Mietin, tulisiko minun ostaa joululahjat Linnille, Sigridille ja Joshille. Eipä siitä kai haittaakaan olisi, luultavasti nuo kolme arvostaisivat elettä. Tavaran ostaminen tuntui kuitenkin hieman hassulta, koska ei voinut varmistaa, olisiko sille oikeasti käyttöä. En halunnut olla se tyyppi, joka ostaa jotain posliinikissojen kaltaisia turhia koriste-esineitä – vaikka Linn saattaisi sellaisesta itse asiassa pitääkin.
Epävarmana lähdin haahuilemaan kaupungin keskustaan. Iloiset näyteikkunat esittelivät sekä lahjoja että monimutkaisia, vain joulun vuoksi luotuja näyteikkunoita. Lapsena olin aina halunnut tulla katsomaan näyteikkunat heti, kun ne paljastettiin. Samana iltana järjestettiin yleensä drone-näytös taivaalla, mitä myös lapsena rakastin.
Lapsuuden jälkeen joulunaika oli kyllä menettänyt osan taikaa. Nykyisin tuntui enemmän siltä, että pakko viettää ilta ja pyhät tietyllä kaavalla oli rasittavaa. Kenties se oli merkki siitä, että halusin jo omilleni vanhempien nurkista. Vanhempien ja lapsuudenkodin perinteet alkoivat tuntua tukahduttavilta.
Kävin isoimmassa mahdollisessa tekniikkakaupassa, jonka löysin. Olisikohan jotain härpäkettä, josta muut ryhmäläiset ilahtuisivat? Monen asian pystyi tekemään älylaitteella, joten jonkun puhuvan munakellon tai kätevän harjausaikaa mittaavan hammasharjan ostaminen tuntui vähän turhalta.
Pohdin hiuslaitehyllyllä, olikohan Sigridillä jo jokin superfööni tai vastaava aina virheettömään ja luonnottoman paksun hiustyylinsä luomiseen. Toisaalta en erottanut hiustenkuivaajaa suoristusraudasta, joten ehkä ainakin tämä osasto oli syytä jättää väliin.
Lopulta marssin tylsästi herkkukauppaan ja ostin koko porukalle naksuja ja teetä vähän ylipirteästi koristellussa joulupaketissa. Pieni liike oli aivan täynnä paketteja ja pakkauksia nuuhkivia asiakkaita. Tuoksuja ei voinut shoppailla tietoverkon kautta vieläkään, joten tämän kaltaisissa kaupoissa riitti asiakkaita aina paikan päällekin.
Kassa melkein sekosi, kun maksoin ostokset näyttämättä älylaitettani. Se oli aika perustemppu – ehkä lyhyt toimintahäiriö liittyi siihen, että laitteen algoritmiä ei ollut rakennettu muutaman varmistusvalikon ohitukseen. Kukaan muu jonossa ei maksanut suoraan, ja takanani pari pikupoikaa osoitteli samalla, kun korjasin erheeni. Aina välillä koulussa unohdin, että hyvin harva jaksoi opetella siihen asti, että pystyi siirtämään rahaa tuosta noin.
Tungin lahjapakkaukset mahdollisimman nopeasti laukkuuni ja poistuin kuulaasen ulkoilmaan. Kadulla liikkeen vierettyvillä – niin lähellä, etten kehdannut leikkiä etten olisi huomannut tai tuntenut – seisoskeli ryhmä G. Kaikki mahdottoman nättejä tyttöjä, sellaisia kuin minä en tulisi koskaan olemaan. Heilautin vaivaantuneesti kättäni.
Se tytöistä, jonka olin mielessäni merkinnyt ryhmänjohtajaksi, heilautti kättään takaisin.
”No hei, me ei ollakaan varmaan ennen juteltu.”
Esittelin itseni, sain kuulla, että tytön nimi oli Thea. Yritin painaa sen mieleeni. Blondi kiharapilvi jäi ainakin mieleen.
”Mekin ollaan ostamassa joululahjoja, hassua, ettei se tapa muutu mihinkään, vaikka kaikilla onkin jo kaikkea.” Thea hymyili, vaikka silmät eivät olleetkaan hymyssä mukana.
”Juu, ostin lahjat muille ryhmäläisille, ajattelin, että se on kiva ele.”
”Hienosti ajateltu sinulta.” Kikatusta kolmelta muulta tytöltä.
”Kiitos, tuota, minä tästä menenkin, äiti varmaan kaipaa.”
”Ai söpöä, asut kotona!” Toinen tyttö, mustahiuksinen, heitti.
Thea loi näihin närkästyneen katseen, jossa oli myös huvittuneisuutta mukana.
Kaksi muuta tyttöä hihitti takanani ja tunsin oloni epämääräisen nolatuksi. Vähän kuin minulle olisi juteltu lähinnä säälistä. Kiersin kulman taakse niin nopeasti kuin kehtasin ja jäin nojailemaan seinään. Ei minulla oikeastaan ollut mitään syytä käydä niin kierroksilla. En ollut tehnyt mitään väärää tai kummallista, en ollut edes törmännyt mihinkään tällä kertaa! Ärsytti.
Mietteissäni pohdin ihmissuhteiden ja sosiaalisten nokkimisjärjestyksien hankaluutta, kun Thea ilmestyi kulman takaa, nyt ilman tyttölaumaansa.
”Kuule. Tiedän ettei oltu ihan reiluja, mutta mun piti itse asiassa kiittää sua.”
Olin täytenä kysymysmerkkinä, koska tietääkseni emme olleet jutelleet ennen tätä päivää.
”Jaa mistä?”
”Silloin avoimien ovien päivänä kun törmäilit kahvilassa, säästit meidät niiden kummallisten tyyppien puheilta. Ryhmä tai Kokoomus tai joku? Okei, ei tuo viimeinen, se oli joku puolue kauan sitten.”
”Säätiö.”
”Joo, just ne. Se niiden juttu oli jotenkin tosi kummallinen. Musta tuntui, että ne halusivat luoda jotain riitaa kampuksen sisälle. Sen jälkeen olen miettinyt, pitäisikö siitä kertoa jollekin opettajalle… mutta en ole mikään kielikello.”
”Jotain sellaista, joo. Onkohan niillä paljonkin porukkaa?” Yritin taas kuulostaa viattomalta.
”Meidän ryhmästä kaikki muut otti sen esitteen. Mä en.”
”Mäkin otin sen.”
”Joo, mutta näyttelit niin surkeasti, että kaikki näkivät, ettet ollut oikeasti kiinnostunut.” Thea heilautti hiuksensa selkänsä taakse.
Auts.
”Kiinnostunut kyllä, mutta en halua liittyä niihin.” Yritin jatkaa normaalilla äänellä.
”En minäkään. Koulussa on kaikki poliittinen kampanjointi ja muu vastaava aatteellinen toiminta kielletty. Kerro, jos sulle selviää jotain, oon suhteellisen hyvissä väleissä oppilaskuntaan.”
”Okei.”
”Miten teidän lentotentit meni?” Thea jatkoi.
”Hyvinhän ne, varmaan päästiin kaikki läpi.” Omani oli mennyt oikeastaan paremmin kuin toivoin, en ollut tehnyt yhtään varsinaista virhettä. Yhdessä kohdassa olin ehkä seurannut protokollaa hieman kummallisesti, mutta en uskonut sen vaikuttavan juurikaan loppuarvosanaan.
”Hieno juttu. Jutellaan taas koulussa – ja älä välitä muista mun ryhmäläisistä. Niillä on vielä vähän kasvettavaa, ja ehkä reputettu lentotentti takanaan.” Thea kaivoi takintakusta tyylikkään baskerin valtavan hiuspilvensä päälle.
—
Tuntui osittain siltä, että en ollut nähnyt perhettäni ikuisuuksiin. Kävin kotona lähinnä nukkumassa tai syömässä, muun ajan vietin koululla tai jonkun asuntolahuoneessa.
Isä tuntui harmaantuvan aina enemmän, kun näimme – kenties työ kaavoitusvirastossa oli viimein uuvuttanut tämän. Äiti oli aina samanlainen, hössöttävä ja piti kotona essua. Kuulemma se oli jokin tyyliasia ja suvun perinne, paluu vanhaan hyvään aikaan.
Äiti oli huolestuneena kysynyt, oliko Linnillä paikkaa mennä jouluksi. Ei ollut, joten Linn vietti meillä joulunpyhät punkaten makuupussissa huoneeni lattialla. Sanoin kyllä, että asuntola ei ollut kovin kaukana, mutta Linn halusi välttämättä olla kuin lapsuuden yökyläreissulla.
”Vau, tässä piirustustuksessahan on ajatusta… kato, onko toi sotku meidän auto? Vai kissa?”
”Linn hei, älä kaivele niitä piirustuskasoja!”
Äiti oli antanut meille tehtäväksi käydä hakemassa joulukoristeet kellarivarastosta. Linn ei tietenkään ollut voinut vastustaa kiusausta käydä läpi laatikot, joissa luki ”Emmerien piirustuksia”. Kiitos äiti, olisit voinut vaan ottaa niistä kuvat ja tuhota originaalit, mutta ei, ne piti kaikki säästää.
Linn hihitteli penkoessaan kuvia. Onneksi en ollut lapsena piirrellyt mitään alastomia poikia tai muuta aivan mahdottoman noloa.
”Ootko sä ikinä pitänyt päiväkirjaa? Nekin voisi olla täällä jossain.”
”Ei! En. Tai siis. Jos olisin, ne eivät olisi täällä, ja niitä ei todellakaan lueta.”
”Niissä olisi varmaan lähinnä hehkutusta milloin minkäkin avaruusjutun suhteen, eikä mitään hauskaa luokan pojista tai mitään.”
”En mä nyt ihan täysin pelkkä avaruusnörtti ole.”
”Ehkä vain 99%? Hei, oisko tässä. Täällä on jotain käpyjä ja nauhoja. Nämäkö sun äiti halusi?”
”Todennäköisesti nuo. Toisaalta meillä on joulukoristeita noin kuuden tämän kokoisen asunnon koristeluun. Mutta äiti pyysi niitä rustiikkisia ja punaisia, eli varmaan tuo laatikko ja tuo toinen.”
”Selkis!”
Otimme laatikot kantoon ja lukitsin varastomme oven. Rappukäytävä oli koristeltu sekin, seinillä roikkui metallisia kiilteleviä köynöksiä, jotka oli palosuojattu tarkkaan. Tiesin, että yläkerran vanhempi rouva nostaisi mekkalan, jos rappukäytävässä olisi mitään turhaa tai vaarallista. Olin saanut muutamankin kerran huudot jätettyäni sateenvarjon kuivumaan portaiden alle. En halunnut viedä sitä asuntoon, sateenvarjon älypinnoitteessa oli joku vika, joka sai sen kuivuessaan haisemaan pohjaanpalaneelta puurolta.
Sisällä äidillä oli täysi hössötysmoodi päällä. En ollut yllättynyt, ehkä vähän kyllästynyt kyllä.
”Onhan varmasti tilattu kaikki? On kauheaa, jos ruoka loppuu kesken. Saamme kuitenkin useamman lahjaksi konvehtirasian, niitä ei tarvitse laittaa listaan… joko sinä lähetit sen? Olisiko ollut kuitenkin parempi, että ruokatilaus toimitetaan kaupasta vasta huomenna?”
Äiti hosui ja osoitteli. Isä näppäili sohvalla kauppalistaa älylaitteellaan ja näytti lievästi kärsivältä, vaikka olikin tottunut tähän samaan joka vuosi. Mietin, montako harmaata hiusta joulu aiheuttaisi lisää.
”Voimme aina tilata lisää. Lähikauppa ei peri toimitusmaksua.” Isä, järjen ääni, kiitos.
”Juu juu, mutta ei joulua vietetä älylaitteet kädessä! Yhdessäoloa ja seurapelejä, katsotaan ja kuunnellaan yhdessä joku kiva konsertti… Emmerie ja Linn, kutsuin myös serkkujen perheen joulupäiväksi.”
”Yöh, joululauluja.” Yritin sanoa sen niin, että äiti ei kuulisi.
Osaisinkohan pelata jotain peliä niin, että äiti ei huomaisi? Ehkä joku yksinkertainen sanapeli luonnistuisi laite taskussa. Pohdin vaihtoehtojani ajan kuluttamiseen. Äiti pyyhki käsiään essun kulmaan ja viittilöi meitä lähemmäs.
”Tämä onkin ehkä viimeinen joulu, kun saan pitää teidät täällä! Ensi vuonna olette jo sitten jossain komennuksella ties missä… miksi lasten pitääkin kasvaa niin nopeasti…”
”Ei se komennus välttämättä ole joulun yli, se riippuu täysin siitä, minne käskytetään. Kolmosluokkalaiset tulivat jouluksi kotiin ja kakkosilla on tentit tammikuussa.”
Linn hihitti.
”Voi meille aina soittaa tai lähettää viestejä, vaikka oltaisiin miten kaukana.”
”En kyllä ymmärrä, miten voi olla mahdollista, että viesti kyllä kulkee valonnopeudella, mutta alus ei!”
”Äiti, se liittyy kvanttilomittumiseen, ja kappaleiden kokoon makrotasol-” Aloitin, kunnes isä keskeytti minut.
”Hei, nyt se kaupan kaveri tulee. Käykääpä alhaalla hakemassa meidän jouluruuat.”
”Joo joo…”
Minä ja Linn alistuimme aika nopeasti äidin jouluhössötykseen. Suostuin myös laulamaan mukana joululauluissa, vaikka se olikin aika hirveää – kukaan meistä ei ollut erityisen hyvä laulamaan.
Sain lahjaksi sukkia ja uudet kengät. Sukkia tarvittiin aina, kengätkin olivat ihan mukavat. Vanhat tennarini alkoivat näyttää melkoisen räjähtäneiltä, enemmän harmailta kuin mustilta. Ehkä käyttäisin ne kuitenkin loppuun, ja säästäisin uudet kengät siihen vuodenaikaan, kun ei ollut loskan tai kurakelin vaaraa.
Kylään tullut serkkujeni perhe oli muodollisen kiinnostunut minun ja Linnin opiskeluista, mutta kun selvisi, että emme voineet kertoa siitä juuri mitään mielenkiintoista, keskustelu alkoi pyöriä julkkisten ja satunnaisten sukulaisjuorujen ympärillä. Kaikki aiheita, jotka eivät kiinnostaneet minua laisinkaan. Olisipa joku täällä ollut innostunut mistä tahansa muusta, nuorin serkkunikin oli kasvanut yli dinosaurusvaiheesta.
Istuin nojatuolin nurkassa ja toivoin valuvani johonkin rinnakkaistodellisuuteen. Harkitsin hetken, että pakottaisin seuraamamme joulukonsertin pois ja korvaisin sen jollain hyvällä elokuvalla. Olisin kuitenkin jäänyt kiinni – ikävästi mitkään selitykset satunnaisesta verkkohäiriöstä tai elektroniikan viasta eivät enää menneet äidille läpi, eivät olleet menneet enää vuosiin. Hankalinta se oli ollut silloin, kun meillä oli kerran ihan oikea sähkökatko. En ole vieläkään varma, uskoivatko vanhemmat syyttömyyteeni.
”Laulaakohan tuo oikeasti noin puhtaasti?” Linn pähkäili.
”Ei varmaan, ajavat äänen jonkin järjestelmän läpi reaaliaikaisesti”, heitin väliin nojatuolista käsin.
”Harmi sinällään, ettei mikään viihde ole enää aitoa, tuntuu että kaikessa on mukana jotain keplottelua tai vähintään muutama holoefekti.” Äiti oli vahvasti vanhan koulukunnan ihminen.
”Osin tuosta syystä varmaan nuoriso pitää virtuaali-idoleista. Niissä bändeissä niin on komeita ja kauniita poikia, että sellaisia ei oikeassa maailmassa ole.”
”Vaikea käsittää, miksi kukaan fanittaisi mitään tai ketään, joka ei ole todellista…” äiti ihmetteli.
”Fanit saavat äänestää, mitä virtuaalipojat seuraavaksi tekevät ja kehen toiseen virtuaalipoikaan ihastuvat, aika ymmärrettävää, että intoa riittää. Oikeita ihmisiä ei voi oikein samalla tavalla sanella. Äänestykset ovat iso bisnes. Parhaat virtuaalipojat tulevat kyllä Koreasta, ne osaa siellä sen homman”, Linn tuumasi. Halusinko edes kysyä, paljonko rahaa Linn laittoi noihin äänestyksiin?
”Ensi vuonna et voi kyllä äänestää, en usko, että viestikapasiteettia sallitaan tuollaiseen jostain Venuksen takaa.” Tai ehkä sallittiinkin, mutta Linniä oli joka tapauksessa kiva vähän kiusata.
”En niin.” Linn elehti kyyneltä poskellaan. ”Elämäni on tosi rankkaa, tiedän.”
—
Jo tapaninpäivänä aloin tuntea epämääräistä rauhattomuutta. Oli vaikeaa olla kotona ja puhua täysin tavallisia juttuja tehden tavallisia asioita, kun tiesi jossain olevan mystisiä salaseuroja, muinaisen sivilisaation esineitä ja hienoja avaruusaluksia. Maailmankuvani saattoi olla jo vähän vinksallaan, kun viimeinen näistä tuntui kaikkein normaaleimmalta.
Olin tullut Taivasopistoon alun perin ihan vain, jotta pääsisin lapsuuden haaveammattiini. Tähän mennessä ensimmäiset puoli vuotta oli tarjonnut melkoisen vähän itse avaruutta ja enemmän kaikkea muuta hämmentävää. Toki oli juuri niin, kuten Elisa oli sanonut, eli ensimmäisen vuoden opiskelijat pääsivät harjoittelemaan simulaattorissa, eivätkä sen pidemmälle.
En osannut vain istua nojatuolissa, kun tuntui, että koko maailman paino lepäsi salaisten ja tuntemattomien kytkösten varassa, joihin olin törmännyt täysin vahingossa. Ehkä kenestäkään muusta ei tuntunut tältä, ja olin ainoa outo. Joka tapauksessa tarvitsin hengähdystauon tavanomaisesta joulupyhien vietosta.
”Mä lähden lenkille ulos, pakko tuulettaa päätä”, huikkasin äidille ja aloin etsiä lapasia ja pipoa. Pärjäisin varmaan mekossa ja villasukkahousuissa, ei siellä niin kylmä muuten ollut. Ehkä ottaisin myös ne vanhat tennarit, vielä tämän kerran.
”Ai nytkö? No, yritä tulla takaisin illalliseksi…” äiti katseli vähän huolestuneena.
”Mä jään tänne, ulkona on ihan liian kylmä.” Linn oli järjestänyt itsensä mukavaan asentoon sohvalle mahdollisimman lähelle konvehtirasiaa.
”Joo, en mä ole kauan.”
Kävelin kohti koulua, mutta kiertotietä. Kaduilla liikkui ihmisiä, joskin tavallista arkipäivää vähemmän. Alennusmyynnit alkoivat tänään, mutta meidän asuinalueellamme ei oikeastaan ollut mitään erityisliikkeitä. Ne olivat keskittyneet joko tietoverkkoon tai kaupungin keskustaan.
Näin koiraa ulkoiluttavan naisen ja lapsiperheen ihastelemassa kylmää säätä ja harvinaista lunta. Pikkupojilla vaikutti olevan hauskaa hengityksen kanssa, joka jäi höyryämään ilmaan.
Käännyin kulmasta ja päädyin sivutielle, joka johti kohti yhtä koulun puutarhan porteista. Missäköhän sitä artefaktia säilytettiin? Varmaan jossain hyvin suojatussa paikassa. Olisipa Tuur näyttänyt sen meille, mutta ehkä oli parempi, että emme tienneet. Kuka tahansa voisi kiistää koko jutun, jos yrittäisimme vuotaa sen jollekin. Nuorten opiskelijoiden hapatusta ja salaliittoteoriota, höpsis, kyllä te kasvatte noista yli!
Hetken mielijohteesta viestitin Joshille ja käännyin koulun porteista sisään. Koulu oli kiinni, mutta puutarhaan kulkuoikeuteni riitti näin pyhinäkin.
Hiljaa satava lumi teki puutarhasta jossain määrin aavemaisen, ja mieleeni tulivat lapsuuden retket hautausmaalle. Emme enää käyneet hautausmaalla joka joulu – vanhempani taisivat käydä siellä keskenään muistamassa omia isovanhempiaan. Minä en muistanut kuin omat isovanhempani, isomummi oli kuollut, kun olin ihan pieni. Otin muutaman kuvan maisemasta ja lähetin ne sekä Linnille että Sigridille. Lumi pehmensi kaikkia ääniä, sitä en muistanutkaan. Viime lumisateesta oli niin pitkä aika.
Josh hölkkäsi minua vastaan lammen ja huvimajan nurkilla.
”No hei. Hyvää joulua.” Joshilla oli kädet taskuissa ja päällä koulupuku.
”Oletko sä ollut asuntolassa yksin koko joulun?”
”Joo. Stop! Ei mitään säälinaamaa. Olisin voinut mennä sedälle, tai sinne lujuusinsinööri-serkulle. Halusin mieluummin olla rauhassa. On ollut kaikenlaista mietittävää.”
”Ai Säätiö? Ja pienet vihreät miehet?”
”No mitkäs muutkaan. Olen katsonut enemmän ufodokumentteja kahdessa päivässä kuin koko elämäni aikana tätä ennen. Kuluu se joulu näinkin kai.”
”Jos Tuurin juttuja on uskominen, ne ufot on kuolleet vuosimiljoonia sitten.” Yritin tavoitella huoletonta äänensävyä.
”Jos on ollut olemassa edes yksi sivilisaatio meidän lisäksi, sanoisin, että todennäköisyys kasvaa roimasti sen suhteen, etteikö niitä olisi vielä lisääkin. Tai olisi ollut.”
Tuijottelin lammen yli, puutarhan aitaa sekä sen takana kohoavaa kaupunkia. Universumi tuntui jotenkin paljon isommalta nyt, kun tiesin, että siellä oli ainakin ollut muitakin.
”Mikähän niiden tavoite on? Säätiön siis.”
”Jos Tuur tai joku muu tietää, ne ei selvästikään aio kertoa meille”, ynähdin.
”Helpoin selitys olisi, että siinä artefaktissa tai jotenkin muuten on löytynyt joku teknologinen läpimurto, minkä ne haluaa itselleen.”
”Se mitä me nyt tiedetään, ei edelleenkään mitenkään yhdisty meidän huvipuistoreissuun ja siihen mystiseen tyyppiin.”
”Ei niin, osa mua alkaa epäillä, että ne ei liity toisiinsa välttämättä suoraan.”
Kävelimme lammen rantaa pitkin enemmän päärakennuksen suuntaan. Varmaan pitäisi kohta lähteä kotiin päin, jos en haluiaisi kuunnella äidiltä mitään saarnaa. Ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kiire mihinkään. Uppouduin ajatuksiini ja yritin löytää kytköstä kaikkien tiedonmurujen välille, mutta se oli melkoisen hankalaa.
Josh pysähtyi ja törmäsin tämän selkään. Tumps.
”Hei.” Josh kuiskasi. ”Tuolla lammen vastarannalla on joku.”
”Täällä? Luulisi, että kaikki ovat kotona.”
”Seurataanpa sitä. Ihan huvikseen vaikka.” Josh virnisti ja lähdimme hiippailemaan lammen ympäri. Lumi pöllähteli kenkieni ympärillä, vanhat tennarit eivät varmaan kestäisi tätä reissua. Varpaita alkoi pistellä, kun siirryimme syvempään lumeen pois polulta.
En ollut itse nähnyt ketään, mutta suostuin tähänkin salapoliisileikkiin. Miksipä ei, vaikka varmaan hiippailija oli ihan samanlainen tylsistynyt joulunviettäjä kuin mekin.
Kuljin männyn ohi liian läheltä, ja sen oksilta tipahti lunta suoraan päälleni. Mahdottoman ikävä tunne, kun lumi sulaa niskassa ja selässä ilman, että voit tehdä sille mitään. Päätin pyytää Joshia pysähtymään sen verran, että riisuisin takin ja putsaisin lumet.
”Hei odota, mun pitää..”
”Mitä?” Josh pysähtyi, ja näin puiden takana viimein toisen ihmishahmon.
Kurkin Joshin selän takaa, ja otsassani viilsi tapaan, jonka jo tunnistin. Tuuperruin lumeen.