Sekä minun että puheenjohtajan aika oli käymässä vähiin. Koko tukikohta tutisi, mistä arvasin jo, että ratsuväki oli saapunut ja jollain kootulla galaktisen yhteistyön ihmeellä Koalitio ampui Säätiön kähvellettyä päämajaa. Hetken verran kuvittelin Lakshmin onnellisena painelemassa nappuloita avaruusaluksen ohjaamossa, ja ajatus toi melkein hymyn kasvoilleni. Melkein. Piti pitää pokkaa.
Mitä Säätiö sitten aivoistani kaivelikin, niiden olisi parasta toimia nopeasti. Vilkuilin Hannaa ja Melissaa niin vaivihkaa kuin osasin, ja vaikka jälkimmäinen leidi olikin tässä koko aurinkokunnan laajuisessa sotkussa puolellani, en ollut ollenkaan varma, että selviäisimme kaikki tilanteesta ehjin nahoin.
Uhkaava tilanne ei ollut missään nimessä ohi. Ällöttävä puheenjohtaja hymyili myös siihen malliin, että tämä oli saanut ainakin suureksi osaksi sen, mitä oli halunnutkin. Ellei painajaisista karannut hymykin ollut joku äärimmäisen ovela ja laskelmoitu hämäys.
”Olipa se kätevää, Nivan poika. En olisi ajatellut, että tämä olisi niin helppoa… mutta tämä käy.”
Yritin kohottautua pystyyn nirhatun hiuspehkoni ja murjotun egoni keskeltä, mutta olin yhä kiinni siinä helvetintuolissa. Peräänantamatonta ilmettä kiperä tilanteeni ei onneksi estänyt. Yritin parhaani mukaan näyttää mahdollisimman jääräpäiseltä. Järkähtämättömältä.
Onni oli myötäni siinä suhteessa, että olin saanut koko datapaketin lähetettyä suoraan Emmerielle. Tämä osaisi varmasti käyttää sitä parhaansa mukaan – ja sen tietojen perusteella löytäisi minut, jos en itse keksisi keinoa päästä pinteestäni. Sellainen tapahtumaketju oli totta kai äärimmäisen epätodennäköinen, mutta todelliset nerot ottivat huomioon jokaisen mahdollisuuden.
Tärinä taukosi hetkeksi ja me kaikki pysähdyimme kuuntelemaan. Minä kuulin varmaan asennon ja koneiden takia huonoiten, mutta aivan kuin olisin kuullut jostain kalahduksia ja ääniä, jotka olisi voinut tulkita kaukaiseksi mekkalaksi.
Olimme Kuun pinnan alla tukikohdan supersalaisessa osassa, joten en uskaltanut laittaa toivoani Koalition iskujoukkoihin. Mikään kommandotiimi – mieluusti toki alusvaatteet taktisten vaatteiden alla – ei pääsisi tänne minuuteissa, joten tarvitsin yhä säkenöiviä puheenlahjojani. Paras avata suu ja verrytellä leukoja.
”Kuulehan, jos aivoaaltojeni kopioiminen oli niin helppoa, ollaanko me valmiita? Tuntuu hieman siltä, että Säätiön päivät tässä tukikohdassa ovat luetut. Voin kyllä jeesata Koalition suuntaan, jos tarvitaan toista puhemiestä. Mitä vain. Kaksoisagenttihommat sujuu.”
Pidin yhä kiinni tarinastani ja siitä, että olin tavallaan Säätiön puolella nyt. Ei siitä haittaakaan ollut, voisin vielä päästä käsiksi johonkin, ja hölmö herra Jake ei ollut vieläkään huomannut temppuani datapaketin sinkoamisen suhteen. Sormet ristiin ja rukouksia jonnekin onnettaren suuntaan, ettei huomaisikaan.
”Toki, toki”, puheenjohtaja sanoi ja tämän ajatukset näyttivät olevan jossain aivan muualla kuin kaukaa kuuluvassa mekkalassa. Ihan kuin koko Säätiöllä ei olisi ollut enää mitään väliä. Ihan kuin nyt ukon saatua käsiinsä kopion minusta, kaikki muu olisi saanut mennä. En ymmärtänyt sitä. Eikö herra Jake ollut nimenomaisesti tavoitellut avaruuden yliherruutta?
Vai oliko se ollut sittenkin Melissan tavoite? Olin kuullut puheenjohtajan suusta monta korulausetta ja uhkaavaa kommenttia, mutta en mitään, mitä olisi voinut sanoa konkreettiseksi suunnitelmaksi. Mitä olivat Säätiön lyhyen aikavälin tavoitteet, entäs viiden vuoden? Työhaastattelussa puheenjohtaja olisi mokannut homman alta aikayksikön, kun ei olisi pystynyt vastaamaan näin yksinkertaisiin peruskysymyksiin.
”Melissa, Hanna. Näyttää siltä, että Säätiö on ottamassa jonkin verran takapakkia. Jos menetämme tukikohdan tänään, muistakaa, että koko taistelua ei ole vielä hävitty”, puheenjohtaja ilmoitti ja astui muutaman askeleen taaksepäin. Kasvoilla oli edelleen se sama hymy kuin naamio, joka ei paljastanut mitään.
Melissa nyökkäsi.
”Minä pidän Säätiöstä huolen.”
”Niin, tiedän. Eri asia, mitä siitä on jäljellä minulle, kun palaan. Mutta tiedät, että Sigrid…”
Punahiuksisen kumppanini ilme synkkeni. Tässä asiassa oli nyt jotain, mitä Melissa ei vieläkään suostunut kertomaan, vaikka ehkä kyse ei ollutkaan suorasta kiristämisestä. Jos pääsisin tästä pinteestä, homma pitäisi ottaa tarkemman selvityksen alle.
”Ymmärrän.”
Puheenjohtajan hymy Melissan suuntaan oli niin leveä, että pelkäsin sen vähintään venäyttävän tämän leukalihakset.
”Hei, olen yhä täällä, unohtuiko?” huikkasin.
Hanna liikahti suuntaani musta polkkatukka heilahtaen, mutta Melissa teki estävän eleen. Jahas, tämähän muuttui mielenkiintoiseksi.
Herra Jake näppäili vielä hetken verran konsolia, johon minun synkronointini tiivis esanssi oli mitä ilmeisimmin imeytetty, ja työnsi jotain taskuunsa. Hymy rikkoutui viimein, ja olisin halunnut kurkkia nähdäkseni jonkin viitteen ukon todellisesta päämäärästä. Puheenjohtajan kasvoilla oli pieni häivähdys jotain, kuin pientä katumusta – se ei ollut suunnattu minulle, vaan enemmänkin Melissalle, ja ehkä Hannallekin.
”Te olitte vähän kuin minun tyttäriäni. Mutta joskus lasten pitää kasvaa aikuisiksi.”
Sitten puheenjohtaja ravisteli olkapäitään ja ilme katosi yhtä nopeasti kuin oli tämän kasvoille ilmestynytkin.
”Ja nyt on minun aikani tehdä näyttävä poistuminen.”
Säätiön puheenjohtaja ja tämän tukikohdan viimeisen kammion pomohirviö heilautti kättään ottaen taskustaan jonkin pienen mustan esineen, jonka muotoa en kunnolla nähnyt. Olinhan yhä kiinni siinä tuolivirityksessä.
Se oli niin selkeää, niin yksinkertaista. Suorastaan runollista. Miksi en ollut ymmärtänyt sitä aiemmin? Artefakteja oli kolme.
”Sinulla on niitä helvetin ufovoimia”, kärähdin, ja Hanna nosti katseensa yhdestä monitorista.
Voihan galaktinen kurimus ja kärsimys, jos olin oikeassa kuten aina olin. Säätiön uhan kanssa leikkimisestä tuli todellinen uhka ja tätä ukkoa ei kohta pysäyttänyt mikään. Minä ja Koalitio olisimme pelkkä ärsyttävä hidaste ja siinä se.
Minulla oli tosin yksi tyttöystävän kokoinen ja muotoinen valttikortti. Ei kovin muodokas, mutta oikein osaava ja älykäs.
”Kiusallista, että sekä sinä että se toinen tyttö olette niin pirun fiksuja. Minulla olisi ollut käyttöä teidänlaisillenne”, puheenjohtaja hymähti suuntaani.
”Voin olla sinun puolellasi, jos haluat.”
Halusin yhä pitää kiinni tästä valheesta, kun olin kerran aloittanut, jos en muuta, niin sotkeakseni puheenjohtajan korttipakkaa.
”En usko, että tarvitsen enää ketään puolelleni, täältä ainakaan”, puheenjohtaja ilmoitti ja tämän päälle alkoi muodostua hyvin ohut musta kerros, kuin pieniä levyjä tai suomuja. Jokainen pieni osa oli kiiltävä ja säännönmukainen, kuviossa ei ollut yhtäkään poikkeamaa. Kun suomukerros alkoi kivuta ylemmäs, kaulaa kohti, puheenjohtaja virnisti leveästi valkoisine hymyineen.
Sitten ukkoa ei enää näkynyt. Herra Jake katosi näkyvistä kuin koko äijä olisi alun perinkin ollut pelkkä kuvajainen.
Kirosin ääneen, ja Melissa älähti myös.
”Mitä nyt, rouva Säätiö?” kiljahdin, varsin epätyylikkäästi ja epämiehekkäästi. Toivottavasti siitä ei jäänyt kenellekään kovin vahvaa muistijälkeä.
”Improvisoidaan”, Melissa sanoi.
Hanna katsoi meitä molempia silmät pelkkinä viiruina.
”Olenko ainoa tässä huoneessa, joka todella uskoo Säätiöön, eikä aja vain omia etujaan?”
”Todennäköisesti”, kuittasin.
Melissa näytti anteeksipyytävältä Hannan suuntaan.
”Säätiö on minulle tärkeä, mutta ei aivan millä tahansa hinnalla. Minä olen vanhoja valtakoneistoja vastaan. Olemme täällä oikeasti tekemässä maailmasta paremman paikan kuin Koalitio olisi voi-”
”Säästä koalitiohölinäsi”, Hanna sihahti. ”Olen joutunut kuuntelemaan niitä muutenkin koko lapsuuteni.”
”Tiedän tunteen”, vastasin ja toivoin yhä, että jompikumpi leideistä päästäisi minut vapaaksi. Alkoi selkä ja takamuskin puutua. Haluaisin nähdä peilistä, mitä hiuksilleni oli käynyt. Yksi pitkä suortuva kaartui edelleen otsalle niin, että eivät ne kaikki voineet olla mennyttä.
Hanna otti jotain vyöltään. Minusa oli tullut oikein hyvä huomaamaan pikkuruisia eleitä ja esineen kaiveluita milloin mistäkin piilosta. Synkrohäirintäase, taas. Näitä oli jo nähty, aivan liian monta kertaa. Miksi Säätiö oli niin pirun mielikuvitukseton?
”Melissa, varo!” huusin lujaa ja sillä hetkellä taisin taas valita puoleni. Olin kaikesta huolimatta Melissan puolella, hyvävelikerhoja ja kaikkia avaruuden kääpiä ja kääpäukkoja vastaan. Myös kaikenlaisia Jakeja vastaan.
Onneksi kykyni synkroaseiden kanssa toimi edelleen, nyt kun puheenjohtaja oli kalppinut tiehensä kummallisine estovoimineen, taskussa kopio minusta. Pystyin synkronoimaan täydellä teholla. Otin vastaan kaiken mitä sain, se oli valtava kullankeltainen ja monipoimuinen aalto, kuin olisin katsonut suoraan aurinkoon, valon heijastuessa metallipinnasta, uudestaan ja uudestaan. Tunsin lihasteni rentoutuvan, ja sitten voima oli liikaa jopa minun huippuunsa viritetyille aivoilleni, ja menetin tajuni.