Pilottien hytti näytti siltä, kuin olisimme kaikki olleet siellä aivan äskettäin. Tavarat olivat paikallaan, yhtään laukkua tai nyssäkkää ei mielestäni puuttunut. Muistin jokaisen sijainnin käytännössä ulkoa, sillä olin – kapteenille mahdollisesti sopimattomasti – käynyt juttelemassa täällä hyvin usein, välillä monta kertaa päivässä. Tai tietysti tarkemmin ilmaistuna jokaisena Koalition standardipäivänä. Pyrin noudattamaan normaalia vuorokausirytmiä nyt, kun se oli minulle mahdollista. Pilottini eivät voineet sellaisesta ylellisyydestä nauttia, vaikka olinkin yrittänyt katsoa, että vuorolistat olivat inhimillisiä. Oli tärkeää olla reilu, erityisesti koska olin nyt ystävieni esihenkilö.
Ystävien olemassaolo oli seikka, jota olin jossain vaiheessa jopa vältellyt ja väistellyt, mutta lopulta päätynyt siihen eriskummalliseen tilanteeseen, että minullakin taisi olla todellisia ystäviä. Sellaisia, jotka eivät jätä tosipaikan tullen pulaan.
”Linn? Linn. Oletko sinä täällä?”
Pienessä hytissä oli sen verran tekstiilejä, että ääneni ei kaikunut, vaan upposi alapunkan remmeillä kiinnitettyyn peittoon ja vaatenyssäköihin siellä täällä. Emmerien tyynyt oli kiinnitetty ohjeiden mukaan paikalleen, olipa yhdessä koukussa vielä Joshin räikeänpinkki kylpypyyhekin. Muistelin hämärästi nähneeni sen Joshilla joskus koululla, mutta en pystynyt mitenkään yhdistämään tai muistamaan, mihin ihmeeseen tämä oli tarvinnut pyyhettä tuiki tavallisilla luennoilla. Josh oli välillä hieman erikoinen.
En kuullut mitään muuta kuin ilmastoinnin ja aluksen hurinaa. Tyynnyttäviä ääniä, koska ne tarkoittivat, että kaikki oli kunnossa.
Emme kuitenkaan matkustaneet enää tasaisen varmaa matkalentoa. Aluksen painovoimavakaus pysyi juuri ja juuri Joshin ohjausliikkeiden mukana. Ikävä tunne siitä, kun pitäisi ottaa mahanpohjasta, mutta niin ei kuitenkaan lopulta käynyt, asettui vatsaani jonnekin edellisen välipalan lomaan ja hölskyi epämukavasti edestakaisin. Onneksi en ollut taipuvainen pahoinvointiin!
Laskin hitaasti päässäni kahteenkymmeneen. Oliko varmaa, että Linn ei voinut olla hytissä piilossa? Tämä olisi voinut olla kepponen, mutta luotin Linnin tilannetajuun, ja juuri nyt ei ollut käytännön piloille sovelias aika.
Tarkistin tietysti ilmiselvimmän asian, hansikkaani ei havainnut enää Linnin lämpöjälkeä hytin rajojen sisällä.
Huriseva tuuletin ilmastointikanavan suulla oli lähes puhdas, muutama pölypallero värisi ilmavirrassa. Kunnossapito pyyhkisi sen pölystä ja tarkistaisi tilanteen hyvin pian – voisin tarkistaa milloin, mutta sillä yksityiskohdalla ei ollut juuri nyt merkitystä. Siisteydestä oltiin joka tapauksessa avaruusaluksilla äärimmäisen tarkkoja.
Ovelta kuului kolahdus ja sitten kova naksahdus.
”Mitä ihmettä? Kuka siellä on?”
Viimeksi kun oli käynyt jotain tällaista, Linn oli päättänyt toimia ihan itse, kaikkien sääntöjen ulkopuolella.
Minun olisi pitänyt jättää hytin ovi auki.
Olinpa jälleen kerran typerä ja luottavainen!
Tömäytin käteni oveen, kapteenin oikeuksillani minkä tahansa oven olisi pitänyt aueta. Ihan jokaisen, vailla poikkeuksia. Myös tämän.
Oliko Linn tai joku muu kaverini teljennyt minut tänne? Olinko taas joutunut jonkinlaisen salaliiton kohteeksi? Oliko kaikki ollut vain jonkinlainen uusi kepponen, uusi tapa saada minut nolatuksi? Hyvässä hengessä, uuden kapteenin initiaatioriitti – voisiko olla kyse sellaisesta?
Ei. Nyt ei saanut ajatella kuin ilmiselvintä ja loogisinta asiaa. Yksinkertaisin selitys olisi luultavasti oikea.
Vain minä tiesin Emmerien lisäksi, mitä edellisellä lennollamme oli tapahtunut. Vain kolme ihmistä tiesi koko totuuden Linnin aiemmista puuhista sorkkarautoineen päivineen, nekin osat, jotka olivat mukamas vahingossa pyyhkiytyneet Koalition lokeista.
Linn ei ikinä pettäisi minua, olin liian paljon vartijana. Jos siis ystävyytemme jätti laskuista kokonaan ja ajatteli asiaa erittäin rationaalisesti.
Ja ainakin minä laskin ystävyytemme erittäin tärkeäksi seikaksi, vaikka olisin sitten ollut koko galaksin typerin kapteeni. Oli minua ennenkin satutettu teeskentelemällä ystävää. Kestäisin sen, jos niin kävisi uudelleen. Mutta Linn ei tekisi mitään sellaista, eikä Emmerie pettäisi Koalitiota koskaan.
Joku muu oli tämän takana. Kenties se oli vain järjestelmähäiriö.
Minusta tuntui silti jotenkin kummalliselta. Kuin joku olisi ollut läsnä, vaikka tilassa ei ollut ketään.
Alus tuntui kallistuvan, ohjausliikkeet olivat nopeita. Nopeampia kuin olisin halunnut. Ne kertoivat siitä, että Josh ei pystynyt ohjaamaan alusta täysin vakaasti.
Nyt minäkin tunsin tutinan. Se ei voinut olla hyvä asia.
Jossain kaukana tuntui tömähdys.
Olin jumissa hytissä, kun minua olisi tarvittu eniten toisaalla. Vedin kättäni pitkin oven pintaa, joka ei liikahtanutkaan. Kasvoille kohosi irvistys. Minun piti osata pelata näitä pelejä tätä esitystä paremmin. Olinko kävellyt suoraan ansaan?
Hengitin syvään. Kiihtymisestä ei ollut hyötyä. Yksinkertaisin selitys, yksinkertaisin ratkaisu.
Minä olin kapteeni. Ei minun tarvinnut potkia ja hakata itseäni ulos hytistä, vaikka jostain syystä hansikkaani ei sitä suostunutkaan avaamaan.
Voisin yhä puhua kenelle tahansa miehistön jäsenelle, ja pilotista oli aina hyvä aloittaa.
Valitsin oikean kontaktin hansikkaallani. Hälytysääntä ei tarvinnut kuunnella kauan, kun linja aukesi, ilman holoikkunaa.
”Josh?”
”Kapteeni hyvä, minulla on nyt hieman kiire. Yritän taistella omaa älyäni vastaan, ja kuten varmasti ymmärrätte, se on äärimmäisen haastavaa. Galaksin korkein älykkyys vas-”
”Teitittely?”
Kun tilanne oli ollut kummallinen jo aiemmin, Josh teitittelemässä sai minut vielä vainoharhaisemmaksi.
”Muistelen, että vaaditte kunnioittavaa puhetapaa.”
Virne kuului hyvin läpi, vaikka Josh ei viitsinyt tai voinut lähettää kuvaa.
”Hei, haista home. Olen jumissa teidän hytissä, ja kaivan kohta jonkun salaisen pornokasasi esiin ja läväytän sen Emmerien eteen, kun tämä koko homma on ohi. Sitten kun voimme litkiä täällä yhdessä Koalition ylihintaista limsaa ja nauraa koko jutulle. Poistapa oven lukitus ja ole kiltti poika. Joku haluaa, että epäonnistun kapteenina. Tai jotain ihan muuta, en tiedä mitä, mutta minulla ei ole aikaa tähän.”
En sanonut Linnin katoamisesta mitään, mikä saattoi olla virhe, mutta en halunnut paljastaa aivan kaikkea. Jos joku vaikka kuunteli, vaikka se olikin äärimmäisen epätodennäköistä.
Tuntemuksia on vaikea karistaa.
”Vau, Thea. Sinultahan lähtee.”
”Joo. Minua ei ole kovin helppo suututtaa, mutta tämän takana ollut tyyppi onnistui siinäkin. Mitä siellä tapahtuu?”
”Väistelen juttuja. Joku, joka on todennäköisesti vanha kunnon tuttumme herra Jake, yrittää kovasti pelata melko alatyylistä psykologista sodankäyntiä. Näen synkronoinnin rajoilla jonkinlaisia uhkaavia varjokuvia itsestäni. Kiusallista.”
”Erittäin. Eivätkö ne häiritse? Olemalla mahdottoman komeita?”
”Arvostaisin vitsiä, ellen oikeasti yrittäisi pitää meitä kaikkia elossa.”
”Kiitos, Josh.”
”Okei, Thea. Lupaa, että tarkistat heti kun ehdit, mitä ihmettä Emmerielle kuuluu.”
Joshin äänessä oli väre jotain, jonka olisi voinut juuri ja juuri tulkita oikeaksi tunteeksi.
Emmerien lähdöstä aluksen läpi ei ollut kovin kauan. Korkeintaan viisitoista minuuttia.
Viidessätoista minuutissa ehtii myöhästyä luennolta tai ratkaista yhden maailmankaikkeuden kohtalon.
”Totta kai”, vastasin.
Oven päästämä suhina oli maailman mukavin ääni tähän hätään. Josh saattoi olla hankala ja äänestä päätellen oikeasti jossain määrin pinteessä, mutta teki, mitä lupasi. Kaikesta hölmöstä esittämisestä huolimatta ystäväporukkani elostelevin jäsen oli kuitenkin ihan kunnon poika.
Käytävä oli sekin hyvin tervetullut näky. Kuka tempun takana olikin, hän ei ollut voittanut kuin korkeintaan muutaman minuutin. Jos tosin olimme matkalla kohti täysimittaista avaruussotaa, se oli puoli ikuisuutta.
Tällä erää olimme vielä väistelyn ja varmistelun tiellä, mutta se tuskin kestäisi kovin kauaa.
Käytävän seinään nojaten käynnistin oman linkkini alukseen uudelleen.
Linn-täplä vaihtoi salamannopeasti paikkaa suoraan aluksen lastiruuman perälle. Joku halusi mitä ilmeisimmin hyppyyttää minua edestakaisin pitkin maitovalasta.
Joku, joka saattoi olla Linn itse, mutta siihen en halunnut uskoa. Me olimme ystäviä ja ystävät pitivät loppuun saakka yhtä. Minun velvollisuuteni oli kapteenina ja kaverina uskoa kaikissa olevaan hyvään, ja Linnissä sitä oli hyvin paljon.
”Siitä vaan”, mutisin itsekseni. ”Yrittäkää vaan. Mutta se ei onnistu”, manasin enemmän itselleni kuin kellekään muulle hölkätessäni tyhjiä käytäviä lastiruumaan päin.