Käteni ei aivan riittänyt kurkottamaan poikaystävääni takaraivoon, vaikka olisin kuinka yrittänyt pomppia ja venytellä. Kovin ylös ei uskaltautunut kohottautua, ettei yhteys alukseen olisi katkennut. Ehkä sillä ei ollut takapenkillä niin suurta väliä, sillä Josh olisi varmaan pystynyt pitämään aluksen vakaana hetken verran ilman minuakin. Turhien riskien ottaminen ei kuitenkaan kuulunut minun tapoihini. Tai ainakin väitin itselleni, että ei kuulunut.
”Josh?”
Ei vastausta. Ympärillämme miekkavalas humisi tuttuja ääniään, jotka kertoivat kaiken olevan kunnossa. Pinkit siivet edessäni olivat maamerkki siinä missä lippani syöttämät reittitiedotkin.
”Josh.”
”Joo”, kuului lopulta. Siivet keikahtivat.
”Torkutko sinä?”
”En”, Josh vastasi kuulostaen aavistuksen uneliaalta. ”Se on mahdotonta, kuten hyvin tiedät.”
”Sinun synkronointisikin piti olla mahdotonta, muistatko vielä?”
Kuulin naurun sekä näin sen tietynlaisena aaltokuviona lipan näyttämän datan laitamilla. Vaaleanpunaista ohjaamon tummia pintoja vasten. Hetken verran turvaa ennen sitä, kun meidän pitäisi taas olla virallisia. Edustaa, näyttää että meistä oli pelastamaan jotain muutakin kuin itsemme huonoilta puujalkavitseiltä.
”Okei, voitit. Se ei olisi ollut edes oudoin juttu meidän reissuilla ja elämässäni tähän asti, että olisin vain nukahtanut tähän, ja pystynyt ohjaamaan siitä huolimatta.” Josh nosti kätensä venytelläkseen, mutta pysäytti ne puolimatkassa.
”Ehkä meidän olisi pitänyt valmistaa yksi synkroklooni sinusta vain siihen tarkoitukseen.”
”Mieluummin jotain eeppistä popduettoa varten, jos on pakko. Mieti, laulaisit itsesi kanssa. Tytöille tuplasti fanitettavaa.”
”Minä en osaa kuin rääkyä, eikä siis hypoteettinen klooninikaan osaa laulaa.”
Musiikkitähtipohdinnat piti keskeyttää sillä, että saavuimme Eraton paikallisen lennonjohdon hallinnoimalle avaruuden sektorille. Mitähän ne mahtoivat siellä miettiä, kun miekkavalaan tähän asti supersalainen tunnus ilmestyi holoruudulle? Khadija ja Koalitio olivat luultavimmin kertoneet tilanteen niin vähäsanaisesti kuin pystyivät, vaikkakin mystinen lennonjohto itsessään oli Koalition suurimpia salaisuuksia. Edes me pilotit emme tienneet, missä lennonjohto sijaitsi. Kaikki oli kuulemma turvallisempaa niin.
Ye-Seo tiesi tai oli tiennyt, vaikkei ollut koskaan ollut Koalitiossa mukana, ei edes siviilinä. Taas yksi arvoitus lisää listaan.
Josh kohottautui sen verran, että sai syötettyä tarpeellisen informaation – Khadilta saadun auktorisoinnin koodeineen ja synkronointikuvioineen – Eraton lennonjohdon suuntaan. Olisi ollut varsin kiusallista joutua ammutuksi alas jonain rikollisaluksena. Olihan meillä toki aseistus ampua takaisin.
Avaruusasemalle ei tietenkään voinut lentää salaa. Meidän lämpöjälkemme näkyi avaruudessa kuin liekki. Näin loppumatkasta jouduimme jarruttamaan voimakkaasti, suureen matkanopeuteemme oli tarvittu kunnon alkukiihdytys ja sitä myöten ajoaineen sylkemistä huutomerkkinä avaruuteen. Vain matkanopeudella lentäessä emme käyttäneet ajoainetta, sitä tarvittiin sekä jarruttamiseen että kiihdyttämiseen. Olimme yksi iso infrapunasoihtu, vaikka miekkavalas itsessään olikin avaruusalukseksi hyvin pieni.
Eratolla pystyttiin skannaamaan koko näkyvä avaruus kevyesti alle tunnissa, joten emme todellakaan olleet saapuneet ilmoittamatta.
Vaikka olisimme jollain kepulikonstilla lentäneet käyttämättä moottoria kertaakaan, ihmisolentojen hengissä pitämiseen tarvittava lämpö olisi paljastanut meidät joka tapauksessa.
Ye-Seo ei ollut enää ihminen, mutta ex-puheenjohtaja oli. Heppu ei voinut piiloutua avaruuteen, jos noudatimme yhtäkään tunnettua luonnonlakia.
Näkymättömyys ei kuulunut avaruuden sääntöihin.
”Saitko ne lähetettyä? Mietin vielä yhtä juttua. Haluan jutella, ennen kuin ollaan taas kaikenlaisten viranomaisten ja komiteoiden keskellä.”
”Joo, sain. Saatiin hangaaripaikkakin. Lennänkö sisään?”
”Lennä vaan”, ilmoitin Joshille. Pääsisin kyllä vielä istumaan varsinaisen pilotin penkillä, ja sitä paitsi minusta oli mukavaa seurata Joshin lentämistä. Se oli lähes yhtä hienoa ja täsmällistä kuin omani. Siinä oli tyyliä. Josh ei olisi myöntänyt sitä, mutta siinä oli myös sellaista tarkkuutta, jota tämä mielellään peitteli hälläväliä-asenteellaan.
Josh oli opiskellut pitkiä iltoja harjoitustehtävien parissa, aivan kuten me muutkin ja otti lentämisen tosissaan, väitti tämä maailmalle mitä tahansa.
”Se juttu, mitä mietin. Miten ihmeessä meidän pahis saa oletettavasti useita aluksia pysymään näkymättömänä? Pakkohan sen oli pölliä ne, siinä kaaoksessa. Odotan koko ajan, että se laivasto materialisoituu tähän viereen.”
”Artefaktilla tietty? Se osaa muuttua sillä näkymättömäksi. Näin sen jo kerran itse.” Josh kohautti harteitaan hyvin hillitysti, välttäen yhä suuria liikkeitä.
”Niin…”
Olisin halunnut sanoa ääneen, että minultahan sama temppu ei onnistunut aiemmin, kun yritimme. Ehkä sillä ei tosin ollut merkitystä. Ehkä oli jotain, mihin vain minä pystyin, ja puheenjohtaja ei. Ei kannattanut jäädä jumiin omiin epäonnistumisiin. Minä olin voittanut meidän taistelumme, minä, Koalitio ja Josh, ja puheenjohtaja oli juossut karkuun avaruuden pimeyteen. Karistin epävarmat mietteet mielestäni kauemmas ja yritin ohjata järkeäni uuteen suuntaan.
En ollut missään vaiheessa tehnyt tiettyjä loogisia kokeita, koska se oli tuntunut artefaktin voimien tuhlaukselta. Missä sitä paitsi olisin tehnyt niitä? Oikeasti kokeillut, kuinka isoja efektejä ufovoimilla sai aikaan, tai kuinka voimakkaita. Sellaisella empiirisellä tutkimuksella olisin pahimmassa tapauksessa tuhonnut kesällä ison siivun kotikaupunkiani. Eikä Koalitiokaan ollut pyytänyt sellaista: organisaatiota oli kiinnostanut artefaktin sisältämä tieto ja sen toimintamekanismi, ei sen potentiaalinen tuhovoima.
Artefaktin voimien kokoraja ei siis ollut minullekaan ihan selkeä käsite, mutta olin suhteellisen varma, että kokonaista avaruuslaivastoa sillä ei pystynyt piilottamaan. Tai jos pystyi, oli vielä olemassa jokin osanen sen kykyjä, jota en ymmärtänyt.
Saattoi myös olla, että herra Jake osasi lentää avaruusaluksia jotenkin niin, että niistä ei levinnyt minkäänlaista lämpösäteilyä. Kylmien, lämpöä säteilemättömien alusten etsiminen suuresta avaruudesta oli suurelta osin ajanhukkaa. Kaukoputkella saisi haravoida visuaalista osumaa loppuelämänsä.
Koalitiolla oli vielä visuaalisen häiveen teknologia, joten varsinkin täysin paikallaan oleva kylmä alus saattoi olla mahdoton havaita pitkän matkan päästä. Mutta jos aluksessa oli ihmisiä kyydissä, se jäisi kiinni. Mikäli siis noudatettiin mitään, minkä tiesin fysiikasta, ja tiesin aika paljon.
Kauan sitten näitäkin seikkoja oli käyty läpi listana, luennoitsijan tasaisella äänellä, pölyn laskeutuessa varovaisen toiveikkuuden tunnelmalla kyllästettyyn saliin. Muistelin sanoja, joita olin kuunnellut toisessa elämässä tavallisena opiskelijana, rillipäinen Josh jossain edemmillä riveillä nuokkuen, ärsyyntyen tämän hälläväliä-energiasta ja miettien, milloin silmälasit tipahtaisivat päästä luentosalin lattialle.
Hetkinen. Silmälasit. Ne imagorillit.
”Josh!”
”Yritän tässä juuri lentää meitä Eraton lähestysmisreitille, jos et huomannut. Tai no, kerro vaan. Olen tarpeeksi hyvä megapilotti, että osaan jutella, jauhaa purkkaa ja lentää samaan aikaan.”
Lippaani todella kaartui kapea lähestymisreitti, jolle Josh ohjasi kiikkerää ja herkkäliikkeistä miekkavalasta tarkoin ottein. Olimme niin lähellä Eratoa, että teki mieli kurkottaa kädellä kohti asemaa näytön läpi, se vaikutti olevan vain käsivarren mitan päässä. Ihmisaistit olivat kovin vajavaisia arvioimaan etäisyyksiä avaruudessa, mutta pidin aivojeni tarjoamasta ajatuksesta, niin virheellinen kuin se olikin.
Eratoa tärkeämpi asia tönötti kuitenkin edessäni, palapelin osasten osuessa viimein koloihinsa mielessäni.
”Miten ihmeessä sait sun lippa-imagorillien sen lippaosion piiloon, silloin aikoinaan? Nehän olivat vain rillit. Ei niissä ollut, no, tätä.”
Huidoin kädelläni otsani suuntaan, siihen kohtaan, jossa ohjaimen kontrolliyksikkö kaartui otsani yli tutussa muodossaan. Jokaisessa lipassa oli sama puolikaaren muotoinen möhkäle – sen väriä pystyi kyllä muuttamaan ja sen päälle kasaamaan älymateriaalista mitä halusi, mutta itse käyttöliittymän muoto pysyi samanlaisena. Kaikissa lipoissa oli lippa, niin Lakshmin silmälapussa kuin Linnin kukkaseppeleessäkin. Siitähän se lempinimikin tuli.
”Samalla tavalla kuin teen lähes läpinäkyvät siivet. Oletko nähnyt kellään muulla läpinäkyviä osia lipassa?”
Muistin auringonsäteiden lailla korvan takaa nousevat oranssit ei-siivet.
”Sinun isälläsi.”
Josh hiljeni hetkeksi, mutta naurahti. Olin päässyt yllättämään.
”Joo, isä osaa saman läpinäkyvyystempun myös. Siitä tavallaan sain sen idean, vaikka en sanonutkaan isäpapalle mitään. Mutta en tiedä ketään muuta.”
Monessa näkemässäni lipassa oli lähes läpinäkyviä verkkomaisia osia, tai valoa hohtavia ja kiinteitä, mutta vain Nivan perheen pojat osasivat tehdä säkenöiviä auringonsäteitä ja pinkkeinä hohtavia valosiipiä. Jos nyt Lauria saattoi sanoa pojaksi. Toisaalta kaikki miehet olivat ikuisesti vähän poikia kuitenkin, varsinkin, jos oli puoliksi samaa verta kuin Josh. Noilla geeneillä ei kasvanut tylsäksi aikuiseksi todennäköisesti koskaan.
”Käytännössä jos olisit ikinä ottanut ne rillini käteen, olisit huomannut painosta, että niissä oli mukana jotain, joka ei suoraan näy. Totta kai se vaati aivan törkeästi säätöä ja mieluusti en ottanut niitä pois kenenkään opettajan valvovan silmän alla, mutta joo, kyllä sen lippaosion saa melkein näkymättömäksi. Joistain kulmista sen olisi voinut huomata, mutta onneksi minulla on – oli – pitkät hiukset. Ei se oikeastaan vaadi kuin häiveen yhtälöiden opettelua ulkoa ja syöttöä muodossa, joka ottaa huomioon älymateriaalin ominaisuudet ja ei häiritse ohjaimen toimintaa.”
Olimme jo puoliksi hangaarissa, joten keskustelu piti saada maaliin ennen kuin tämänkertainen lentomme oli lopussa.
”Arvaan mitä meinaat kysyä”, Josh sanoi, yhä tietty leikkisyys että varmuus äänessään.
”Ai jaa?”
”Voin näyttää ne laskut myöhemmin. Jos artefakti toimii yhtään samalla tavalla kuin ihmisten kehittämä älymateriaali, voin opettaa miten teen sen. Ehkä sitten saamme vihiä siitäkin, onko ystävämme Rossello oikeasti piilottanut laivaston jonnekin lähettyville.”
”Tuota, kiitos?”
”En jakaisi salaisuuksiani ihan kelle tahansa”, Josh sanoi, tuttu omahyväisyys kuuluen läpi kirkkaana ja varmana.
”Minkä takia edes teit ne rillit? Varastit lipan ja kaikki se vaiva häiveyhtälöiden kanssa? Ihan vaan huviksi?”
”Tarvitsenko parempaa syytä?”
”Joo, ettei mene ihan paskapuheeksi.”
”Näyttämisen halusta sitten. Kukaan ei ole tehnyt lipastaan mitään tuollaista aiemmin. Lakshmi näyttää jatkuvaa henkistä keskaria Koalition säännöille peittämällä toisen silmänsä, ja suvun nuorin amiraalikaan en voi enää olla, ellen pääse hommaan parin vuoden kuluessa, ja sitä pidän aika epätodennäköisenä. Ama toimitti jo lisää pilottikokelaita sukuun. Piti pistää paremmaksi edes jotenkin.”
Jos emme olisi olleet parisuhteessa, olisin ärsyyntynyt Joshin rajattomaan itseluottamukseen, siihen että tämä muka voisi nopeasti näyttää artefaktin vieraalle älylle ja minulle, miten homma toimi. Josh vain ottaisi rauhallisesti minua kädestä ja perehdyttäisi monimutkaisen matematiikan saloihin, niin kaikki olisi selvää. Omalla ihmeellisellä erinomaisuudellaan Josh selvitti kaikki esteet. Varmaan maailmanrauhakin laskeutuisi, jos Josh vain pyytäisi.
Silmälasihommassa olisi voinut käydä vaikka miten huonosti. Sattumalta oli käynyt niin, että jouduimmekin sellaiseen pulaan, jossa niistä oli hyötyä. Teki mieli hieroa ohimoita.
Joskus joutuisimme vielä Joshin temppujen takia oikeisiin ongelmiin.
En ollut aikonut pyytää apua näkymättömyysharjoittelun suhteen. Pikemminkin olin aikonut istua yksin jossain pimeässä huoneessa kokeilemassa, kunnes olisin hoksannut tempun jujun. Ei niin, että kuka tahansa saisi naureskella kömpelöille yrityksilleni.
Josh ei tietenkään ollut kuka tahansa. Olimme tehneet yhdessä sellaistakin, missä olin näyttänyt itsestäni vielä enemmän, ollut paljon enemmän se minä, joka oikeasti olin.
Pätihän se myös toisin päin. Minä olin nähnyt Joshista sen puolen, jota tämä ei ollut näyttänyt kenellekään muulle. Sen Joshin, jonka itsevarmuus oli harkiten luotu kuva, peite ja verho sille, että lopulta tämä oli ihan samanlainen ihminen kuin muutkin.
Joskus vain vanhoista ajatuskuluista oli hankalaa oppia pois. Tuhahdin ja vastustin halua paiskoa lippaani näyttävästi. Minä olin osannut tehdä vain kiinteät sulkasiivet, en mitään hienoja valoa hohtavia läpinäkyviä pinkkejä huutomerkkejä.
”Mitä nyt?” Josh kysyi.
”Ei mitään.”
”Okei, suutuit jostain. Voiko se odottaa siihen asti, että lennän meidät perille?”
Josh kuulosti sekä varovaiselta että huolestuneelta samaan aikaan.
”Ei se ylevää ole, äänen lausuttuna siis. En mä halua teeskennellä, että olisin sen parempi tyyppi kuin olen. Haluan, että mut nähdään, enkä halua olla vaan joku Niva, joka on siellä missä on koska sattui syntymään oikeaan perheeseen. Anteeksi jos se on väärin. Mutta en mä aio siitä valehdella. En varsinkaan sinulle. Ja nyt mä näytän noille, tuolla asemalla, minkä takia mut valittiin näiden purkkien pilotiksi. Sukunimellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.”
Tunsin aluksen vauhdin hidastuvan rajusti. Josh olisi voinut hidastaa meitä jo aiemmin, mutta kenties keskustelumme ja määrätietoisen monologin pitäminen oli vienyt keskittymistä lentämisestä.
Heti kun sain ajatuksen muodostettua, tajusin olleeni väärässä. Josh osasi lentää ja jutella ja tehdä vaikka mitä samaan aikaan, ei se ollut ongelma.
Kun tarjolla ei ollut avaruustaistelua tai muuta show-meininkiä vaativaa nopeaa kurssin muuttelua, Josh oli päättänyt hidastaa viime tipassa, kaikki moottorit apunaan. Tunsin liimautuvani selkänojaan. Vilkaisin lipasta uteliaana, millaisista g-voimista puhuttiin, enkä edes yllättynyt lukeman suuruudesta.
Puhuminen ei tullut kuuloonkaan leukani ollessa paljon normaalia painavampi, joten oli parempi olla hiljaa.
Päätin katsella näyttävän lähestymisemme ajan ohjaamon näyttöä. Komea Eraton asema loisti avaruuteen asti: se todella oli Koalition hienoimpia saavutuksia, täyteen rakennettu ja toimiva avaruusyhteiskunta, jossa ihmiset elivät harmoniassa toistensa ja rakennetun ympäristönsä kanssa. Olin lukenut luentomateriaaleista, että sylintereihin mahtui isoja luonnonpuistojakin.
Todellinen paratiisi, sellainen, jota mielellään esiteltiin jokaisella holovideolla.
Suhahdimme sisään hangaariin kuin virtaviivainen ammus, jota tavallaan olimmekin. Onneksi sentään superjarrutuksen ansiosta aika hidas ammus. Tyylikkäästi Josh asemoi miekkavalaan niin, että sillä pystyi laskeutumaan hangaarin lattialle järkevään kulmaan. Miekkavalasta ei oltu tehty laskeutumaan tasaisille pinnoille – se oli avaruustaisteluun tehty alus – mutta toisaalta se oli suunniteltu myös pelottelemaan ja propagandaksi, mikä lähtökohtaisesti tarkoitti seisottamista hangaareissa ja kuvien ottamista. Niinpä aluksen sai parkkeerattua nimelliseen vaakatasoon ilman suurta häsellystä, kunhan määränpäässä oli varustauduttu oikeanlaisilla telineillä.
Josh asemoi aluksen millintarkasti hangaariin ja telineen kiinnikkeisiin nähden. Odotin dramaattista taukoa sekä jonkinlaista ajoainesuihkua tai pientä räjähdystä lennon loppuun.
”Voidaanko me jättää tämä alus tähän keskelle kaikkea? Nämähän on supersalaisia prototyyppejä.”
”Ei ne enää niin salaisia ole”, Josh sanoi. ”Joku oli vuotanut kuvaa ihan tavallisiin uutisiinkin, siellä näytettiin parhaat palat Koaliton ja Säätiön sotkuista. Luulin itse asiassa, että useampi uutistoimitus olisi saanut vähin äänin kenkää siitä tempusta, mutta en ole ainakaan kuullut mitään sellaista. Koalition valta ei ole ihan entisensä.”
”Eikä varmaan palaakaan”, väitin.
Nostin lippani pois päästäni, kunnes mietin ja laskin sen takaisin. Helpompihan se oli pitää päässä kuin repussa, eikä minulla ollut enää mitään syytä häpeillä sitä, kuka olin. Josh jätti omansa ihan samalla tavalla päähän, mutta antoi siipien kadota.
Kikka oli tavallaan vielä vaikuttavampi ja samalla ärsyttävämpi, nyt kun todella ymmärsin, miten vaikea se oli. Josh vain antoi mennä, näyttäen koko maailmalle hienovaraisesti, miten paljon parempi tämä oli synkronoimaan kuin melkein kukaan muu. Todellakin omanlaisensa tapaus.
Toisaalta minä taisin tehdä ihan samaa artefaktin kanssa. Koalition ainoa taikuri. Ainoa, joka osasi kanavoida tunteistaan mustia lonkeroita, taito sekin, joskin jollain tasolla pahaenteinen.
Josh vilkaisi minuun ennen kuin lukitsi ohjaamon ja nosti reppunsa syliinsä.
”On vielä yksi juttu, ennen kuin mennään. Jos siis et ole suuttunut.”
”En. Mitä?”
”Mehän puhuttiin siitä yhteisestä asuntolahuoneesta. No, en ole varma, toteutuuko se koskaan, ainakaan niin, että asuttaisiin koulun asuntolassa.”
”Miten niin?”
Josh raapi leukaansa. Ilme oli yllättävän vakava. Meillähän oli kaikki hyvin, olimme onnellisia. Matkalla pelastamaan maailmaa ja olemaan tärkeitä. Mitä vakavaa nyt muka vielä voisi sattua? Tai mistä meidän piti keskustella?
”Koalitiohan ei syyttänyt sinua tai Lakshmia siitä taistelusta aiemmin, koska kyseessä oli poikkeustilanne. Minä taas olin, no, eräänlainen sotavanki, vaikkei sitä lopulta käsiteltykään niin, koska Säätiö ei ole mikään valtio, eikä Koalitiokaan. Joten meidän palveluslokiin ei tullut mitään rumia merkintöjä.”
”Joo? Miten tämä liittyy meidän asumisjärjestelyyn? Koalitio ei ole millään lailla ilmaissut, että tapahtunut vaikuttaisi yksityiselämään. Ei se voisikaan. Ei ne voi.”
Toivoin, että Josh olisi mennyt suoraan asiaan, eikä kierrellyt.
”Kaikki me olemme jonkun maan kansalaisia, vaikka kuinka assosioisimme itsemme enemmän avaruuteen ja siellä toimiviin organisaatioihin. Me kaksi ollaan Pohjoismaiden liittovaltion kansalaisia, kuten koko mun perhe, vaikka ei olla asuttu Maassa moneen sukupolveen. Ne muut sitten taas, jotka menivät niiden Säätiön alusten mukana…siis kuolivat.”
Nyt ymmärsin, mitä Josh ajoi takaa. Olin elänyt avaruuskuplassani, enkä miettinyt, mitä kaikki tapahtunut saattoi tarkoittaa lakiteknisesti, jos astuisin takaisin Maan kamaralle.
”Hetkinen. Koalitio ei ole valtio, joten se ei voi virallisesti käydä sotaakaan. Minä ja Lakshmi olemme suoraan vastuussa aika monen toisen valtion kansalaisen kuolemasta. En edes tiedä kuinka monen. Amiraali Sowande sanoi, että minun ei pitäisi tonkia menehtyneiden listaa, oman mielenterveyteni vuoksi. Kymmenien, ehkä satojen?”
”Niin”, Josh sanoi, näyttäen surulliselta. ”En usko, että kummallakaan teistä on asiaa Maahan, ellette halua vuosikausien oikeudenkäyntirumbaan, tai piilotella jossain Koalition tiloissa hyvin pitkään jonkin diplomaattisen koskemattomuuden tapaisen jutun turvin. En tosin ole näiden hommien asiantuntija.”
”Ai.”
”Ainoa mikä mua kummastuttaa on, että Koalitio ei ottanut tätä jo esiin. Luulen että niille on itse asiassa helpompaa, jos sinä ja Lakshmi katoatte kuvioista jonnekin Mars-retkelle, ja mieluusti pitkäksi aikaa. Luotan Khadiin, ei tämä mikään itsemurhatehtävä ole, ei teistä haluta eroon. Pikemminkin ostaa aikaa, jotta asian tola ei paljastu teille. Mutta on parempi olla varuillaan.”
Riippuen näkökulmasta minä olin siis joko sankari tai konna. Kaipa se oli supersankareiden kohtalo.
Minun olisi pitänyt tuntea surua, että en ehkä pääsisi astumaan Maan kamaralle enää koskaan. En näkisi vanhempiani, en voisi siivota yhdentekevää romua huoneestani, en tuntisi kesätuulta tai jääneuloina vihmovaa talvisadetta. Sisälläni olisi pitänyt olla kaipuuta sinistä taivasta ja ilmankehän läpi tuikkivia tähtiä kohtaan, haave kokea vielä kerran neulasten tuoksu sekä lintujen laulu.
Minä olin pyrkinyt avaruuteen lähes koko elämäni. Olin opiskellut kaikki illat, jotta voisin toteuttaa haaveeni, jättänyt muun elämän puoliksi elämättä. Mitä minulla oli kaduttavaa ja surkuteltavaa, jos olin saanut, mitä olin halunnut? Maa sai tukehtua pölyynsä samalla kuin minä olin siellä, minne kuuluin.
Joshin sanat olivat pelkkiä sanoja. Ohjeita, joita noudattaa, kuin luonnonlaki tai laskusääntö. Selvä, en astuisi enää Maahan. Yksinkertaista, mitään merkitsemätön rajoite, eikä muuta.
Eteeni piirtyi selkeä, suora tie. Siltä ei voinut poiketa, mutta rajoittiko se, jos en edes halunnut astua harhaan? Kohtalon järjestäessä minulle elämän, jota olin toivonut, jonka eteen olin tehnyt töitä – olisiko minun pitänyt olla siitä surullinen?
En osannut olla.
Artefakti repussani tuntui pulssina suoraan kurkussa, silmien alla, pureutui kynsiin ja pyrki esiin.
Ei ollut sen aika. Oli aika astua eteenpäin.
Punaista mattoa meille Koalition konnille ei ollut tarjolla, mutta joku tehtäviensä tasalla oleva henkilö oli sentään järjestänyt meille sopivat portaat miekkavalaasta laskeutumista varten. Mattapintainen hökötys vaikutti siltä, mitä se olikin: häthätää jonkun piirustuksen perusteella tulostettu rakennelma, joka tuskin kestäisi pidempiaikaista käyttöä. Olin silti varsin kiitollinen eleestä. Emme olleet ehkä Eraton viranomaisten näkökulmasta sankareita, mutta emme niitä pahimpia pahojakaan.
Kiikkeriä portaitakin kiitollisempi olin kolmesta tutusta kasvosta, jotka heiluttelivat käsiään hangaarin laidalla, Koalition määrittämän turvamatkan päässä saapuvaan avaruusalukseen nähden.
Kaikki olivat selkeästi siviilivaatteissaan. Linn oli laittanut housut eikä tyypillistä hamettaan, mikä saattoi olla varsin viisas ratkaisu avaruudessa, vaikka Eraton hangaarien painovoimageneraattoriin tuskin tulisi samanlaisia häiriöitä kuin olimme juuri todistaneet Kuussa. Siinäkin oli tarina kerrottavaksi, enkä tiennyt, mistä olisin sen kertomisen edes aloittanut.
Linn oli varmasti jo saanut Khadijan kautta tilannepäivityksen ja jonkinlaisen tehtäväkuvauksenkin, samoin kuin tämän vieressä hymyilevät Thea ja Tuur. Thea oli sitaissut hiuksensa poninhännälle ja tämän päällä oli yllättävän tummasävyinen vaatekerta: housut ja löysä paita. Tuur sen sijaan luotti t-paitoihinsa, varmastikin jollain näppärällä sanaleikillä vinoilevaa tekstiä oli mahdoton lukea tänne asti koukeroisen fontin takia.
Minulla oli ollut ikävä näitä ihmisiä, ei lapsuudenkotiani Maassa.