Päästyämme avaruusasemalle minua pyörrytti. Kleio tai K-02 oli avaruusasemista yksi vanhimmista, sillä se oli rakennettu ensimmäisten joukossa avaruusohjelman alkuvuosina. Se oli kahdesta pitkästä pyörivästä sylinteristä koostuva kokonaisuus, jonka nykyinen asukasluku oli muutaman kymmenen tuhatta. Toisin kuin uudemmat asemat, se oli täyteen rakennettu ja sen sisällä kasvavat puut olivat jo korkeita.
Sylinterin sisällä pyörimisliike ei pyörryttänyt, sillä kaikki asemat rakennettiin niin suuriksi, ettei painovoimaan tarvittava pyöriminen aiheuttanut pahoinvointia. Sen sijaan maisema oli niin epätodellinen, että silmilläni ja aivoillani oli vaikeaa tottua siihen. Ympäri ja päälleni kaareutuva kaupunki vaikutti maalaukselta tai virtuaaliympäristöltä, vaikka kuinka järjelläni tiesin sen olevan konkreettisesti olemassa.
Maitovalaassa vietetyt päivät olivat myös tehneet syvyysnäölleni hallaa. Koska pienessä avaruusaluksessa ei ollut tarvetta arvioida etäisyyksiä silmillä, minun oli äkkiä vaikea käsittää avaruusaseman etäisyyksiä. Huimasi, kun katsoin sylinterin päähän tai ylös.
”Näytät vähän huonolta. Onko kaikki varmasti kunnossa?” Linn tarkasteli ihonväriäni huolestuneena. Olimme lähteneet aluksesta heti, kun se oli velvollisuuksien puolesta mahdollista. Linniä varmaan väsytti lentovuoron jälkeen, mutta halu päästä ihmettelemään asemaa sisältä oli voittanut mahdollisen uupumuksen.
”On joo. Aivot eivät vain tahdo käsittää tätä paikkaa. Epätodellista.”
”Sä olet joskus vähän jännä, teet ihmeellisiä juttuja ilmeenkään värähtämättä ja lennät aluksia kuin ei mitään, ja sitten välillä susta löytyy muita puolia.” Linn taputti minua olalle.
Olimme yhä alueella, jonne oli pääsy vain alusten henkilökunnalla. Vuosikymmenten kuluessa vanhimmille avaruusasemille oli syntynyt Kansainvälisestä avaruuskoalitiosta erilliset yhteiskunnat. Suuri osa asukkaista oli alkuperäisten tieteilijöiden ja ensimmäisten uudisasukkaiden lapsia tai erilaisten erityisammattien edustajia, kuten lääkäreitä tai ruuantuotannon asiantuntijoita.
Täälläkin moni eli jo tavallista elämää, jolla ei ollut suoraan tekemistä avaruustutkimuksen tai -teknologian kanssa. Avaruusasemille oli pitänyt luoda oma lainsäädäntö, sillä ne eivät kuuluneet yhdellekään valtiolle. Osa alueista oli vain varsinaisen Avaruuskoalition henkilökunnan käytössä, ja näillä sektoreilla sovellettiin taas ensisijaisesti Koalition määräyksiä. Tilanne oli vähintäänkin sekava.
Poistuimme Koalition alueelta ja portti luki kulkuoikeutemme automaattisesti. Olimme vähän sivussa varsinaisesta keskustasta. Matalahkot talot ja puut reunustivat katua, joka jatkui suorana kohti sylinterin päätä. Ilmaa riitti muistaakseni noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen, sitä korkeammalle sitä ei yksinkertaisesti kannattanut tuottaa luomaan turhaa lisämassaa. Yllämme kimalteli läpinäkyvä pinta, joka merkitsi kattoa ja hengitettävän kerroksen loppumista.
Linn katseli ympärilleen ja tuijotteli avoimen kiinnostuneesti asioitaan hoitavia ihmisiä. Yritin myös vilkuilla, mutta enemmän salaa. Kaikki näyttivät ihan tavallisilta. Hiukset ojennuksessa, ilmeet vaihtelivat tavanomaisesta hymyyn ja ärtymykseen. Kellään ei ollut sen erikoisempia vaatteita kuin kotonakaan. Jos erikoisen maiseman kaarevuuden unohti, avaruusasema oli kuin vähän keinotekoisen siististi ja suunnitellusti rakennettu pikkukaupunki.
”Käydäänkö ostoksilla? Ei olla shoppailtu pitkään aikaan yhdessä!” Linn tuumasi ja kiskoi minua kädestä. Tosiaan, me olimme itse asiassa ne kummallisen näköiset. Muila asukkailla oli arkivaatteet, meillä oli edelleen hassut pilottiasut. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Avaruusasemilla pyöri pilotteja komennusten välillä ja vapaapäivinään, emme olleet siinä suhteessa mikään erikoisuus.
”Mennään vain. Ehkä voisi ostaa jotain siviilivaatteita. Tässä menee kuitenkin hetki.”
”Joo, viikko ainakin.”
Aluksemme pysyisi tiukasti täällä jonkin aikaa. Rahdin purkamisessa ei mennyt kovin pitkään, mutta tarkoitus oli tehdä pidempi huolto ja tankata alus seuraavaa matkaa varten. Se jännitti jo etukäteen, sillä en vielä tiennyt, olisinko mukana vai en. Se ei riippunut minusta, vaan enemmänkin siitä, mitä kokeet laboratorioissa paljastaisivat artefaktista. Mielessäni välähti ajatus poliittisista voimista ja kähminnöistä koulun, virallisen Avaruuskoalition ja Säätiön välillä. Tuntui pieneltä ja merkityksettömältä. Tunne alkoi jo muuttua osaksi perusolemustani.
Saavuimme lähemmäs eräänlaista keskustaa. Sen huomasi puiden vähenemisestä ja siitä, että talot olivat kaikki korkeampia. Toisin kuin kotona, täällä tavaroiden tilaaminen tietoverkosta ei ollut mahdollista. Rahtina kuljetettiin avaruuteen vain pakollinen, kaikki muu tarpeellinen valmistettiin ja kasvatettiin asemilla itse. Asemalla oli oma paikallinen verkko, mutta siellä kauppaa käytiin melko vähän. Niinpä täällä oli vilkas keskusta, jossa oli paljon enemmän ja monipuolisempia liikkeitä kuin kotona, asukaslukuun verrattuna.
Linn osoitti innoissaan kauppaa, jonka näyteikkunassa oli kukallisia vaatteita. Kukkakuosit eivät kai menneet koskaan muodista, vaikka lähiaikoina olin nähnyt enemmän abstrakteja kuoseja. Minä en oikein nähnyt niissä eroa, kuvioita kuin kuvioita. Enemmän minua kiinnosti kuva-aiheen asettelu vaatteessa kuin varsinaisesti se, mitä se esitti.
Astelimme sisään ja ensimmäisessä rekissä oli mahdottoman pastellinen, ruusuin koristeltu kevyt jakku. Ulkovaatteita tai sateenvarjoja ei ollut kaupan – siihen ei ollut tarvetta, sillä avaruusasemalla ei ollut säätä. Siellä oli aina miellyttävä parinkymmenen asteen lämpötila. Vuorokaudenaikoja simuloitiin kääntyvien peilien avulla, jotka sihtasivat sylinterin päistä tulevan auringonvalon aina eri sektoreille.
”Hei, ota tää! Eikös tämä olisi vähän sun näköinen?” Linn tyrkkäsi käteeni tunikan, jossa oli liilalla pohjalla eri langalla kudottuja lehtiä ja tyyliteltyjä heinänkorsia. Kuvio näkyi valoa vasten, mutta kauempaa vaate näytti yksiväriseltä.
”Mikä ettei, kyllä mä voin tätä sovittaa.”
”Vähän ehkä haaskuuta, mitenköhän me saataisiin nämä mukaamme seuraavalle reissulle?” Linn pähkäili.
”Voi olla, että jäädään tänne vähän pidemmäksi aikaa. Riippuu kai siitä, miten huomenna sujuu.”
”Ai niin, sun piti käydä siellä tutkimuslaitoksessa. Mulla on huominen vapaata.”
”Onnekas sinä.”
”Hei, mä ohjasin meidät tänne! Kyllä siitä hyvästä pitää jotain saada. Enkä ees kolhaissut mitään, vaan tosi tyylikkäästi suoraan oikealle portille.” Linn takoi rintaansa.
”Myönnettäköön, se oli hienosti lennetty.”
Näytin älylaitettani automaattikassalle ja rahastin uuden vaatekappaleeni. Paikalla oleva myyjä nyökkäsi minulle ja Linnille, kun poistuimme kadulle. Katukiveys jäljitteli epäsäännöllisiä ja luonnollisia muotoja. Ehkä se oli jopa oikeasti kiveä? Asteroidien louhimisen sivutuotteena voisi saada jännittävän mukulakivikadun.
”Voitaisiin oikeastaan käydä jossain, missä saisi vaatteet vaihdettua.” Nyt kun oli vaihtoehtoja, teki mieli päästä ulkomuodonkin puolesta vapaalle.
”Tiedän paikan”, Linn elehti ja alkoi taas vetää minua kädestä. ”Tule! Kuulin, että täällä on yksi pilottien kantapaikka. Voit vaihtaa siellä vessassa.”
”Ai okei? Kuulostaa tavallaan hienolta.” Yritin hyvin varovasti miettiä ajatusta, että olin oikeastaan osa edes jotain yhteisöä ja ammattiryhmää.
”Joo, kuulin siitä jo Opistolla. Melkein joka asemalla on joku kantapaikka. Hetkinen… tästä oikealle…” Linn tutki älylaitteensa karttaa ja johdatti meidät hieman sivummalle. Siellä oli talo, samanlainen arkkitehtuuriltaan menneeseen aikaan vivahtava kuin kaikki aseman talot. Rapatut seinät olivat hennon punaiset, ja kadulle oli aseteltu muutama pöytä tuoleineen. Yhdessä niistä istui vanhempi mies, joka näytti olevan vähintään kuusikymmentä. Ohimot olivat harmaat ja kasvoissa jo vähän uurteita, kampaus oli hassu hiustötterö. Jos tämä olisi kertonut olevansa avaruusmerirosvo, olisin todennäköisesti uskonut.
”Tervetuloa, menkää sisemmälle vaan”, mies sanoi ja nyökkäsi meille. ”Ja tervetuloa myös näihin hommiin.”
”Kiitos!” Linn hymyili ja astui kynnyksen yli. Sisätila oli melko valoisa ja katosta roikkui hopeisia valaisimia. Seiniä kiersivät hailakan turkoosit loosit, ja tummemmansininen baaritiski sijaitsi meihin nähden sivuttain. Kaikista maali oli osittain kulunut, ja alta näkyi puunsyitä. Puun kuljettaminen oli varmasti ollut kallista, tai sitten kalusteet oli tehty asemalta hakatuista, liian korkeaksi kasvaneista omista puista.
Baarimikko suhtautui mehin pienellä huvittuneisuudella.
”Olisinpa vielä yhtä nuori ja yhtä monta lentoa ja seikkailua edessä kuin teillä.” Sain käteeni drinkin, jossa oli koristeena siivu limettiä.
”Mutta meikäläisen lennot taitaa olla lennetty. Ei vain tahdo enää tässä iässä pysyä keskittyminen yllä.”
”Miten kauan sitten olit hommissa?” Linn kysyi.
”Eh, kaipa siinä vierähti sellaiset kolmisenkymmentä vuotta. Jäi perhekin perustamatta, mutta tämä kuppila saa toimia sen korvikkeena.”
Olin kyllä kuullut, että se oli yleistä: suuri osa piloteista ei avioitunut tai hankkinut perhettä. Joitain pilottisukuja oli toki olemassa, Joshin perhe oli varsin hyvä esimerkki. Ne olivat kuitenkin poikkeuksia. Synkronointilahjakkuus ei kulkenut suvussa ainakaan nykytiedon mukaan millään tavalla, joten kyseessä oli enemmänkin kasvatus tai perinne kuin verenperintö.
”Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika”, Linn jatkoi.
”Onhan se. Alkuaikoina ohjaaminen oli vielä pirun paljon vaikeampaa kuin nykyään. Olkaa penskat tyytyväisiä nykyisiin ohjaimiinne, ne ovat paljon kätevämpiä kuin alkuaikojen melkein koko pään peittivät kypärät. Niistä sai aina helvetillisen päänsäryn. Kiihtyvyyden hallinnointikin on ihan eri tasolla, kuulin, että nykyään aluksissa ei ole edes turvavöitä piloteille”, baarimikko tuhahti.
”Siitä keksinnöstä on noin viitisentoista vuotta, se oli yksi niitä juttuja, joita ilman synkronointia kukaan ei olisi keksinyt. Se siihen liittyvä matematiikka on liian monimutkaista ilman…” Linn vastasi. Muistin tarinan myös.
”Joo, luin siitä. Se kaveri joka keksi sen, sanoi että arvot hyppäsivät sille esiin eri värisinä kolmiulotteisessa tilassa, ja äkkiä se näki niitä yhdistävät linjat ja osasi laskea mallin ja ohjelman, jolla saadaan aikaan vastatila, jossa suuri kiihtyvyys tuntuu useita kertoja todellista vähäisemmältä”, luennoin.
”Niinhän se taisi olla. Joskus toivon, että voisin lähteä avaruuteen vasta nyt. Ette taida tietääkään, miten jännittäviä aikoja eletään.”
”Kuinka niin?” kysyin.
”Koska nyt olemme olleet täällä jo sen verran pitkään, että siitä on tullut rutiinia. Täällä Kleiollakin on kasvanut sukupolvi, jolle Maa on lähinnä tarina. Meillä on kymmeniätuhansia ihmisiä, joilla on avaruuden asukkaan identiteetti. Siellä maan tasalla kai vieläkin väitellään ja ihmetellään, mihin tämä löytöretki johtaa ja mitä täällä avaruudessa tulisi nyt tehdä. Minusta mielenkiintoisempaa on, milloin avaruus ymmärtää, ettei se ole riippuvainen Maasta.” Baarimikko katseli meitä kuin vähän haastaen.
”Jännittävä ajatus.” Linn pyöritteli pilliä lasissaan. ”Mutta kaikki ovat riippuvaisia meistä.”
”Avaruusasemilla ei ole pilottikouluja… miksiköhän? Täällä voisi hyvin olla. Vai johtuuko se siitä, että asukasmäärä on liian pieni? Liian vähän sopivia ehdokkaita?” kummastelin.
”Tästähän kukaan ei halua sanoa mitään virallista. Todennäköisiä syitä on ainakin muutama. Yksi on simulaattorien valmistamisen vaikeus. Ne härvelit ovat lähes yhtä kalliita kuin oikeat alukset! Kuulemma niihin tarvitaan myös joitain komponentteja, joita pystyy tällä hetkellä tekemään vain Maassa. Kukaan ei halua kenenkään harjoittelevan oikealla aluksella. Olemme siis riippuvaisia Maasta tässä suhteessa, ainakin vielä.” Taas pitkä ja haastava tuijotus. Baarimikko selvästi oletti, että meillä olisi jokin mielipide asiaan.
”Jos joku täältä haluaa siis pilotiksi, pitää lähteä Maahan kouluun… nurinkurista.” Linn siristi silmiään. ”Enkä tiedä kuin yhden avaruudessa syntyneen pilotin… ”
”Jaa kuka?” ihmettelin.
”Eh? No miten olisi vaikka meidän pikku avaruusprinssimme?”
”Ai Josh? On vai?”
”Sä olet välillä enemmän pihalla kuin ketään muu, jonka tunnen. Mutta joo, se on aika satavarmasti syntynyt jossain avaruudessa. En ole tosin varmistanut.” Linn nauroi ilmeelleni. ”Sun pitää pyytää sun poikaystäväkandidaattia täyttämään sulle joku lomake, jotta saat siitä nämä tiedot irti. Ystäväkirjat on vähän ala-astetta, taulukko voisi olla enemmän sua.”
Ehkä olisi parempi, jos en kertoisi, että sen sanan kandidaatti voisi oikeastaan jo jättää pois.