Lilluttelin jalkojani altaan vedessä. Se tuntui näin illan viiletessä paljon lämpimämmältä kuin aiemmin päivällä. Vedin huiviani tiukemmin hartioilleni ja vilkuilin tummanturkoosista pinnasta heijastuvaa näkymää. Istuin altaan reunalla, vaarallisesti vieressäni sipsipussi. Lasipullot olivat Thean ehdottomalla kieltolistalla altaan lähettyvillä, sipsit olivat siinä rajalla.

Takanani Tuur, Alissa ja Linn säätivät tähtisadetikkujen kanssa. Niiden efekti jäi tietysti kesäyössä hieman heikoksi. Sinertävä hämärä laskeutui kyllä, mutta sen pimeämmäksi ilta ei muuttunut koskaan.

Tähtiäkään ei näkynyt. Thean koti olisi ollut niiden tarkkailuun muuten melko hyvä paikka, ainakin, jos silmänsä suuntaisi pohjoiseen päin. Kaupungin valosaaste jäi etelämmäs, ja täällä näkisi ehkä muutakin kuin vain taivaan kirkkaimmat suuret tuikkijat.

Josh oli laittanut päälleen pitkähihaisen hupparin. Nostelin koipeni pois vedestä ja etsin katseellani pyyhettä.

Sain sen käteeni, virneen kera.

”Sun homma on näköjään aina tarjota mulle pyyhettä.”

”Näin taitaa olla”, Josh tuumasi ja väisti poikien tähtisadetikkuleikkejä. Homma oli mennyt nopeasti ensin pelotteluksi ja sitten suoraan tikuilla hyökkäilyksi sekä jahtaamiseksi – pojat.

”Olisiko meidän pitänyt kysyä siltä Rossellolta, mitä se oikeasti haluaa? Mihin Säätiö tähtää?” pohdin.

”En tiedä, olisiko se kertonut meille totuuden. Ei varmaan. Jotenkin mun mielestä on epäilyttävää, että ne – ainakin ulospäin – puhuvat siitä avaruusalusten aseistamisesta, mutta mikään säätiöjuttu, mikä me ollaan konkreettisesti nähty, ei erityisesti viittaa sinne suuntaan.” Josh otti pyyhkeeni vastaan ja etsi paikkaa sen ripustamiseen. Pensasaidan päällekään ei oikein viitsinyt.

”Melissalla oli niitä sen AI-tutkimuksia, ehkä ne on Säätiön oikea juttu. Niitä niiden ihmepyssyjäkään ei varmaan voi käyttää avaruusalusten aseena.”

”Ei kai Säätiökään meinaa tehdä mitään tekoälyn kokonaan ohjaamia ohjuspatteristoja avaruuteen. Siitä on jo nähty Maan päällä, ettei se toimi. Hullun hommaa.”

Ripustimme pyyhkeen lopulta roikkumaan aurinkovarjosta, harvinaisen hölmön näköisesti.

”Ei sitä tiedä. Onneksi niillä ei ole resursseja sellaiseen”, sanoin, niin hiljaa, etteivät Tuur ja Reed varmasti kuulleet.

”Voihan se pääpomo käydä neuvottelemassa kenen kanssa haluaa. Maailmassa on monta superrikasta ääliötä, jotka varmaan lähtevät rahoittajiksi.”

”Sille me ei voida yhtään mitään.”

”No ei.”

”Milloin Koalitio tapaa sen? Säätiön puheenjohtajan?” Tiesin Joshin yrittäneen urkkia sitä asiaa, pitihän meidän tietää, piti tehdä suunnitelmia, valmistautua.

Viimeiset viikot mieleni oli kääntynyt sellaiseen asentoon, että en olisi edes halunnut kuulla vastausta. Olisin halunnut käpertyä huoneeseeni pelien keskelle, unohtaa, että olin ikinä sotkeentunut mihinkään muuhun kuin tavanomaiseen opiskeluun. Tämä ilta oli muuttanut sen. Kliseistä, mutta ystävien kanssa oleminen paransi mielialaani. Olisinpa tajunnut sen jo aiemmin, mutta eihän minulla ollut tällaisesta kokemusta.

”Pikkulinnut eli Khadi sanoo, että heti syksyllä. Sitä ennen on välirauha, ainakin Koalition mielestä”, Josh sanoi, edelleen hiljaisella äänellä.

Thea kiersi viereemme, mukanaan avaamaton tähtisadetikkupaketti.

”Näitä on kyllä teillekin”, tämä sanoi.

Otin paketista yhden. Harmi, ettei synkronoinnilla voinut sytyttää tulta, ainakaan ilman oikosulkuun menevää piiriä tai jotain vastaavaa sähkölaitetta, jolla kipinän olisi saanut aikaan. Kuikuilin katseellani jotain, millä sytyttää tikku, mutta Thea oli nopeampi. Sain käteeni koristeellisen sytkärin.

”Tuurilla oli”, Thea sanoi. ”Ilmeisesti se polttaa välillä.”

”Hyi”, sanoin ja toivoin, ettei Tuur ollut kuuloetäisyydellä. Ei, tämä jutteli Alissan kanssa altaan toisella puolella. Reed murjotti kauempana, tämä oli selvästi hävinnyt tähtisadehipan.

Tikku syttyi ja sähisi aavistuksen. Kipinät lensivät sen päästä ja kertautuivat heijastuen altaan vedenpinnasta. Thea astui muutaman askeleen kauemmas, ottaen kuvia älylaitteellaan.

”Jos oletetaan, että selvitään siitä, mitä ikinä Säätiön puheenjohtaja meiltä haluaa”, aloitin.

”Totta kai me selvitään. Mutta mitä?” Josh sanoi. Tämän tikku oli jo melkein lopussa, Josh otti paketista uuden ja sytytti sen minun tikkuni avulla.

”Mitä oikeastaan haluat? Ryhdyit pilotiksi, koska se oli helppoa ja sun perhe tavallaan odotti sitä. Silti… harvemmin kerrot, mitä oikeasti haluaisit tehdä. Sen siis jälkeen kun valmistutaan, pakollinen komennus on ohi ja voidaan valita.” Tuijotin Joshia suoraan silmiin.

”Mä olen pyrkinyt välttelemään liian kauas tulevaisuuteen meneviä suunnitelmia.”

Se ei ollut minulle mikään uusi uutinen, mutta halusin kaivautua syvemmälle tähän aiheeseen. Olkoon se sitten vaikkapa kauniin kesäillan sentimentaalisuutta.

”Miksi?”

”Tilanteet muuttuvat aina. Koskaan ei tiedä. Mutta jos nyt kysyt… niin lähiaikoina aina kun mietin tulevaisuutta, sinä olet siellä mukana.” Josh hymyili, lähes ujosti.

Yllemme kaartui vain vähän tummennut, laaja, tuikkiva kesätaivas, ja silti se oli vain käsittämättömän pieni kaistale sitä avaruutta ja maailmankaikkeutta, joka oli todella olemassa. Tällä pienellä hetkellä minulle olisi riittänyt, jos koko tunnettu maailma olisi kutistunut tähän yhteen uima-altaaseen ja sen reunalla tapahtuvaan jutteluun. Niin ei käynyt usein.

”Toivottavasti sulla on sama ajatus. Että me ollaan tässä vakavissaan.” Josh puhui jonnekin, ei ainakaan suuntaani. Sinne, minne sellaiset toiveet esitetään, jotka uskaltaa juuri ja juuri lausua ääneen.

”En mä edes osaa tehdä mitään ei-vakavissaan. En olisi sanonut aikoinaan joo ellen olisi tosissaan. En tiedä haluanko itsekään kapteeniksi enää. Mitä mä oikeastaan haluan Koalition sisällä. Mutta haluan lentää sun kanssa. Ja, kai, muutakin.”

”Mitä muuta?” Joshin ääneen oli hiipinyt tuttu virne.

”Koti, jossain. Jossa voidaan olla silloin, kun ei pelasteta koko Aurinkokuntaa. Ehkä perhe.” Nyt oli minun vuoroni tuijottaa jonnekin mahdollisimman kauas.

”Mutta ethän sä halunnut katsoa niitä Aman vauvakuvia.” Sain vastaani hämmentyneen äänensävyn.

”Mä olen liian nuori lisääntymään! Ja muiden vauvat on epäkiinnostavia. Omat on eri asia. Sitten joskus.”

Pelkäsin, että Josh sanoisi, ettei haluaisi lapsia koskaan, tai että olin tyhmä, kun ylipäätään puhuin näistä, olimme aivan keskenkasvuisia, kaikki oli muutenkin kesken ja epävarmaa.

”Kummankohan hiustenvärin meidän jälkikasvu saa?” tämä kysyi.

”Tuotako sä mietit suurimpana kysymysmerkkinä?”

Josh kohautti harteitaan, tähtisadetikut olivat loppuneet. Puiden yli lensi lintuja. Mietin, oliko täällä puolikorvessa mahdollisuus nähdä pöllö. Ei varmaan näin talojen keskellä kuitenkaan.

”Mä suhtaudun lapsiinkin sellaisella asenteella, että kaikki käy. Myöhemmin, ehkä, jos tilanne siltä näyttää. Onneksi äidillä on jo lapsenlapsia, niin säästyn painostukselta.”

”Toivottavasti me ollaan silloin joskus myöhemmin vielä yhdessä.”

”Ollaan, jos se on musta kiinni”, Josh sanoi ja etsi kätensä omaani.

Tauko, molemmat etsivät sanoja jatkaa. Saattoi olla, että täysin oikeita sanoja ei ollutkaan. Piti vain yrittää ja valita epätäydellisistä parhaat. Josh löysi sanat ensin, kuten aina, monimutkaisuuden muuttaminen lauseiksi sujui tältä minua paremmin.

”Maailmassa ei ole ketään muuta, jolle olisin kertonut kaikki samat jutut kuin sulle. Hämmästyn edelleen, miten vaikutat välillä epävarmalta ja sitten seuraavassa hetkessä taiot esiin jonkun eeppisen suunnitelman ja hoidat homman kotiin, kuin ei mitään. Vaikka tiedän, miten paljon vaikka ihmisille juttelu sulta vaatii. En kunnioita ihan hirveän monia ihmisiä, mutta kuulut sille lyhyelle listalle. Eiköhän siitä parisuhteen saa aikaan.”

Oikea vastaus olisi varmasti ollut, ettei kukaan ollut koskaan puhunut minulle niin kauniisti. Edes vanhemmat. Vanhemmat olisivat kehuneet koulumenestystä ja käyttäneet lähes oikeita sanoja. Eksyneet hieman napakympistä, niin että kehu tuntui aidolta muttei osunut täysin maaliin. Niin, että kehu kohdistui minuun ja minun ominaisuuksiini, muttei aivan niihin, joiden koin olevan eniten minua.

Josh osasi osua, eikä se ollut tällä kertaa laskelmointia ja sosiaalista peliä ja esittämistä.

Osaisinpa vain itsekin vastata yhtä viisaasti takaisin. Minkään järjellisen asian sijaan älähdin jotain aivan muuta.

”Buu, enkö mä ole susta nätti?”

Josh nauroi. ”Olet, mutta olen vähän niin kuin käsittänyt, ettei se ole ehkä se asia, minkä haluat ensimmäisenä kuulla.”

”Naaman kanssa synnytään, noille muille jutuille voin itse tehdä jotain.”

”Tiedän”, Josh sanoi.

”Kiitos kun olet olemassa.”

”Olen mielelläni.”

Siirsin käteni Joshin polvelle, puristin varmaan vähän liian lujaa. Piti näyttää, että sillä oli minulle väliä, Joshilla oli väliä, enkä päästäisi irti.

“Äiti? Isä? Mä lähden nyt.”

Kohensin repun mustia olkahihnoja, seisoin eteisessämme. Kaakelilattian naarmut olivat niin tutut, että osaisin piirtää ne ulkomuistista. Kolmas laatta oikealta oli haljennut kulmasta.

En ole varsinaisesti taipuvainen nostalgiaan, olin jopa harkinnut lähtemistä mahdollisimman vähin äänin. Se olisi kuitenkin ollut varsin epäkohteliasta, erityisesti äitiä kohtaan. Lähtörituaaleissa saattoi olla pieni pala järkeäkin. En näkisi tätä eteistä hetkeen.

Ja kun palaisin, se ei enää olisi minun eteiseni.

”Kauanko tämä harjoittelu vie?” äiti kysyi, kasvoillaan taas se huolestunut ilme, jonka liitin vahvasti äitiyteen ylipäätään.

”Muutaman kuukauden ainakin. Kyllä mä ainakin jouluksi tuun kotiin.”

Äiti piti toisessa kädessään talouspaperin palasta, varmasti vetistelyn varalta.

”Ja muutat sitten pois?”

”Joo. Kyllä mä ajattelin. Yritän siivota huoneen ennen sitä.”

”Meille tulee ikävä”, äiti sani yksinkertaisesti eikä jäänyt hössöttämään enempää. Halaus ja rutistus oli määrätietoisen tiukka. Jonkinlainen aikuistuminen oli tapahtunut, enkä ollut edes huomannut. Äitikin luotti siihen, että pärjäisin – ei tullut listaa, ei tullut kysymyksiä ja varmistuksia matkatavaroistani, ei tullut miljoonaa ohjetta ja kehotusta.

Isä tyytyi hymyilemään ja puristamaan olkapäätäni.

”Muistathan, että meille voi aina soittaa, ihan missä tahansa asiassa.”

”Koalitio jakaa kyllä kaistaa kuten viime kerrallakin. Mä soitan aina välillä. Ja voi mullekin soittaa, mutta jos olen vuorossa, silloin en välttämättä vastaa.”

”Pidä itsestäsi huoli”, äiti sanoi ja kosketteli talouspaperilla silmäkulmaansa.

”Mä menen nyt, etten myöhästy.” Vedin oven kiinni perässäni ja astuin rappukäytävään.

Seisoin hetken verran tyhjällä ja tutulla porrastasanteella, kasaamassa itseäni. Matkalla taas, matkalla siihen elämään, jonka olin itselleni valinnut.

Olin tarkistanut monen monituista kertaa, että minulla oli mukana kaikki tärkeä. Suurimmaksi pulmaksi oli lopulta muodostunut, pitäisikö minun laittaa pilottipuku päälle jo valmiiksi. Viime reissuunlähdöllä en ollut tehnyt niin, joten päätin tälläkin kertaa lähteä siviileissä. Päälle puetuissa vaatteissa oli tietysti se hyvä puoli, että niitä ei laskettu mukaan kahden kilon matkatavaramäärään. Toki lähtövalmistelutiskillä tulisi sanomista, jos paikalle olisi saapunut pilkkihaalarissa ja monessa vaatekerroksessa. Talvella talvivaatteet piti jättää koululle odottamaan.

Varhaisen aamun aurinko paistoi ylläni. Kävelymatkalla tuijottelin taivaisiin: sininen päälläni olisi jotain, mitä en näkisi pitkään aikaan. Haistelin myös tuulta. Hetkeen ei olisi sadetta eikä säätä koettavana. Tosin, eipä täällä Maan kamarallakaan ollut hetkeen satanut. Kesän sää oli ollut ennusteen mukaisesti aurinkoinen ja selkeä jo pitkään.

Kaupunki nukkui vielä, sain tallustaa tutut kulmat omassa rauhassa. Teki mieli moikata jokaista vastaan tulevaa naamaa, vaikka en tietenkään tehnyt niin.

Menin sisään koulun pääportista, mutta jatkoin suoraan matkaa puutarhan halki kohti laukaisualustaa. Oli erikoista kulkea sisään laukaisualustan portista, tervehtiä vartijaa ja näyttää tälle pilottilupani. Olin tottunut siihen, että järjestin itseni paikalle luvattomia reittejä, milloin milläkin seikkailun syyllä. Nyt olin täällä täysin tavallisissa ja kunniallisissa Koalition hommissa.

Hangaarien edessä parveili joitain muitakin opiskelijoita. Minulle oli selvinnyt, että Taivasopisto oli porrastanut kaikkien opiskelijoiden lähdöt, ja minä ja Josh emme olleet ainoat erityistapaukset, joiden harjoittelu tulisi alkamaan varhain.

Tunnistin Hannan, jolla ei tällä kertaa ollut tukaaninokkaa. Tämä pälyili ympärilleen, kehonkielestä oli pääteltävissä, että Hanna oli selvästi hermostunut. Musta polkkatukka kiilsi auringossa lähes sinisenä.

Kävelin Hannan ohitse heilauttaen kättäni, kohti virkailijaa, joka oli asemoitunut pysäköidyn delfiinin lähelle. Alus hohti, valo heijastui sen pinnasta, jossain sisälläni hypähti. Nyt pääsisin viimein delfiinin kyytiin.

Hymyilin hattupäiselle virkailijalle ja ojensin reppuni. Hymy ei edes tuntunut väkinäiseltä.

”Varmasti olet jo pakannut alle rajan?”

”Joo”, sanoin. Pilottipuku ja lippa eivät kuuluneet mukaan kahden kilon rajaan, mutta järjestelmä osasi vähentää ne automaattisesti. Virkailija ei onneksi edes yrittänyt avata reppuani. Siellä oli totta kai mukana myös artefakti, käärittynä sukkahousuihin. Epämääräisesti toivoin, että pyramidin kulmat eivät tekisi reikiä sukkahousuihin, ne olivat kyllä paksua talvilaatua. Ja yhä ehjät, toisin kuin puolet vaatekaappiini kotiin jääneistä.

Virkailija ojensi reppuni takaisin.

”Kaikki kunnossa”, tämä tuumasi. ”Hyvää harjoittelua.”

”Kiitos.”

Otin muutaman askeleen taaksepäin, vilkaisin koulua kohti. Josh näkyi kauempana portin suunnassa. Viuhdoin tämän suuntaan ja viitoin meneväni edeltä. Olisin voinut tehdä myös älylaitetempun, mutta olin liian tohkeissani muistamaan, että osasimme sinnepäin-telepatiaa, joten päädyin huitomaan.

Delfiineihin noustiin yleensä lastiruuman kautta, niin tälläkin kertaa. Kävelin rampin ylös ja hymyilin ajatukselle itsestäni piilottelemassa laatikoiden ja lastin takana. Siivouskomeron sijainnin tiesinkin jo, vaikka tämä ei tietenkään ollut se sama alus kuin aikoinaan.

Matkustamotila oli sijoitettu mahdollisimman turvalliseen paikkaan, keskelle alusta aivan kuten ohjaamokin. Lyhyt käytävänpätkä johti sen suuntaan. Astuin ovesta sisään, tilassa oli jo porukkaa, istumassa penkeillä, osa laittamassa kassejaan tavaratilaan. Seurasin esimerkkiä ja istuin jonnekin takarivin tienoille.

Josh saapui pian perässä, heittäen oman reppunsa syliini. Otin siitä kopin, Josh kumartui ylleni.

”Ai täs-”

Protestini kaikuivat kuuroille korville, Josh tajusi sentään nojata niin, että tämän vartalo peitti muiden näköyhteyden meidän naamoihimme. Kukaan ei ollut tainnut huomata. Punastuin silti aavistuksen.

”Näinkö me nykyään tervehditään?” kysyin.

”Jos se vain sulle käy”, Josh tuumasi ja virnisti. Virne oli palannut vinoksi ja vähän toispuoleiseksi.

Työnsin Joshin repun tavaratilaan muiden tavaroiden jatkoksi ja vääntäydyin takaisin mukavaan asentoon.

”Viimein.”

”Joo, viimein. Sanoin, että Maa on mulle kivaa vaihtelua, mutta en tiedä. Arki käy vähän tylsäksi. Totta kai arki on arkea, asui sitten avaruusasemalla tai Kuussa tai Maassa, mutta jokin siinä on, mikä mättää”, Josh sanoi.

”Liian vähän räjähdyksiä ja vaarallisia tilanteita?”

”Liian vähän mahdollisuuksia ylipäätään.”

”Mulla on sellainen olo, että en enää kuulu sinne. Kotiin. Meidän kulmille. Sanoin muuten vanhemmille, että muutan pois kotoa, kun tämä harjoittelu on ohi”, totesin, kaikki yhteen pötköön.

”Vai niinkö? Asuntolaan?” Josh katseli turvavyötä nyrpistäen naamaansa, mutta laittoi sen lopulta kuuliaisesti kiinni.

”Niin. Kahden hengen huoneeseen, jos vain sopii.”

Josh vilkaisi minuun, naamanilme muuttui heti, silmistä heijastui jotain, joka ei ollut delfiinin matkustamon valkoisena hohtava katto.

”Sopii. Totta kai. Haetaan isompaa huonetta.”

”Käytävän perältä”, ehdotin.

”Sopii sekin. Pitää kyllä sitten sopia säännöt. Miten toimitaan ja mikä työ kuuluu kenellekin. Mihin asti valvotaan. Kuka ostaa vessapaperit.”

Josh oli ilmeisesti vähän järkyttynyt huoneeni boheemista kaaoksesta, vaikkei ollutkaan sanonut sitä suoraan, silloin kun oli päässyt vierailemaan. Ja no, rehellisesti äiti osti meillä vessapaperit. Millaista vessapaperia edes haluaisin ostaa omaan kotiini? Ekstrapehmeää?

”Hups, poikaystäväni onkin kontrollifriikki.”

”Haluan asua siistissä ja viihtyisässä paikassa. Sun huone…”

Huoleni osoittautui todeksi.

”Mä tiedän. Mutta mä ajattelin heittää noin kolme neljäsosaa siitä tavarasta pois ja loput menee häkkivarastoon. Ei hätää. Vaikka pelinurkan mä kyllä haluan. Et sitten naura, kun pelaan jotain taistelupeliä. Mulla on aika jännä tapa saada lyönnit osumaan, en koskaan oppinut lyömään oikeasti, teen sillä lailla vähän huijaten. Niin kauan kuin peli rekisteröi osuman, sillä ei ole väliä”, höpötin. Tärkeistä asioista puhuminen sai minut höpötystuulelle. Huomasin myös, että delfiini oli lähtövalmis. Osasin protokollan ulkoa, tiesin ja tunsin sen, matkustamossakin. Suljin suuni.

”Kunhan et kaadu omiin raajoihisi”, Josh totesi ja otti kiinni kädestäni.

Delfiini tärisi aavistuksen, mahasta otti muutaman sekunnin ajan, kunnes pilotti sai kaikki järjestelmät tasaantumaan ja sisällä tunsi vain aavistuksen kiihtyvyyttä yläviistoon. Halutessaan matkustamossa olisi voinut ottaa ulkokuvan syötteen omaan älylaitteeseensa, mutta en ollut siitä kovin kiinnostunut. Olisi tullut vain olo, että halusin oikeasti ohjata tätä purkkia, en vain istua tavanomaisesti kyydissä, kuin kuka tahansa rahvaan jäsen.

En ollutkaan kiinnittänyt huomiota, ketkä olivat pilottivuorossa. Lento Maan kiertoradalle oli niin lyhyt, että mukana oli varmaan vain pilotti ja varahenkilö, ei neljää pilottia. Pitäisi katsoa se, kun poistuisimme.

Josh nojasi taas puoleeni.

”Eikä olla edes vielä lähelläkään kiertorataa…” mutisin.

”Otan ennakkoa. Kukaan ei katso tännepäin. Sopiiko?”

Käsi etsiytyi leualleni, päästin jonkinlaisen vingahduksen, joka palkittiin isolla virneellä.

Edellinen lukuSeuraava luku