Miekkavalaamme asettui laskemalleni paikalleen Kuun kiertoradalle niin täydellisin ja tyylikkäin liikkein, että koko homman olisi voinut hyvin nauhoittaa vaikkapa Taivasopiston opetusholovideoksi kunnollisesta lentämisestä. Sellainen ei toki sopinut, koska alus oli edelleen huippusalainen ja osa suurta suunnitelmaani päästä Säätiön kimppuun.
Kiertoradalta näkyi harmaa kraattereiden ja kuupölyn peittämä taivaankappaleen pinta, jota täplittivät siellä täällä erilaiset ihmisten rakentamat tukikohdat. Kuussa ei ollut varsinaisia kaupunkeja vieläkään – se toistui opiskelumateriaaleissakin ja aina mainittiin, että ehkä kymmenen tai viidentoista vuoden aikajänteellä Koalitio voisi asuttaa Kuuhun todellisia siviilien ja tavallisten ihmisten kaupunkeja.
Maalitolppa tuntui aina siirtyvän sen kätevät kymmenen vuotta eteenpäin, jos nyt Koalitiosta olisi jäljellä yhtään mitään koko tämän selkkauksen jälkeen. Toivottavasti näkisin vielä ne oikeat vapaat Kuun kaupungit, ja tulevaisuus olisi oikeasti vapaa ja ihmisyyden puolella. Säätiön puheenjohtaja oli ainoastaan omalla puolellaan, vaikka ei olisikaan ollut näin avoimesti meitä muita vastaan kuin nyt.
”Lakshmi, mitä mieltä? Kuuhun voi kyllä laskeutua, mutta meitä on kaksi ja aluksia tasan yksi.”
”Niin. En tiedä, ehkä meidän pitäisi mieluummin pitää miekkavalas täällä ylhäällä, poissa Säätiön näpeistä.”
”Samaa mieltä”, kuittasin. Olimmehan nähneet aika paljon vaivaa tämän aluksen pelastamiseksi.
Istuimme molemmat ohjaamossa kuin turvallisessa pesässä, ja huomasin jatkuvasti miettiväni, kuka oli ohjannut uuden Koalition maitovalasta aiemmin. Kuka oli ollut turvassa ohjaamossa, kun Säätiö oli ryhtynyt hyökkäyslinjalle, kun minä ja Lakshmi olimme olleet jo miekkavalaalla?
Minun pitäisi keksiä oikein hyvä suunnitelma mahdollisimman pian, tai Koalitiolle uskollisten uhraus oli ollut aivan turha. Jos se edes oli uhraus, saisinpa varmuuden yhtään mistään. Kaikki oli niin typerää, miksi oikea maailma ei voinut toimia kuin laskukaava, jossa asiat joko olivat tai eivät olleet. Ihan kuin kvanttitason ilmiöt olisivat tulleet makrotasolle, saisivat puolestani pysyä jossain kvarkkien ja säikeiden tasolla, turhauttavaa ja hankalaa yrittää keksiä jotain viisasta ja järkevää, kun mieleni täytti pelkästään huoli ja huonojen suunnitelmien loppumaton virta.
Lakshmi tuntui nousevan vähän suorempaan, huomasin sen pienenä liikkeenä jossain takanani. Kiinnittäessäni huomiota lippani reunamilta välittyviin signaaleihin hoksasin, että saimme viimein Koalition pakokapselien signaaleja. Hyvin hailakoita, mutta siellä ne olivat: pieni onnen hipaisu ja samalla pelottavia uusia vaihtoehtoja.
En halunnut kysyä kysymystä, mutta onneksi Lakshmi avasi suunsa ihan itse.
”Äiti ja isä ovat kunnossa”, kuulin Lakshmin sanovan – ja oliko äänessä pikkuriikkinen niiskaisu? En halunnut myöskään kääntyä taaksepäin tai olla tunkeileva, Lakshmi ansaitsi yksityisyytensä. Olin itsekin huojentunut, tietysti. Ei minun sydämeni ollut kiveä, eikä muutenkaan kestäisi enää paljon lisää kuormaa. Mutta, minä en ollut vastuussa Seiran ja Laurin kuolemasta. Olin pelastanut edes jotain, epäsuorasti ainakin.
”Tulevatko ne tänne? Voidaan ottaa ne kyytiin. Luulisin. Pitää laskea, mutta-”
”Se olisi hyvä. Jos äiti tai isä pystyy ohjaamaan sen verran, että alus pysyy kiertoradalla-”
Puhuimme samaan aikaan toistemme päälle, koska olimme täysin samaa mieltä ja ajattelimme samaa rataa, aivan kuin yhteistyöllämme täydellisellä kiertoradalla pysyvä avaruusalus. Se oli kummallista, koska en vieläkään kokenut, että olisimme olleet niin läheisiä. En tiennyt Lakshmista Joshin kertomien juttujen lisäksi juuri mitään, tämä puhui aina vertauksin ja kosmisesta silmästään. Tyttö oli arvoitus, jonka välillä koin osaavani ratkaista, välillä en.
Rutistin sylissäni lojuvaa artefaktia kovempaa. Jos olin joskus pelännyt, että siitä loppuisi hönkä kesken, nyt en mitään muuta pelännytkään. Kestä vielä tämä seikkailu, että ehdit näyttää sen tien, tai mikä onkaan, jotta kaikki on lopulta hyvin. Jotta minä pääsen olemaan ainakin hetken ihan tavallinen. Tavallinen tyttö poikaystävänsä kanssa, ilman koko maailman kohtaloa harteillaan.
Ihan pienen sekunnin murto-osan kaipasin arkeani Maan pinnalla, koulua ja tylsiä luentoja. Äidin huolehtimista ja isän isäilmettä, meidän sohvaamme ja tavallista kerrostalokolmiota. Se ajatus katosi samaa tietä kuin oli tullutkin, jonnekin avaruuden tyhjyyteen, koska ei sillä mitään virkaa ollut. Alhaalla Maassa minä vain kyllästyisin taas, ei se elämä oikeasti ollut minua varten. Tämä oli elämäni nyt ja tätä olin halunnut, joten paras tottua siihen.
WHUM.
Nojasin taaksepäin roikkuen koko painollani turvavöissä, tavallinen ihmisen kehoni tuntui painavalta kuin tihein tunnettu alkuaine – ihan kuin olisimme olleet jossain megamassiivisella planeetalla. Lyyhistyin kasaan ja yritin hengittää, kun ajatukseni lävisti viimein jokin, jota ei voinut kuin kutsua toivoksi.
Vasten tietoisuuttani lätsähti iso paketti dataa, kryptattuna vaaleanpunaisiin säikeisiin, jotka kiertelivät pakatun ja kasatun tiedon ympäri kuin lankakerä tai iso hiuslenkki. Hyvin tutun oloinen hiuslenkki, sellainen kierteinen ja kiharainen, joita olin joskus ostanut Joshille lahjaksi, silloin siellä turvallisen ja tavallisen elämän puolella.
Kaivellessani säikeitä auki, sain vastaani useita välähdyksiä tietoverkoin hassuista kuvista, niistä, joille olimme joskus yhdessä hihitelleet valvottuamme aivan liian pitkään. Käsitin sen salausavaimeksi, jonka selvitin ongelmitta. Ihan kuin mikään salaus olisi ollut minulle vastus, ja tämä oli vielä minulle räätälöity, täsmällisesti tehty ja puuhattu.
”Josh! Josh on okei! Ainakin vielä.”
”Kyllä minä sen tiesin. Ja Kosminen Silmä myös.” Lakshmin äänessä oli varma tyyneys.
Nauroin lujaa, lujempaa kuin olin tehnyt moneen päivään – milloin ylipäätään olin nauranut näin? En muistanut, eikä sillä ollut niin suuresti väliäkään. Nyt kaikki oli taas paremmin, yhden hiuslenkin takia.
”Lakshmi, heti kun saat vanhempasi sisään, minä lähden ja hoidan tämän jutun loppuun.”
Lauri ja Seira eivät voineet olla kaukana. Jossain kaiken hepulini alla kupli ilo myös siitä, että nuo kaksi olivat turvassa. En joutuisi katsomaan Nivan perheen lasten surua, en selittämään Khadijalle mitään ikävää. Kunhan vain saisin sisarussarjan nuorimman vielä turvassa mukaani, tämä koko seikkailu olisi kääräisty siistiin pakettiin ja muuttuisi joksikin, mille voisi nauraa Joshin kanssa.
”Minä voisin siis käydä alhaalla Kuussa tekemässä pari taikatemppua”, jatkoin.
En pelännyt edes sitä typerää puheenjohtajaa enää. Olin voittanut viime kerrallakin, ja vaikka kaveri olisi miten fiksu, minun tahdonvoimalleni se ei pärjäisi. Ei silloin, kun minun piti pelastaa Josh. Sammuttakoon vaikka auringon, ja minä pelastaisin koko Aurinkokunnan silti, koska Aurinkokunta sisälsi käsitteenä myös poikaystäväni.
”Lähdet Kuuhun?” Lakshmi kysyi, ilmeisesti enemmän varmistaakseen kuin estääkseen. Suunnitelma ei ollut aukoton eikä tieteellisesti toimivaksi todistettu, mutta sillä me aioimme mennä. Varmasti kosminen silmäkin hyväksyisi. En tosin ollut etsimässä kenenkään hyväksyntää.
”Joo. Ajattelin lentää ulos ja tiputtaa itseni Kuuhun, ihan ilman mitään avaruusaluksia. Miekkavalas pysyköön kiertoradalla.”
”Taikatempuilla? Terälehtiäkö taas?” Lakshmi ei edes kohotellut kulmiaan, äänensävy oli enemmän toteava kuin kummasteleva.
”Vaikka niitä. Jos Josh pystyy synkronointitaikatemppuihin, minulla on ufot.”
”Ole sitten varovainen”, Lakshmi sanoi ja kohensi silmälappuaan. Tämän mielessä tuntui olevan jotain, mikä oli kuitenkin paras jättää sanomatta.
”Kosminen Silmä hyväksyy suunnitelman.”
Nyökkäsin ja käännyin pilotintuolilla ympäri, kasvoillani varmaankin aika maaninen ilme. Jokin kutkutteli minua. Ai varovainen? Miksi ihmeessä olisin ollut varovainen? Olinko muka ikinä saanut mitään aikaan varmistelemalla, huolehtimalla ja tekemällä aukottomia suunnitelmia?
Parempi mennä sillä, mitä vastaan tuli, improvisoida ja soveltaa, mätkäistä kaikkia tielle käveleviä pahiksia artefaktin savukiehkuroilla naamaan.
”Veljesi saattaa hyvinkin olla uhkarohkea idiootti, mutta se myös tarttuu. Voidaanko saada tähän vähän taustamusiikkia? Josh pahastuisi, jos pelastusreissussa ei ole tarpeeksi tyyliä.”
Lakshmi virnisti tutun sävelmän täyttäessä mieleni.
Hymyilin, ja ilme tuntui kerrankin sopivan kasvoilleni.