääniä.
”Olen pyytänyt tiettyjä tahoja Koalition sisällä tekemään laskelmia. Marsin anomaliaan liittyvät ennusteet näyttävät, että se kiihtyy. Anomalia tulee ottamaan haltuunsa koko aurinkokunnan. Ei ihan heti, ei ehkä edes meidän elinaikanamme, mutta tarpeeksi pian, että sille asialle pitää tehdä jotain. Mars on kaukana ja Koalition resurssit rajalliset. Mikä tahansa, mikä liittyy tekoälyyn, olisi oikein mukava lisätieto. Säätiö on lähinnä pikkurike siihen verrattuna, että koko maailma saattaa tuhoutua.”
Josh avasi suunsa ja nosti etusormensa pystyyn, mutta ei sanonut mitään. Joskus jopa tämänkin suun sai tukittua tarpeeksi isolla informaatiopommilla. Tai ehkä Josh uskoi aiempaa hiljentämisyritystäni.
”Eihän Koalitio ole käynyt Marsissa pitkään aikaan? Vai onko sekin valheita ja peittelyä? Mistä teidän laskelmienne data oikein on peräisin?” ihmettelin sarjatykityksenä.
”Onhan luotaimet keksitty, mutta kovin lähelle ei pääse. Yksikään ihminen ei ole käynyt Marsissa lähivuosina. Tai jos olisi, edes amiraalit eivät tiedä siitä, eikä Koaltiossa ole sen korkeampaa elintä kuin meidän neuvostomme.”
Khadija vaikutti pohtivan, enkä uskaltanut kysyä, epäilikö tämä jotain. Koalitio saisi hoitaa mahdolliset sisäiset salailunsa nyt kyllä itse, sillä meillä oli muuta tehtävää.
Vilkaisin Joshia, joka käänsi katseensa minuun juuri samalla hetkellä. Me olimme päätöksemme tehneet.
”Me lähdetään Marsiin, tarvitaan avaruusalus nyt ja heti. Emmerien pitää jutella artefaktille muutenkin”, Josh sanoi.
”No, te ette ainakaan turhaan kainostele näissä pyynnöissänne.”
Khadija pyöritteli sormissaan hiuskiehkuraa selvästi huvittuneena.
Josh tunki naamansa lähemmäs holoruutua suunnaten kaiken määrätietoisuutensa suoraan Khadijaan.
”Tämä on niin kuin silloin kun sanoin tietäväni seuraavan kokeen kysymykset, ja silloin, kun tiesin, että sun eka poikaystävä pyörittää muitakin tyttöjä. Mä tai siis nyt me, me tiedetään asioita, joita muut ei. Meidän on ainakin pakko kääntää tämä kortti. Jos se, mitä sinä kerroit, on totta, meillä on ehkä avain koko juttuun, jos saadaan kiinni ne kaksi. Me voidaan pelastaa maailma.”
”Ketkä kaksi?” Khadija kohotti kulmiaan nojauten samalla tavalla lähemmäs ruutua kuin Joshin varsin rintava peilikuva. Se olisi ollut hyvinkin hassua jossain toisessa tilanteessa, mutta nyt sisarukset olivat molemmat erittäin vakavissaan.
”Säätiön puheenjohtaja ja sen vaimo. Ne on aiheuttaneet ainakin suuren osan koko sotkusta, olen varma.”
”Miten?”
Tämä osa poikaystäväni ajatuksenjuoksua ei ollut vielä minullekaan täysin selvää. Tai siis, olihan se arvattavissa, mutta ei meillä mitään amiraalitason todisteita ollut.
”Jossain vaiheessa – en tiedä ihan tarkkaan milloin – vaimo muuttui joksikin, joka ei ole enää ihan täysin ihminen. Joko kolme vuotta sitten lennonjohdossa käydessä, tai hyvin paljon aiemmin jo. Joku Koalitiossa on mukana jutussa, sotkemassa dataa, poistamassa todisteita, siivoamassa jälkiä. Muuten tässä ei ole mitään järkeä.”
”Kiinnostavaa, mutta miten Mars liittyy tähän?” Khadija tiedusteli neutraalilla äänellä.
”En ole vielä ihan selvillä siitä”, väitin väliin. ”Mutta me voidaan selvittää se, jos päästään lähtemään niiden perään.”
”Johtolangat alkaa loppua näin ihmisvoimin, kumpikin niistä voi olla ihan missä vain Kuun ja Marsin välissä”, Josh auttoi jatkaen ajatustani.
”Meidän pitää kysyä artefaktilta. Artefakteilta. Mutta en voi tehdä sitä tässä. Siihenkin tarvitaan se avaruusalus”, sanoin.
Khadija näytti pohtivan. Sama määrätietoinen ilme pysyi, minä ja Josh odotimme tuomiotamme hiljaa. Pääsisimmekö eteenpäin, vai oliko tämä tässä? Takaisin ruotuun, takaisin kouluun, luennoille ja harmaaseen tylsään elämään.
Jaksaisinko sitä enää? Onneksi ainakaan Maahan ei tarvinnut palata. Mielessäni vilahteli välähdyksiä tavallisesta arjesta jollakin avaruusasemalla Joshin ja kaikkien ystävieni kanssa, suorittaen laskutehtäviä yhdessä. Tiesin, että se olisi ollut helpompaa, mukavampaa, normaalimpaa – mutta minun piti saada tietää, mihin tämä toinen tie johti.
”Selvä”, Khadija sanoi viimein.
”En tiedä mitä tämä tekee uralleni, mutta nyt jos joskus voi tehdä hieman epätyypillisiä ratkaisuja, kun uusi Koalitio hakee vielä muotoaan. Saatte aluksen ja miehistön. Suunnatkaa Eratolle, laitan teille koodit ja reitin. Siellä on varsin monta maitovalasta, voin järjestää jonkinlaisen laivueenkin. En usko, että se on valtuuksieni ylittämistä.”
”Saadaanko miekkavalas?”
Josh oli selvästi kaupantekotuulella. Khadija naurahti taas, ilmeen tiukkuus suli ja jos se olisi ollut mahdollista, sisko olisi varmaan pörröttänyt pikkuveljensä hiuksia yhteyden yli.
”Se vaatii selityksen neuvostolle, mutta niitä voi onneksi rakentaa lisää. Laitan aktivointikoodit matkaan.”
”Ja tuota…”
En ollut itse kovin hyvä pyytämään juttuja, mutta tämä oli minulle tärkeää. Josh osasi heittää kaikki pyyntönsä häpeilemättä mitään, minä en pystynyt sellaiseen vieläkään. Vaivalla hankittu itsevarmuus ropisi jonnekin yhtä kauas kuin kotona huoneeni ikkunalautaa mahdollisesti tälläkin hetkellä hakkaavat sadepisarat.
Jäin taas änkyttämään ja hakemaan sanoja, mielellään täydellisiä, tai vähintään sopivia.
Khadija vaikutti ovelalta. Totta kai tämä oli jo arvannut, mitä ajattelin pyytää. Koalitio oli täynnä äärimmäisen älykkäitä tyyppejä, mikä toimi edukseni. Ei tarvinnut osata löytää sanoja, jos joku toinen arvasi ne etukäteen.
”Pystyn ehkä järjestämään tavan päästä Marsiin kohtuullisen nopeasti. Palaan niihin yksityiskohtiin myöhemmin. Sattumalta Eratolla onkin jo teille tuttuja nimiä odottamassa uutta komennusta.”
Hymyilin hieman. Minulla ja Joshilla oli tuttumme ja ystävämme, joiden kanssa seikkailimme kaikkein mieluiten. Sellaisia, joihin luottaisimme myös pinteessä ja vaikeassa paikassa – niitä tyyppejä, joiden kanssa seikkailu olisi todella seikkailu.
Lukiovuosien jälkeen sen ajattelu tuntui kummalliselta. Minulla oli oikeita ystäviä.
”Dorothea Lavonius yhden aluksen kapteeniksi, Linn Westerlund miehistöön, ja oletan, että Arthur de Haas myös?” Khadija kysyi rullaten jonkinlaista listaa. Sitä ei pystynyt harmi kyllä meidän suunnastamme lukemaan.
Josh raapi takaraivoaan viimeisen nimen kohdalla.
”Se on Tuurin koko nimi, pölhö.”
”Ei minua niin kiinnosta urkkia poikien nimiä. Tuur on Tuur.”
”Laitan tämän teille älylaitteisiin, mutta pitäkäähän kiirettä”, Khadija sanoi viittilöiden jonnekin taaksemme. ”Tukikohdan turvajoukot on lähetetty tutkimaan jokainen käytävä eloonjääneiden ja loukkaantuneiden varalta. Jos haluatte poistua pikaisesti ilman uutta kuulemista, on varmaan paras alkaa lähteä.”
”Kiitos”, huikkasin vielä ennen kuin Joshin isosisko katosi tyhjään ilmaan.
Outoa kyllä, Khadija ei ollut kommentoinut Joshin uutta hiusmallia mitenkään. Ehkä juoru oli jo levinnyt jossain Nivan perheen omassa viestiryhmässä.
Josh käveli käytävää eteenpäin sen verran, että pääsi kurkottamaan seinän hallintapaneelille. Kämmen kiinni levyllä tämä näytti keskittyvän ja hakevan tietoa, olettettavasti jotain ihan sallittua tällä kertaa. Laitoin ilmeen muistiini, sillä keskittyvä Josh oli varsin söpö Josh.
”Miekkavalas ei ole kaukana, parkissa joidenkin satojen metrien päässä. Kuplahangaarissa, yhdessä niistä väliaikaisista.”
”Onko siellä mitään varusteita?”
”Ei ehkä aluksessa, mutta hangaarissa kyllä”, Josh sanoi heijastaen nyt ilmaan varastokonttien sisältöä pitkän tekstiseinän muodossa. Kuivamuonaa, ravintotahnaa ja jopa kolajuomia. Loistavaa.
”Mitä jos sinulle käy kuin Hannalle? Perillä?”
Mars oli kaukana, mutta huolehdin silti etukäteen. Ensin ruoka, sitten muut tärkeät asiat ja tarpeet.
”Ei minulle käy. Minun synkronointini on erilaista. En menetä siitä otetta samalla tavalla. En silloinkaan, kun tunnen jostain tosi vahvasti. Jos tunnen. Sekin liittyy yleensä lähinnä sinuun.”
Kaappasin Joshin suoraan syliini varmasti rutistaen tätä vähän turhankin kovaa. Josh kurtisti kulmiaan, mutta ei protestoinut elettä sen kummemmin, puhui vain jonnekin rintojeni suuntaan.
”Mitäs tämä nyt on?”
Äänessä kuului tuttu virne, jota minun ei tarvinnut varsinaisesti nähdä osatakseni kuvitella sen.
”Nyt mennään”, ilmoitin alkaen luoda päällemme artefaktin kuplaa. Loin sen täsmälleen samoin kuin joitain tunteja sitten, se ponnahti eloon tutut kuusikulmiot pinnassaan kimaltaen. Tämä meni jo rutiinilla, toinen osa suunnitelmaani ei välttämättä.
Annoin kuplan lätsähtää kiinni tukikohdan kattoon kuin ylisuuren purkkapallon. Sitten nostin meidät ylös lattialta ja päätin kokeilla ajatustani – silläkin uhalla, että saisimme molemmat vain kolhun ja kolauksen muutaman mustelman kera. Minun egoni kärsisi tässä tietysti sen suurimman mahdollisen lommon.
Nostin käteni toivoen parasta.
WHUM.
Vein meidät yhdellä sujuvalla kädenliikkeellä suoraan käytävän katon läpi Kuun ilmattomaan ulkoilmaan.
Tämä oli helpompaa kuin näkymättömyys, koska minun ei tarvinnut miettiä itseäni tai Joshia. Artefakti muutti meidän sijaamme katon ja seinät hetkeksi kaasumaisiksi, jolloin pystyimme uimaan niistä läpi. Elottoman sekä liikkumattoman aineen olomuodon muutos oli minun järjelleni paljon helpompi käsittää kuin monimutkaisten biologisten olentojen komposition kanssa leikkiminen.
”Jestas”, Josh ilmoitti. ”Se voi todella tehdä aivan mitä tahansa. Toivottavasti sisäelimeni ovat yhä paikallaan.”
”Ovat ne. Luulen että tietäisit, jos joku olisi vienyt maksasi.”
”Sinä olet jo vienyt sydämeni.”
Punastuin, onneksi kuplan hämäryys esti kasvojani loistamasta kirkkaanpunaisena huutomerkkinä.
”Ei se ole vale”, Josh tuumasi kuulostaen sekä kiusoittelevalta että hyvin iloiselta. Tämä heilautti päätään, sipaisten pitkän irtosuortuvan pois kasvoiltaan. Vaikka kaipasin poninhäntää vieläkin, Josh oli aina Josh, ja suurimmaksi osaksi lyhyillä hiuksilla… no, poika näytti enemmän mieheltä.
Kunhan ei vain kasvattaisi partaa. Sille esittäisin vastalauseen.
”Sydänjuttu on aika hölmö kielikuva, mikä… ja… no, äh. Etsitään nyt vain se miekkavalas. Tuolla?”
Osoitin umpimähkään jonnekin, en ollut edes katsonut, välkehtikö siellä suunnassa häive vai ei merkitsemään isoa ja hyvin salaista kuplahallia.
Onnekseni suhimiseni osui suunnilleen oikeaan. Silmäkulmassa näkyi aavistui aaltoilua ilmassa – päivänselvä häive.
”Siellähän se on, meidän avaruusaluksemme”, Josh tuumasi.
”Lennetäänkö sitten yhdessä? Sitä miekkavalasta?”
”Totta kai”, Josh sanoi hölmistyneenä, kuin olisin päästänyt suustani jotain erityisen hupsua. Varmaan olinkin. Sehän oli varmistelua, itsestäänselvyyksien kyselyä. Kuka muukaan sitä lentäisi kuin me?
Ei voinut olla typerää luottaa meihin, luottaa siihen, että korjaisimme sen, mikä oli korjattavissa. Jos oli, olin ryhtynyt hupsuksi ja typeräksi jo kauan sitten. Mutta kyllähän valtavaan maailmankaikkeuteen, tänne tähtien joukkoon mahtui aina muutama hupsukin. Romanttinen ja rakastunut hupsu, joka luotti vielä ystäviinsä ja jopa tiettyihin auktoriteetteihin. Kaikkea sitä, pian alkaisin varmaankin romantisoida avaruutta todella. Kirjoittaisin vaikkapa jonkin seikkailuromaanin kaikesta tapahtuneesta.
Varjostin kasvojani, aurinko oli kirkas artefaktin kuplan seinän läpikin. Se jäisi taaksemme, kun matkaisimme kohti Marsia. Kauemmas avaruuteen kuin olin ikinä käynyt, eikä kukaan tiennyt, mitä perillä olisi. Varsinainen seikkailu siis.
Ja pääsisin sille matkalle kaikkien tärkeiden ihmisteni kanssa. Pelastamaan koko maailmaa.
Ihan sellaista ei joka päivä tapahtunutkaan.