Emmerie oli ollut vähäsanainen puheistaan rehtorin kanssa. Hänen vähäsanaisudessaan ei tietenkään ollut mitään uutta. Taivas oli sininen, hanasta tuli kylmää vettä ja paras ystäväni lähetti yksisanaisia viestejä, joissa oli ehkä yksi tähdenmuotoinen tarra mukana – kaikki tämä oli aivan normaalia, tuttua, tottumusta ja sitä nimenomaista arkea. Tunne jossain sanoi toisin, ja oli edelleen hankalaa olla Emmerien kanssa kaksin. Jokin kiila oli välissämme, vaikka olin vannonut, että kaikki oli hyvin taas.
Olin kysynyt, oliko kaikki nyt kunnossa. Kuulemma oli. Emmerie oli mutissut, katsonut alas, ottanut huikan sangrialasistaan illassa joka ei pimennyt ja kadonnut sinne harjoittelulleen Joshin kanssa kuin kaikki olisi normaalisti ja tavalisesti ja aivan kuten pitää. Minä jäin pitämään perää Maan tomun keskelle.
Minulla oli kuitenkin ratkaisun avaimet. Tiesin sen yhtä hyvin kuin tiesin kasvojeni koristavan uutta Taivasopiston mainoslakanaa. En ollut missään vastuussa isästäni enkä kavereistani, mutta jos voisin jotain tehdä, totta kai tekisin sen, tavalla tai toisella. Säätiön puheenjohtajan henkilöllisyys oli sen verran iso paukku, että Koalitio käyttäisi sitä omiin tarkoituksiinsa, siirrellen pelinappuloitaan parempaan asentoon, taas ottaen yhdestä ihmiskohtalosta kiinni ja vitkuttaisi sitä elämää sellaiseen kulmaan ja suuntaan, joka sopi organisaatiolle kaikkein parhaiten.
Minusta tulisi Koalition pilotti, mutta minua ei todellakaan liikuteltaisi minne sattuu miten vain, ainakaan, jos on kyse minulle tärkeistä ihmisistä.
Ensimmäinen juttu oli tietysti tavata isä, turvallisesti ja rauhassa, ja kertoa tälle tämän vanhan tutun uusista edesottamuksista. Älylaitetta ei enää viitsinyt käyttää minkään oikeasti merkityksellisen tiedon välittämiseen – ja kasvokkain tapaaminen oli kuitenkin viisaampaa. Silloin näin ilmeet, eleet, oikea empatia ja kohtaaminen oli läsnä, kaikki sellainen, mitä millään tarrakavalkadilla ei koskaan voinut välittää.
Isä oli jäänyt kaupunkiin. Lähes seitsemän miljoonan ihmisen keskelle katoaminen oli helppoa. Meidän kaupungissamme ei ollut kameroita aivan joka kadunkulmassa, Pohjoismaat välitti yhä yksilönvapaudesta ja oli niissä asioissa maailman kärkiluokkaa. Suurkaupunkialue levisi suuntaan jos toiseenkin, kymmenien kilometrien verran, ja Taivasopisto oli sen reunamilla kaupunginosassa, jonne ei merkillisesti ollut rakennettu uusia korkeita taloja vuosikymmeniin. Ei vaadittu suurtakaan poliittista taituruutta tajutakseen, että Koalitiolla oli siinäkin näppinsä pelissä.
Ilahduin, kun huomasin isän jäntevöityneen ja ryppyjen silinneen. Varmasti tämä oli käynyt hoidattamassa ne pois eikä efekti johtunut pelkästään stressin helpottamisesta, mutta sekin oli merkki siitä, että tällä meni jo paremmin ja jaksamista riitti ulkonäön kaltaisiin pieniin piristäviin asioihin.
Nuorempi minä olisi suuttunut vertailusta isään, nyt samankaltaisuuksista tuli mukava olo. Kuuluin johonkin, minulla oli yhteisö ja paikka, perhe ja koti.
Sain isän vuokrayksiössä eteeni höyryävän kaakaomukin. Makealle kaakaolle oli oikeastaan liian kuuma, vaikka joidenkin mukaan kuumalla piti juurikin juoda kuumia juomia. Isä muisti vielä, että pidin kaakaosta, vaikka olin silloin ollut pieni ja isä aina kiireinen, kun olimme viimeksi juoneet kaakaota saman pöydän ääressä.
Yksiö oli kalustettu kauniisti, mutta yksinkertaisesti. Eron aikaan äiti oli ottanut mukaansa oikeastaan kaikki lapsuudesta tutut perintöhuonekalut, kaappikellosta keittiön pöytään. Isän tyyli oli funktionaalisempi, valkoisempi. Nurkassa oli musta jalkatuellinen löhötuoli, rikkomassa väriharmoniaa.
”Vai taas politiikkaa”, isä sanoi ja hörppäsi omasta mukistaan.
”En ole pudonnut kovin kauas puusta”, virkoin.
”Olen osaksi ylpeä, osaksi vähän pettynyt. Eläinlääkärinä olisi varmasti ollut helpompaa.”
”Siihen en olisi voinut kysyä neuvoa tällä tavalla”, heitin takaisin.
Isä hymyili, kauniisti ja ylpeästi, ja pohdin, miksi äiti oli ikinä halunnut erota tästä. Muistin äidin ja tämän Soulin aikaiset tuskastuneen hermostuneet eleet, nykivät liikkeet. En minä tietenkään osannut sanoa parisuhteista yhtään mitään. Ehkä koko yhdistelmä oli vain ollut alun perinkin väärä. Molemmat olivat hyviä ihmisiä, mutta vain erikseen, eivät yhdessä eivätkä parina.
”Koalitio pitää teidät turvassa. Ei sillä ole varaa menettää pilotteja, sellaisesta tulisi kohu, jota edes Koalition organisaatio ei voisi hyssytellä. Mielenosoituksia on jo, mellakat eivät ole kaukana, ja mikä tahansa sattumus voisi nyt laukaista tämän ruutitynnyrin”, isä jatkoi.
”Niin”, sanoin. ”Väitän, että vanha kaverisi Rossello tietää sen. Ehkä sen tavoitteena on sekasorto. Miksi se haluaa aseistaa avaruuden?”
”Ei, ei se sekasortoa halua. Luulisin, että turvallisuuden vuoksi. Rossellon mielestä Koalitio ei ole koskaan ottanut näitä juttuja tarpeeksi vakavasti, se on luottanut liikaa ihmisiin ja hyvään onneen kurin ja määräysten sijaan. Siihen liittyy jokin juttu, mikä tapahtui vuosia ja vuosia sitten, mutta edes useamman oluen jälkeen en saanut enempää irti.”
”Onko se ikinä ollut Koalition hommissa? Ei?”
”Tietääkseni ei. Sopisi kyllä hyvin kuvaan, että Rossello on joskus hakenut niihin eikä päässyt. Se selittäisi kaunan, tavallaan.”
Nyökkäsin. Näinhän ihmiset toimivat. Happamia, sanoi kettu pihjalanmarjoista.
”Vai Säätiön puheenjohtaja. Haluaisin väittää olevani yllättynyt, mutta en ole. Onneksi korkealta voi aina pudota”, isä sanoi.
”Niin voi. Olisiko vinkkejä siihen?”
”Helpoin tapa olisi varmaan käräyttää Säätiö julkisesti jostain moraalisesti kyseenalaisesta. Näyttää kaikille, että Koalitioon verrattuna ne todella ovat pahempia.”
Isä sanoi sen kuin se olisi maailman helpoin homma, mutta eihän meistä kukaan voinut vuotaa mitään medialle. Sellaisen tempun jälkeen olisimme Koalition silmissä ikuisesti ei-toivottuja. Todisteet puuttuivat nekin, niitä pitäisi ensin löytää jostain.
Pitäisi jutella näistä Emmerien kanssa, mutta en tiennyt, miten. Koalition kaistaa saatettiin salakuunnella, samoin älylaiteviestejä. Kaikesta salapuuhailusta oli tullut kovin hankalaa jo muutenkin, ja nyt kaverini oli vielä tuhansien kilometrien päässä, ellei satojen tuhansien. Emmerie ei ollut sanonut mitään siitä, missä harjoittelun todellinen määränpää oli.
Kesän kuumuudesta huolimatta kylmä hiki hiipi selkääni aina silloin tällöin, kun en tiennyt varmasti, miten olisin parhaiten hyödyksi, mitä tekisin, jotta kaikki nytkähtäisi parempaan suuntaan. Helpointa olisi ollut olla hiljaa ja pitää kaikki omana tietonani, mutta sellainen ei ollut koskaan ollut minulle kovin luontevaa.
Isän luota lähdettyäni tuijotin älylaitettani bussissa pitkään. Olihan tietysti vielä ainakin yksi kivi käännettävänä: Sigrid, ja se sen tyttöystävä. Pitäisi vain olla äärimmäisen tarkkana, etten lipsauttaisi yhtään mitään, mitä nämä eivät tienneet vielä. Kieli keskellä suuta ja eteenpäin. Kurjaa, ettei Thea tuntenut kumpaakaan, olisin mieluusti ottanut tämän tueksi ja avuksi, kysynyt vinkkiä, pohtinut Sigridin ja Melissan motivaatioita. Ehkä kysyisin joka tapauksessa. Juttelusta tuli aina parempi mieli.