Droneja oli varmasti enemmän kuin miljoonia. Olisin voinut laittaa osan synkronoinnistani niiden laskemiseen ja avaruusalus olisi varmasti auttanut minua siinä – vaikka mitään sellaista ohjelmaa tai sensoria ei ollutkaan niissä valmiina. Avaruus oli tyhjä, siellä ei Koalition insinöörien mielestä voinut olla tuhansia ja miljoonia ja lukemattomia pieniä esineitä, jotka lensivät kohti meitä vääjäämättömänä massana halki suuren tyhjyyden.
Pilvi teki muotoja, kierteisiä ja kauniita, jotka havainnoin vain vaivoin, se vaati visuaalista kapasiteettia ja minun aivoni olivat täynnä tilaa ja tyhjyyttä ja vektoreita ja mahdollisuuksia.
Sen kärki tavoitteli jo meitä, se oli lähes yhtä nopea kuin mekin, ja Säätiö oli yhä hiljaa. Ehkä taisteluissa ei sitten puhuttu mitään, hoidettiin homma pimeässä kuten entisaikojen salamurhaajat. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Puhuminen sekoittaisi, enkä ollut siinä niin hyvä muutenkaan.
Käänsin alusta niin nopeasti, että Lakshmi piti takanani valittavan äänen. Liikaa g-voimia, ja aluksen tasapainotus ei pysynyt perässä.
”Emmerie, aamiainen tulee kohta ylös. Yök. Oletko tehty jostain supermateriaalista vai?”
Lakshmi sanoi sen vailla mitään syytöstä. En tosin halunnut oksennusta niskaani, joten pitäisi rajoittaa vähän sitä, kuinka nopeita liikkeitä pystyin tekemään. Alus pystyisi paljon enempään kuin me ihmiset sen sisällä, joten ymmärsin miksi Säätiö käytti mieluummin dronejaan. Tein uuden väistöliikkeen, dronejen pilvi kilahti melkein aluksen kylkeen, ne olivat ihan liian nopeita.
Tunsin epämukavuuden jossain todella kaukana, vaikka se ei oikein tuntunut mahdolliselta. Minulla oli ihan samanlainen herkkä ja vaivalloinen ihmiskeho kuin Lakshmillakin, mutta joku tai jokin turrutti yhteyteni siihen. Se oli mielenkiintoista. Voisinpa jutella aiheesta Joshin kanssa.
”Meidän pitää ampua” Lakshmi sanoi, todella lakonisesti, tunne kadonneena samaan pimeyteen johon minäkin vajosin.
”Muuten ne ottavat maitovalaan”, sanoin.
”Ne ottavat sen joka tapauksessa. Tai ehkä meidät. En tiedä.”
Alus lensi ajatuksissani lujempaa kuin koskaan, enkä pysähtynyt miettimään ja vertaamaan, oliko sen todellinen nopeus suurin todellinen matkanopeus, jonka kyydissä olin ollut. Mitäpä väliä sillä muutenkaan? Avaruudessa väliä oli kiihtyvyydellä, ja meidän mustavalkoinen valaamme meni siinä ohi mistään, minkä ihmiskunta oli koskaan tuottanut.
Säätiö oli meidän suuntaamme yhä hiljaa, mutta lähes kuulin parven surinan, sen aiheuttama aistiärsyke täytti kaiken, koko avaruuden. Jossain piipahti, se oli Koalition turvarajailmoitus toiseen alukseen, maitovalas oli meistä tarpeeksi kaukana. Saisin pidettyä kaikki turvassa. Tämä onnistuisi.
”Lakshmi, olemmeko-”
”En ehdi, ei vielä, laser-”
Puhuimme yhtä aikaa. Laser oli harvinaisen huono ase droneparvea vastaan, meidän pitäisi saada täydellinen kulma ja mahdollisimman suuri osa parvesta mukaan, tai yrittää käyttää ajoainesuihkua. Väistelemällä pelasin lähinnä aikaa.
Jos olin oikeassa, parvi oppi jokaisesta aluksen liikkeestä lisää, ja kohta väistelyni ei ehkä onnistuisi. Kiusallinen AI, ymmärsin hyvin, miksi ne oli kielletty. Kukaan ei haluaisi tähän universumiin itseohjautuvia kaikentuhoavia avaruuspilviä, paitsi Säätiön idiootit.
Vielä yksi liike, ja olimme oikeassa kulmassa. Näin pelkkää vektoria ja suoraa linjaa, tiesin Lakshmin olevan valmiina, ja näkökenttäni oli pelkkää vaaleaa.
SHIUUH.
Jossain välähti. Laaja, suuri aalto, räjähdys, valoa. Yritin katsoa Lakshmia mutten pystynyt. Oliko tämä ampunut ilman hyväksyntääni? Oliko meihin osunut? Ei, ei mitään hälytystä missään. Väistin uudelleen, nyt droneja viuhtoi ja ratisi aluksen kylkeä vasten, kuulin värähtelyt muuallakin kuin korvissani.
Uusi kirkkaus ja välähdys, ajatukseni olivat vain usvaa ja valoa ja kieppuvia arvoja ja avaruuden tyhjää, laskuja ja arvoja vilisi sivuitseni ja yritin tarrata niihin.
”Keskity, Emmerie!”
Lakshmin ääni oli hyvin, hyvin kaukana.
”Mitä?”
”Ne ampuivat maitovalasta. Ne eivät aio kaapata sitä.”
”Ne aikoivat kaapata meidät”, sanoin, keskeltä matematiikkaa ja fysiikkaa ja valoa, joka yritti kaapata minut omaan todellisuuteensa.
Piti terästäytyä ja lentää eikä jäädä tähän. Taas väistö, olimme keskellä dronejen pilveä, Kuutakaan ei enää tahtonut erottaa, vaikka aiemmin se oli täyttänyt visuaalista näkymää.
”Niin”, Lakshmi sanoi. ”Ne haluavat meidät.”
Se oli tietysti totta. Maitovalas oli turha. Nyt, kun olimme purjehtineet esiin, oli selkeää, mitä Säätiö halusi: tämän miekkavalaan. Kaikki muu oli tarpeetonta. Kaikki muu oli pelkkä este.
Mietin, mitä tapahtuisi, jos pilvi saartaisi meidät. Hidastaisiko se aluksen vauhdin? Ottaisi järjestelmät hallintaansa? Pystyivätkö Säätiön kojeet jo siihenkin?
”Äiti ja isä”, Lakshmi jatkoi, hiljaa.
”Ja Heike. Ja muut.”
Niistin ja jatkuvat kaaviot ja kuviot mielessäni korvautuivat Seiran, Laurin ja Heiken kasvoilla. Mietin meidän liittolaisiamme. Olivatko kaikki mennyttä? Yhdessä hetkessä, hujauksessa. Olivatko ehtineet pelastua? Oliko alus kadonnut kokonaan? En voinut onkia tietoa esiin nyt, se olisi vain lamaannuttanut minut kesken kaiken, ja minun piti tehdä jotain, vastassa oli yhä Säätiön parvi ja kolme alusta, ja pakotin mieleni taas punaisenoransseihin jälkiin.
Tosin isoja punaisia jälkiä häälyi aivoissani enää kaksi.
”Ammuitko sinä?”
Lakshmi tuijotti takanani ja näin sen todella hyvin keskittymättä yhteenkään kamerasyötteeseen. Ilmeessä ei ollut mitään.
”Joo. En näe yhtäkään pakokapselia. Kosminen Silmä on tyytyväinen.”
”Minä…”
Yritin sanoa, että itse en ollut, mutta se olisi ollut vale. Kaksi alusta jäljellä.
Jossain kaukana, pikkiriikkisiä mintunvärisiä täpliä, melkein liian pieniä havaittavaksi. Ehkä ne olivat pakokapselit Koalition puolelta. Oli pakko toivoa niin, en uskaltanut luodata tarkemmin, meillä oli taistelu yhä kesken. Käännös, uudestaan.
”Kiitos”, huikkasin.
Kumpikaan meistä ei jatkanut, kallisarvoisia sekunteja valui hukkaan. Terästäydyin, lippani syötti edelleen arvoja ja graafeja pitkin poikin näkökenttääni, ne eivät enää oikein pysyneet vaakatasossakaan.
”Ammutaan kaksi muutakin. Ja joka ikinen drone”, ilmoitin.
Miekkavalaamme lensi niin ennalta-arvaamattomasti kuin osasin. Yritin lentää mahdollisimman kaaoottisesti ja kummallisesti, Lakshmi roikkui turvavöissään ja irvisteli jokaisen äkkiliikkeen mukana, joissa aluksen painovoimalla ei ollut mitään mahdollisuutta pysyä perässä.
Olin nopea, mutta en niin nopea, että se olisi riittänyt. Miekkavalaamme lensi ja kieppui halki avaruuden, joka oli niin lähellä Kuuta ja kuitenkin aivan liian kaukana, jotta olisin voinut keskittyä itse asiaan. Jokin raapi meitä molemmilla puolilla ja tiesin, että jokaisen käännöksen jälkeen olimme hitaampia. Aluksen pinta peittyi oranssiin.
Säätiö oli pelkkä hidaste, yksi ärsytys matkalla, pieni ongelma, josta halusin eroon.
”Lakshmi, saadaanko me nuo muutkin? Nalkkiin? Ammuttua?”
”Saadaan me”, kuului takaani varmalla ja selkeällä äänellä.
Tavoittelin käteeni tuttua esinettä, jonka kulmien tiesin katoavan heti kun koskisin siihen.
Artefakti tuntui kädessäni turvalta ja turvalliselta. Ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään sen avautumista kukaksi, sen kykyä ottaa minut ja avaruusalus ja tehdä minusta enemmän kuin olin yksin. Näin kukan, mutta nyt se pysyi enemmän taka-alalla samalla, kun Lakshmi ampui toisen kerran, olimme oikeassa kulmassa.
Tajuntani oli pelkkää valoa ja kukkia ja ääntä, jossa ei ollut huutoa eikä räjähdystä eikä kiljuntaa, pelkkää tyhjyyttä vain. Pidin jokaisella aistilla kiinni aluksestani ja olin varma, että hetken ajan haistin ja kuulin avaruuden, sen mukana aina viipyvän alkuräjähdyksen sen kosmisen keitoksen taustasäteilyn kaiun.
”Emmerie, mitä teet? On vaikea… vähän vaikea nähdä…”
Järjestelmät olivat yhteiset, joten minun temppuni ylirasitti Lakshmia aivan samalla tavalla, ja miekkavalaamme peittyi yhä oranssiin massaan, kulkien aina hitaammin ja hitaammin, droneja kilisi ja lätsähteli lisää sen pintaan.
”Jätän sinulle avun, jos minun pitää… tai siis minun… on pakko.”
”Pakko mitä? Puhu eksaktimmin!”
”Pelastaa koko helvetin Aurinkokunta ja Josh, mutta aloitetaan nyt tästä aluksesta sitten.”
Lakshmi tyrskähti, dronet eivät olleet kadonneet vaikka ne olivat hämmentyneet, äkkiliikkeistäni ja kenties, koska parven tekoäly ei vielä ollut täydellinen. Se hioutui silti koko ajan – emme enää voineet väistää, vaan piti tehdä jotain muuta, ettei yhtäkään noista jäisi avaruuteen, ties vaikka ne osaisivat kopioida itseään.
Ajatus puistatti.
”Me mennään Kuuhun. Mutta sitä ennen, joka ikisen noista droneista on muututtava tomuksi ja pölyksi avaruuteen. Se on meidän velvollisuus.”
”Miten? Niitä on liikaa. En osu laserilla kuin pieneen osaan parvea. Ei ole muita aseita. Siellä on vielä yksi Säätiön aluskin.”
”On.”
Keskityin ja suuntasin synkronointini suorana kiilamaisena viivana sylissäni lepäävään kukkaan.
TARVITSET APUA.
”Joo, nyt olisi kiire.”
”Kuka puhuu?” kysyi hämmentynyt Lakshmi, joka ei pystynyt näkemään syliini.
”Sanotaan vaikka, että kosminen silmä”, heitin takaisin ja kuulin, miten artefakti nauroi pääni sisällä ja helisten ympäri ohjaamon. Hienoa, ufoilla oli huumorintaju.
”Kaikki nuo pitäisi ampua taivaalta ja meidän niskasta. Onnistuuko?”
TOTTA KAI. NOJAA MINUUN. LUOTA MEIHIN.
Suljin silmät, mikä oli erinomaisen typerää ottaen huomioon, että ohjasin juuri avaruusalusta keskellä taistelun romu- ja dronepilveä Kuun lähestyessä joka hetki, eikä minulla ollut oikeasti sekuntiakaan aikaa olla mitään muuta kuin täysin keskittynyt.
Kunnes en enää roikkunut turvavöissä. Tai roikuin minä, näin tuijottavan tytön allani, ohjaamassa avaruusalusta mustasiipinen lippa päässä, kädet sylissä puristaen pientä hohtavaa kukan näköistä esinettä.
Mutta en ollut vain siinä: olin kaikkialla. Olin myös ympärilläni, sekä aluksen keulassa ja avaruudessa ja ihan missä halusin. Ja se oli enemmän kuin aivan piirun verran huolestuttavaa.
Apua? En halunnut kuitenkaan mitään ruumiistairtaantumiskokemusta tähän kohtaan?
EI HÄTÄÄ. OLET YHÄ TUOSSA. AUTAN VAIN VÄHÄN.
Selvä, tuumasin ja kohosin jonnekin ja suoraan läpi aluksen suojakuorista tyhjään avaruuteen. Vilkaisin kättäni, joka oli musta, sulkien peitossa, kimaltava ja aivan pikkuisen läpinäkyvä.
Oliko nyt ihan varma, etten ollut jo kuollut?
ET OLE. OLET ENEMMÄN. OLET TIE. KÄYTÄ SITÄ.
Irtaantuneenakin itsestäni oli vaikeaa olla vain minä itse, koska osa minua oli ratkeamassa liitoksistaan huolesta ja kaikesta muustakin, enkä halunnut jättää Lakshmiakin yksin. Olin jo jättänyt Joshin, joka oli minulle tärkeämpää kuin kukaan voisi olla ja olikin. Sitten jätin Joshin vanhemmat enkä tiennyt olivatko nämä enää elossa, ja nyt olin jättämässä tämän siskon. Ja vielä oman kehonikin.
Tunsin olevani Aurinkokunnan suurin petturi, kun annoin mennä ja otin itseeni kaiken sen, mitä artefakti kykeni antamaan. Säätiön punaisilla pistellä koko tajuntani täyttävä parvi piti tuhota. Sitä ei saanut olla olemassa. Se oli väärin ja väärässä paikassa, lisäksi se tunki minun ja minun elämäni päälle, ja nyt se saisi luovan kuolla ja painua sinne, mistä oli tullutkin.
Keskityin, otin aluksen syleilyyni ja lensin sitä yhä, jossain kaukana Lakshmi kysyi hätääntyneesti jotain.
Ei hätää, olen vielä täällä. Vähän erilaisena minuna vain.
Lakshmi katsoi ylös ja sitten yhä pilotin tuolilla nököttävää kehoani, mutta tyytyi selitykseen. Kokonainen selitys pitäisi antaa myöhemmin.
Vilkaisin kohti kierteinä ja möykkyinä läpi tyhjyyden matkaavaa dronejoukon häntää. Ne olivat menettäneet emonsa, mutta eivät välittäneet. Ne olivat rike ja rikos tähän harmoniaan, jota olin tavoittelemassa. Piti tehdä korjausliike universumiin.
Levitin käteni ja jostain suihkusi ja sinkosi mustia sulkia, jotka eivät varmastikaan olleet todella olemassa, mutta näin ne yhtä kaikki. Ehkä ne eivät olleet tavallisen aineen maailmassa, ehkä ne olivat taikaa, ehkä ne olivat toinen ulottuvuus tai tavallisen aineen vastakohta; kerrankin en jäänyt pohtimaan fysiikkaa ja alkeishiukkasia, vaan katsoin pelkästään niiden muotoa. Yhtä kaikki ne olivat fotoneita, jos minä kerran näin ne, tai ehkä artefakti oli muuttanut sitäkin. Miekkavalaan arvot ja artefaktin luvut ja kaikki yhtälöt ja funktiot alkoivat mennä aivoissani sekaisin muuttuen vain yhdeksi isoksi massaksi värejä, linjoja, ääniä ja nykäisyjä.
”Emmerie, ne pääsevät kohta sisään”, Lakshmi sanoi.
Sitten heilautin kättäni ja ensimmäinen drone räjähti. Räjähdys tarttui sen viereiseen, sitten seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ketjureaktiota ei voinut pysäyttää. Droneketjun häntä paloi valkoisena hehkuvalla liekillä, mikä eteni pitkin pilveä, saavuttaen viimein miekkavalaan ja sen pintaan kiinnittyneet tuhannet Säätiön pikkuruiset tuhokoneet.
Hienosäädin sitä mitä tein sen verran, että polttava tanssi eteni pitkin miekkavalaamme runkoa, ei enää lähemmäs meitä. Pidin tarkasti kiinni aluksen kolmiulotteisesta muodosta, kun suuntasin aallon peräpäästä kohti aluksen keulaa. Se eteni pienin sykkivin pulssein, joka saattoi olla sydämeni sykkeen tahti tai jotain muuta.
Jossain kaukana tiesin, miten viimeinen Säätiön alus teki muutoksen kurssiin ja kääntyi pois, kohti Kuun pimeää puolta.
Säkenöivä kajo tanssi läpi tietoisuuteni kuin pienet avautuvat kukat tai tulipallot tai tähtisadetikut, ja mietin taas Joshia, ja halusin itkeä, mutta Kuu näkyi jo niin lähellä, että olisin voinut kurkottaa käteni koskettamaan sitä.
OTA SE MIKÄ SINULLE KUULUU.
Selvä, sanoin, ja sinkosin itseni vielä kerran halki avaruuden, Lakshmi mukanani, kunnes Kuu oli aivan siinä ja tajusin, että miekkavalas ei osannut ehkä laskeutua näin. Ei ainakaan syöksymällä minne sattuu ilman kiertorataa ja tarkkoja laskuja – niin että minä olin osa kaikkea enkä mitään.
”Mitä sinä teet?” Lakshmi protestoi, varsin vihaisen kuuloisena.
Tietäisinpä itsekään. Miten alusta ohjattiinkaan normaalisti?
Tönäisin artefaktia mieleni voimin, nyt tarvittiin jälleen kerran hieman apua.
MENE TAKAISIN.
Artefakti tuuppasi minua hellästi vastaan, kunnes olin taas itseni, ja istuin miekkavalaan ohjaamossa sylissäni useissa väreissä prismaattisin kuvioin ja pienin pulssein välkkyvä kukka.
”Emmerie? Tuota äskeistä on hieman vaikea ymmärtää.”
Lakshmi otti näytölle kuvaa ja minun oli äärimmäisen vaikea uskoa silmiäni. Se oli mahdotonta ja fysiikan lakien vastaista, eikä se voinut olla totta.
Edessäni näkyi Kuu vieden näytöstä suurimman osan, sen edessä pienenpientä avaruusromua, joka välkkyi auringonsäteiden osuessa metalliin – ja tyhjästä satavia kirsikankukan terälehtiä, jotka minä näin mustina mutta tiesin, etteivät ne olleet sitä oikeasti. Ei niillä varmaan ollut oikeasti mitään väriä, mutta siinä ne olivat ja satoivat tyhjästä kuin maalauksessa, kimaltaen auringonvalossa ja sataen hiljalleen aivan kuin ilmakehässä.
”Näetkö sinä nuo myös?”
”Hyvinkin. Sinä räjäytit jokaisen dronen tuollaiseksi. Älä kysy miten. Edes Kosminen Silmä ei vastannut minulle. Vaikkakin sinulla taitaa olla vielä parempia apureita”, Lakshmi sanoi ja silmäili kukkaa.
”Joo. Kai. Ei se kyllä mikään kosminen silmä ole, ufoja vain, jostain miljoonien vuosien takaa.”
”Ilmeisesti ne olivat pidemmällä kuin me.”
”Todella”, sanoin ja katsoin yhä hölmistyneenä kaartuvalle näytölle piirtyvää terälehtisadetta.
PÄRJÄSIT HYVIN.
Säpsähdin lujaa, Lakshmi ei vieläkään kuullut artefaktia, sen ääni oli näköjään olemassa vain minulle. Onneksi sentään tiesin, että en ollut sekoamassa täysin, vaan tapahtunut oli täysin todellista.
Kukka sylissäni muuttui nupuksi ja meni takaisin itseensä, minä käännyin väsyneesti taakseni ja yritin pitää ajatuksenrippeet koossa.
”Laskeudutaanko Kuuhun? Onko se turvallista?” Lakshmi kysyi.
”Luulisin. On se ainakin mahdollista, lasken vain nopeasti reitin.”
Tutkailin Kuuta lähemmin ja suuntasin kaikki sensorit Säätiön tukikohtaa kohden. Siellä missä oli ollut kaapattuja aluksia ja tarvikkeita ja lastauslaitureita, oli vain tyhjää. Kuoppia ja tyhjää.
”Sinä ammuit.”
En ymmärrä miten en ollut huomannut sitä, mutta artefaktin temput olivat tehneet aisteilleni kaikenlaista, jota ei voinut selittää muutenkaan.
”Ei, se oli joku muu.”
”Sopii minulle. Meille.”
”Haetaan Joshua. Hoidetaan tehtävä”, Lakshmi sanoi. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään Seirasta, Laurista tai Heikestä. Emme uskaltaneet vielä miettiä sitä, se oli liian kipeää. Joskus epätietoisuus oli parempi kuin varma tieto.
”Niin tehdään”, sanoin ja jossain tuntui siltä, kuin artefaktin ääni olisi virnistänyt minulle leveästi, ollut tyytyväinen meihin pikkuriikkisiin ihmisiin. Itse en uskaltanut vielä hymyillä, en ennen kuin näkisin Joshin kasvot ja virneen.