Sigridiä ei ollut kuuteen mennessä löytynyt. Meillä oli tietysti älylaitteen ID, mikä oli ollut ryhmäjakoviestissä vastaanottajana. Sigrid ei ollut vastannut edes hupsuun videoviestiin, jonka Linn oli pakottanut meidät nauhoittamaan ja lähettämään. Onneksi kampuksen viereinen baari oli halpa ja hyvä. Maistelin lonkeroani, pieni tila oli täynnä opiskelijoita. Tummalla puulla ja värikkäillä viireillä sisustettu baari oli hyvä kontrasti opiskelijoiden vaatteiden valkoiselle massalle, vaikka kaikki eivät enää olleetkaan koulupuvuissaan. Kellarikerroksessa olevassa kuppilassa oli sen verran lämmin, että ainakin koulupuvun takki oli liikaa.
”Siinä leffassa on täysin epärealistista se, miten päähenkilö jumittuu sinne hissiin niiden viiden muun kanssa – ei voi olla niin, että kukaan niistä viidestä ei muka osaisi yhtään synkrota.”
”On se mahdollista, tilastollisesti epätodennäköistä toki. Joitain juttuja on vaan pakko olettaa, jotta se leffa toimisi. Vähän kuin tosi vanhat salapoliisiromaanit, jos jollain olisi älylaite, ne juonet ei olisi edes mahdollisia.” Linn viuhtoi käsiään puhuessaan.
Linnin ja Joshin leffakeskustelua kiinnostuneempi olin nurkassa istuvasta tytöstä, jonka yllätin aina välillä tuijottamasta meitä.
”Hei. Huomaatteko tuota tyttöä. Tuo tuolla nurkassa.”
”Joo… tuo pitkä? Katsoo tänne kun luulee, että me ei katsota sinne.” Linn osasi olla ihmisten suhteen tarkkanäköinen, joten Linn oli ehkä huomannut saman paljon minua aiemmin.
”Juuri hän.”
Josh pomppasi tuolistaan ylös ja hymyili. Sitten tämä marssi tytön pöytään, hymyili leveämmin ja jutteli jotain. Tyttö pudisti päätään. Josh hymyili uudelleen.
”Aika tuuri, että saatiin Josh meidän ryhmään”, Linn pamautti heti Joshin poistuttua kuuloetäisyyden ulkopuolelle.
”Miten niin?” Mietin, oliko Josh kerinnyt hurmaamaan Linnin. Sehän olisikin, yrittäisin opiskella kesken kiusallisen parinmuodostuksen. Totta kai sitäkin varmaan yliopistossa tapahtui. Minua ei ollut seurustelu koskaan kiinnostanut, kouluun pääsy oli tärkeämpää.
”Josh on ihan okei, mutta se juttu on, että se sai pääsykokeesta kaikkein parhaimmat pisteet.”
”Täh?” tyypilliseen tapaani en ollut kysynyt kenenkään muun pisteitä. En oikein välittänyt kilpailemisesta. Jos olisin ollut vähän huomiokykyisempi, olisin ehkä saanut tietooni etukäteen myös sen, että Linn oli päässyt sisään ja oli samalla vuosikurssilla.
”Joo. Aika lähelle täysiä, itse asiassa. Minä pääsin sisään rimaa hipoen. Oikeastaan teoriaosuus korvasi sen, että en tajunnut siitä itse simulaattoriosuudesta mitään. Toivottavasti opin myöhemmin. En haluaisi olla aina ryhmän vika.”
”Eiköhän siinä opi paremmaksi. Ei ne olisi sinua ottaneet, jos olisit toivoton tapaus.”
”Niin tietysti. Ajattelin, että jos vaan kerron reilusti epävarmuuteni kaikille, se jotenkin lakkaa olemasta. Ei tunteet tosin toimi niin, mutta yritin silti.”
”Viisasta.” Tujottelin pöytälevyä, varsin mielenkiintoiset syykuviot siinä.
”Äh, mun vika kun en koskaan viestitellyt.”
”Ei se mitään. Kyllä mä sut tiedän, lapsena sua sai aina pyytää, et tullut koskaan kysymään mua. Nyt voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin!” Linn elehti käsillään halia pöydän toiselta puolen.
Lopulta sekä Josh että tyttö tulivat meidän pöytäämme. Pitkä tyttö hymyili varovasti. Tällä oli jotenkin harkittu kehonkieli ja varma katse. Hiukset oli leikattu vastikään ja lyhyt hiusmalli tavoitteli sellaista tyylikkyyttä, jonka tiesin tarvitsevan useita tunteja peilin edessä muotoilutuotteiden parissa. Leuka oli terävä ja yhdessä hiusten kanssa tyttö vaikutti jotenkin erityisen skarpilta.
”Te olette siis ryhmä B. Minä olen Sigrid. Hauska tutustua”, tyttö sanoi ja ojensi kätensä. Kädenpuristus oli varma. Linn kätteli myös tekovakavaan sävyyn.
”En vältellyt teitä tarkoituksella. En vain oikein osaa käyttää näitä”, Sigrid sanoi ja heilutteli älylaitettaan, joka oli tehty kaulakorun näköiseksi. Linnin ilme oli näkemisen arvoinen. Vaivalla väsätty video holotarroineen ja efekteineen oli mennyt täysin hukkaan!
”Hankin tämän vasta, kun ohjeessa sanottiin, että se on pakollinen… että tietoja ei jaeta muuta kautta kuin poikkeustapauksissa.”
”Tuota, nyt sinun pitää ehkä selittää meille, miten ihmeessä olet päätynyt tänne kouluun noilla tietoteknisillä taidoilla”, möläytin. En ole aina kaikkein hienovaraisin henkilö, ja kuten mainitsin, minulla ei lukioaikana oikeastaan ollut kavereita. Tuijotin lonkeroani ja mietin, kuinka monta kertaa saman päivän aikana voi mahdollisesti nolata itsensä. Onneksi sentään Linn ei kantanut kaunaa.
Sigridin ilme synkkeni. ”En minä sanonut, etten osaa käyttää tekniikkaa. Olen ollut töissä hiukkaslaboratoriossa viime vuodet. Ei minulla ole aikaa mihinkään hömpötykseen. Laboratoriossa oli hieman hienostuneempi tiedonvälitysjärjestelmä ja älylaitteet, kamerat, radiot, sun muut kielletty.”
”Jaa.” Linn ei selvästikään ollut kovin innoissaan ryhmämme neljännestä jäsenestä.
”Miksi et sitten jatkanut siellä laboratoriossa?”
”Minusta olisi mukavaa tutkia samoja ilmiöitä ilman ilmakehän häiritsevää vaikutusta. Täällä ilmakehä estää monien aallonpituuksien tutkimisen.”
”Ooh, eli tämä koulu on sinulle vain välitavoite?” ihmettelin.
”Osittain juu.” Sigrid hymyili. ”Mutta kyllä tämä minua myös oikeasti kiinnostaa. Katsoin viime vuonna ne vanhat Tähtilaivasto-elokuvat ja sen jälkeen oli pakko hakea. Olen ehkä noin 50 vuotta myöhässä innostukseni suhteen, mutta ne elokuvat olivat aivan valtavan hienoja! Se kohta, missä se alus ampaisee matkaan, ja tähtien välinen avaruus kaareutuu, ja kun loppukohtauksessa musiikki soi ja se poptähti yhdistää koko galaktisen laivaston taistelemaan Kaaosta vastaan..”
Me muut kolme vilkaisimme toisiamme. Fiksun asialliselta vaikuttanut Sigrid olikin täysiverinen nörtti, ja vielä sellaisen leffasarjan suhteen, joka oli hienoa ja uutta joskus isovanhempien aikaan.
”Huh, minä jo pelkäsin, että meidän ryhmässä on joku kuiva tyyppi!” Linn tuumasi ja elehti Sigridiä kilistämään oluttuoppiaan omansa kanssa.
Sigrid oli viettänyt useamman välivuoden lukion jälkeen hiukkaslabrassaan, joten olin virallisesti ryhmän nuorin – Josh oli syntynyt alkuvuodesta. No, ainakin saisin joitain toilailujani nuoruuden piikkiin.
”Ensimmäinen käytännön tunti ryhmälle B on näköjään ylihuomenna.” Josh kumosi tuoppinsa lopun ja siirtyi hypistelemään lasinalusta. ”Tiedättekö muuten, mihin tarkoitukseen ryhmät ovat?”
”Öö… pienryhmäopetusta?” Linn arvuutteli.
”No sekin, muttei se ole koko totuus. Kauanko pystyt pitämään synkronoinnin keskittymistä yllä?”
”Ehkä neljä tuntia, jos on pakko. En ole varmaan koskaan kokeillut yhtäjaksoisesti.”
”Neljässä tunnissa et pääse kovin kauas. Aluksia lennetään vuorotellen ja pilotteja on mukana useampi.”
”Joo… ihan loogista. Mutta ei tuo vieläkään selitä ryhmiä ja sitä, että olemme samalla porukalla koko opiskeluajan”, puutuin keskusteluun.
”Miten luulet vuoronvaihdon toimivan? Alus jätetään muutamaksi minuutiksi lentämään itsekseen? Vuoronvaihto on kriittinen hetki, koska vaihdon pitää olla saumaton. Siihen tarkoitukseen koulu valitsee ryhmät niin, että kaikkien synkronointi toimii yhteensopivasti, pääsykoetulosten perusteella.” Josh luennoi.
”Hetkinen! Tarkoittaako tuo, että olen itse asiassa jumissa teidän kanssanne mahdollisesti paljon pidempään kuin koulun ajan?” protestoin, ehkä liiankin innokkaasti. Linn löi minua lasinalusella päähän leikillään ja mutisi ”Hei!”.
”Varmasti on muitakin, jotka ovat meidän kanssa yhteensopivia. Mutta todennäköisesti komennuksilla näet useimmiten niitä, joiden kanssa osaat jo lentää kouluajoilta.”
Josh tuntui nauttivan, kun pääsi selittämään meille jotain, minkä oli varmasti tiennyt jo pikkupojasta asti. Huomasin tosin, mitä tyyppi jätti mainitsematta. Jos Josh puhui totta aiemmin, synkronointi oli tällä lähes aina päällä, keskittymättä. Se teki Joshista ylivertaisen muihin nähden – ei oikeastaan tarvitsisi poistua ohjaamosta kuin syömään tai nukkumaan. Meidän muiden kyvyllä oli selkeä raja.
Toisin kuin Linn, tiesin oman jaksamiseni suhteellisen tarkasti. Pystyin keskittymään suunnilleen kymmenen tuntia putkeen, sen jälkeen nukahdin. Niin oli monesti käynytkin, kun kotona pelasin ja synkroinoin ja jossain kohtaa aamuyötä olin nukahtanut. Usein löysin aamulla laitteet sammutettuina ja peiton päältäni – äidit…
Muutaman alkoholiannoksen jälkeen keskustelumme siirtyi paljon levottomammille urille. Opin nopeasti, että Sigrid puhui mielellään lempielokuvistaan, ja että Josh oli humalassa mahdollisesti maailman rasittavin miesselittäjä, myös liittyen elokuviin, joita ei ollut nähnyt.
Linn osasi pitää keskustelun kasassa, ja olin kiitollinen lapsuudenystäväni läsnäolosta. Lapsena olin ihaillut neljä vuotta vanhempaa Linniä rajattomasti. Tämä oli aina ollut radikaalin hieno tyyppi – tiesi aina kaikki uudet muotivirtaukset ja bändit, ja pukeutui omaperäisesti eikä välittänyt liikoja muiden mielipiteistä. Minä olin aina ollut vähän nolo enkä oikein koskaan tiennyt, miten olla luontevasti ihmisten kanssa. Linn ei joko huomannut tai välittänyt, ja yhdessä kävimme usein retkillä milloin minnekin. Linn oli innostunut biologiasta ja tällä oli lemmikkikissa – harvinaista, sillä lemmikeistä piti maksaa korkeaa ylellisyysveroa yhä edelleen. Mitähän Muusille kuului?
Yhdentoista aikaan kiitin muita illasta ja päätin lähteä kotiin.
”Ai, etkö sä asukaan asuntolassa?” Josh ihmetteli. Asia ei tosiaan ollut tullut puheeksi aiemmin päivällä.
”Ei, asun kotona. Vanhemmat asuvat tässä alle kilometrin päässä.”
”Oi, Emmerie on tosiaan ihan lapsi vielä! Hyvä kun saa baarista lonkeroa näyttämättä ikätodistusta!”
”Äh, kasva aikuiseksi itse. Säästän aika paljon rahaa asumalla kotona.”
”Mä saatan sut kotiin!”
”Tämä ei ole mikään ritarillisuuskisa. Pärjään ihan hyvin itse. Kiitos vaan.”
”Se ei ollut kysymys, mä tuun joka tapauksessa.”
Sigrid ja Linn lähtivät asuntolan suuntaan ja Linn iski minulle lähtiessään silmää. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa selittää Linnille, että en todellakaan ollut kiinnostunut Joshista sillä tavalla.
Alkusyksyn ilta oli kaunis ja yhä lämmin. Olin ottanut koulupuvun takin pois baarin kuumuudessa jo aiemmin, eikä sitä tarvinnut laittaa päälle vieläkään. Takin alla olevan paidan sai koulun sääntöjen mukaan päättää itse – minulla oli ihan tavallinen musta t-paita. Joshin valinta oli myös t-paita, joskin vaalea. En tunnistanut siinä olevaa printtiä. Joku bändi ehkä?
”Vakavasti puhuen, meillä on ihan hyvä ryhmä. Piti kysyä jo aiemmin, mutta en saanut siihen oikein hyvää tilaisuutta.” Josh vaikutti olevan paljon vähemmän humalassa kuin aiemmin baarissa.
”Minkä ihmeen takia tulit litimärkänä kouluun? Koulupuku on älykangasta.” Josh otti oman takkinsa, ja äkkiä takki sojotti suoraan ylös tämän kädessä. Sitten Josh laittoi takin päänsä päälle. Äkkiä takki muuttui mytystä levyksi, joka vaikutti pysyvän leijuen ilmassa Joshin pään päällä.
”No enpä kuule tullut ajatelleeksi…” katsoin Joshin temppuilua oikeasti kiinnostuneena. Juu, olihan koulupuvun mukana tulleessa ohjeessa kerrottu, että se oli tehty älymateriaalista ja sisällä oli johtavaa nanokuitua. Ei olisi tullut mieleenkään, että sillä pystyi tekemään muuta kuin hohtamaan heikosti pimeässä tai muita laimeita temppuja, joilla pystyi lähinnä huvittamaan 5-vuotiasta serkkua.
”No minkä ihmeen takia sulla oli mukana pyyhe?”
”Jotta voisin pelastaa neitoja pulasta, tottakai!”
”Paskapuhetta.”
”Oikeasti otin sen mukaan itselleni. Mun omaisuus on kaikki siinä repussa. Vanhemmat on aina komennuksella, meillä ei ole varsinaisesti osoitetta Maassa. Asuin sukulaisten nurkissa, en viitsi kerätä tavaraa itselleni.”
Selitys oli tylsempi kuin olin kuvitellut. Hetken kävelimme Joshin kanssa juttelematta mitään. Se tuntui yllättävän normaalilta ottaen huomioon, että olimme tavanneet samana aamuna.
Käskin Joshin painua takaisin vähän ennen kuin äiti näkisi meidät ikkunoista. En todellakaan ajatellut kuunnella poikaystäväuteluita ensimmäisen koulupäivän päätteeksi. Join kotona kaksi lasia vettä ja toivoin, että seuraavana aamuna olotila olisi normaali. Onneksi en ollut kovin krapulaherkkä.
—
Kaikki olivat odottaneet torstaista käytännön tuntia innoissaan, mutta h-hetken tullessa lähemmäs, ryhmän B valtasi epämääräinen hermostuneisuus.
Olimme päärakennuksen maanalaisessa kerroksessa, simulaattorihuone 3:n edessä. Alakerta oli tavallisen koulun oloinen käytävineen ja luokkahuoneineen. Ikkunoita ei tietenkään ollut, mutta useimmissa tiloissa oli seinänkokoiset näytöt, joille usein heijastettiin näkymää koulun puutarhasta. Keskikäytävällä sijaitsivat simulaattorihuoneet, joissa emme olleet ennen käyneet. Pääsykoe oli järjestetty muualla, vain oppilailla ja opettajilla oli pääsy alakertaan.
Sigrid vaihtoi jatkuvasti painoa jalalta toiselle, ja Linn selaili vihkonmuotoista älylaitettaan edestakaisin. Jopa Josh vaikutti hermostuneelta, sillä tämä räpläsi poninhäntäänsä hajamielisesti.
Käytävää pitkin käveli ruskeahiuksinen, nelikymppinen ystävällisen oloinen nainen, joka kohdalle tullessaan pysähtyi. Naisella oli verkkapuku, ja välittyvä vaikutelma oli hieman kuin liikunnanopettajan. Hiukset eivät sentään olleet pirteällä poninhännällä.
”Hei, ryhmä B. Olen Elisa Kalla, ja minun työni olisi opettaa teidät lentämään.” Elisa hymyili ja teki kädellään kohoavan eleen.
”Vähän innostusta peliin nyt! Lentämään!!!” Elisa sanoi uudelleen. Ilmeisesti ryhmämme vaisun hermostunut olotila ei ollut oletettu reaktio.
”Vähän jännittää”, sanoin, koska ajattelin, että rehellisyydellä päästäisiin ainakin alkuun.
”Ei tarvitse, tämä on hauskaa hommaa.” Elisa avasi oven kämmenellään ja astuimme huoneeseen. Se oli tumma ja pimeä. Edessä oli iso, sekä sivuille että ylös ja alas kaareva näyttö ja istuin, joka oli arvatenkin pilotille. Siitä taaksepäin oli lattiassa merkinnät, joista arvasin nousevan jonkinlaisen kentän erottamaan simulaattoritila muusta todellisuudesta. Varsinainen simulaattori oli muuta huonetta korkeammalla.
”Vau…” Linn huokaisi.
”Se on aika siisti, eikös? Tämä on delfiini-luokan aluksen komentosillan kopio. Delfiinit ovat miehistön liikutteluun tarkoitettuja pienehköjä ja ketteriä aluksia. Siis, kuten delfiinejä. Delfiinejä ei yleensä käytetä pitkillä matkoilla ja niissä ei tarvita erikseen infrasta vastaavia – delfiiniä lennetään yleensä yksin. Kätevä harjoittelualus, siis.”
”Milloin me päästään lentämään oikeasti?” Sigrid kysyi.
Elisa nauroi hyväntahtoisesti. ”Ensimmäinen vuosi on lähinnä simulaattoria. Emme halua, että kukaan teistä ylikuormittaa aivojaan tai vaurioittaa aluksia kokemattomuuttaan. Kokemus ei kuitenkaan täällä eroa aidosta. Simulaattori on oma todellisuutensa. Sen tekniikka on hyvin piilossa. Tunnette vain aluksen.”
Vastaus oli juuri niin hämärä kuin olin pelännyt, eikä erityisesti auttanut. Elisa napsautteli sormiaan ilmassa ja jotain käynnistyi. Kaarevaan näyttöön ilmestyi kuva, jonka mukaan olimme jonkinlaisessa hangaarissa. Siirryimme lattian rajan oikealle puolelle ja kenttä värähteli ilmaan. Oikeaa ovea ei enää näkynyt, vaan sen tilalla oli erilainen seinä ja ovi. Avaruusaluksen komentosillan ovi! Vatsassani muljahti.
”No niin, kuka haluaa kokeilla ensin?”
Tuijottelimme kaikki kenkiin. Elisan hymy ei onneksi kadonnut.
”No, Emmerie, sinä olet aakkosissa ensin.”
Äh. Aina sama juttu, voitaisiinko joskus aloittaa vaikka Ö:stä? Astuin varovaisesti eteenpäin ja istuin pilotin tuoliin. Tunsin oloni erinomaisen hölmöksi. Pääsykokeessa tilanne oli ollut jotenkin helpompi – siellä tosin ei ollut ylimääräisiä ryhmäläisiä mukana, vaan sain ohjata alustani yksin. Olin myös ollut kokeessa yllättävän rento, osittain koska oletin, etten kuitenkaan pääsisi kouluun ensimmäisellä yrittämällä.
”Pääsykokeen simulaattori avustaa teitä huomaamatta, eikä siinä käytetä ohjainta. Tämä vastaa sen sijaan todellisuutta, eli joudutte tekemään enemmän työtä itse.” Elisa antoi käteeni jonkinlaisen lipan. ”Tässä.”
Varsinaisesti tietämättä mitä pitäisi tehdä, laitoin lipan päähäni. Äkkiä näkökenttä näyttyi erilaisista merkinnöistä. Tunsin tuolin. Siis, todella tunsin tuolin. Tunsin sen muodon takamukseni alla, mutta myös sen, miten se liittyi alukseen. Tiesin näytön reunojen taaksekin, mitä hangaarissa oli – takanani kaksi muuta delfiiniä valmiina lähtöön. Edessä olisi reitti kaivosasteroidille tältä avaruusasemalta. En nähnyt reittiä päässäni kaareutuvana linjana, se pitäisi siis selvittää itse. Arvoja ja lukuja suhisi päässäni liikaa, jotta olisin voinut keskittyä niihin.
Jossain kaukaa kuulin Elisan äänen. ”Simulaattori mallintaa kiihtyvyyden osittain, joten Josh, Sigrid, Linn, istutaanpa alas ja katsotaan, mihin asti Emmerie pääsee.”
Yritin keskittyä. Lippa auttoi minua, se hämärsi muita ärsykkeitä kuin tarpeellisia. Varovasti aloin miettiä, mitä hangaarista ulos pääsemiseen tarvittiin. Käynnistin apumoottoreita ja vakaajia. Löysin useita järjestelmiä, joita en oikeastaan edes tiennyt aluksissa tarvittavan. Rullasin kohti ovea, kunnes tajusin, ettei minulla ollut pienintä käsitystäkään, miten hangaarin ovi aukeaisi.
”Lennonjohto antaa lähtöluvan ja aukaisee oven”, kuului Elisan ääni, nyt jostain lähempää. Vilkaisin taakseni ja Elisan päähän oli ilmestynyt hieman samanlainen lippa kuin omani. Elisa taisi avittaa minua, sillä äkkiä ovi aukesi ja näin sen takana tumman avaruuden.
”Oikeasti tässä kohdassa joutuisit myös varmistamaan sekä paineistuksen aluksessa plus varmistamaan, että aluksen keinotekoinen painovoima toimii. Lennonjohdon vastuulla on tyhjentää hangaari sivullisista ennen, kuin saat lähtöluvan.” Elisa ilmoitti selkäni takaa.
”Miksei mikään järjestelmä huomauta niistä?” mutisin.
”Järjestelmä huomauttaa sinulle kyllä, kunhan opit lukemaan sitä paremmin. Informaatiota on alussa liikaa. Tarkoituksella tällä kertaa simulaattori antaa tehdä vähän mahdottomiakin juttuja. Tämä on vielä tällainen hupikerta.”
Suivaannuin. Olin olettanut, että lentäminen olisi tarkkaan säädeltyä ja vakavaa. Antaa olla sitten! Kuvittelin, että pelasin taas kotona lempipeliäni. Keskityin oleelliseen ja kiihdytin. Delfiiniä oli vaikea ohjata vakaasti, se oli kiikkerä. Alus ampaisi hangaarin aukosta valtavaa vauhtia ja hämärästi käsitin kahdesta sylinteristä koostuvan avaruusaseman jäävän taaksemme ja ylös. Sammutin apumoottorit. Avasin aurinkopurjeet ja säädin niiden kulmaa. Keskittymällä purjeeseen tarkemmin olisin ehkä aistinut fotonien paineen, juuri nyt en jaksanut välittää, vaan keskityin vakauttamaan delfiinin matkanopeuteen ja säätämään kurssin kohti useiden päivien päässä odottavaa kaivosasteroidia. Säädin pintamateriaalia niin, että auringon puoleiselle kyljelle virtasi jäähdytyskykyisiä nanorobotteja.
Havahduin Joshin taputtaessa.
”Ei huono. Kiihtyvyys olisi saanut miehistön voimaan pahoin, mutta sinähän osaat lentää.”
Elisa hymyili myös tyytyväisenä. ”Alkuinnostus oli vaisua. Mutta oikein hyvin tuntuu menevän.”
Otin lipan pois ja alus palasi Elisan sormien napsautuksella hangaariin. Yritin tarjota lippaa takaisin, mutta Elisa viittilöi minua pitämään sen. ”Saatte kaikki oman ohjaimen. Se on kustomoitava. Vähän pientä hauskaa elämään, vanhojen lentäjä-ässien tyyliin.”
Tuijotin lippaa ja mietin, mitä sille voisi tehdä. Ehkä sen saisi soittamaan musiikkia?
Elisa ojensi Joshille uuden lipan. Joshin ottaessa sen käteensä se muutti nopeasti muotoaan. Siitä tuli vaaleanpunainen ja virtaviivainen. Josh laittoi lipan päähänsä ja siitä purskahtivat taaksepäin isohkot holosiivet, jotka asettuivat viistosti korvien taakse.
Linn vihelsi. ”Joku taitaa vähän esittää.” Oma lippani näytti edelleen kesäleirin mainosaurinkolipalta.
Josh ohjasi aluksen tyylikkäästi radalle, kuin olisi ohjannut aluksia koko ikänsä. Delfiini kulki tasaisen varmasti ja täysin hangaarin oviaukon keskeltä. En jaksanut hämmästyä. Josh oli rasittavan täydellinen tavalla, mistä ei viitsinyt edes suuttua. Jossain toisessa tarinassa Josh oli varmaankin tarinan päähenkilö, jonka ympärillä parveili pelkkiä isorintaisia nättejä tyttöjä. Varmaan Josh osaisi ohjata kahta alusta samaan aikaan, jos vähän yrittäisi. En aikonut luovuttaa oman elämäni päähenkilön asemaa noin vain. Olin sentään halunnut koko elämäni ison avaruusaluksen kapteeniksi. Josh oli vain joku tyyppi, joka oli sattunut syntymään oikeaan perheeseen.
Linn sai aluksen ulos hangaarista, mutta raapien seiniä ja keikkuen, ja lentoradan laskeminen ei Linniltä vielä onnistunut. Sigridin piti yrittää muutaman kerran, mutta kolmannella tämä äkkiä tajusi miten simulaattori välitti aluksen informaatiota, ja sai aluksen hytkyen ulos. Sitten Sigridin synkro katkesi, ja äkkiä alus tuntui putoavan tyhjään. Elisa päätti simulaation taas sormien napsautuksella.
”Oikeasti alus ei tietenkään putoa mihinkään, vaan jatkaa matkaansa samoilla parametereilla. Ohjaimessa on myös turvatoiminto, joka estää lyhyet synkron herpaantumiset. Se on nyt pois päältä, koska tämä oli tällainen kokeilukerta ilman rajoitteita.” Elisa taputti Sigridiä olkapäälle. ”Ei hätää, on ihan normaalia, että keskittyminen herpaantuu hetkeksi. Lähtekääs lounaalle, huomenna jatkuu. Kahdeksalta aamulla, sama paikka, sama porukka.”
—
Istuin pihalla syömässä eväsleipää ja pyörittelin lippaa käsissäni. Nyt kun tiesin, että sen ulkonäköä pystyi muuttamaan, en äkkiä oikein osannutkaan päättää millainen sen haluaisin olevan. Olin muutenkin aina suhtautunut ulkonäköön lähinnä pakollisena asiana. Punertavat hiukseni olivat olleet pitkät niin kauan kuin muistin, en ollut vaihtanut hiusmallia koskaan. Pukeuduin lähinnä mustiin vaatteisiin. Osa niistä taisi olla kaiken lisäksi äidin ostamia. Älylaitteita sai nykyään monenmallisia, omani oli tylsästi yksinkertainen näyttölevy.
Kokeilin muuttaa lipan mustaksi, mutta se näytti koomiselta valkoisen univormun kanssa.
”Mitä jos kokeilisit siihen jotain kullanväristä?” Sigrid oli ilmestynyt viereeni ja istui myös alas eväsrasian kanssa.
”Kaipa se voisi toimia… kunhan ei riitele minkään kanssa?”
Heiluttelin lippaa ja siihen muodostui kultapunoksia mustan päälle. Joshin pinkit teknosiivet olivat kai ihan hienot, mutta itselleni ehkä vähän liikaa. Tein lippaan korvien taakse ja päälle isohkot mustakultaiset rusetit, joista oikeanpuoleinen oli isompi.
”Söpö”, Sigrid sanoi ja alkoi syödä puikoilla eväsrasiansa sisältöä.
”Sinä et vissiin halua kapteeniksi? Tai välttämättä pilotiksikaan?”
”Se on välitavoite. Haluan päästä asumaan avaruuteen, eikä minulla ole minkäänlaista aikomusta tulla takaisin.”
Ihmiskunta oli viimeisen sadan vuoden aikana asuttanut aurinkokuntaa erinäisille avaruusasemille asteroidivyöhykkeelle asti. Kuussa oli oma tukikohtansa. Mars oli ollut autio viimeiset parikymmentä vuotta tekoälyselkkauksen jälkeen, joskin aina välillä joku poliitikko lupasi kunnostaa tukikohdat ja palata sinne. Kaikki tehtiin kuitenkin talous- ja resurssinäkökulma edellä, ja asteroidivyöhyke oli täynnä harvinaisia metalleja ja muita materiaaleja. Mars oli enemmän imagojuttu. Avaruudessa asui joitain satoja tuhansia ihmisiä, ja sinne päästäkseen oli läpäistävä tiukat seulat tai oltava tuuria.
Sigrid katseli jonnekin kauemmas, ja pohdin uskaltaisinko kysyä lisää. Sigrid oli kuitenkin nörttiydestään huolimatta vähän pelottava. Jotenkin sellainen tyyppi, että en uskaltanut kauheasti kiusoitella tai kysellä mitään henkilökohtaista.
”Törmäsin eilen johonkin lukiolaisryhmään koulusta tullessa. En tahtonut päästä karkuun, sillä sieltä tuli sellainen kysymyskavalkadi! Myös vanhalta lukiolta tuli pyyntö tulla sinne puhumaan, millaista opiskelu täällä on. Mutta en oikein tiedä, mitä voi kertoa”, Sigrid sanoi kaikuvalla äänellään.
”Ei varmaan mitään oleellista. Tuntuu vähän siltä, kuin kuuluisi johonkin salakerhoon.”
”Niinpä! Mutta kaipa tämänkin uutuudenviehätys menee jossain vaiheessa ohi, ja siitä tulee vain työtä. Ei edellisessä työssäni tutkijanakaan voinut puhua kaikesta julkisesti. Tieteessä on paljon kilpailua, kuka löytää jonkin uuden asian ensin, ja kaikkein mullistavimmat keksinnöt pidetään ensin mieluiten salassa.”
”Mä tunnen itseni jotenkin tosi nuoreksi, kaikilla muilla on ollut jo työpaikka tai joku hieno syy päästä tänne. Mä vain pidän avaruusaluksista.”
”Se on juuri hienoa! Monet miettivät liian monimutkaisesti. Hei, meidän pitää katsoa joskus Tähtilaivastot yhdessä. Voidaan kutsua tietysti myös Linn, ja ehkä Josh. Joku perjantai minun huoneessani, ja jotain herkkuja!”
Voi ei, Sigridin jutuissa kaikki kiertyi aina Tähtilaivastoon ennemmin tai myöhemmin.