Heräsin tilasta, jonka tunnistin joksikin varastohuoneeksi koulun alakerrassa. Hyllyjä, valkoinen katto. Jalkoja särki, kuvotti. Joku tai ehkä pikemminkin jotkut olivat selvästi raahanneet meidät tänne välittämättä paljoa mustelmista. Viimeistään huomenna olisin läikikäs.
Yritin kohdistaa katsetta edessäni hääräävään hahmoon.
”Teidän seikkailunne loppuu tähän.” Tutulla äänella hiljaa mutistut sanat tippuivat tajuntaani, mutten halunnut uskoa. Ei ole totta!
Sigrid, kädessään jonkinlainen muokattu älylaite tai vastaava. Ainakaan se ei ollut minulle jo tuttu kaulakoru. Sigrid tähtäsi kojeella meihin kuin aseella. Josh valitti hiljaa, toivoin sen olevan hyvä merkki. Ainakaan Sigridin kummallinen ase ei ollut osunut täydellä voimalla minuun. Tuntui, etten ymmärtänyt enää mistään mitään. Tavallinen kouluvuoteni oli muuttunut taas muutaman piirun oudommaksi.
”Turha yrittää mitään.” Sigrid tuli viereemme ja nappasi molempien älylaitteet. Yksi kellertävä pulssi laitteesta Sigridin kädestä, ja ne oli tuhottu. Sigrid nappasi myös Joshin repun ja koulupuvun takin. ”Teidän kanssanne ei taida kannattaa ottaa riskejä.”
”Miksi?”
Sigrid katsoi syrjään.
”Olitte ihan oikeasti ystäviäni. Se vaan, että… on jotain ystävyyttäkin voimakkaampaa. Anteeksi. En taida olla hyvien puolella.”
”Kenen puolella sitten?”
”Omani.”
Josh avasi toisen silmänsä ja vääntyi pystyyn.
”Etkä ole. Unohdat, että multa ei voi salata asioita, jotka ovat kulkeneet jonkun älylaitteen kautta.”
”Sinusta olisi pitänyt hankkiutua eroon jo ajat sitten.” Vino hymy. ”En taida vaan olla kuitenkaan tarpeeksi pahis siihenkään.” Sigrid tähtäsi meitä yhä, mutta näytti jo vähän enemmän siltä tytöltä, jonka olin lukenut ystäväkseni lukukauden ajan.
”Se olit sinä, silloin siellä huvipuistossa, ja taas tänään.” Josh tuijotti Sigrdiin.
”Hyvin päätelty. Halusin testata tätä sopiviin kohteisiin, jotta tiedämme, onko tästä hyötyä tositilanteessa. Vaikuttaisi toimivan, joskin sinun anomaliaasi en tietenkään ymmärtänyt huomioida. Käsittääkseni tässä asiassa se toimi kuitenkin minun hyväkseni, tekee sinusta helpon kohteen synkrohäirinnälle.”
”Mihin te pyritte?”
”Mistä te puhutte?”
Molemmat meistä, samaan aikaan. Sigrid hymyili, aidommin.
”Minun tulee teitä ehkä vähän ikävä.”
”Älä jauha paskaa, sä välität vain siitä tytöstä.” Josh ärjäisi.
”Kuka tyttö? Voiko joku selittää minullekin?”
Okei, Sigrid oli pahojen puolella. Ainakin osittain. Varmaan juurikin Säätiön, sen verran osasin päätellä ihan itse. Loppu olikin jo vähän hankalampaa.
Sigrid katsoi minuun samalla tulkitsemattomalla ilmeellä kuin aina.
”Tämän kerran, Josh kertoisi sinulle kuitenkin. Säätiöllä on kihlattuni. Melissa. Jossain asteroidivyöhykkeen takana. Ne houkuttelivat Melissan mukaansa stipendeillä… lupauksilla tieteellisestä läpimurrosta… seuraava Einstein, vähintään. Melissa ei koskaan voinut vastustaa sellaista. Kunniaa ja maallista mammonaa. Ei niin väliä, vaikka keinot olisivatkin olleet kyseenalaiset, ja tutkimusetiikasta viis.”
”Sen takia sä ylipäätään olit täällä koulussa. Jotta pääset sinne, vaikka itse lentäen, jos ei muuten.” Tuijotin takaisin.
”Niin.”
”Eikö me voida auttaa sua? Me yhdessä pahiksia vastaan. Ihan kuin Tähtilaivastossa.”
”Emmerie, Tähtilaivasto on fiktiota. Tarina vain. Vaikka myönnän, että toivoisin todellisuuden toimivan kuin elokuvat. Ei se toimi.” Sigrid ei katsonut meitä kumpaakaan silmiin.
”Sori että ollaan vaan keltanokkaisia opiskelijoita pahoja organisaatioita vastaan. Jonkinlaiset supervoimat kyllä löytyy.” Josh kuittasi takaisin.
”Olkaa kilttejä älkääkö seuratko minua. Toivon teille oikeasti vain hyvää.” Sigrid otti rikkonaiset älylaitteemme ja muut tavaramme, ja sulki oven. Oven takaa kuulimme vielä äänen.
”Se on ihan tavallinen vanhanaikainen lukko. Mekaaninen. Turha yrittää avata sitä sieltä.”
Josh valahti uudestaan seinää vasten ja piteli päätään. Huoneessa oli pelkkiä tyhjiä hyllyjä. Ei mitään, millä olisi voinut hajottaa oven tai paeta.
”Aivan helvetillinen päänsärky. Taidetaan olla jonkinasteisessa pulassa.” Josh yritti nousta seisomaan.
”Ootko oikeasti kunnossa?”
”En vielä, mutta ei me voida tänne jäädä nököttämään. Pitää estää Sigridiä viemästä sitä artefaktia.”
”Mistä tiedät, että ne on pöllimässä sitä?”
”Tuskin Sigrid olisi paljastanut naamansa meille, ellei se aikoisi karistaa Maan pölyjä juuri nyt eikä joskus. Vai luulitko, että nähdään taas joululoman jälkeen koulussa? Ollaan kuten ennenkin? ’Moikka, miten Säätiössä menee? Joko saitte sen tiedät-kyllä-minkä nyysittyä? Onko Melissa soitellut?’”
”Selvä, joo, hoksaan. Miten päästään ulos täältä?”
Katselin ympärilleni uudestaan, nyt analyyttisemmin. Harmaita hyllyjä. Ei ikkunaa, olimmehan maan alla. Ovi oli paksu, sitä emme saisi hajotettua kahdestaan. En ollut varma, oliko ovi metallia vai jotain komposiittia. Samapa tuo, emme saisi sitä rikki kuitenkaan, kaksi narukätistä nörttiä.
”Me viestitetään Linnille.” Josh heitti.
”Ilman älylaitteita?”
”Yritetään ainakin.”
Olisin protestoinut, mutta lähiaikoina olin kuullut niin paljon uskomattomia juttuja, etten keksinyt yhtäkään järkevää vasta-argumenttia.
”Pystytkö sä nykyään telepatiaan?”
”Älä ole hölmö.” Josh piteli päätään edelleen. ”Mutta tarviin vain jonkin sähkölaitteen. Minkä tahansa.”
Katselin huonetta uudestaan, oliko meillä mitään, mitä käyttää. Kattolamppu. Seinään integroitu kaiutin, koulun kuulutusjärjestelmä oli toiminnassa täälläkin.
”Pärjätäänkö me lampulla ja kaiuttimella?”
”Pakko. Kaiutin on parempi.”
Josh ja minä nojauduimme seinään. Hetken ajan tuijotimme kaiutinta. Molemmat yritimme pureutua systeemiin. Kaiutin oli kiinni koulun kuulutusjärjestelmässä, mutta muualle ei tätä kautta päässyt käsiksi. Koulun järjestelmät oli tehty mahdollisimman eriytetyiksi ja suojatuiksi ilkikuristen opiskelijoiden varalta. Meillä ei ollut myöskään mikrofonia, tai mitään mistä improvisoida sellainen. Linn ei ollut koulussa, kuten ei varmaan kukaan muukaan. Lähettämällä häiriöääniä kuulutusjärjestelmän kautta ei pitkälle pötkittäisi.
”Mitäs nyt?”
”…”
”Ei tää taida toimia.”
Josh istui takaisin alas. Kävelin ympyrää, täältä oli pakko olla jokin pakotie. Jotain, mihin synkronointi toimisi. Mitä tahansa… kiinnitin katseeni Joshiin. Oikeastaan, tämän alaosaan. Vyötärön alapuolelle. Josh tuijotti takaisin.
”Mitä?”
”Ota housut pois.”
Enpä ollut ennen nähnyt Joshin punastuvan.
”Vau, tiedän kyllä että ollaan viimein kahdestaan, ja että meidän välillä on vetoa, mutta eka kerta täällä..? Varastohuoneessa on toki tietynlaista rähjäisyyttä, sellaista japanilaista charmia. Kaikki kaunis katoaa ja näin. Luulin sun olevan kuitenkin enemmän valot pois ja peiton alla -tyyppiä.”
Naaman punaisuudesta huolimatta jutut lensivät sentään kuten aina.
”Ei!” älähdin, varmaan vähän turhankin kovaa.
”Tai siis, sain idean. Siihen tarvitaan sun housut.” Viittoilin itseäni ja mustaa mekkoa. ”Olisi pitänyt laittaa koulupuku tänään.”
Josh tuijotti takaisin yhtenä kysymysmerkkinä.
”Kuka on nyt hidas? Koulupuvun housut on myös älymateriaalia. Ehkä Sigridin pokka ei riittänyt sun riisuttamiseen kokonaan. Minun riittää.”
”Selkeästi Säätiön olisi pitänyt rekrytoida sinut, eikä Sigridiä.” Josh teki työtä käskettyä ja alkoi riisua housujaan. Päätin vakaasti olla katsomatta ja keskittyä asiaan. Tämä oli asiallinen pakotehtävä. Oltiin tärkeällä, suurella asialla. Suuremmalla kuin… siis. Ääh! Kiskoin katseeni pois ja päätin katsoa Joshia kasvoihin loppuoperaation ajan.
”Hivuta ne kynnyksen ali. Me saadaan tiirikoitua lukko niillä.”
”Osaatko sä tiirikoida?”
”En, mutta yksi vanhanaikainen lukko ei voi olla vaikeampi tiirikoida kuin pitää mielessä puolisensataa erilaista avaruusaluksen systeemiä. Vaikka siinä menisi hetki, me päästään täältä ulos.” Yritin kuulostaa varmemmalta kuin olin.
”Uskotaan.” Josh hivutti pöksynsä kynnyksen alta ja todennäköisesti yritti saada mieleensä kuvan toisella puolella olevasta lukosta. Nyt sitten kyvyt mitattiin. Otin myös kiinni housuista, toisesta puntista vain. Keskityimme molemmat. Pystyin älymateriaalin avulla tunnustelemaan sokkona, toisella puolella oli nelinumeroinen numerolukko. Onneksi numerot olivat kohopainatuksella.
”Plääh.” Josh piti toisella kädellä päätään edelleen.
”9999 mahdollista yhdistelmää, tiedän.”
”Tää näyttää varmaan hauskalta toiselta puolelta ovea. Mun housut, tekemässä omiaan.”
”Olisiko joku yhdistelmä, mitä Sigrid käyttäisi?”
”8888?”
Tähtilaivaston kuuluisin temppu oli näyttää samat tapahtumat kahdeksan kertaa putkeen.
”Liian ilmiselvää, joskin mä kokeilen sen…” Yritin kokeilla yhdistelmää lukkoon. Se oli sokkona ja tunnustelemalla hidasta ja hankalaa, vaikka näinkin lukon mielessäni jotenkuten.
”Ei ollut. 6464? Vähän kuin kahdeksan kertaa kahdeksan. Tai 512? Siinä on kyllä vain kolme numeroa.”
”Ei ne osat olleet Sigridn lemppareita. Entäs se kuumakalle, punahiuksinen poika? Sigridin lempihahmo?”
”Ai se. Sen alus… Se oli … I-7… jotain…”
Olisiko Sigrid oikeasti niin sentimentaalinen, että laittaisi jonkin Tähtilaivastosta tutun numerosarjan lukon koodiksi? Toisaalta nopeasti ja kiiressä ihmiset ottivat helposti tuttuja tai yksinkertaisia lukuja tottumuksesta. Halusin osittain luottaa Sigridiin yhä. Jospa yhdistelmä olisi tarkoituksella helppo, jotta voisimme kuitenkin juosta perään.
”Oliko siinä aluksen tunnuksessa kolme numeroa?”
”Oon tässä 15 sentin päässä. Ei tarvii huutaa.” Josh kuittasi.
Yritin saada elokuvan kohtausta muistiini. Muistin punaisen aluksen ja olisin osannut hyräillä musiikin, mutta aluksen tunnuksen tyyliset pienet yksityiskohdat eivät välttämättä jääneet mieleeni. Olisipa ollut valokuvamuisti. I-70… jotain. T? 7?
”Kokeilen 17-alut kuitenkin.”
”1707?”
Hiljaisuus. Sitten, niin hiljaa, ettei sitä meinannut kuulla, pieni napsahdus. Katsoin Joshiin ja käytännössä kaaduimme ovesta käytävään.
Ehdin hurrata mielessäni noin kaksi millisekuntia, kunnes tajusin makaavani housuttoman Joshin päällä. Kiusallisesti tulin tietoiseksi molempien meidän rintakehistä. Omassa tapauksessani rinnoista. Joshin rintakehää vasten.
”Ai sua kiinnosti nämä hommat kuitenkin.” Josh virnuili altani.
Kierähdin äkkiä sivuun lattialle ja vipusin itseni ylös.
”Paljonko aikaa me menetettiin? Voidaanko vielä saada se artefakti takaisin?”
”Ehkä tunti tai enemmän.” Josh kiskoi housujaan takaisin jalkaan.
”Sitten pitää juosta. Missäköhän ne on?” Käytävässä ei ollut ketään.
”Aivan satavarmasti pyrkivät avaruuteen. En kyllä tiedä, onko koululla yhtään pitkänmatkan alusta lähtövalmiina.”
”Ei varmaan ollut valmiina, mutta tunnissa pääsee pitkälle, jos tietää, mitä on tekemässä.”
Lähdimme hölkkäämään pitkin autiota käytävää ja portaat ylös. Koulun aula oli hiljaisen kaikuva, kuten pyhäpäivänä nyt oli oletettavissakin. Korkeiden lasiseinien takana lumihiutaleet tipahtelivat maahan. Ei ollut aikaa ihastella maisemaa, vaan juoksimme aulan läpi kohti lentoaluetta ja hangaareja. Puuskutin jo lujaa, ehkä pitäisi harjoittaa kestävyyskuntoa jotenkin.
”Tästä vasemmalle, ja ollaan jo lähellä. Yritetään olla äänettömiä.” Josh sanoi, lähes kuiskaten.
Hangaari kuten laskeutumisalustakin oli koulun takana, ja sitä erotti muusta pihamaasta aita. Hiippailimme portin viereen, joka oli tietenkin lukossa.
”Tämä olikin tällainen lukkopäivä.”
”Täällä ulkona on liian kylmä, että ryhtyisin taas ottamaan housuja pois.”
”Toi on sähkölukko, pidä pöksyt jalassa vaan.”
Kosketin lukkoa. Se oli koulun lukko, joten senkin suunnittelussa oli tietysti otettu kokeilunhaluiset oppilaat huomioon. Meillä oli kuitenkin tärkeä homma suoritettavana, tämä ei ollut mikään huviretki. Keskityin ja pääsin käsiksi lukon sisärakenteeseen. Virtaa, jännitettä. Pieni paristo. Suojaus, joka perustui jonkinlaiseen monimutkaiseen auktoriteetintunnistusjärjestelmään. Ajattelin opettajia, jatko-opiskelijoita. Olen opettaja, jonka pitää hoitaa homma. Opettaja, kuin Elisa! Mielessäni lukko valitti, mutta pakotin itseni salauksen läpi.
Pieni vihreä valo syttyi lukkoon.
”Vau.”
”Kiitos, kai.” Olin salaa tyytyväinen, että olin kuluttanut aikaa kryptotekniikan kirjoja päntäten.
”Sitten mennään.” Josh työnsi oven auki ja hiivimme kohti joidenkin kymmenien metrien päässä olevaa hallia.
”Meidät voi nähdä kameroista ihan varmasti.”
”Pitää luottaa siihen, että kenelläkään ei ole aikaa katsoa niitä. Jos olen oikeassa, säätiöllä on kiire pois.”
Puoliksi juoksimme hallin seinän viereen. Se oli kylmä ja metallinen. Vastustin kiusausta tehdä jotain erityisen tyhmää, kuten kokeilla sitä kielellä. Toivoin myös, että lapaseni olisivat olleet yhä mukana. Ne olivat jääneet jonnekin puutarhaan.
Yhteisestä sopimuksesta raotimme huolto-ovea ja Josh kurkkasi sisään. Kerrankin ovi, joka ei ollut lukossa.
”Ei näy ketään ainakaan juuri tässä. Sisään vaan.”
Kömmimme rahtiarkkujen taakse piiloon. Keskellä hallia, jonkinlaisilla kuljetus- tai huoltotelineillä, oli pieni alus. Se kiilteli lamppujen valossa, rahtiluukut olivat auki. Delfiini-luokkaa, simulaattorista tuttuakin tutumpi.
Josh katsoi minuun merkitsevästi. Ilmeisesti meillä oli vielä aikaa, koska alus ei ollut lähtövalmis. Yritin miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Meillä ei ollut mitään tapaa vakuuttaa säätiöläisiä siitä, että näiden pitäisi luopua suunnitelmastaan, mikä se olikin. Emme ehkä olleet miettineet aivan loppuun asti, miten improvisoitu pelastustehtävämme suoritettaisiin. Koko alusta ei pystyisi synkronoinnilla mitenkään tekemään lähtökelvottamaksi, se oli liian hyvin suojattu ja monimutkainen siihen.
Josh osoitteli minuun ja sitten alukseen. Pudistelin päätäni. Ei todellakaan hiivittäisi salaa sisään, mitä siitäkin tulisi? Vapaamatkustajina jonnekin ties minne salatukikohtaan. Tämä alkoi kuulostaa oikeasti vaaralliselta.
Seuraavaksi kuulimme hallista puhetta.
”Olemme melkein valmiina.” Joku vanhempi opiskelija, jota en tuntenut nimeltä. Oliko tuokin Säätiössä?
”Hienoa.” Sigrid, joka piteli puurasiaa. Sisällä oli aivan varmasti se artefakti, tai jos ei se, jotain yhtä tärkeää. Tuskin nyt kuitenkaan Tähtilaivasto-sälää.
”Lähtöön noin viisitoista minuuttia. Meidän on päästävä täältä, ennen kuin rehtori saa tästä vihiä.”
”Aivan. Olen valmis, kun te olette.” Sigrid katosi näkökentästä, ilmeisesti nousi alukseen.
Josh osoitteli alusta, säätiöläisiä ja aluksen telineitä. Mietin samaa, miten nämä aikoivat saada aluksen ulos ja taivaalle ilman maahenkilökuntaa? Vai…. Aikoivatko nämä lentää suoraan hallista ja telineiltä ulos? Täysin hullun hommaa, mutta teoriassa mahdollista. Riittivätköhän Sigridin taidot siihen?
Josh mulkoili minua niin, että pelkäsin tämän saavan silmäänsä elohiiren tai krampin. Nojauduin lähemmäs, poskemme koskivat. Jossain toisessa tilanteessa olisin punastunut, tänään olin nähnyt jo kaiken. Lähes kirjaimellisesti. Kiitos miesten kalsareista, maailma. Hieno keksintö siinä.
”Mitä?”
”En tiiä susta, mutta en päästä noita noin vaan lähtemään. Mä yritän päästä tonne alukseen. Nyt.”
”Etkä. Et mee ainaakaan yksin.”
Se siitä, elämäni oli tässä. Hyvästi äiti ja isä, hyvästi koulu, hyvästi lupaava ura avaruuspilottina. Josh antoi käsimerkin – koulussa opetetun – ja hiipi kohti alusta. Olimme kulmassa, jossa halliin varastoidut tavarat peittäisivät meidät. Onneksi, onneksi delfiini-luokan aluksissa ei ollut ikkunoita kuin eteenpäin suuntaavalla näköalapaikalla!
Sydämeni löi niin lujaa, että pelkäsin sen paljastavan meidät. Tassutin rampin ylös sukkasillaan. Ei vieläkään ketään. Josh kyykistyi rahtikanisterien ja -säiliöiden taakse. Ne oli kiinnitetty tukevasti paikalleen, eli ainakin lähtovalmistelut oli tehty asiallisesti. Aivoni rekisteröivät edessäni olevan laatikon pakkaustekstit laiskasti, koko tilanne oli mahdottoman epärealistinen. Soijarouhetta koko suvulle ja säätiölle.
”Täällä ei ole ketään. Ne ovat jo ohjaamossa.”
”Voi ei. Onko sulla mitään suunnitelmaa?” älähdin.
”Tässähän improvisoidaan.”
Kiskoin tennareitani takaisin jalkaan ja epämääräisesti mietin, olisivatko pelkät sukkahousut paremmat. Tennarit saattaisivat nitistä avaruusaluksen käytävillä. Toisaalta, sukkasiltaan joku kengällinen voisi tallata jaloilleni kovaa, ja olisin sen jälkeen pois pelistä. Missä vaiheessa elämästäni oli tullut vastaavien älyttömien valintojen jono? Miksi tällaisia valintoja ei koskaan käsitelty elokuvissa?
Hivuttauduin kohti ruuman nurkassa olevaa himmeästi hohtavaa kontrolliruutua. Varovasti, tyyneyttä kanavoiden kokeilin päästä sitä kautta aluksen järjestelmiin. Lastia ja tarvikkeita oli ainakin Kuuhun asti suuntautuvalle matkalle. Infrapunasignaalien mukaan ainoat ihmiset olivat ohjaamossa ja ruumassa.
”Voi kökkäre, meidän infrapunasäteily paljastaa missä me ollaan.”
”Ootas.”
Josh nojasi myös paneeliin ja otti minulle jo tutun keskittyvän, kauas tuijottavan ilmeen.
”Noin, nyt alus ja samalla sen pilotti luulee meidän signaalia joksikin lämminvesihäiriöksi.”
”Myös kun me liikutaan?”
”Joo, kunhan mä muistan keskittyä siihen. Nyt mentiin.”
Jossain takanamme kuulin hydraulisen äänen, kun rahtiramppi sulkeutui. Nielaisin. Tästä liemestä ei ollut enää paluuta.
Osa minusta kiljui pääni sisällä innostuksesta. Tämä oli ensimmäinen avaruuslentoni, ensimmäinen kertani oikeassa avaruusaluksessa. Ihan näin en ollut ajatellut sen tapahtuvan – nyt piti vain toivoa, että kerta ei jäisi viimeiseksi.