Seuraavat viikot toistivat samaa kaavaa: teoriatunteja puoli päivää, toinen puoli lentämistä. Lentotunnit simulaattorissa olivat muuttuneet paljon monimutkaisemmiksi. Olimme harjoitelleet oikean protokollan seuraamista ja osasin jo löytää lipan kautta parametrit sekä järjestelmät jokaisen toiminnon oikea-aikaiseen suorittamiseen. Lentämisessä vaikeinta olivat lähdöt ja saapumiset, joten niitä myös harjoiteltiin eniten. Poikkeustilanteita emme olleet juuri vielä käyneet läpi, kuten emme myöskään pilotin vaihtoa kesken lennon.
Lokakuussa ajatus ensimmäisistä tenteistä hiipi vaivihkaa koko ryhmä B:n takaraivoon. Kuten monet muutkin ryhmät, vietimme aikaa joko jonkun asuntolahuoneessa tai kirjaston ryhmätiloissa laskien ja päntäten yhdessä. Kerran törmäsimme käytävässä ryhmä K:hon, jonka kaikki neljä miespuolista jäsentä kinastelivat kovaäänisesti erään materiaalitieteen tehtävän oikeasta ratkaisusta. Riita päättyi koko käytävän lamppujen yhtäaikaiseen särkymiseen, jollain kiehahti kunnolla yli.
Käydessäni vessassa luentotauolla satuin kuulemaan viereisestä kopista itkuisen äänipuhelun jollekulle vanhemmalle opiskelijalle. Linnin ja Joshin asuntolan yhteiskeittiö oli muuttunut lähinnä kertausluolaksi, sillä sen seinät ja ovet oli peitetty erilaisilla muistilapuilla ja -viesteillä. Pelästyin mikroa käyttäessäni, kun se alkoi yhtäkkiä tentata minulta astrogeologian kysymyksiä.
Tietääkseni ketään ei heitetty koulusta ulos, vaikka ensimmäisen tentin olisikin reputtanut. Olimme kuitenkin kaikki tottuneet olemaan luokkamme parhaita luonnontieteissä ja osa varmaan kaikissa aineissa. Kukaan ei enää jakanut muistiinpanojaan ilman vastapalvelusta. Kilpailu ja kyräily alkoivat nousta pintaan, ja lentotunneilla oli aina vain vaikeampi keskittyä.
Jopa aina niin mukava ja innostava opettajamme Elisa oli huomannut tämän. Yhdellä simulaattorikerralla en saanut millään pidettyä alusta vakaana, vaan se pyöri hallitsemattomasti akselinsa ympäri. Linn hermostui nousuunlähtöprotokollaan ja viskasi kukkaseppeleen näköisen ohjaimensa jonnekin nurkkaan. Josh oli kärttyisellä päällä ja kuittaili kaikille.
”Jospa tekisitte jotain hauskaa yhdessä. Ensi jaksolla pitää kuitenkin harjoitella ryhmänä toimimista. Ekat tentit tuntuvat pahoilta, mutta kaikesta selviää. Rauhassa vastaatte, kyllä te osaatte. Eikä täällä tarvitse enää pyrkiä olemaan luokan paras, teillä kaikilla on varma työ valmistumisen jälkeen.”
Elisa oli toki oikeassa. Kaikki opistosta valmistuvat sitoutuivat vähintään viisivuotiseen komennukseen, joka saattoi olla oikeastaan missä tahansa. Vielä joitain vuosia sitten asemapaikan oli saanut valita arvosanajärjestyksessä, mutta siitä oli luovuttu. Tapa oli saanut aikaan kilpailua ja yliyrittämistä opiskelijoiden keskuudessa, joka johti ongelmiin myöhemmin työelämässä – samoihin tyyppeihin kun törmäsi myöhemmin jatkuvasti. Koulu pyrki luomaan rakenteita, jolla opetettiin opiskelijoita puhaltamaan yhteen hiileen.
”Jotain hauskaa, hmm… rantareissulle taitaa olla jo vähän liian kylmää”, Josh virnisti. ”Vaikka olisin toki mielelläni nähnyt teidät uikkareissa.”
Heitin Joshille murhaavimman katseeni, vaikka kyseessä oli varmaankin yritys keventää tunnelmaa.
”Huvipuistoon?” kysyi Linn.
”Se voisi olla mukavaa”, Sigrid tuumasi. ”Saamme aika tuntuvan opiskelija-alennuksenkin. Kävin viimeksi työkavereiden kanssa.”
Huvipuisto kävi kaikille, joten sovimme treffit huvipuiston pääportin eteen seuraavaksi lauantaiksi. Kaupungin huvipuisto sijaitsi mäellä, ei kovinkaan kaukana varsinaisesta keskustasta. Yliopistoon nähden se oli paljon keskeisemmällä paikalla. Yliopiston avaruusalusliikenne tietysti tarkoitti, ettei sitä voinut ihan keskelle kaupunkia rakentaakaan. Lapsena olin pyöräillyt laukaisualustan läheltä niin läheltä kuin vain uskalsin mennä. Tietenkään en ollut koskaan nähnyt mitään oikeasti mielenkiintoista, kiitos häivetekniikan. Pölypilviä ja maahenkilökuntaa työssään lähinnä, joskus huomasin häivähdyksen tai varjon jostain aluksesta.
En ollut käynyt kavereiden kanssa hupireissulla sitten yläasteen. Kulutin naurettavan paljon aikaa peilin edessä valiten vaatteita. Miksi vaatekaappini oli täynnä mitäänsanomattomia rättejä? Lopulta olin päätynyt suhteellisen vanhaan mustaan paitaan ja järkevän mittaisiin shortseihin. Niissä ei ollut ainakaan pelkoa, että jotain näkyisi, jos uskaltaisin johonkin mahdottomaan kieputtimeen. Sekin oli vähän kysymysmerkki. Pienenä pidin huvipuistoista, nyt en enää ollut varma. Viime kerrasta oli liikaa aikaa.
Puuskutettuani mäen ylös pääsin pääportin eteen. Portilla pyöri lapsiperheitä ja myös melkoisen paljon turisteja. Turismia oli kauan sitten rajoitettu kansainvälisin sopimuksin, mutta kokonaiskielto ei ollut koskaan mennyt läpi. Ihmisten halu nähdä uusia paikkoja ei ollut kadonnut minnekään, ja lopulta hyvin harvalle kelpasi aidonoloinenkaan virtuaalikokemus Kiinan muurilta tai Grand Canyonilta.
Täällä turistit tunnisti siitä, että näillä oli älylaitteet esillä kääntämässä lipunmyynti- ja infotietoja. Infokyltti yritti parhaansa mukaan välkyttää tekstit kunkin katsojan äidinkielellä jo valmiiksi, mutta se ei millään pysynyt perässä. Vain isohkon kiinalaisryhmän kohdalla se pysyi kiinankielisenä pidempään.
Äkkiä infokyltille ilmestyi iso rivi kakkahymiöitä.
Käännyin, ja takaani ilmestyivät Josh ja Linn.
”Okei, kumman idea?”
Linn virnisti. ”Jos on kyky suotu, sitä pitää toki käyttää.”
Käytännön pilat kuuluivat Linnin tyyliin, mutta vain silloin, jos niistä ei ollut oikeasti haittaa kenellekään.
Sigrid saapui muutama minuutti Linnin ja Joshin jälkeen. Sigridin tyyli oli arkenakin skarppi ja jotenkin aikuinen. Tällä oli prässihousut ja arvatenkin kallis valkoinen neule. Josh oli pukeutunut huppariin, Linnillä oli vintagemekko. Loin muutaman merkitsevän katseen Linniin, mekon kaula-aukko oli vaarallisen matala, varsinkin huvipuiston härveleitä ajatellen.
”Mitä? Lupasivat lokakuuksi lämmintä, yli parikymmentä astetta!”
Lunastimme rannekkeet portin automaatista ja yritimme päästä ihmismassasta sivuun. Yhteisellä päätöksellä tungimme ensimmäisenä ketjukarusellin jonoon.
”Onko tämä oikeasti turvallista? Toi karuselli on ollut täällä satoja vuosia.” Mahassani alkoi tuntua oudolta.
”Ei se tietenkään ole alkuperäinen, ihan kuin ei vuoristoratakaan. Se rakennetaan uudestaan aina tasaisin väliajoin.” Sigrid seisoi takanani ainakin päätä pidempänä.
”Joo mutta… mitä jos ketjut irtoaa. Lennän alas ja kuolen.”
”Et sä kuole. Kukaan ei ole koskaan kuollut.” Josh kääntyi edessäni ympäri.
”Kivaa, pääsen olemaan ennakkotapaus.”
”Hei nainen, sä lennät avaruusalusta työksesi kahden vuoden päästä. Joku ketjukaruselli on siihen verrattuna lastenleikkiä.” Linn huikkasi jonon kärjestä.
Kömmin keinuun istumaan edelleen huolestuneena ja päätin tiiviisti ajatella jotain ihan muuta. En ollut varmasti ollut lapsena näin säikky huvipuistolaitteiden suhteen. Karuselli käynnistyi ja mahassani oleva tunne ei ainakaan helpottanut. Päätin katsella karusellin maalauksia ja kauas merenlahdelle vuorotellen. Lopulta pystyin jo vähän nauttimaan vauhdin tunteesta.
Edessäni Josh tietysti heilutteli koriaan ja käsiään ilmassa vuorotellen.
Seuraavana vuorossa oli vanhaan vesitorniin rakennettu virtuaalivuoristorata, josta vatsani ja hermoni selvisivät hyvin. Maailmanpyörä sai taas mahani perukoilla lymyävän tunteen pintaan. Keskityin tuijottamaan yhteen pisteeseen. Hengitä sisään, hengitä ulos…
”Roikkuuko tää siellä ylhäällä kauan?”
Linn söi jäätelöä – jota ei olisi saanut ottaa laitteeseen ollenkaan – ja Sigrid otti innokkaasti kuvia älylaitteellaan. Se näytti erikoiselta, sillä kaulakorua piti pitää koholla samalla kuin siitä nousi valokuvaamiseen tarkoitettu holonäyttö. Jotkut erikoisemman malliset älylaitteet eivät olleet kovin käytännöllisiä.
Joku tökkäsi minua niskaan ja olin kaatua nenälleni.
”Helvetti! Älä tee noin enää koskaan!”
”Sori. Rauhoitu vähän. Ei me kuolla tänne.” Totta kai se oli Josh.
”Pitääkö mennä seuraavaksi tekemään jotain muuta? Ongintaa?” Josh olisi voinut tehdä taas kiusaa, mutta tällä kertaa äänensävyssä oli oikeaa huolta.
”En tiedä. En mä ennen pelännyt näitä laitteita.”
”Voidaan kokeilla vielä jotain muuta ja sitten ottaa rennommin loppupäivä.”
Maailmanpyörän jälkeen Linn raahasi meidät puiston pelottavimman pää alaspäin kieputtavan härvelin viereen. Sigrid astui sivuun.
”Tuo saa aamiaisen tulemaan takuuvarmasti ylös. Menkää te vain.”
Hyvä, että jollain muullakin oli joku raja jossain, enkä ollut ainoa säikky! Hymyilin Sigridille, joka vilkutti meille. Kieputus kestäisi noin 90 sekuntia, hain nopeasti älylaitteellani. 90 sekuntia kestää mitä vain, tsemppasin itseäni.
Laitteen turvakaari sai minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi kuin ketjukarusellin tai maailmanpyörän korit. Kokeilin, ja en pystynyt liikkumaan mihinkään tai tippumaan. Varovasti tarkistin, ja laitteessa oli kaksi varajärjestelmää varsinaisen lisäksi sähkökatkon tai turvakaaren häiriön varalta. Hätäjarrujakin oli useammat.
Linn näytti jälleen peukkua ylös, ja sitten mentiin. Linn kiljui kurkku suorana, enemmänkin huvikseen kuin oikeasti peläten. Josh vaikutti vähän vihreältä. En voi sanoa varsinaisesti nauttineeni, mutta ei se kamalaakaan ollut. En ihan ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti roikkua pää alaspäin, mutta kokemus oli vähemmän kauhea kuin kiikkerä ja heiluva maailmanpyörän kori.
Kieputuksen jälkeen Linn säihkyi onnea ja ilmoitti menevänsä jonottamaan laitteeseen uudestaan.
”Jätän väliin”, Josh tuumasi ja pohdin, kiusoittelisinko. Se ei kuitenkaan olisi ollut kovin reilua.
”Jos mennään kokeilemaan ongintaa tai jotain arpajaisia. Peilitalossakaan ei olla vielä käyty”, ehdotin.
”Joo, tehdään niin.” Josh myöntyi. Ilmeisesti Josh ei kestänyt hurjimpia laitteita, muttei kehdannut myöntää sitä suoraan.
”Tai sitten mennään joutsenveneisiin.” Sigrid sanoi täydellä pokerinaamalla.
”EI!” karjaisimme minä ja Josh samaan aikaan. Kiusallista.
Totta kai peilitalossa oli muutakin kuin vääristäviä peilejä. Sinne oli luotu hologrammein ja sisäänkäynniltä saatavin VR-lasein melko psykedeelinen ympäristö, jossa moninkertaantui ja vääntyi kolmiulotteisesti moneen suuntaan. Kävelin lihavan itseni ohi samalla kun paljon laihempi ja pidempi minä vilkutti katosta.
Käännyin vasemmalle ja löysin tieni huoneeseen, jossa kertauduin kaleidoskooppimaisesti kaikkialle. Leikin hetken peilikuvieni kanssa. Neljä kättä, kuusi kättä, kahdeksan kättä. Näytin joltain hindulaiselta jumalattarelta, paljon yksinkertaisemmin pukeutuneelta ja kalpeammalta vain.
Sekunnin ajan päässäni tuntui putoamisen tunne.
Sitten takaani kuului ikävä, raapiva ääni.
Seuraava ajatukseni oli, että ääntä ei ollut oikeasti olemassa. En kuitenkaan ollut synkronoinut. Joskus kävi niin, että sain jonkun videon vahingossa soimaan älylaitteesta suoraan päähäni. Tässä ei nyt ollut kyse siitä. Laite oli äänettömällä.
Käännyin ympäri ja samalla otsalohkossani viilsi kurjasti. Ennen kuin ehdin käsittää, mitä oli tapahtunut, näin jonkin hahmon vilahtavan ohitseni sekä hologrammeissa että peilissä, monen monituista kertaa. Hahmon todellista suuntaa tai luonnetta oli mahdoton tietää. Näin vain tummia vaatteita ja mustaa, kuin oman pelikuvani, mutta ei kuitenkaan.
Viskasin lasit pois ja ne kolisivat jonnekin nurkkaan. Hyvä, tuo ääni oli oikea. Aloin keskittyä, koskin lähimpään peilinäyttöön. Projektorit humisivat, lamput paloivat tuottaen hukkalämpöä ja valoa. Lattian alla kulki sähköä moneen suuntaan. Löysin lämminvesikiertoa seuraamalla lähimmän vessan sijainnin. Oudosta hahmosta ei näkynyt jälkeäkään. Käännyin kulmasta, peilitalo oli ilman laseja vähän vähemmän outo, muttei yhtään selkeämpi.
”Josh!”
Josh istui huoneen lattialla pidellen päätään.
”Mitä hittoa…” Josh hieroi ohimoitaan. VR-lasit lojuivat lattialla ja Joshin omat lasit olivat ilmeisesti taskussa.
Koska synkronoinnilla ei voinut vaikuttaa millään lailla biologisiin olentoihin, se oli suorana aseena hyödytön. Tai niin olin ainakin kuvitellut.
Tavalliseen teknologiaan – kuten vaikka toisen ihmisen älylaitteeseen – pystyi vaikuttamaan ilman salausavaimia vain välillisesti. Sitä ei voinut muokata. Voisin lukea minkä mallinen älylaite Joshilla oli tai lähettää tälle viestin, mutta en voisi kirjoittaa laitteen muistiin. Tavaran muodon muuttaminen synkronoinnilla vaati taas älymateriaalista valmistetun esineen, ja älymateriaalit oli useimmiten salattu tai suojattu käyttäjäkohtaisiksi. Joshin ja minun pilottilipat muuttivat muotoa vain meidän käsissämme.
”Synkronoimalla ei voi luoda ääniä tai dataa tyhjästä toisen päähän. Sillä ei voi vaikuttaa ihmiseen.” Josh nousi ylös ja nojasi seinään. Selkeästi Joshin ajatukset olivat kulkeneet suunnilleen samalla tavalla kuin omani.
”Jotenkin se hyypiö kuitenkin onnistui siinä. Sain siltä kyllä kiinni jotain, mikä selvästi ei ollut tarkoitettu minulle. Ääliö, olisi valinnut kohteen paremmin.” Josh hymyili vinosti. ”Harmillisesti kaveri valkkasi sen ainoan kaupungin tyypin, joka osaa hyökätä vastaan. Tai sen, joka hyökkää vastaan joka tapauksessa, koska synkro oli jo valmiiksi päällä.”
”Että mitä?” yritin kovasti pysyä Joshin perässä. Adrenaliinin karkotessa aloin tuntea itseni vähemmän rohkeaksi. Miksi juuri me? Mistä Josh höpisi?
”Meidän pitää palata kohta takaisin, Sigrid ihmettelee, missä olemme. Esitä, että kaikki on ok. En halua puhua tästä vielä muille, mutta tule huoneeseeni tänään myöhemmin. Lähetän kutsun.”
Keräsin lattialta molempien VR-lasit ja menimme suorinta tietä uloskäynnille. Hyökkäjästä ei näkynyt jälkeäkään, jos hahmo oli edes ollut todellinen.
—
Todennäköisesti en ollut onnistunut esittämään täysin normaalia loppupäivää, mutta se meni helposti sen piikkiin, että jännitin laitteita. Olin jättänyt loput laitteet väliin ja ottanut kuvia tukka putkella nauttivasta Linnistä. Sen jälkeen olimme käyneet syömässä ja ostamassa arvat – kukaan ei voittanut suurinta nallepehmolelua – ja lähteneet sitten pikku hiljaa kotiin.
Koputin Joshin oveen kahdeksalta, kuten kalenterikutsussa oli lukenut. Josh avasi oven nyt jo hymyillen. Sitten edellisen kerran, huone oli muuttunut. Seinille oli ilmestynyt muutama bändijuliste. Ikkunalaudalla oli viherkasveja, pöydällä oli vedenkeitin ja kaksi mukia.
”Otatko teetä?”
”Joo, kiitos.”
”Saatan olla selityksen velkaa.”
”Joo?”
”Olet varmaan pannut merkille, että en ole kertonut Sigridille ja Linnille, että synkronointini vuotaa. Sigrid on muuten kihloissa.”
”Mitä? Eikun, siis. Olen huomannut. Pidän sinua vähän ikävänä tyyppinä sen takia.”
Josh hymyili taas.
”Varmaan niin. En kuitenkaan halunnut sen asian leviävän. En halua joutua kenenkään tutkittavaksi tai koekaniiniksi. Enkä uskonut siitä olevan mitään haittaa, niin kauan kuin pidän minulle kuulumattomat asiat omana tietonani. Sitä paitsi, on siitä ollut iloakin.” Josh ryysti mukista.
”Luulet varmaan, että olen jotenkin luonnostaan lahjakas lentämään. En tietenkään. Olen vain voinut harjoitella synkrohommia käytännössä koko hereilläoloaikani, koska kyky ei vain suostu menemään pois päältä.”
Yritin kuvitella ja mietin, miten väsyttävää ja kuluttavaa se olisi, ainakin alkuun. Josh jatkoi:
”Tänään se kaveri peilitalossa… en usko, että se oli meidän tai minun perässä. Luulen, että olimme vain todella epäonnisia, väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta se tiesi, mitä se teki. Se yritti hyökätä synkronoinnilla jonkun kimppuun. En ymmärrä, miten se on mahdollista. Kummallakaan meillä ei ole mitään syytä uskoa, että se on teknologisesti mahdollista tai edes järkevää. Meillä ei ole mitään teknisiä implantteja kehossa, niitä ei käytä enää kukaan, koska siinä vaan altistaa itsensä mielivallalle. Kumpikin meistä on psykologisesti terve, koulussa testataan nuo jutut todella tarkkaan. Ei me kuulla ääniä.”
”Mitä sä sitten kuulit? Mulle se oli vain kirskunaa ja epämääräistä kipua.”
”Sama, paitsi että näin hetken sen kaverin. Siis näin sen. Sen aivojen hermosolujen sähköimpulssit. Sen solujen mitättömän pienet sähkövaraukset. Joo, tiedän, se on mahdotonta! Mutta mä olen joutunut aina muutenkin lukemaan kaikkialta, että mun koko elämä ja tapa synkronoida on mahdotonta. Miksei sitten tämäkin.”
Join teetä, kun en taaskaan osannut sanoa mitään. Olen pahoillani? Kiva kuulla? Olen kateellinen, että sinulla on erikoiskyky? Mikään sosiaalisten taitojen opas tai pelaamani deitti-VN ei ollut tarjonnut dialogivaihtoehtoa tällaiseen tilanteeseen.
”Joka tapauksessa se tyyppi on vaarallinen. Se saattaa yrittää uudestaan. Mä yritin päästä sen ajatuksiin sen hetken ajan, kun pystyin näkemään sen. Ei se varmaan toiminut, mutta ainakin sille tuli mahdoton kiire, ja se hoksasi, mitä olin tekemässä. Mulle jäi siltä myös talteen jotain.”
”Joku ajatus? Vai jotain muuta?”
”Joku kaavio. Odotas…” Josh käynnisti ainoalle tyhjälle seinälle näytön ja avasi älylaitteensa, jota en ollut nähnyt koskaan ennen Joshin kädessä. Se oli yksinkertainen levy, aivan kuten minunkin. Josh alkoi piirtää sen näyttöön sormellaan ja kuva ilmestyi seinälle.
”Jonkinlainen pohjapiirustus? Mutta tuo ei ole rakennus…”
”Ei. Se on joku tukikohta. Jos voisin arvata, sanoisin, että joku Mars-tukikohdan osa.”
”Kuulostaa aika isolta salaliittoteorialta.”
”Okei, ehkä ei Mars. Mutta joku paikka avaruudessa tuo on. Pitää yrittää selvittää koululla, missä se on. Tietoverkko antoi pelkkää tyhjää, mikä nyt oli arvattavissa. Sieltä sensuroidaan kaikki salaiset asiat, kuten tukikohtien pohjapiirustukset.”
”Ekan vuoden opiskelijat eivät myöskään pääse käsiksi noihin, pitäisi olla valmistunut tai jatko-opiskelija.”
”Sitten pitää löytää joku jatko-opiskelija.”
”Eikö voida kysyä sun siskoilta?”
Joshin ilme synkkeni.
”En halua sotkea niitä tähän. Ihan tiedoksi, nekään ei tiedä mun synkronoinnista. Olen kertonut vain sinulle ja parille muulle tyypille, jotka sittemmin eivät ole enää halunneet olla tekemisissä.”
”Miksi ihmeessä sitten kerroit mulle? Jollekin täysin satunnaiselle tyypille, joka sattui tulemaan ekana koulupäivänä paikalle litimärkänä.”
”Vaikutit harmittomalta.”
”Öö, kiitos?”
”Sanoin vaikutit. Nyt tiedän, ettet ole, olet saanut melkein jokaisesta välikokeesta täydet pisteet”.
Ensinnäkin olin pojan huoneessa kaksin, selvittelimme jotain mystistä juttua, josta ei voinut kertoa kenellekään, ja nyt juttu meni vielä imarteluksikin. Hiton Josh. Olisin varmaan voinut olla koko sotkussa jonkun vastenmielisemmänkin tyypin kanssa. Ryhmä K:n isot lamppuja poksauttelevat bodarit välähtivät mieleeni.
”Koska tämä keskustelu on tarpeeksi kummallinen jo valmiiksi, sanon vaan, että jos haluat unohtaa koko jutun ja jatkaa huoletonta opiskelijaelämää, se käy myös.” Josh keräsi mukit ja nousi ylös, varmaan lähteäkseen tiskaamaan niitä käytävän yhteiskeittiössä.
”En halua. Selvitetään tämä juttu.”
”Niin tehdään.” Josh ojensi kätensä, ja vipusin itseni lattialta ylös nojaten Joshiin. Hiton Josh ja ritarilliset eleet.