Kaikki oli täysin mustaa ja piirteetöntä. Tämä ei ollut tavallinen, se todellisten fysikaalisten ilmiöiden maailma, johon olin tottunut. Edessäni aukeava tyhjä pyörteilevä maisema sijaitsi jossain myrkyllisten ajatusten, megalomaanisten pahissuunnitelmien ja katkerien unien risteyspisteessä. Haparoin tumman tervan läpi etsiessäni sitä, mikä oli ollut joskus Hanna. Käteni liikkuivat hitaasti, kaikki oli vaikeaa ja hyhmäistä.
En osannut liikkua täällä luontevasti, en ollut kotonani toisten tunnemyrskyissä.
Edessäni oli vain pimeää, läpitunkematonta kuin mustin yö. Tämä tummuus oli niin sakeaa, että olin nähnyt sellaista vain sarjoissa tai elokuvissa. Lapsena avaruusasemilla pimeys ei koskaan ollut tällaista, mukana oli aina valonkajo, pieni pilkahdus jotain, jota voisi kai tunteellisesti nimittää toivoksi. Jos oli sellaiseen sentimentaalisuuteen taipuvainen.
Minun toivoni sijaitsi oikeassa maailmassa. Emmerien kasvot, jotka eivät pystyneet heijastamaan koskaan mitään muuta kuin tämän todelliset tunteet. Tarvitsin sen, jonkun, joka oli aina totta ja aito, ilman esittämistä tai kerroksia.
Ihan kuin ikinä sanoisin tällaista ääneen, mutta olin sentään sanonut sen kaikista löperöimmän ja siirappisimman lauseen tässä meidän jutussamme, joten olin korviani myöten tunneliemessä. Nuorempi minä olisi tuhahtanut, mutta nykyinen oli ihan tyytyväinen. Jopa tässä suossa, jossa sielultaan rikkoutuneita leidejä tuntui tulevan vastaan joka nurkalla.
Hanna oli kadonnut jonnekin tänne, joten yrittäisin repiä tytön pois, vaikkapa korvauksena siitä, että minä yritin käyttää tätä pelkkänä pelinappulana aiemmin. Minulla oli toki ollut syyni, omat kerrokseni. En ollut ainut, jolle Hanna oli vain väline, yksi työkalu tässä aurinkokunnassa: voisin silti ainakin maksaa oman velkani takaisin ja pelastaa tytön niiltä muilta.
”Hanna!”
Näin selän, joka kääntyi minusta poispäin. Sen yllä värisi varjo jotain, joka tuntui olevan kuin kuvajainen toisesta tytöstä. Toinen nuori nainen, jolla oli yhtä tummat hiukset. Kasvoja en nähnyt, mutta tiesin pikemmin kuin näin, että ne eivät olleet Hannan. Täällä oli joku muukin, joitain muitakin.
Täällä voisi olla melkein ketä tahansa. Hannan etsiminen oli paras vaihtoehto kaikista täysin tuntemattomista, jotka olivat hukanneet minuutensa parveen.
Tietenkin oli vielä se kiusallinen seikka, että enhän minä tuntenut Hannaa kovinkaan hyvin. Pinnallisia asioita vain. Olin saanut urkittua lähinnä sen, että tämä ei kokenut olevansa hyvä lentämään. Eihän sellainen kertonut ihmisestä vielä mitään. Ei mitään oikeaa.
En olisi kyllä itsekään kertonut Hannalle mitään sen oleellisempaa oikeista ajatuksistani. Pata, kattila, mustaa, ihan kuin tämä paikka.
HÄN ON LÄHES POISSA.
Kaikkialla päässäni kaikuva ääni oli varsin epämukava tunne. Ihan kuin kalloni sisällä olisi kaikunut moneen suuntaan ja korvissa soinut. Ikävää, jos Emmerie joutui kestämään tällaista aina, kun jutteli artefaktinsa kanssa.
”Kuka on? Hanna? Olitteko te nyt kuitenkin Säätiö? Mikä juttu tämä on?”
HYVÄ JA PAHA EIVÄT OLE MERKITYKSELLISIÄ. VAIN TIE ON.
”No kuka väitti sinulle, että tämä on se tie? Älä tunge ihmisten päähän, kiitos. Sillä tavalla ei rakenneta tietä yhtään minnekään.”
Kuulemassani äänessä oli ehkä rahtunen Hannaa, mutta voimakkaimpana kuoron yllä kuului naisääni, jota en tuntenut.
Jossain hyvin kaukana Emmerie huusi jotain, mistä en aivan saanut selvää. En voinut keskittyä siihen nyt, vaikka olisin miten halunnut. Minun piti korjata tämä ja puristaa outo toinen tietoisuus pois Hannasta. Tai Hanna pois oudoista tietoisuuksista, kummin päin vain. En ollut niin yksityiskohtien perään.
NÄIN VOIMME OLLA KAIKKI YHDESSÄ ENEMMÄN KUIN MAAILMANKAIKKEUDEN SUMMA.
”Hienoa. Jake tai herra Rossello tai mitä nimeä se nyt sinulle käyttikään, jos sillä on edes väliä, valehtelee. Se valehtelee kaikille! Se haluaa vain jotain itselleen. Ei sinulle eikä minulle eikä varsinkaan ihmiskunnalle.”
Pimeys ympärilläni kiristyi ja tunsin kuristuvani. Okei, herra Jake oli väärä veto, syystä tai toisesta. Oliko Hanna näin katkera? Kenties vähän ihastunut? Olihan ukko varsin komea, näin heteronkin näkökulmasta.
Rakkaus sotki aina juttuja, tai niin olisin ajatellut vielä jokin aika sitten. Nykyisin mielipiteeni aiheesta oli paljon monimutkaisempi. Oli kuitenkin väärin Hannaakin kohtaan laittaa koko homma jonkin niin höpsön piikkiin.
Kenties tämä ylitseni pyyhkivä ärtymys ei ollutkaan Hannan, vaan jonkun muun.
Jonkun muun, joka inhosi herra Säätiötä vähintään yhtä paljon kuin minä, mutta mukana oli teelusikallinen muutakin. Kaipuuta. Jotain, mitä en osannut edes sanoittaa, vaikka olisin tosissani yrittänyt. Niin ei käy kovin usein.
Hanna oli tässä vain pieni sivujuonne.
Äänien kuoro tiivistyi yhdeksi, puhuen jälleen.
ÄLÄ PUHU MINULLE HÄNESTÄ.
”Kuule, se teki minusta jonkin pahaenteisen kloonisielukopion tai vaikka armeijan, onko se niitä hyvisten juttuja? Onko meillä yhteinen vihollinen? Kenen puolella sinä olet?”
KOPIO…
Ihan kuin kaikkialla kuuluva ääni olisi epäröinyt. Olisiko viisasta tökkiä tätä seikkaa enemmän? Normaali minä olisi tökkinyt, henkimaailmassa jumissa oleva minä ei ollut täysin kristallinkirkkaan vakuuttunut, oliko se järkevää.
”Sinä olet myöhässä, ei se mies ole täällä enää. Se on jossain ihan muualla. Katosi. Miten tämä painovoimajuttu liittyy mitenkään mihinkään?”
IKÄVÄ SIVUVAIKUTUS. KUOLEVAISET SOTKEVAT AINA ASIAA.
”Ei me mitään sotketa. Hei, sinulle tuli väärä numero, väärä osoite, väärä jokin. Tai vaihtoehtoisesti olet noin puoli maailmankaikkeutta myöhässä. Se äijä voitti sinut, tajuatko?”
Valmistauduin ottamaan iskun vastaan, mutta sitä ei koskaan tullut. Vieraani pimeässä ei ollutkaan enää niin varma. Nauratti, minä olin saanut jonkin ylimaallisen älyn empimään! Siitäs sai, hah!
”Nyt vapautat sen viattoman tytön ja tottelet tästä lähin minun tyttöystävääni, onko selvä?”
EN TARVITSE TÄTÄ MUOTOA ENÄÄ. TIEDÄN, MINNE MENNÄ.
”Mihin?”
MARSIIN.