Samalla kun puheenjohtaja ja Melissa köyttivät minua kliinisen humaaniin muinaisteknologiseen kidutustuoliinsa, haparoin joka ikisellä hermosolullani mitä tahansa, johon synkronointini tarttuisi. Tämän oli nyt pakko luonnistua jollain tavalla, hyvä onneni ja käsittämätön karismani ei voisi pettää minua tänään, ei juuri nyt.
En haluaisi jäädä jumiin johonkin Säätiön tietoverkkoon ikuisesti kummittelevana bottina enkä varsinkaan halunnut, että säkenöivää tietoisuuttani käytettäisiin tästä edespäin sodankäyntiin. Aivoni oli tarkoitettu säveltämään hittibiisejä ja lurittelemaan Emmerielle, ei todellakaan yhdenkään machoukon fantasioita varten, vaikka olisivat platonisia olleetkin.
Sekin oli tosin kyseenalaista. Uusi kaverini Jake tarrasi kiinni leuastani kovin omistavaan sävyyn, teki mieli kertoa, että en edelleenkään pitänyt miehistä, anteeksi nyt vain, ja kaikki tässä täytti ahdistelun tyypilliset tunnusmerkit, ja leukaa kutitti vielä kaiken lisäksi.
”Olepa paikallasi. Meidän pitää saada anturit paikoilleen.”
Nielaisin näyttävästi ja Jake esitteli täydellistä purukalustoaan lähietäisyydeltä virneen kera. Olin ahdistettu nurkkaan enkä tuntenut enää itseni ollenkaan itsevarmaksi, mutta jonkinlainen bluffi oli pakko pitää käynnissä.
Melissa veti hyllyltä esiin kypärän tai pannan tapaisen, joka muistutti aivan liikaa sitä laitetta, jolla Melissa oli aikanaan ohjannut droneja ja auttanut minut sekä Emmerien pakoon tästä samaisesta tukikohdasta. Ei olisi pitänyt luottaa naiseen, tai no, enhän minä ollutkaan luottanut. Olin ollut pakkoraossa. Aivan kuten nytkin.
Kaksikko sovitteli laitetta päähäni ja kurkotin edelleen jonnekin, mistä saisin edes viitteen jostain, minkä voisin vuotaa Koalitiollle. En halunnut sulkea silmiä, vaikka se olisi helpottanut synkronointia. Olisivat vielä luulleet, että pelkään.
Pelkäsin kyllä, mutta en halunnut näyttää sitä, ja viimeisten hetkieni tässä maailmassa olisi paras olla sitten vähintään eeppiset. Kuoromusiikki kelpaisi taustalle, jonkun kivan kitaratiluttelun kera. Kurjaa, että en voinut keskittyä napakan kommentin keksimiseen, kun piti yhä yrittää sorkkia tukikohdan tietoja.
Käsi irtosi leualtani. Puheenjohtaja kääntyi poispäin, laittaakseen jotain asetuksia kohdalleen ennen kuin käristäisi aivoni ja tekisi minusta Säätiön tahdottoman robotin, tai mitä tässä nyt olikaan tarkoitus saada aikaan.
Hanna liikahti suuntaani, ja tämä epäröi aivan hetken, ja se riitti. Epäilys oli istutettu, eikä tyttö ollut varma, kenen puolella pelasin, olisinko sittenkin hyödyllisempi liittolainen kuin kukaan muu huoneessa. Puheenjohtaja ei huomannut, mutta kumpikaan kätyreistä ei tehnyt mitä piti, käsi lepäsi laitteilla tekemättä mitään.
Melissan ilme muuttui aivan piirun verran. En olisi ehkä huomannut sitä, ellen olisi halunnut katsoa mieluummin huoneessa läsnä olevaa naiskauneutta kuin vanhaa ukkoa. Jokin kasvojen pienessä nytkähdyksessä oli viesti, mutta en voinut kysyä siitä, en hälyttämättä Jakelle, että hän ei ehkä sittenkään ollut niin tilanteen tasalla kuin kuvitteli. Siitäs sai, uhoava sekopää.
Silloin synkronointini läpi välähti kuva kukasta ja mustista siivistä ja tiesin sen. Emmerie ei ollut kaukana, ainakaan kosmisessa mittakaavassa, ja minulla oli vielä mahdollisuuksia. Melissa hipaisi kättäni, tämän toinen käsi piteli johtoa, joka matkasi seinän sisään tukikohdan rakenteisiin, ja se oli kaikki mitä tarvittiin.
Hetken ajan olin kuin loistava majakka pimeällä merellä tai maailman karismaattisin tele-evankelista tai joku muinainen kuningas, jonka jalkojen juureen sekä naiset että miehet lakosivat. Minä tiesin! Sain kiinni viimein koko pirun tukikohdasta. Se oli helppoa! Liiankin helppoa? Oliko Melissa auttanut minua jälleen… vai oliko tämä mystisesti kadonneen Sigridin käsialaa? Jokin viritys ja suora kaista juuri minun synkronoinnilleni?
Aivan sama, käärin jokaisen datanmurun, kaavion, oven lukituksen ja suunnitelman siistiin pakettiin singoten datan avaruuteen Emmerien kaiun suuntaan nopeammin kuin koko Koalition amiraalistolla oli mahdollisuus tonkia tietoverkosta aikuisviihdettä.
Kiitos tästä typerästä tuolista, kiitos Säätiön epäilyttävistä ihmiskokeista, kiitos Emmerie, jonka oli pakko olla lähellä, vaikka en kuullutkaan viestiä tai viestejä. Jokin musta suhru aivoissani jäi paikalleen, ja se tuntui turvalliselta ja mukavalta. Melissa virnisti suuntaani – olimme siis yhä samalla puolella. Olimme omalla puolellamme, kaikkia vanhoja rakenteita ja hyvävelikerhoja ja sukudynastioita ja Säätiöitä vastaan. Tästäkin selvittäisiin.
”Olemmeko valmiita, neiti Cooke?” puheenjohtaja kysyi pahaenteisesti. En voinut käsittää, tämä ei ollut ilmeisesti huomannut mitään. Olin varma, että olimme jääneet kiinni. Miten tietovuotomme ei rekisteröitynyt tämän synkronointiin? Eikö mies osannut? Halunnut? Näin yhä vuotoni hailakkana linjana huoneen läpi jonnekin avaruuteen, mutta Jake ilmeisesti ei.
Käyttikö äijä minun synkronointini blokkaamiseen niin paljon energiaa, että temppuni jäi huomaamatta? Se oli täysin ristiriitaista, mutta tavallaan mahdollista.
Vai synkronoiko ukko jotenkin aivan eri tavalla kuin muut ihmiset, ja eri tavalla kuin minä? Emmerien tapa oli erilainen kuin muiden, minulla oli oma kykyni – mitä muuta oli, josta en tiennyt mitään?
Annoin itseni rentoutua hetkeksi, vaikka tilanne ei ollutkaan vielä selvä voitto. Olin yhä vaarassa joutua mukaan Säätiön suunnitelmaan sielua myöten.
Navankaiveluni keskeytyi, kun yhtä hymyä oleva herra Jake pysähtyi eteeni saksien ja partahöylän kanssa. Olin kyllä ajanut leukani silloin tutkimusasemalla, mutta siitä oli jo kauan, ja olihan minulla sänki. Otettaisiinko minusta PR-kuvia johonkin Säätiön ihmiskoemainosmateriaaliin? ”Liity meihin, sinäkin pääset sitomaan tällaisia komeita poikia tuoleihin?”
”Hiuksesi ovat tiellä”, Melissa sanoi koruttomasti ja veti omia hiuksiaan sen verran syrjään, että näin tämän tyylikkäitä liekkikuvioita muodostavat sivusiilit.
”Anteeksi, Josh. Tiedän että pidit hiuksistasi”, Melissa jatkoi ja kohautti harteitaan.
”Meidän kaikkien pitää tehdä uhrauksia Säätiön ja paremman tulevaisuuden eteen.”