Olin odottanut, että aluksemme olisi ollut ottanut pahemminkin osumaa päätellen kaikista syötteen minulle kertomista vikakohteista ja vahingoittuneista rakenteista. Käytävällä näytti kuitenkin ihan tavalliselta.

En ollut jäänyt tutkimaan dataa yksityiskohtatasolla vaan painottanut nopeaa toimintaa, mikä saattoi olla virhe.

Kaikki saattoi olla virhe. Olin toki tiennyt sen jo aiemmin, mutta nyt minun virheeni moninkertaistuivat ja muuttuivat kaikkien yhteiseksi ongelmaksi, koska olin niin monesta seikasta vastuussa.

Kannattiko sitä miettiä niin paljon kuin olin viime minuutit tehnyt?

Todennäköisesti ei. Olin tässä tilanteessa nyt, ja silloin ei voi mitään muuta kuin jatkaa eteenpäin.

Linn käveli käytävää tasaisin ja varmoin askelin yhä kypärä päässä. Olin ottanut itsellenikin yhden kypärän mukaan ja pidin sitä odottamassa käsivarrella. Jos joku tulisi vastaan, päättelin, että saattaisin antaa vääränlaisen kuvan kypärä päässä – jos siis antaisin vaikutelman siitä, että aluksessa oli niin pahoja ongelmia, että minäkin olin peloissani. Sellainen ei sopinut, kapteeni kohtasi ongelmat pystypäin kasvoista kasvoihin.

Nostin kädenheilautuksella näkyviin näkymän, jolla sain mahdolliset vikakohdat näkymään päällekkäin oikean maailman kanssa. Toiminto kuului järjestelmän perusfunktioihin, mutta oli lopulta harvoin käytössä: yleensä oli kätevämpää lähettää paikalle tehtävään ja korjaukseen sopivan koulutuksen saanut henkilökunta kuin kulkea pitkin alusta pällistelemässä tilannetta omin silmin.

Seinät vaikuttivat lähemmällä tarkastelullakin ehjiltä, eikä käytävilläkään ollut rojua tai mitään seiniltä tai katosta tippuneita pinnoitteen palasia. Tiesin kuitenkin varmasti, että meitä vastaan oli hyökätty.

Kaikki oli täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä alukset järjestelmät minulle kertoivat.

”Ongelman täytyy olla syvemmällä”, manasin juuri ja juuri ääneen.

”Nyt en kuullut”, Linn sanoi. ”Johtuu varmaan kypärästä.”

”Minä vain mutisen. Täällähän on kaikki kunnossa. Tämä kaikki alkoi siitä, kun jäin jumiin pilottihyttiin.”

”Miten? Kyllähän kapteeninoikeuksilla pääsee sieltä aina ulos. Eikä kuulosta sellaiselta hetkeltä, että Josh tai Tuur olisi lähtenyt keksimään mitään keppostakaan. Kyllä niiden kahden tilannetaju on sentään vähän parempi”, Linn sanoi.

”Tässä on nyt yhä jotain muuta, mitä en ymmärrä.”

En ehkä ollutkaan siis huono ja surkea kapteeni. Mysteeri oli sen verran hankala, että siinä olisi mennyt kokeneemmallakin sormi suuhun.

Seisoin tyhjällä avaruusaluksen käytävällä pohtien tilannetta kuin minulla olisi ollut enemmänkin aikaa. Voisin joko yrittää ajatella kaikkea samaan aikaan, tai seikka kerrallaan.

Meidän piti olla jo ruokalassa, mutta mikäli en selvittäisi tätä arvoitusta nyt, oli aivan mahdollista, että löytäisimme itsemme vielä pahemmasta liristä. Kapteenius tuntui olevan hatarin tiedoin tehtyjä valintoja kerta toisensa perään.

”Vika ei ole mikään tavanomaisen fyysinen. Ei mikään räjähdys, ei pommitus, ei reikä seinässä. Ajattelin liian yksinkertaisesti. Ohjekirjan mukaan”, sanoin.

”Mitä sitten-”

”Hyss!”

Hiljensin Linnin hieman epäkohteliaasti. Kuulin heikkoa, mutta ilmiselvää rätinää. Se kulki jossain kuin kaiken takana, jossain piilossa, aivan kuin se olisi ollut kaikkialla ympärilläni. Ääntä oli todella vaikea kohdistaa ja oli hyvin mahdollista, että Linn ei kuullut sitä lainkaan kypärä päässä. Koalition sensorit olivat hyviä, mutta eivät niin hyviä, ja kypärät oli tehty avaruuteen muutenkin. Siellä ei paljoa ääniä kuulunut.

Ritinä kuulosti hieman kuin ohuesti jäätyneeltä lammikolta kengän alla tai nuotiolta, joka oli juuri syttymässä.

Molemmat mieleeni tulevat esimerkit olivat kaukaa lapsuudesta. Hymyilin. Niihin aikoihin kaikki oli ollut todella yksinkertaista, seesteistä. Ennen kuin äiti kuoli ja ennen kuin opin, että minä olin hyvä vastuunkantamisessa ja sellaisten taakkojen raahaamisessa selässäni, millaisia ei varmaan ollut pikkutytölle tarkoitettu.

Äkkiä seinästä iski kirkkaankeltainen valokaari. Reaktiokyvyssäni ei ole mitään vikaa, mutta se ei missään nimessä ollut mitään huippu-urheilijan luokkaa, ja tähän olisi vaadittu täydelliset refleksit.

Tietysti jos se oli valoa, sellaista ei kukaan väistä.

Tai niin ainakin oletin. Jos oletin enää mitään.

”Linn!”

Olin sen verran myöhässä, että Linn ehti juuri ja juuri katsoa minuun, kun kaari iskeytyi ystävääni kaikella voimalla. Onneksi, onneksi kypärän sivuun.

Ehdin juuri ja juuri ottaa kiinni jostain Linnin selästä, kun kaaduimme jälleen epämääräiseksi kasaksi lattialle.

Eli ei siis pelkästään valoa. Hitaampaa valoa, jos sellainen oli keksitty.

Linn piteli päätään.

”Taas?”

”Tänään on kaatuilupäivä”, sanoin jälleen puoliääneen.

”Mitä ihmettä? Synkroaseita? Ei, ei voi olla.”

”Meidän seinissä on jotain, mikä ei kuulu sinne”, sanoin. Se oli ilmiselvää: siitä kohdasta eteenpäin, josta valokaari oli lähtenyt, näkyi vaalealla seinällä pitkä, mustunut juova. Arvasin pulssin kulkeneen sähköjohtoja pitkin. Kuin tarinoiden pallosalama.

Ritinä jatkui, emme siis olleet turvassa. Tarkemmin sanottuna kukaan käytävillä tai aluksessa ei ollut todella turvassa. Tutkin seinät läpi katseellani, muita mustia jälkiä ei näkynyt. Ilmiö saattaisi toki iskeä milloin tahansa uudelleen.

”Päässä helisee”, Linn sanoi.

”Olit äärimmäisen fiksu, kun laitoit sen kypärän aiemmin. Kiitos Koalition teknologia, että se pystyy eristämään sähköiskun.”

Mulkoillen minuun Linn elehti ja nousi istumaan käytävälle.

”Olen kapteeni”, sanoin vähän tyhmästi kuin se selittäisi jokaisen huimapäisen ja uhkarohkean tekoni ja jääräpäisyyteni. Piti johtaa esimerkillä.

”Olemme väsyneitä, eikä missään ole mitään järkeä”, Linn sanoi.

”Samaa mieltä”, vahvistin.

”Kapteeni laittaa nyt sen kypärän kiltisti päähän.”

”Joo, odota.”

”Thea, ole nyt järkevä. Minä en ollut aiemmin. Yritetään hoitaa tämä.” Linn kallisti päätään niin pitkälle sivulle kuin kypärä päässä pystyi.

”Meillä on matoja jossain syvällä. Joku haittaohjelma tai vastaava, joka sekoittaa kaiken. Kuulen ritinää. Se ei ilmeisesti kuulu kypärän sisään? Joku saa nuo aikaan, joku, joka tietää mitä vipua näin kuvainnollisesti vetää.”

”Ei avaruusaluksiin voi laittaa mitään vanhanaikaisia viruksia”, Linn sanoi. ”Kuka tahansa meistä havaitsisi sellaisen heti. Josh nyt viimeistään. Laita nyt se kypärä, yksi tuollainen läjäytys kypärättömään päähän tappaa.”

”Joo, olen tietoinen”, sanoin turhankin kuivasti.

Yksi synkronoinnin etu oli se, että kaikki perinteiset tavat päästä käsiksi järjestelmiin jäivät kiinni melkoisen helposti. Varsinaista perustavaa ajatusta ilmiön takana ymmärrettiin huonosti, kuten kaikkea synkronointiin liittyvää. Itse olin käymälläni tietoturvallisuuskurssilla tuntenut haittakoodin hieman kuin jatkuvasti väärin kirjoitetun sanan huomaa tekstissä. Se yksinkertaisesti osui silmään ja tuntui erilaiselta – ellei tekijä osannut jäljitellä alkuperäisen järjestelmän luoneen henkilön tunnuksenomaista tyyliä täydellisesti, ja sellainen oli erittäin hankalaa.

Synkronoimalla pystyi tietysti tunkemaan itsensä väkivalloin järjestelmään kuin toiseenkin, mutta se vaati erilaista taitoa kuin vanhanaikainen tapa kirjoittaa koodia käsin. Jotkut tekivät kai sitäkin harrastuksenomaisesti, samalla tavalla kuin jotkut harrastivat kalligrafiaa mustekynillä.

Minä tietysti tiesin oikein hyvin, miten tietoja ja järjestelmiä pystyi peukaloimaan. Omaa jälkeäni en ollut aikanaan osannut peittää, tarpeeksi hyvin ainakaan. Mutta sen jälkeen olin kyllä oppinut yhtä ja toista Koalition järjestelmistä.

Josh oli maininnut omista kuvajaisistaan. Se saattoi hyvinkin liittyä tähän.

Virrantuotossa ei hansikkaani mukaan ollut ketään. Kukaan ei siis fyysisesti vedellyt mitään vipuja, kuten olin olettanutkin.

Olimme myös hyvin kaukana muusta Koalitiosta. Emme matkanneet lähelläkään muita Koalition aluksia, joita kulki harvakseltaan asteroidivyöhykkeen kaivosten suuntaan. Huolimatta harvinaisten maametallien tarpeesta, kaivostoimintaa ei oltu vieläkään saatu tuottavaksi. Rahallinen tuotto kaivoksista ei tietenkään ollut Koalition päätavoitekaan.

Kyse oli enemmän siitä, että Koalitio halusi näyttää muulle maailmalle, mikä kaikki oli mahdollista ja osa ihmiskunnan loistavaa tulevaisuutta.

Minä olin jättänyt tietojen sorkkimisen menneeseen, mutta kyseenalainen taito oli vielä tallella.

Voisin ehkä vielä kerran kokeilla, mitä osaisin.

Tällä kertaa minä yritin pelastaa ihmishenkiä, en tavoitella omaa hyötyä.

Vedin kättäni pitkin seinää ja yritin tavoittaa jonkinlaista vihjettä siitä, mitä tilanteessa oli todella meneillään. Annoin kapteeninoikeuksien välittämien punaisten välkkyvien häiriömerkintöjen hiipua sivummalle sekä vaimeammiksi, jotta näkisin niiden taakse.

Kosketin mustaa palojälkeä yrittäen ymmärtää.

”Thea, sinä olet uhkarohkea idiootti”, Linn ilmoitti.

”Tiedän, mutta se tavallaan kuuluu tähän, että yrittää pelastaa kaikki muut.”

Takanani Linn päästi ähkäisevän äänen, ja sen jälkeen päätin olla katsomatta taakseni. Upposin seinäjuovaan. Keskityin siihen niin lujaa, että oletin kohta näkeväni mielessäni sähkövirtaa ja elektroneja.

Jotain todellakin ui syvällä meidän aluksessamme. Se tuntui raskaalta, kuin olisin joutunut työntämään tahtoani ja synkronointiani liejun läpi. Tai ei ehkä mudan. Tunteessa ei ollut mitään viskoosia nestettä, vaan se oli jotain muuta. Yksittäisiä kappaleita, mutta niitä oli paljon. Jatkuva virta, mutta selkeästi erillisistä säännönmukaisista objekteista koostuva sellainen.

Ei elektroneja, ne olisivat tuntuneet eläväisemmiltä ja paljon pienemmiltä. Niin ainakin oletin. En ollut koskaan pakottanut omaa synkronointiani ihan tällaiseen syvyyteen.

Tämä oli lapsuuden pallomeri. Kuin vana kirkasvärisiä, lähmäisiä palloja. Niiden paino päälläni, rintakehällä ja se, kun sukelsin jälleen esiin kappaleiden vieriessä syrjään.

Joku halusi piiloutua kirkkaaseen mereen, kasata jokaisen pallon päälleen ja upota huomaamattomiin.

Voisiko kyse olla datapaketeista? Sykäyksistä?

Laitoin kaikki hälytykset pois päältä ja kuuntelin hiljaa. Odotin, mietin.

Ehkä olin kuvitellut koko jutun.

Sitten kuulin sen kuiskivan minulle.

Tämä on ihminen.

Äänessä oli jotain epämääräisen tuttua, mutta inhimillinen se ei ollut. Ehkä sanatkaan eivät olleet todelliset, vaan vain jotain, jonka tulkitsin, otin vastaan suhinan ja häiriöäänien välistä.

Tunsin, kun joku nyki kättäni, mutta ääni kuului kaukaa. Pallomeren toiselta puolen.

Äiti oli aina vieressäni, kun kävimme lapsena sisäleikkipuistoissa. Ei halunnut päästää minua turhan kauas, vaan kulki ja kannusti mukana. Olin ollut vähän säikky lapsi, en mielelläni kokeillut mitään uusia laitteita, enkä jutellut vieraille. Äiti oli rohkaissut. Siis silloin, kun äiti oli vielä olemassa.

Mutta eihän minun äidilläni ollut noin symmetrisiä kasvoja. Eikä tuon muotoisia silmiä… vaikka siitä oli kyllä hyvin kauan, enkä yleensä muistellut äitiä enää. Ehkä sekoitin muistoissani äidin johonkuhun toiseen.

Oli vaikea sanoa, oliko ääni miehen vai naisen, yhden vai useamman.

Koalitio määrää täällä. Sinä olet vain pieni kapteeni.

”Tiedän kyllä! Hetkinen, mistä sinä tiedät? Mitä sinä tiedät?”

Meitä on paljon. Kaikki Koalition hylkäämiä. Nurkkaan heitettyjä. Piilossa.

”Voinko minä auttaa?”

Pallomeri. Taktiilia. Kiinnostavaa!

”Kuka sinä olet? Miksi teet pahaa minun miehistölleni?”

Uhka. Väärät tulee poistaa.

”Minä en tunne sinua, ja sinä olet tässä se uhka. Saan sinut tai teidät kyllä pois tältä alukselta. Minä määrään täällä.”

Ääni tuntui nauravan, mutta sitä oli vaikea kuunnella. En oikeastaan halunnutkaan kuulla enempää. Nauruun sekoittui rohinaa ja surinaa, jonkinlaista häiriöääntä.

Minä olen siellä missä Koalitiokin.

”Vai niin. Et kyllä vastannut kysymykseen. Lapsena opetettiin, että vieraiden matkaan ei saa lähteä.”

Ääni nauroi uudestaan, eikä se kuulostanut pahantahtoiselta. Enemmän huvittuneelta.

Särinä ja rätinä ärsytti, rapisi korvia pitkin.

Voit olla avuksi ja vapauttaa minut tekemään mitä tulee tehdä.

”Älä viitsi. Vapautta ei ole se, että saa tehdä ihan mitä tahansa, kuten sylkeä tappavia pulsseja seinistä”, sanoin vaivoin. Jokainen sanani tuntui tahmealta, kuin yrittäisin käydä virtaa vastaan. Jatkuva pallojen ja kuulien vyöry päälleni kiihtyi. Kauanko tämä ääni oli ollut täällä? Oliko se jokaisessa Koalition aluksessa?

Kuka se edes oli?

Sinä olet ajatustesi vanki.

”Minä valitsin tämän kaiken ihan itse. Olisin voinut kieltäytyä. Olisin voinut mennä kotiin pyörittämään liian isoa ja rapistuvaa sukukartanoa. Olisin voinut olla menemättä kouluun uudestaan. Mutta tässä minä olen ja minä olen yhä tämän aluksen kapteeni. Et sinä, kuka sinä sitten oletkaan.”

Jostain kuului Linnin tavallista kovempi ääni, johon sekoittui muitakin. Jotain tuttua. Tuttua narinaa.

Todellisuus on monisyinen. Biologian harha.

”Et kai sinä puhu kuolemasta? Sinä kuulostat äidiltäni. Äiti kirjoitti tuollaisia, ennen… ennen kuin. Älä. Älä edes yritä.”

Jää sitten pieneksi!

Ääni sähähti kimpaantuneena, surisi päässäni herhiläisparven lailla ja jouduin todella puristamaan silmiäni kiinni, jotta pysyin järjissäni. Olin tainnut suututtaa sen. Tai se oli ollut suuttunut jo valmiiksi.

Mutta se oli minun aluksessani. Minun alaisteni henki saattoi riippua tästä.

”Viimeisen kerran, kuka sinä olet ja mitä teet minun maitovalaassani?”

Kaikki Koalition alukset ovat lopulta meidän.

Pörinä yltyi niin, että tiesin menettäväni tasapainoni, vaikka fyysinen maailma olikin minulle tavallaan merkityksetön.

Yksi puhuva avaruusalus? Entä sitten. Olin selvinnyt pahemmastakin.

Ihan sama, vaikka kaikki alukset alkaisivat yhtäkkiä puhua, olin luvannut hoitavani tämän!

Puristin surisevan äänen merkityksettömäksi. Minulla oli tehtävää, pääni piti pysyä harteilla, vakaana ja ilman mitään kummallisia lisä-ääniä.

Minä olin kapteeni. Työnsin pallot pieniksi mytyksi mieleni nurkkaan ja vahvistin omaa synkronointiani kaiken sen yli. Koalition ääntä. Turvallista ja hyvää ja oikeaa.

Kapteenin oikeuksilla se ei ollut helppoa, mutta mahdollista. Se vaati vain tahdonvoimaa ja periksiantamatonta synkronointia. Ja jos jotain, minä tiesin millaista oli olla antamatta periksi, nousta tuhkasta uudelleen ja uudelleen.

Musta viiva seinässä oli paikoillaan, mutta tiesin, että valokaaria ei ilmestyisi lisää. Olin pakottanut äänen pinnan alle piiloon. Tämä käytävä olisi nyt turvallinen ainakin vähän aikaa.

Hengitin syvään muutaman kerran. Se tasasi hermostumista ja antoi aikaa ajatella.

Räpytin silmiäni, ja edessäni oli tuttuja: Josh, Emmerie ja näiden kasvot. Todella suurina. Paljon suurempina kuin normaalisti.

Minulla kesti yllättävän kauan ymmärtää, että katsoin itse asiassa holoikkunaa.

”Sanokaa tekin nyt jotain, Thea pitää saada takaisin!”

Kuulin Linnin äänen melko kaukaa, kuin korvissani olisi ollut vettä.

Kiinnitin ensimmäisenä huomioni Emmerien hiuksiin. Ne olivat olleet märät kun olin viimeksi antanut käskyjä Emmerielle ja taisivat olla sitä yhä. Holoikkunan taustalla näkyvässä ohjaamon hämärässä hiukset tuntuivat sulautuvan kuvaan.

Josh ärjäisi jotain, mistä en ihan saanut selvää. Josh huutamassa oli joka tapauksessa erikoista, en ollut kuullut tämän korottavan ääntään oikeastaan koskaan, en ainakaan minulle. Sehän oli ohjesäännön vastaista, vaikka olimmekin kavereita.

Aivan, kavereita. Minulla oli oikeita ystäviä. Jotka luottivat minuun.

”Minä voitan sinut vielä”, sanoin hiljaa ja irrotin käteni aluksen seinästä, varsin hämmentyneenä ympärilläni olevasta sekavasta tilanteesta.

Josh tuijotti läpitunkevasti holoruudun läpi, minkä Linn oli suurentanut melkein koko käytävän kokoiseksi. Luonnottoman isot kasvot tarkastelivat minua lähietäisyydeltä.

”Se on hän. Pakko olla. Mutta Koalition aluksella, miten?” Josh vilkaisi Emmerieen, joka katsoi holoruudun läpi ilmeettömästi paljastamatta mitään erityistä reaktiota.

”Oli se viimeksikin Koalition tukikohdassa”, Emmerie sanoi.

”Niin – parvena. Fyysisenä tunkeutujana. Näetkö mitään sellaista?” Josh osoitti tyhjään avaruusaluksen käytävään. Vain mustunut viiva seinällä viesti minkäänlaisesta ongelmasta.

”En.”

”Ainoa mitä keksin on se, että joku on ujuttanut Ye-Seon kaikkiin järjestelmiin. Tai jonkin osan sitä asiaa, mikä on Ye-Seo.”

”Ei se ole välttämättä Ye-Seo”, sanoin pinnistellen pysyäkseni mukana keskustelussa, joka oli selvästi alkanut ilman minua. ”Voi olla, mutta minulle tuli olo, että ei välttämättä ole. En oikein osaa selittää sitä. Joka tapauksessa aluksemme järjestelmät eivät ole nyt turvallisia.”

Kaverini hiljentyivät hetkeksi, kunnes holoikkunan iso Josh-pää pudisteli päätään näyttävästi.

”Kyllä sen on pakko olla. Olen aina oikeassa.”

”Öhöm”, Linn sanoi.

”No ainakin tällaisissa asioissa.”

”Onneksi olet kunnossa”, Linn sanoi minun suuntaani varsin helpottuneesti.

Josh sen sijaan oli nostanut kätensä pystyyn sohien sillä selittäen teoriaansa. Minun piti oikeasti keskittyä, sillä Josh puhui niin nopeasti, että minun oli vaikea pysyä perässä. Olin myös käyttänyt synkronointini lähes tyhjiin. Kaikkein eniten kaipasin torkkuja, mutta sellaista ei ollut saatavilla ennen kuin saisin koko aluksen varmasti turvalliseksi.

Halusin painaa juuri käymäni erikoisen seinän sisäisen keskustelun yksityiskohtia myöten mieleeni, ja tämän uuden keskustelun prosessoiminen teki siitä vaikeampaa. Emmerie ja Linn sen sijaan kuuntelivat Joshia tarkasti.

”Mistä me edes tiedetään, että niitä on yksi? Minun kloonikuvajaisiani oli kymmeniä ja taas kymmeniä. Varmaan yli sata. Jos Ye-Seo on pelkkää dataa, sen voi aina monistaa. Uusiksi ja taas uusiksi kopioiksi. Se mistään yksilöllisyydestä sitten.”

Linn huitaisi kädellään koko ohjaamonäkymän poikki.

”Sinun kloonisi ja se, mitä se leidi nykyään ovat, ovat varmasti eri asia.”

”En nyt olisi varma.”

”Hidastakaa. Kiitos avusta, kapteeninne on taas tässä todellisuudessa. Mutta en ole varma, oletteko te kolme. Koalition aluksessa on tunkeilija ja te yritätte sanoa, että meillä on jonkinlaisia tiedostavia aineettomia kopioita talo täysi. Se ääni puhui minulle, kuin ne tai se tai hän olisivat olleet täällä aina.”

Josh rykäisi näyttävästi. Huomasin nyt, että tämän lippa oli ilmeisesti Emmerien päässä. Sen muoto leikkautui juuri ja juuri holoikkunasta ulos, mutta pinkin valon hohdetta ei juuri voinut veikata miksikään muuksi.

Parempi kun en ehkä kysynyt mitään. Punaisia merkintöjä ristelili yhä jossain synkronointini kuvainnollisella takapihalla edestakaisin.

”Minä selitän. Kapteeni Lavonius tietääkin jo, että jouduin jonkinlaisen datahyökkäyksen kohteeksi aiemmin ohjatessani. Käytännössä miltä asia konkreettisesti näytti – no, ohjaamo täyttyi minun synkronointiklooneistani. Olin aivan varma, että sen takana on Jake Rossello. Kuka muukaan?”

”Todennäköisesti, mutta se ei tullut puheeksi sen kanssa”, Emmerie sanoi.

”Synkronointikloonini tai miksi niitä haluaakaan sanoa, jäivät äijälle aiemmin. Todennäköisesti Rossello käytti niitä klooneja ohjaamaan aluksia ja artefaktiaan energianlähteenä. Se selittäisi, miksi alukset olivat pimeänä. Voiko artefaktia käyttää puhtaana energiana?”

”Varmaan”, Emmerie sanoi. ”Niin minäkin veikkasin. Minä en osaisi kyllä tehdä artefaktista energiaa.”

”Kuitenkin lennät sen voimalla avaruudessa”, sanoin ja laskin käteni seinältä. ”Osaat sinä, eri tavalla vain.”

Linn mutristi suutaan, kohdistaen katseensa ensin minuun ja sitten takaisin Joshiin.

”Yritättekö sanoa, että tämä avaruusalus on kontaminoitunut Joshin klooneilla?” Linn kysyi.

”Joo. Mutta siinä hässäkässä tänne on päässyt eräs muukin. Eräs, joka väijyy kenties ympäri kaikkea dataa… kaikkea… jotain, ja tunkee sisään jos havaitsee pienenkin haavoittuvuuden”, Josh jatkoi.

”Ei nyt kaikkea ja kaikkialla”, Emmerie jatkoi. ”Silloin Ye-Seo olisi jo Marsissakin tekemässä sille anomalialle mitä haluaa, ei sen tarvitsisi käyttää tällaisia keinoja päästäkseen sinne. En usko, että Ye-Seo vaanii kaikkialla jonain kosmisena aaveena vaan on vain se fyysinen parvi, jonka me kohtasimme aiemmin.”

”No kuka tämä sitten on?” Josh kysyi.

”Tiedän yhden jutun. Olen aika varma, että minä olen oikeasti oikeassa. Mutta en halua puhua siitä tässä”, Emmerie sanoi ja tuijotti tiiviisti holoikkunan läpi.

”Jaa”, Josh sanoi.

”Sori”, Emmerie kuittasi takaisin.

”Seinillä on ihan kirjaimellisesti korvat”, väitin.

”Joo. Myöhemmin.”

”Olen jo myöhässä”, sanoin. ”Oikeastaan tosi paljon myöhässä. Ja tuota, kiitos, että kaivoitte minut takaisin tähän todellisuuteen. Asia kerrallaan, katsotaan tietomurtojuttu loppuun ihan kohta. Meidän piti mennä sinne ruokalaan – tekään ette varmaan näe, mitä siellä tapahtuu?”

”Ei. Kamerat ovat pimeänä ja muu data on epäselvää. Me ohjaamme alusta aika epätyypillisesti”, Emmerie sanoi.

”Me pidetään purkki lentokykyisenä kyllä, tänne ohjaamoon ei mitkään avaruusaaveet pääse”, Josh ilmoitti.

Hymyilin varovasti. Kyllä tämä tästä. Minulla oli ainakin kolme henkilöä, joiden kanssa voisin selvittää tämän – kolme tyyppiä, jotka olivat aina minun puolellani.

Minua ei ollutkaan varsinaisesti pelastettu aiemmin.

Siitä tuli yllättävän hyvä mieli.

”Kiitos”, sanoin ja heilautin ison ikkunan holoikkunan kiinni.

Linn oli viimein luopunut kypärästä, se oli siirtynyt keskustelun aikana käsivarren alle kainaloon.

”Otit sen sitten pois.”

”Jos kerran aluksessa ei ole reikiä”, Linn sanoi.

”Ei ainakaan tässä käytävässä. Käskin ne pois.”

”Kapteeni käskee”, Linn tuumasi, kohautti harteitaan ja hymyili.

”Se toimi paremmin, kun olin kahdeksan.”

”Edelleen”, Linn väitti.

”Nyt, ennen kuin on liian myöhäistä”, sanoin ja otin muutaman juoksuaskeleen kohti ruokalaa.

Edellinen lukuSeuraava luku