Omaatuntoani kolkutteli kuin vanhanaikaisen kirkonkellon pauhu olisi hakannut otsani takana. Olin ollut surkea pitämään yhteyttä etänä. En vain osannut vastata viesteihin luontevasti: kaikki viesteissäni vaikutti aina keksimällä keksityltä, tai liian lyhytsanaiselta, tai jollain tavalla epäaidolta. Pärjäsin paremmin aina, jos juttelimme jostain oikeasta faktuaalisesta asiasta epämääräisten kuulumisten sijaan.

Lähiaikoina oli ollut vaikea tietää, kuka urkki kenenkin viestiliikennettä ja kenen puolella Koalitio oli – jos kenenkään – joten niistä oikeista asioista keskusteleminen oli sitä myöten ollut oikeastaan mahdotonta. Niinpä olin sitten jättänyt viestittelemättä tai tyytynyt lähes yksisanaiseen kommunikointiin.

En ollut halunnut kysyä, kuinka mahtavan laskun Josh oli saanut oman henkilökohtaisen kaistansa käytöstä videopuheluun. Parempi kun en tiennyt, kuinka varakas avaruusprinssini tai tämän vanhemmat oikeastaan olivat. Nuorempana Josh oli saanut ihan tavallista viikkorahaa, sen tiesin, mutta nyt täysi-ikäisenä tällä saattoi olla käytössään vaikka mitä suvun keräämiä säästöjä.

Pyyhin vaivihkaa hikeä otsalta pysähtyessäni viimein porukkamme eteen.

Kenties matkalla punaiselle planeetalle saisin viimein aikaiseksi tehdä fyysiselle kunnolleni jotain. Koalitio kyllä määräsi kaikki pitämään asiasta huolta, mutta kuntolaitteiden käytön määriä ei mitenkään valvottu tai tehty kurinpalautusta, jos pilotti laiskotteli niiden käytön suhteen. Niinpä en koskaan ollut astunut aluksilla vakiovarusteina olevien kuntopyörien lähellekään.

”Moi”, sanoin ja ääni ilmestyi kurkustani vieraan sekä kurluttavan kuuloisena. Teki mieli tuijotella jalkoihin, katsoa seinille ja ihailla Koalition arkkitehtuuria. En ollut nähnyt kavereitani sitten kesän, jollei viestittelyä laskettu, ja olihan holoviesti nyt aivan eri asia kuin katsoa kaikkia silmiin.

Emme olleet enää pelkästään vuosikurssimme ryhmä B, vaan jotain muuta. Marsinmatkaajat, vähintään. Ainakin porukka, jolla oli oikea tehtävä.

Äkkiä hyppy siihen, että makaisimme taas jonkun asuntolahuoneen lattialla epämääräisen rennoissa asennoissa juoden limpparia ja ahtaen mahaamme herkkuja tuntui olevan noin viiden valovuoden päässä jossain Alfa Centaurin takana. Miten tästä kummallisesta tuijottelusta pääsisi taas normaaliuteen? Miten me olimme aikaisemmin vain olleet, turhia miettimättä?

”Moi”, Thea vastasi, hymyili sekä pukkasi minua kylkeen. Horjahdin, kun en ollut odottanut elettä. Thea näytti tummissa vaatteissaan hyvin aikuiselta.

”Mukava nähdä Koalition sankarit näin ihan oikeassa elämässä”, Thea jatkoi. En aistinut tämän sanojen takana minkäänlaista sarkasmia, vain Thealle tyypillistä selkeyttä. Vieressä Tuur hymyili tuttua koko kasvot valaisevaa hymyään, porukan pisimpänä tämä oli jättäytynyt Linnin taakse hieman sivuun.

Linnin itsensä kasvoilla oli ilme, jonka olin nähnyt joskus kauan aikaa sitten, silloin kun juuri murrosikään tullut Linn oli ärsyyntynyt jokaisesta maailman epäkohdasta ja kirjoittanut eläinten oikeuksista pitkiä tekstejä milloin mihinkin. Linnillä oli naamallaan jonkinlainen tyynen välinpitämättömyyden verho tai ehkä pikemminkin kalvo, sellainen, jonka voisi repäistä pois ja alta pursuaisi kaikenlaista ikävää. Aivan kuin lapsuudenystäväni olisi taistellut pysyäkseen tyynenä.

En minä yleensä ollut näin tarkkanäköinen. Kun ei näe tuttuja ihmisiä pitkään aikaan, jokin piirteissä korostuu ja muuttaa muotoaan, arjen vakiot näyttäytyvät erilaisina. Tunne oli sama kuin olisin lukenut luentomuistiinpanojani eri fontilla.

”Kaikki okei?”

Kohdistin sanani vanhalle parhaalle kaverilleni, jolle en osannut jutella viesteissä, enkä ehkä oikeassa elämässäkään.

Joskus mietin, olimmeko minä ja Linn vain liian erilaisia, jotta ystävyytemme voisi oikeasti toimia. Molemmat yritimme pitää sen kasassa miten osasimme, mutta lapsuuden jälkeen luonteidemme erot olivat tulleet tielle. En osannut vastata, enkä kysyä, enkä tehdä oikeita asioita.

”Suurimmaksi osaksi joo”, Linn sanoi, hymyili, ja pyyhki sitten huolestuttavan ilmeen naamaltaan.

”Puhutaan myöhemmin.”

Josh moikkasi kaikkia kolmea, tiputtaen reppunsa hangaarin lattialle.

”Kiva nähdä teitä kaikkia, mutta missä virallinen Koalitio on? En näe fanfaareja enkä vastaanottokomiteaa.”

Thea taputti myös Joshia olkapäälle, ehkä hieman varovaisemmin kuin oli tuupannut minua.

”Minä olen nyt Koalitio”, tämä ilmoitti.

”Älä hassuttele, kapteenista ei yletä koko Koalitioksi vaan amiraaliksi.”

”Niin, itse asiassa, voisit sanoa minua kapteeni Lavo-”

Josh läimäisi kätensä teatraalisesti otsalleen.

”Mikä juttu tämä on? Ensin Melissa ja nyt sinä. Ei, en aio kutsua ketään kaveriani amiraali tai kapteeni siksijasiksi, ihan yhtä vähän kuin sanon siskoani amiraali Nivaksi. Haloo.”

Tuur työnsi vähäeleisesti sormeilemansa älylaitteen takaisin taskuun ja katsoi Joshiin – alaspäin, toki, pituudestaan johtuen, mutta nyt laitoin sen erityisesti merkille. Josh parka, tipautus Koalition pilotti-ihmeestä kaveriporukkamme naljailun keskelle mahtoi tuntua merkilliseltä.

”Ehkäpä sinulle ei kävisi niin, jos et niin kovasti yrittäisi näyttää maailmalle, miten olet muiden yläpuolella”, Tuur sanoi kuin ohimennen.

Hymy oli täysin aito ja lämmin, kuten Tuurin kasvoilla aina, sanoista huolimatta tai juuri niiden takia.

”Selvä, oppitunti vastaanotettu. Kiitos vaan”, Josh ilmoitti. ”Thea on Koalitio ja me pelastetaan maailma. Millä resursseilla? Olisiko tehtäväkuvaus mitään?”

”Mennään ensin meille”, Tuur sanoi, osoittaen puolihuolimattomasti jonnekin selkänsä taakse.

”Olemme tosiaan enemmän tai vähemmän pyörineet Tuurin nurkissa”, Linn puuttui keskusteluun.

Hangaari oli melkein tyhjä. Paikalla olevat Koalition työntekijät olivat asettumassa miekkavalaan vierelle selkeästi vahtiin. Kohottelin kulmiani yrittäen vilkuilla, minkälaiset aseet näillä oli. En olettanut, että Koalitio olisi enää niin naiivi, että vartijat olisi varustettu pelkillä säikyttelyyn kelpaavilla aseilla.

Malli oli selkeästi uusi, ja se muistutti minua ikävästi niistä synkrohäirintäaseista, jotka olin nähnyt monen monituista kertaa. Selvästi Säätiön tekemä mahdollinen epäeettinen tutkimus oli valjastettu Koalition lipun alle ja otettu hyötykäyttöön.

”Saimme vielä vapaaillan, varsinainen palaveri on huomenna”, Tuur kertoi.

”Ja minusta me voisimme viettää sen kuten ennenkin. Ennen kuin meistä tuli tai tulee mikään iskujoukko Marsiin”, Thea sanoi.

”Kannatan, jos saan ottaa torkut jonkun sohvalla”, Josh heitti.

”Se on minun sohvani, joten ensin tulet kantoavuksi kauppaan minun kanssani”, Tuur sanoi välittämättä Joshin rypistyneestä otsasta.

”Kiva sohvavero. Osta kuljetusdrone.”

”Niitä ei avaruusasemilla myönnetä kelle tahansa”, Thea sanoi.

Josh huokaisi. ”Tiedän. Minä kasvoin avaruusasemalla. Toivottavasti sukupuuni ei ole päässyt unohtumaan keltään, samoin kuin yltäkylläinen ja loistelias elämäni Nivan suvun nuorimpana ihmelapsena.”

Thea loi Joshiin varsin ilmeettömän katseen.

”Et kai sinä nyt ole niin epäritarillinen, että pistät tyttöystäväsi ostamaan omat juomansa”, Tuur sanoi iskien silmää ja raahaten vastahakoisen oloisen Joshin edellemme, kohti hangaarin uloskäyntiä.

Tuntia myöhemmin olin yhä pilottipuvussani ja lippa päässä, mutta Eratolla kuten millään muullakaan avaruusasemalla se ei juurikaan herättänyt huomiota. Pilotteja tuli ja meni, emmekä me olleet outo näky.

Maassa olisin saanut paljon enemmän outoja katseita kulkiessani kadulla täysin vartalon kurveja – tai kurvittomuutta – noudattelevassa kirkasvärisessä asussa. Siellä minun elämäni ei ollut arkea.

Olin lähes ajatellut ’kotona Maassa’. Minun pitäisi luopua sellaisista ajatuksista. Saattoihan olla, että en palaisi koskaan.

Tunnustelin sitä mielessäni, kääntelin ja kierittelin ajatusta ympäri. En siivoaisi huonettani, en näkisi lapsuudenkodin ovea. En astuisi Taivasopiston portista sisään.

Josh ja Tuur olivat kadonneet ostamaan niitä kauan kaivattuja herkkuja kaveriporukkamme kokoontumista juhlistamaan. Kumpaakaan ei näkynyt siinä vaiheessa, kun me kolme olimme päässeet lähtemään. Thean oli pitänyt kapteenin oikeuksillaan laittaa puumerkkinsä jos jonkinlaiseen miekkavalasta koskevaan raporttiin ja lupaan.

Minä kävelin Linnin kanssa kohti Tuurin asuntoa, hitaammin kuin olisi ollut tarpeen. Thea kulki edessämme ryhdikkäänä kuten aina, kuin mikään ei olisi pystynyt kaatamaan tätä.

Linn vieressäni oli yhtä lailla mietteissään. Ensimmäisen lauseen sanominen oli vaikeinta. Mitä sanotaan ihmisille, jota ymmärrät ja joka ei ymmärrä kuitenkaan tarpeeksi? Jokainen yritys päässäni oli vain kolkko ja sieluton, jotain muuta kuin mitä oikeasti ajattelin.

Vihreä sävy Linnin paidassa oli tumma, lähes musta. Paidan arvatenkin selluloosamuunnosta oleva kangas laskeutui kauniisti, kuten kaikki vaatteet Linnin päällä. Voisiko keskustelun avata ihan vain kehumalla vaatteita? Eiköhän se olisi ollut sopivaa. Järkevä ja sopivan tyttömäinen aihe, ei mitään turhan syvällistä tai raakaa heti alkuun.

”Emmerie. Miltä se tuntui? Tappaa niitä ihmisiä?”

”Mitä?”

”Siinä taistelussa.”

Mikään yritys muotoilla sanaa ’sammalenvihreä’ katosi sanavarastostani ja jäljelle jäi pelkkää änkytystä ja tyhjää kuminaa. Onneksi olimme sivukujalla.

”Ei miltään. Jälkikäteen surulliselta”, vastasin rehellisesti.

”Siinä se? Kylmäveristä. Kuin ammattisotilaan suusta.”

”Eikö suorapuheisuus ole mun osa tätä meidän ystävyyttä? Ja töksäyttely? Ainakin minun puolelta siis.”

Hymy palasi Linnin kasvoille, kunnes se muuttui nykiväksi ja Linn naurahti, polkkamittaiset hiukset heilahtaen puolelta toiselle.

”Tyypillisesti, joo. Mä… tai. No, äh. Mekin jouduttiin kahakkaan. Kalautin yhtä tyyppiä sorkkaraudalla naamaan. Sen jälkeen kun löysin sen murhattujen pilottien vierestä. Kurkut viilletty auki ja silleen.”

”Täh?”

Olin ennakoinut kaikenlaisia aiheita minun ja Linnin ensimmäiseen keskusteluun pitkään aikaan, mutta juuri tämä ei ollut mahtunut top kymppiin. Oikeastaan kaikki tappamiseen ja murhaamiseen ja väkivaltaan liittyvä löytyi jostain listan häntäpäästä. Linn ei edes tykännyt katsoa toimintaelokuvia. Linn piti eläimistä ja ihmisistä ja mukavista hömppäjuoruista.

Thea katsahti olkansa yli meihin, mutta piti kohteliasta etäisyyttä. Mietin, oliko tämä kuullut tai arvannut.

”Se vähän niin kuin ilmestyy uniin”, Linn sanoi kuin ohimennen, katsoen jonnekin aivan muualle kuin minuun.

”Ei se taistelu minulla vaan.”

Linn käännähti lisää, kurkotti kätensä sivuille ja pyörähti ympäri kerran, sitten toisenkin. Tyhjä pikkukuja talojen välissä oli varjoissa, Linn tuntui katoavan niihin. Paras kaverini oli niin lyhyt ja sirorakenteinen, että tätä olisi helposti luullut paljon nuoremmaksi. Isot, korkeuksiin kurkottavat varjot saivat tämän näyttämään vielä pienemmältä.

Varjoon jäävien talojen edessä pyöriessään Linn näytti kuin olisi ollut juuri aloittamassa musikaalinumeron. Hyvin eksyneen ja kummallisen sellaisen.

”Tuntuu joskus siltä, että on se Linn, joka olin ennen sitä kahakkaa – se sosiaalinen ja mukava, kaikkien kaveri, se, jonka sinäkin tunsit – ja sitten nyt tiedän olevani tämä Linn, jolta onnistuu väkivalta, harkitsematta hetkeäkään, ihan vain koska voin. Koska se sorkkarauta oli siinä.”

Linn pysähtyi, nosti kätensä sulavalla liikkeellä jota en olisi ikinä osannut toistaa, otti muutaman askeleen ja pyörähti toiseen suuntaan.

”Kuoliko se? Se, jota löit.”

”Ei. Ehkä se on vielä pahempi. Aivovaurio, ehkä pysyvä”, Linn sanoi, käsien palatessa vartalon viereen. Tanssi ja laulu ei alkanutkaan.

Minulla oli aavistukseni siitä, miten tilanne oli saattanut edistyä. Olinhan itsekin suoraan tai välillisesti vastuussa aika monen kuolemasta tai loukkaantumisesta. Niin kauan kuin ne ihmiset eivät olleet tuttuja kuten Heike oli ollut, seikka ei juurikaan vaivannut minua. Sellaista sattui. Olimme olleet sodassa.

Tapahtuneesta piti olla surullinen, koska tällaisista asioista kuului olla surullinen, mutta se oli vain sana, jonka olin sanonut Linnille, koska niin kuului sanoa.

Edellämme kulkenut Thea jäi kujan päähän odottelemaan. Harkitsin, pyytäisinkö tätä menemään Tuurin kämpille edeltä, mutta se olisi ollut epäkohteliasta ja väärin. Tiesin hyvin, miltä tuntui tulla jätetyksi ulkopuolelle, ja me olimme molemmat saaneet kokea sitä tarpeeksi. En aikonut olla se tyyppi, joka jatkaisi sellaista kehää.

”Oletteko te tulossa?” Thea huikkasi.

”Jutellaan vielä, hetki pieni”, Linn sanoi takaisin, ääni täynnä sitä iloa ja innostunusta, jonka tunsin oikein hyvin. Olin aina ajatellut, että se oli aitoa. Että se oli todellinen Linn. Että se kaikki onnistui Linniltä luonnollisesti, yrittämättä.

”Linn…”

”En tahdo huolestuttaa Theaa.”

”Se on varmasti jo nyt huolissaan”, sanoin. ”Thea on tarkkanäköinen.”

”Niin on, sitä suuremmalla syyllä, etkä sinä mainitse tästä keskustelusta myöskään mitään.”

”Helvetti, Linn! Älä viitsi olla täysi -”

”Sulle ei sovi kiroilla, kuulostat aina ihan pöhköltä. Tosi vanhanaikaiselta puhesyntetisaattorilta.”

Suljin suuni.

”Kiitti, mä yritän auttaa”, mutisin.

”Tiedän senkin.” Linnin ääni kaikui rakennuksista luonnottoman kirkkaana.

”Pitäisi varmaan olla kiroilematta, jos meinaan ikinä päästä kapteeniksi. Vaikka ei sellaiseen hommaan taideta mitään avaruuden ammattitappajia ottaa”, sanoin. Se oli Josh-tyyliin mukahuoleton lause, jolla yritin viedä keskustelun johonkin sellaiseen, mikä ei tarkoittanut kenenkään päänupin syväluotaamista.

Vilkuilin kujan päähän.

Viisas ja fiksu ja kapteeninarvonsa sataprosenttisesti ansaitseva Thea ymmärsi yskän, ja käveli takaisin luoksemme. Mietin, milloin joku talojen asukkaista huomaisi meidät, ja alkaisi seurata näytelmäämme ikkunoista. Tämä olisi pitänyt tajuta tehdä yksityisesti, mutta Linn halusi aina valita sopivan paikan ollessaan dramaattinen. Ehkä Linn teki sen huomaamattaan.

”Riitelettekö te?” Thea kysyi.

”Ei.”

”Ehkä”, Linn sanoi.

”Niin, kumpi?” Thea kysyi ja hymyili aavistuksen. Ei sillä lailla vinosti kuin Josh, enemmän varovasti, kuin ilmeen muodostaminen olisi ollut Thealle riski.

”Ei se mitään ole”, Linn väitti, kohdistaen suuret lamppusilmänsä suoraan kohti Theaan.

”On se. Linn, en minä ole urhea, kun en puhu asioista. En vaan osaa. Sinä osaisit”, sanoin.

”Luulin, että osaan.”

Thea osoitti kohti pientä syvennystä, jonka oletin jonkin asuintalon vähän käytetyksi sivuoveksi. Koalitio oli tiukka turvamääräyksistään, jokaisessa rakennuksessa piti olla useampi uloskäynti hätätilanteiden varalta.

”Jospa jutellaan tämä nyt ja tässä.”

”Sinä kuulostat ihan kapteenilta”, sanoin.

”Minä olen kapteeni”, Thea vastasi sipaisten hiuksiaan korvan taakse.

Toivottavasti en ollut loukannut Theaa vahingossa. Se oli kuitenkin tarkoitettu lähinnä kehuksi.

Kultaiset hiukset tuntuivat hohtavan hämärässä, kun Thea istahti porrasaskelmalle, katsoen nyt ylöspäin sekä minuun että lapsuudenystävääni.

Linn noudatti sanatonta kehotusta, istuen alas Thean viereen. Minulle ei ollut siinä oikein tilaa, joten kyykkäsin viereen, nostellen kantapäitäni hyvin symmetrisestä katukiveyksestä. Ensin vasen, sitten oikea. Vasen ja oikea, oikea ja väärä, monimutkaiset ongelmat ja yksinkertaiset ratkaisut.

”Linn. On ihan ymmärrettävää, että tuollaiset kokemukset muuttavat ajatusta itsestä. Olisi itse asiassa outoa, jos se ei yhtään ravisuttaisi minäkuvaa. Minusta sinulla olisi enemmänkin ongelma, jos olisit voinut tehdä sen mitä teit ja jatkaa elämääsi kuin yhtään mitään ei olisi tapahtunut.”

Nyökytin. Thea osasi laittaa sanoja peräkkäin tavalla, mikä ei onnistunut minulta, ei vaikka olisin yrittänyt luoda niitä artefaktin avulla savukirjaimina ilmaan.

”Thea on oikeassa”, raakuin.

”Uskoisin sen, jos kyse olisi muista kuin minusta. Mutta minun pitää elää omien ajatusteni ja päänuppini kanssa, eikä se ole samaa mieltä.”

”Se tarkoittaa, että sinulla on yhä omatunto”, sanoin.

”Omatuntoa ei paljoa kiinnostanut siinä hetkessä, kun niin sanottu pahantekijä oli siinä naamani edessä.”

”Minä en oikeastaan tiedä näistä mitään, lukiossa luin psykologian sijaan luonnontieteitä, mutta minusta silläkin on arvoa, että pystyit toimimaan siinä tilanteessa. Kaikki eivät pystyisi. Monet vain jäätyvät eivätkä pysty tekemään mitään.”

Teki mieli hurrata ääneen. Minulla oli sanoja. Olin saanut ne matkaan, Linnille asti. Linn istui vieressäni ja katsoi suoraan minuun, ja taisi kuunnellakin.

”Kai sitä voi niinkin ajatella…”

”Kun oltiin Kuussa ja se Ye-Seo hyökkäsi, niin todella monet jotenkin vain jähmettyivät, tarrasivat kiinni jostain, mutta eivät yrittäneet auttaa ketään muuta. Outo ilme naamallaan yrittivät vain pitää kiinni jostain, kun painovoima seilasi pitkin poikin.”

Vedin henkeä. Kun olin alkanut puhua, minullahan olikin sitten puhuttavaa.

”Ajattelin vaan tässä, että sinä et ainakaan ole sellainen. Sinä teit jotain, ettei Säätiö saanut sitä alusta ja tappanut lisää porukkaa. Murhaajan tappamisen yrittäminen ei ole oikein, mutta ei ole sekään, että vain katsoo vierestä tekemättä mitään.”

”Minusta Linn osoitti suurta urheutta,” Thea sanoi. ”Teki sen rumimman ja kamalimman työn muiden puolesta. Minulla oli helppoa, ohjasin ja annoin käskyjä ohjaamosta käsin. Toiset hoitivat likaisen työn, sellaisen, mikä tulee uniin ja saattaa mietityttää loppuelämän.”

”Luulin olevani hyvä tyyppi”, Linn sanoi tukahtuneesti. ”Luulin, että pidän huolta heikoista, pidän huolta eläinten ja lasten oikeuksista ja puuhaan näitä avaruusjuttuja, jotta koko ihmiskunnalla menisi paremmin. Ajattelin, että olisin se tyyppi, joka kieltäytyisi aseista ja käyttäytyisi jalon arvokkaasti jos sellainen tilanne tulee eteen. Mutta minä olenkin se, joka huitoo porukkaa teräsesineellä naamaan ja aiheuttaa näille elinikäisen aivovaurion.”

”Mutta sinä pelastit todennököisesti minun henkeni tekemällä niin”, Thea sanoi, paljon pehmeämmin. ”Ja monen muun. Yritä arvostaa myös sitä.”

Taputin Linniä todella kömpelösti olkapäälle. Oli liian pitkään siitä, kun olin viettänyt aikaa kenenkään muun kuin Joshin kanssa. Tosin en ollut osannut koskea ihmisiä luontevasti aiemminkaan. Todennäköisesti en osannut koskea edes Joshia oikeasti luontevasti, tämä ei vain välittänyt.

”Sinulla on rohkeutta toimia tilanteessa, jossa monella muulla ei. Minusta olet urhea, kun otat tuon kantaaksesi”, Thea sanoi.

Päätin olla mainitsematta sitä, että minä en vieläkään pystynyt tuntemaan sääliä Linnin mukiloimaa tyyppiä kohtaan. Se kaveri oli ollut kylmäverinen murhaaja: tehnyt suunnitelman ja viiltänyt kurkut auki. Minun paras ystäväni oli spontaani, räiskyvä, kotonaan ihmisten keskellä ja suurieleinen, mutta kylmäverinen murhaaja Linn ei ollut. Pikemminkin nopeisiin ratkaisuihin pystyvä muiden puolustaja.

”Sanoisin, että Koalitio tarjoaa ammattiapuakin tämän käsittelyyn, mutta taitaa olla niin, että et vieläkään halua tämän päätyvän mihinkään viralliseen paikkaan?” Thea jatkoi.

”En. Sen verran minä laskelmoin, että tekoani ei ole millään tallenteella tai missään. On vain minun sanani. Olen kamala.”

”Tai ihan vain fiksu”, Thea sanoi. ”Tässä seikkailussa on paljon sellaista, mikä voi olla viisasta pitää pienen piirin tietona. En vieläkään täysin luota kaikkiin Koalitiossa.”

Edellinen lukuSeuraava luku