Jos olinkin nähnyt unia ennen, ne eivät olleet ollenkaan sellaisia kummallisuuskavalkadeja kuin nykyisin, kun yritin nukahtaa.

Kiitos artefaktien muuttumisen osaksi minua, minun ei varsinaisesti tarvinnut nukkua. Kuitenkin huomasin kaipaavani torkkuja ja lepoa aivan kuten tavallisetkin ihmiset.

Olin jopa ottanut kunnollisen tyynyn mukaan, olisi ollut suuri sääli, jos se olisi jäänyt käyttämättä. Avaruusaluksen standardipunkka ei kenties ollut kovin leveä eikä erityisen pehmeäkään, mutta minulla oli siitä hyviä muistikuvia. Oli ollut mukavaa kadota peiton alle ja vetää se korviin, nukahtaa tasaiseen huminaan ja luottaa hetki siihen, että muut kyllä pitäisivät aluksen lentämässä sillä aikaa, kun minä olin höyhensaarilla.

Aiemmin olin ollut sitä tyyppiä, joka muisti unet vain hatarasti jos ollenkaan. Muistamattomuus johtui tosin varmaan siitä, että minulla oli tapana herätä aivan viime tingassa torkutettuani ikuisuuden. Kiireessä sängystä ylös pompatessa mahdollisesti näkemäni unet unohtuivat äkkiä ja muuttuivat epämääräiseksi harmaaksi puuroksi, josta ei enää hereillä saanut otetta.

Musta savu oli muuttanut senkin.

Heti kun suljin silmät ja annoin ajatuksen harhailla, aivojeni perukoilla pyöri uusi kuvaelma, jota ei siellä ei ennen ollut. Yritin miettiä mukavia asioita, kuten teekuppeja, tuikkivaa tähtitaivasta ja välillä lapsuudenkotini sängyssä odottavia pehmolelujakin. Muistin vielä kaikki ja niille annetut nimetkin, ei kai sellaisia asioita nyt sopinut unohtaa.

Hyvistä yrityksistä huolimatta ajatuksieni taustalla kulkeva uusi kerros oli päättäväinen ja itsepintainen. Uudenlainen humina kasvatti osuuttaan aina kun minun tajuntani siirtyi kauemmas. Hämärä unimaailma vyöryi esiin kuin huoneeni liian täyteen tungetusta komerosta päälle karkaavat tavarat, kolahdellen mihin sattuu ja tuottaen outoja mielikuvia, sellaisia, jotka olivat unohtuneet kaapin perälle vuosia sitten ja jo kadonneet muististani.

Eivät uneni mitään painajaisia olleet, outoja vain. Näin jatkuvasti artefaktin luojat ja olin varma, että nämä yrittivät oikeastaan kertoa minulle jotain. Aivan kuin minulta olisi vielä jäänyt jotain ymmärtämättä. Outo, ihmisyydelle vieras kuvasto jumitti aivoihini eikä päästänyt irti.

Olin yhä varma, että tulkintani oli ollut oikea. Artefakti ei ollut oikea ja tiedostava äly – se oli vain algoritmi, paras mahdollinen apuväline universumin tulkintaan. Silti se osasi toki tehdä sellaisia temppuja, joista minä en voinut haaveillakaan. En edes synkronoinnillani, koska sillä ei pystynyt vaikuttamaan todellisuuden kudokseen samalla tavalla kuten artefakti pystyi. Nyt minussa oli tietysti tarpeeksi artefaktia myös mahdottomiin tempauksiin, ja synkronointini oli muuttunut siinä samalla.

Istuin pilottien hytin punkan laidalla ja hieroin hitaasti ohimoitani. Jos ymmärtäisin enemmän, voisin ymmärtää paremmin myös Ye-Seoa, kun tapaisimme nanobottinaisen uudelleen.

Josh törmäsi hyttiin kädessään oma, musta ja tavanomaisen levymäinen älylaitteensa. Hymyilin pääni sisällä aavistuksen. Älylaite oli osa sitä normaalimpaa todellisuutta, jossa ihmiset tarvitsivat edelleen teknologiaa päästäkseen käsiksi kaikkeen maailmankaikkeuden tietoon. Oma päänsisäinen huminani oli siihen verrattuna poikkeus, suuri anomalia, aivan kuten sekin jota olimme menossa selvittämään Marsiin.

Poikaystäväni istui punkalle viereeni ja nojasi taaksepäin, vaikuttaen väsyneeltä. Kuulin pienen huokauksen.

“Löytyikö mitään?” kysyin, vaikka oikeastaan osasin päätellä Joshin eleistä, missä mentiin.

“Ei vielä”, Josh tuumasi. “Ehkä pitää mennä kauemmas. Tai johonkin toiseen suuntaan.”

“Joo”, sanoin, vaikka minullakaan ei ollut sen parempaa ehdotusta. Kaivelimme todellakin neulaa heinäsuovasta, eikä edes minun todellisuutta taivuttavilla kyvyilläni ollut mahdollista edetä tässä tutkimuksessa sen nopeammin.

Onneksi Mars oli kaukana ja meillä oli yhä aikaa.

“Ei blondeja poikia siinäkään vuosikirjassa?” kysyin.

“Ei”, Josh sanoi. “Olen tonkinut läpi lähes kaiken Koalition aamuhämärän tavaran, kuva ja holo kerrallaan. Käteen sattuu.”

“Ei kai sinun tarvitse siirtää ruutua kädenheilautuksella?”

“Ei, mutta se on tapa. Vaikea muistaa tehdä se vain ajatuksin.”

“Joo”, sanoin uudelleen ja yritin miettiä.

Minulla ja Joshilla ei ollut pähkäilymme ja tiedonhakumme apuna mitään muuta kuin mielikuva. Kumpikaan meistä ei osannut piirtää – jos olisimme, se olisi voinut tehdä tietokantahausta paljon helpompaa. Nyt meillä oli vain epämääräinen muisto tekoälyn hahmosta, jota yritimme parhaamme mukaan saada sopimaan johonkuhun oikeasti eläneeseen henkilöön.

Meillä oli vahva kutina, että pistäväsilmäinen blondi oli tehty jonkun oikeasti olemassa olleen tärkeän henkilön pohjalta. Ikävä kyllä meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin selata vanhoja Koalition alkuaikojen dokumentteja ja videoita eestaas, siltä varalta, että oikean näköinen henkilö sattuisi esiintymään niissä.

Vielä ei ollut tärpännyt.

Olin olettanut, että tämä olisi ollut paljon helpompaa. Blondi oli vaikuttanut niin itsetietoisen tärkeältä, että olin tietenkin olettanut, että poika oli ollut joku tärkeä, oikea ihminen joskus.

Tai oikeammin epäilin, että poika oli yhä joku, eri versiona vain.

“Kaiken sen perusteella mitä me tiedetään, olen yhä kohtuullisen varma, että se näyttää samalta kuin päälennonjohtaja. Se mitä Khadija sanoi sen ulkonäöstä… no, siskosi ei tainnut mainita silmistä mitään, mutta sama kaveri. Tai ei täysin sama – se mikä me kohdattiin, oli rujompi esitys, vähemmän hiottu, jonkinlainen rutiini-tekoäly, jos se siis oli edes tiedostava.”

“Mieluummin en pohdi sen ohjaamosta löytyneen ihmisoikeuksia pätkän vertaa”, Josh sanoi hyvinkin käytännönläheisesti. “Me listittiin se. Nyt jos alkaa kaduttaa, sitä voi sitten murehtia ja surra lopun elämää. Sitä paitsi on mahdollista, että meidän pitää tehdä sama juttu joka ikisellä Koalition aluksella.”

“Pitääkö tässä kohtaa sanoa, että minä listin kyllä yhden ihmisen ihan henkilökohtaisesti?”

Joshin ilme muuttui heti vakavammaksi.

“Onko varma, että et halua keskustella jonkun kanssa siitä? Koalitio voi varmasti tarjota jonkun muunkin kuin Rosien tai Sebastianin, jos koet, että luonteet eivät ihan kohtaa kummankaan kanssa.”

Ehdotus oli hyvä ja oikein normaali, ehkä jos itsekin olisin ollut vähän tavallisempi, olisin voinut harkita sitä. Josh oli sitä paitsi oikein hyvä keskustelukumppani tähänkin, ellei Josh itse kokenut aihetta hankalaksi. Yritin lukea lisätietoa poikaystäväni kasvoilta, mutta Josh näytti vain vakavalta ja huolestuneelta ilman mitään muuta pohjavirettä.

“Ei kiitos. En minä osaa puhua kellekään. Kunhan vain toistan tuota ääneen. Se tuntuu jotenkin epätodelliselta. Kaikki tämä artefaktihomma tuntuu siltä. Minun tai meidän pitäisi oikeasti tehdä rästikoulutehtäviä eikä etsiä neulaa heinäsuovasta.”

Olin kyllä huomannut, että palasimme tähän aiheeseen uudelleen ja uudelleen. Minun pitäisi jotenkin oppia päästämään siitä irti. Sekin tuntui aika kovalta vaatimukselta ottaen huomioon, että kaiken tietämäni mukaan ihmiset saattoivat käsitellä tällaisia traumoja terapiassa vuosikaudet palaamatta ikinä täysin ennalleen.

Minähän olin nuori. Hädin tuskin aikuinen. Toki varsin vahvaa tekoa ja vielä lisäksi kyllästetty toisen lajin ikiaikaisilla neuvoilla.

Olin sitä paitsi tehnyt sen, mitä minun oli ollut pakko tehdä. En ollut ihan varma, voisiko sanoa, että olin tehnyt oikein – mutta oli aika ilmiselvää, että minulle tai meidän laivastollemme ei olisi käynyt hyvin, mikäli herra Jake Rossello olisi saanut mitä halusi.

Ja äijä oli ollut ihan valmis kuolemaan. Tiesin sen. Ehkä se oli halunnutkin sitä.

Tai sitten pakotin itseni uskomaan niin.

”Josh, uskotko kuolemanjälkeiseen elämään?”

Poikaystäväni käsi nousi tämän takaraivolle. Josh kohensi ponnariaan hajamielisesti, kunnes kasvoille noin kaksi sekuntia myöhemmin palasi vino virne.

”Onko nyt varmaa, että et halua soittaa Koalition laskuun jollekin alan ammattilaiselle? Kai meillä joku pappikin on sielunhoitoa tekemään, vaikka se on aika marginaalista juttua nykyään.”

”Ääh. En minä tarvitse apua niin, että juttelen tuntemattomille. Se lähinnä pahentaa asiaa. Tyypillisesti se pahentaa aina asiaa. Haluan jutella sinun kanssasi. Eli miten on?”

Josh hyväksyi vastaukseni, mutta tämän silmissä näkyi edelleen huolta. Yritin keskittyä niiden sinivihreään ja ankkuroida itseäni siihen maailmaan, jonka tiesin varmasti olevan olemassa.

”En varmaan. Täytyy sanoa, että en mieti tuollaisia kovin usein. Kai minä uskon, että kuoleman jälkeen on vain tyhjää, mutta ei sitä tiedä eikä tiedosta, koska tietoisuus katoaa siinä samassa. Ei se kovin kauhealta kuulosta, kunhan vain muistaa elää sitä ennen.”

”Ja sen sinä osaat”, tuumasin ja tuuppasin Joshia olkapäähän.

”No yritän ainakin”, Josh sanoi ja virnisti takaisin.

”Entä jos kuoleman jälkeen on jotain?”

”Onko tämä siis joku artefaktijuttu? Oletko saanut avattua sieltä jonkun uuden olevaisuuden tason?”

Josh sanoi sen niin normaalisti ja normaalilla äänellä, että minun teki mieli nauraa. Meidän keskustelumme ja maailmamme oli muuttunut varsin kajahtaneeksi, monellakin tavalla. Olisihan se kai ollut ihan yhtä mahdollista kuin kaikki muutkin aiemmat temput, joten sinällään Josh oli pelkästään looginen.

Olin tosin melko varma, että artefaktilla oli tiettyjä rajoitteita. Halusin palata siihen aiheeseen myöhemmin ja tekisin kokeeni omassa rauhassa – se oli seikka, johon en ainakaan vielä halunnut sotkea ketään muuta.

Ehkäpä Nivojen salailumentaliteetti oli tarttunut minuunkin. Olin sentään melkein perhettä. Miniäkokelas. Koko sanakin oli kyllä aivan kammottava.

Irvistin, ja Josh katsoi minuun kysyvästi.

”Ei. Tai, en minä ole saanut artefaktista mitään sellaista vihjettä. Minä vain mietin, olisiko herra Jake löytänyt jotain, mitä minä en. Äijä hölisi jostain muista tietoisuuden tasoista ja kaikkea.”

”Ehkä se oli vain hurahtanut johonkin huuhaajuttuun, kyllähän sellaisia kiertää yhä tietoverkossa, vaikka kuinka ne yritetään sensuroida pois sieltä.”

”Vaikuttaako se sun mielestä tyypiltä, joka uskoisi hommaan, joka ei ole millään tasolla mahdollinen tai todellinen?” kysyin haastavaan sävyyn.

”No ei oikeastaan.”

Oli yllättävän vaikeaa muotoilla sitä varsinaista ajatusta, jota halusin pohtia Joshin kanssa. Tämä odotti kärsivällisesti ja kun olin yhä hiljaa, Josh ryhtyi tutkimaan yläpunkan petivaatteita. Siirryin sen verran kyyryyn seinää vasten, että Josh mahtui hääräämään vieressäni.

Kosmisen tason syvälliset pohdintani keskeytyivät siihen, että vieressäni oli poikaystäväni takamus. Se oli hyvinkin edukseen mustapinkissä pilottipuvussa, ja kiiltävään mustaan osaan osui valo juuri oikeassa kulmassa. Kaari oli lähes täydellinen.

Vastustin mielihalua kokea sama aistihavainto myös kädelläni. Voisin joko vähän läpsäistä tai sitten vain puristella. Härskiä, mutta minäkin olin härski.

”Äh, vaihdan lakanat varmaan liian usein, mutta joku täällä käyttää jotain, joka tuoksuu tässä tilassa varsin voimakkaasti. Pikkuasia, mutta mulla on muutenkin päänsärkyinen olo tänään.”

Ehkä ei sitten puristelua, jos kerran Josh ei ollut aivan täydessä terässä.

”Varmaan Linn. Voithan sinä sanoa Linnille siitä. Tai kai se voi olla myös Tuur”, pohdin.

Koalitiossa oltiin tarkkoja hajusteista, koska avaruusaluksilla hajuja ei päässyt pakoon oikeastaan minnekään. Ei voinut avata ikkunaa tuulettaakseen.

”Tämä on stereotyyppisesti sanoen enemmän kukkaistuoksu kuin mikään myskinen ja mystinen äijätuoksu. Joten varmaan ennemmin Linn kuin Tuur. Ja en viitsi sanoa, tiedän, että olen tässä herkempi kuin tavalliset ihmiset.”

”Tuur ei tosiaan haise oikein miltään, nyt kun mietin.”

Jostain minulle käsittämättömästä syystä ajatukseni tuottivat aivoihini kuvia Tuurin paljaasta ja varsin karvaisesta rinnasta.

Keskustelu tulisi palauttaa takaisin itse asiaan mahdollisimman pian, ennen kuin ajattelisin jotain vielä vähemmän asiaankuuluvaa. En todellakaan halunnut miettiä enää vieraita miehiä.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen minun pitäisi miettiä Jake Rosselloa.

Lisää vieraita miehiä.

Huokaisin syvään.

”Voit kyllä puhua mulle mistä vain”, Josh auttoi keikkuen yhä vaarallisen lähellä vaarallisen hyvin muodostuneen takapuolensa kera. Tiesin, että Josh oli vaihtanut aihetta johonkin turhanpäiväiseen osin tarkoituksella, kun minä en vaikuttanut halukkaalta jatkamaan aiempaa keskustelua.

Josh peesasi minua usein niin, varmaan liikaakin. Joten piti yrittää sanoa kaikki ääneen, oli se miten vaikeaa tahansa.

”En usko mihinkään uskontojuttuihin, ja kuten sanoin, ex-puheenjohtaja on – oli – todella fiksu kaveri. Se siis tarkoitti pakosti jotain tieteellistä, tai vähintään jotain, mistä sillä oli tarpeeksi todisteita ja dataa, jotta se pystyi luottamaan hypoteesiinsa.”

”Joo, voin hyväksyä tuon ajatuksen. Meinaatko siis, että se oli alun perinkin matkalla jonnekin astraaliulottuvuuteen tämän todellisuuden taakse, eikä Marsiin?”

”Se kuulostaa kyllä aika huuhaalta noin ilmaistuna. Mutta se sanoi sen minulle käytännössä suoraan – että tämän todellisuuden lisäksi on olemassa jotain enemmän ja jotain parempaa.”

”Vai sellaista”, Josh sanoi. Takamuksen liike pysähtyi.

”Ja tuli mieleen, että kenties sinne jonnekin pääsee vain kuolemalla biologisesti.”

No niin, siinä se oli, suuri ajatukseni ja minun teoriani, mistä tässä kaikessa oli kyse.

Josh hyppäsi alas ketterällä liikkeellä ja käännähti minuun päin lakanapino sylissään. Liinavaatteet tipahtivat lattialle melkein saman tien. Siivous ja lakanoiden vaihto saisi odottaa sen hetken, kunnes tämä varsin henkisille urille lähtenyt keskustelu saataisiin käytyä loppuun.

”Kuulostaa joltain kultilta, sellaiselta, joka lupaa paratiisia kuoleman jälkeen. Mutta jos se olisi oikeasti tieteellisesti totta, tarpeeksi rohkea ja tarpeeksi pettynyt henkilö voisi lähteä tuollaiseen uhkayritykseen. Jos tämä todellisuus ei ole tarjonnut mitään niitä juttuja, joita elämältään halusi.”

”Minä luulen, että herra Jake olisi halunnut perheen.”

”Sehän on tavanomaisen tylsää. Konservatiivista suorastaan.” Josh kuulosti aidosti vähän paheksuvan pettyneeltä.

”Aika monen ihmisen ellei suurimman osan unelmat ovat ihan tavallisia. Myös niiden erikoislaatuisten tyyppien.”

Josh hymyili ja kohotti kätensä silittämään taidokkaalle lettipinolle kierrettyjä hiuksiani.

Taito ei ollut minun, vaan Joshin itsensä – Mars-lennolla oli aikaa moneen, ja letitysvideoiden katsominen kuului nykyään Joshin vapaa-aikaan. Pidin mieluusti mustuutta vuotavat hiukseni piilossa kaikkien katseilta.

”Olen tietoinen, että hyvin harva haluaa kaikkein eniten olla kuuluisa, Koalition paras pilotti, joka voi lentää avaruuden halki koko loppuikänsä”, Josh julisti, nyt tuttuun teatraaliseen tapaansa.

Hymyilin itsekin. Teki mieli nauraa, mutta ääneen nauraminen oli muuttunut hiemanvaikeaksi. Kaikki sellaiset isot tunteet ja niiden ilmaisut tuntuivat olevan vähän väärässä paikassa minun kasvoillani. Olinhan sentään murhaaja ja ei-ihminen. Kaikki tavallisen inhimillinen olisi ollut minun naamallani jotenkin epäaitoa.

”Joten päädyin siihen, että kenties Jake Rossello päätti vain pelata todella korkeilla panoksilla siinä vaiheessa, kun oli selvää, että Säätiön ja sitten Koalition kautta ei pysty hankkimaan koko Aurinkokunnan herruutta, se tie oli kuljettu loppuun ja Koalitio voitti. Sen oli siis pakko kokeilla jotain muuta. Ja minä olin siinä vain välikappale. Kai se olisi ollut tyytyväinen siihenkin, että olisi päässyt Marsiin. Ehkä siellä on jotain samaan juttuun liittyvää, koska Ye-Seo haluaa sinne.”

”Meinaatko, että pariskunnalla on yhä yhtenevät tavoitteet?”

”Vaikea sanoa, ovatko ne edes pariskunta.”

”Onneksi meidän kohdalla siinä ei ole mitään epäselvää”, Josh tuumasi ja hymyili.

”Taidan yhä olla sen deitti-illan velkaa. Mutta hei, mitä meinaat? Puhunko ihan kajahtaneita?”

”Et. Mutta sitä on hyvin vaikea todistaa, hyvin vaikea sanoa, oletko oikeassa tai väärässä. Ja jos tuosta puhuisi jollekulle muulle, on aina se riski, että ne toteavat vain, että yrität etsiä jonkinlaista oikeutusta Jake Rossellon surmaamiselle. Mitä en usko, että teet. Se ei olisi sinun tyyliäsi. Pikemminkin haluaisit esiintyä tahallaan ja tietoisesti Koalition kauheimpana murhaajana, joka on enemmän artefakti kuin ihminen, ja jossa ei ole mitään ihmisyyttä jäljellä.”

Olin ajatellut sitä juuri äsken, hieman eri sanoilla vain.

Josh tunsi minut joskus jopa pelottavan hyvin.

”Joo”, sanoin. Enempää sanoja ei tarvittu.

”En siis sano että olet väärässä, mutta en voi sanoa, että olisit oikeassakaan. Meidän pitää yrittää tutkia juttuja lisää. Sekä sen tekoälypojan henkilöllisyyttä, että anomaliaa, että tuota sinun teoriaasi. Ei auta muu kuin istua nenä kiinni arkistodatassa ja toivoa, että jostain tärppää.”

”Pitäisi tehdä koulutehtävätkin jossain välissä”, mutisin.

”Treffeistä tuli mieleeni. Kuulin tuossa matkalla tänne, että ylihuomenna perjantain kunniaksi ruokalassa on vähän parempaa sapuskaa.”

Josh oli yhä oma itsensä ja pystyi juttelemaan aluksen miehistölle paljon minua luontevammin. Olin toki vetäytynyt kuoreeni lähiaikoina vielä enemmän. En oikein tiennyt, miten paljon kaikki muut tiesivät, enkä todellakaan aikonut selittää ventovieraille muuttunutta olemustani, jota en itsekään ymmärtänyt vielä ihan kokonaan.

Aina välillä katseeni kohtasi käytävillä jonkun toisen silmät, ja se toinen käänsi silmänsä häveliäästi pois. Tietenkin minä olin mielenkiintoinen, kenties jopa uhka. Tuijotusmateriaalia.

En ollut paikalla, kun Thea oli selittänyt tilanteen ja seuraavat toimet miehistölle. Näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi varmaan pitänyt olla, sillä huhut olivat taatusti kasvaneet ja vääristyneet matkan varrella. Ohjaamon tapahtumat olivat varmasti kiertäneet läpi koko miehistön.

”Mitä parempaa ruokaa?” sanoin, vaikka olisin varmasti voinut luntata ruokalistan myös aluksen järjestelmistä. Ajatus vanhanaikaisesta viikkoruokalistasta ruokalan ovella oli kuitenkin sen verran sympaattinen, että harkitsin vakavasti sitä, että olisin mennyt katsomaan sitä ihan omin silmin. Tehnyt jotain normaalia ja oikein ihmismäistä.

”Ruokaisaa salaattia halloumin kera”, Josh ilmoitti. ”Kuulemma salaatit ja tomaatit kantavat satoa. Oikeaa salaattia! Todellista luksusta!”

Josh oli tietenkin oikeassa. Salaatti oli ravintoarvoiltaan yhtä tyhjän kanssa, eikä sen kasvattamiseen olisi oikeastaan kannattanut uhrata resursseja laisinkaan.

Levämössön ja epämääisten pataruokien seurassa oli kulunut useampi viikko. Olisin tyytyväinen, jos vetisen ja niljakkaan tekstuurin sijaan saisin jotain rapean rouskuvaa, vaikka en ollutkaan salaatista aivan yhtä innoissani kuin Josh. Tomaateista puhumattakaan, niistä tuli avaruudessa aina jotenkin pisteliään makuisia.

Poikaystäväni oli ehkä saanut kunnollisia tomaatteja vain silloin, kun asuimme Maassa. Taivasopiston pöperöt tai läheisen ostoskeskuksen pikaruoka olivat juuri niin kaukana kuin miltä tuntuikin, jossain miljoonien kilometrien päässä.

Nousin, vähän kuin lähteäkseni hytistä. Halusin tehdä jotain muuta kuin käydä läpi dataa, tunnuin ajautuneeni sen suhteen umpikujaan.

Ajatuskin sai hien kihoamaan otsalle ja jalat suunnilleen tutisemaan. Joskus mietin, oliko Mars-reissu ja aluksen ahtaat tilat tehneet minusta vieläkin enemmän yksin viihtyvän kuin olin Maan pinnalla ollut. Toisaalta olin viettänyt yläasteeni ja lukiovuoteni omassa huoneessani verhot visusti kiinni, ellei minun ollut aivan pakko olla jossain muualla, kuten koulutunneilla.

”Soititko jo vanhemmille?” Josh huikkasi kuin ohimennen. Tiesin, että kysymyksen takana oli kuitenkin aika paljon kaikenlaista.

”En.”

”Miksi et?”

”No ajattelin, että lähettäisin viestin. Mutta enhän minä yleensä lähetä kauhean pitkiä viestejä. Sitten ajattelin, että kirjoitan sen. Ja se olisi ollut kyllä vielä oudompaa, enhän minä kirjoita viestejäkään, tai kirjoitan, mutta en pitkiä, joten ne ajattelisivat, että jotain on vialla.”

”Joten et laittanut mitään viestiä? Tai soittanut?”

Josh käveli hytin oven eteen, kuin estääkseen minua poistumasta. Se oli varmaan aivan tarkoituksellista.

Voisin kyllä vain leijua katosta läpikin.

”No, siis. En. Se on työn alla.”

Josh mutristi suutaan.

”Hei, ne ovat sinusta huolissaan. Olet niiden ainoa lapsi, joka on melkein Marsissa, etkä ole lähettänyt kuin muutaman kuvan ja kaikki ok -viestin monen viikon aikana. Emme menneet jouluksi Maahankaan.”

”Tässä on nyt varsin syyttelevä sävy. Miten sinun oma juttelusi vanhempien kanssa meni?”

”Aikamoinen lyönti vyön alle.”

”Itsepähän aloitit”, sanoin, mutta en millään lailla tosissani.

”Minun pitäisi kertoa niille, että minusta tuntuu välillä vähän typerältä, että yritämme esittää rakastavaa ja läheistä perhettä, mutta sitten Koalition hommissa kuitenkin mennään komentorakenteella ja yritetään olla ah niin tasapuolisia kaikkia kohtaan. Lopputulos on sitten se, että en tunne kuuluvani oikein mihinkään. En Nivan perheeseen enkä Koalitioon, ellen ole helkkarin hyvä ja mielellään paras. Koska kaikki Nivat ovat helkkarin hyviä ja mielellään parhaita.”

”Joo…?”

”Enkä minä usko, että vanhemmat ymmärtäisivät sen. Ja haluan silti itsekin olla paras ja kuuluisa ja kaikkea. Kelpaako?”

”Sinun vanhempasi eivät ole supersankareita. Ne auttoivat siinä Kuu-jutussa niin hyvin kuin voivat. Ja laittoivat sinut sen jälkeen turvallisimpaan paikkaan – ohjaamoon – minkä tiesivät. Ja no, Thea myös. Ei ole niiden vika, että sillä kertaa ohjaamo ei ollutkaan ihan niin turvallinen, kiitos kaikenlaisten haamukloonien ja muun.”

”No se oli fiksua, koska olen ja olin paras pilotti, mitä silloin oli saatavilla.”

Poikaystäväni sanoissa ei ollut minkäänlaista ironiaa. Se oli pelkkä fakta: olin nähnyt sen Joshin tuloksissa monta kertaa, kun olimme harjoitelleet erilaisia skenaarioita, joita Marsissa voisi tulla vastaan. Koalition historiassa oli hyvin harvoja, joiden reaktionopeus ja päätökset per sekunti olivat parempia kuin Joshilla, tämän synkronointisignaalin vahvuudesta puhumattakaan. Minun tulokseni ennen artefaktia olivat olleet korkeita nekin, mutta Josh oli ilmiömäinen. Epäilin, että aikanaan Taivasopistolla tämä ei ollut edes käyttänyt koko potentiaaliaan tosissaan.

”Niin. Eikö vanhemmat sitten ymmärrä, öh, sinun tunteitasi?”

Outo sana tuntui kummalta kielellä. Josh tuntui pohtivan ja miettivän sitä tosissaan, kuin tunteet olisivat olleet jokin todellinen, mitattava suure.

”En ole varma”, Josh tyytyi sanomaan.

”Minulla ei ole varaa pakottaa sinua juttelemaan niille.”

”Tämä ei tunnu kovin aikuiselta”, Josh totesi.

”Ei”, mutisin.

Edellinen lukuSeuraava luku