Aluksella ei voinut nukkua silloin kun siellä tehtiin korjaustöitä, joten vietin yöni vierastalossa muun miehistön tapaan. Tällä kertaa me tytöt olimme sentään saaneet oman huoneen, mistä olin kiitollinen. Leveä sänky tuntui myös valtavalta luksukselta. Olin melkein unohtanut, että normaalisti yöllä mahtui pyörimään ja kääntämään kylkeä ilman, että kyynärpää osui seinään.

Vierastalo sijaitsi samalla alueella kuin muutkin Avaruuskoalition rakennukset. Ne olivat ulkonäöltään hieman karumpia kuin muut talot, eikä niiden tyylissä ollut tavoiteltu muuta kuin funktionaalisuutta. Kasveja ja puita kasvoi sentään tiheästi muiden alueiden tapaan. Haapojen suhina muistutti kotikonnuista. Vaikka varsinaista säätä ei avaruusasemilla ollutkaan, ilman liikkeet loivat pienen tuulenvirin.

Aamu oli täällä lähes yhtä hatara käsite kuin avaruusaluksellakin. Monimutkainen peili- ja verhosysteemi siirsi sylinterin päistä tulevaa auringonvaloa vuorottain eri siivuille sylinteriä. Koska koko asema oli kuitenkin avointa tilaa, siellä ei varsinaisesti koskaan ollut täysin pimeää.

Thea oli jo kadonnut herätessäni. Koin pienen häpeän ja syyllisyyden välähdyksen – jos olisin ollut fiksu ja tasapuolinen, olisin tietenkin ottanut Theankin mukaan eiliselle ostos- ja baariretkelle. Toivoin, että Linn oli tullut ajatelleeksi asiaa. Olin solahtanut siihen, minkä koin helpoksi, eli jättänyt Thean huomiotta. Ehkä meistä ei koskaan tulisi sydänystäviä, mutta olisin voinut pitää normaalin kohteliaisuuden normeja yllä.

Keräsin vähän tavarani pieneen laukkuun ja lähdin kohti tutkimuslaitosta. Sinne oli vain muutaman minuutin kävelymatka. Päätin tiiviisti olla miettimättä omaa osuuttani missään poliittisessa tai ristiriitaa siinä, miten avaruusurani ei ainakaan vielä tuntunut aivan siltä kuin olisin halunnut.

Yllättävää kyllä, portilla oli vastassa automaatin sijaan hyvinkin fyysinen ja lihaksikas turvanainen. Hiukset olivat tiukalla poninhännällä ja silmät lähinnä viirut.

”Milläs asialla sitä liikutaan?” Nainen kysyi ja hymyili kohteliaasti. Hymyilevänä vartija oli huomattavasti vähemmän uhkaava.

”Öö… hei?” Näytin pilottilupani. ”Minulla on täällä sektorin aikaa yhdeksältä tapaaminen. Emmerie Aapajärvi.”

Vartija katsoi minua, sitten lupaani, sitten jotain omasta älylaitteestaan.

”Ole hyvä vain. Kolmoskerros, melkein käytävän perällä.”

Aulassa ei ollut juuri ketään, mutta näin sisään huoneisiin, sillä rakennuksen sisäseinät olivat melkein kokonaan lasia. Kaikkialla oli puhdasta, valkoista ja hyvin siistiä. Sinne tänne pyyhälsi labratakkisia ihmisiä, pöydillä oli kaikkea roboteista meteoriitteihin. Käytävän näytöillä välähteli konferenssiesityksiä ja postereita.

Harkitsin koputtavani oikean huoneen oveen, mutta se avautuikin juuri samalla hetkellä kun saavuin sen eteen. Hypähdin taaksepäin, etten olisi saanut ovesta otsaani.

”Anteeksi!” Ulos pyyhälsi mies, josta jäi muistiini lähinnä pyörre labratakkia ja hiuksia. Hivuttauduin sisään.

”Huomenta”, tervehdin varovasti ja mietin, uskaltaisinko istua ilman lupaa. Paikalla oli minulle tuntemattomia ihmisiä – kaksi labratakkityyppiä, jotka käsitin tutkijoiksi. Todennäköisesti mies ja nainen, joskin molempien ulkonäkö oli varsin androgyyni. Huoneen sivustalla oli minulle jo tuttu puinen laatikko. Mietin, pitäisikö minun tehdä jotain erikoista vai ei.

Reippaan oloinen tutkija lähestyi minua ja ojensi kätensä. ”Hei, istu ihmeessä alas. Tarjoaisin kahvia tai teetä, mutta laboratoriossa ei saa juoda. Olen Sebastian.”

”Ei tarvitse, söin juuri aamiaista muutenkin.”

Toinen tutkija rykäisi ja avasi kädenheilautuksella holonäytön pöydän ylle.

”Jospa aloitetaan. Saimme ison määrän dataa analysoitavaksi jo aiemmin, mutta itse artefakti saapui vasta eilen. Käsittääkseni samalla aluksella kuin erikoisvieraamme tänään.”

Valuin tuolissani vähän alemmas.

”Lyhyesti tarkoituksemme on saada selville, mihin tarkoitukseen artefakti on valmistettu ja miksi. Aikaisemmat yritykset saada artefaktista informaatiota ovat olleet valitettavan hyödyttömiä. Pohjoisen etupiirin ilma- ja avaruustieteiden käytännön opintosuunnan korkeakoulun rehtorin lähettämä raportti ja video antavat ymmärtää, että interaktio onnistui ensin emotionaalisen paineen alaisena ja sitten myös valvotusti”, nainen sanoi.

”Korjaa jos olen väärässä – interaktio onnistui kun yritit synkronointia?” Sebastian kysyi.

”Juu. En oikein tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt tai yrittänyt, niin vaistomaisesti yritin sitä.” Jätin sanomatta, että se oli ainoa asia, jonka osasin niin hyvin, että luotin siihen näköjään myös hätätilanteessa.

”Tämä herättää useita kysymyksiä. Mielenkiintoisin tietysti on, että tämä varmistaa oikeastaan kaksi osaa aiemmasta hypoteesista: meitä edeltävät sivilisaatiot ovat löytäneet synkronoinnin ja se on ollut tärkeä ellei vaadittu osa sivilisaation teknologiaa.” Nainen pyöritteli hiussuortuvaa sormissaan ja näytti pohtivalta.

”Mikäli muut sivilisaatiot ovat löytäneet synkronoinnin, se ei ole ihmiskunnan tai ihmisyyden erityisominaisuus. Ongelma on, että emme täysin ymmärrä kykyä tai sitä, miten se toimii. Vieläkään”, Sebastian vastasi.

”Käsittääkseni Säätiö on paljon pidemmällä synkronoinnin ominaisuuksien tutkimisessa.” Yritin kovasti kuulostaa viisaalta ja älykkäältä, vaikken ollutkaan väitteestäni ihan varma. Sigridin ihmease viittasi kuitenkin siihen suuntaan.

Nainen tuhahti. ”Kyllä varmaan, jos huhuja ihmiskokeista ja muusta epäeettisestä tutkimusmetodologiasta on uskominen.”

”On kuitenkin jotain, mitä voimme tutkia, jos ei täysin empiirisesti, niin tutkittujen raporttien perusteella. Tämä liippaa nyt hieman psykologiaan ja käyttäytymistieteisiin – näillä tieteenaloilla synkronointia on tutkittu enemmän siitä näkökulmasta, miltä se tuntuu”, Sebastian jatkoi.

”Tässäkö tilanteessa me ollaan, pohditaan tunteita ja kokemuksia?” Tiukan oloinen nainen tuhahti.

”Käytännössä kyllä. On mahdollista, että tämän menneen sivilisaation jäsenet synkronoivat kaikki jollain tietyllä tavalla, johon ihmisistä pystyy yhä tuntemattomasta syystä erittäin harva.”

”Tuota… minä voin kyllä kuvailla, jos se mitään auttaa”, sanoin.

”Kiitos. Kuulisin mielelläni.” Sebastian väläytti minulle varovaisen hymyn.

”Tiedän, että kaikki sanovat, että synkronointia ei voi oppia tai opetella matkimalla jotakuta. Se pitää vain itse kokea, samalla tavalla kuin en voi olla varma, onko minun näkemäni vihreä väri täysin sama kuin kaikkien muiden näkemä – mutta silti tiedän sen olevan vihreä.”

”En ole ihan varma, mikä minut erottaa, ja pohdin sitä välillä matkalla tänne… mutta luulisin, että se johtuu tavastani synkronoida, joka on vahvasti ei-sanallinen. Artefakti ei varmaan ymmärrä ihmisten kieltä tai ajatuksia, mutta tunteita se ymmärtää.” Nolotti, kuulosti todella typerältä ääneen sanottuna. Yllättävää kyllä, tutkijakaksikko hiljentyi pohtimaan sanojani.

Tiukan oloinen nainen, nimikyltin mukaan Sofia, laittoi kätensä seinää vasten ja sammutti valot.

”Kun sammutan valot, sanon mielessäni, sammuta valot.”

Sebastian puuttui puheeseen. ”Taidan minäkin sanallistaa asiaa.”

”Pikkulapset eivät osaa synkronoida. Yleensä taidon oppii vasta kouluikäisenä, tai vielä myöhemmin.” Sofia käveli eestaas. ”Se tarkoittaisi, että taidon oppiminen ihmisillä vaatii myös kielellistä kehitystä. Tai mahdollisesti käsitteellistä ajattelua. Meidän pitää ehkä tehdä yhteistyötä… humanistien kanssa.”

Sebastian tuijotti takaisin. Selvästi yhteistyö vähemmän luonnontieteellisten tutkijoiden kanssa ei ollut tämän tutkijakaksikon suosikkiajatus. Kaipa monet luonnontieteiden alojen ammattilaiset kokivat tiettyä ylemmyyttä. Meillehän oli suotu taito, joka teki kaikesta vähän helpompaa ja mielenkiintoisempaa. Muut tieteet olivat edelleen jumissa kirjojen, tekstin ja väittelyn maailmassa ilman synkronoinnin antamaa etulyöntiasemaa.

Sofia lopetti edestakaisin kävelyn ja sytytti valot uudestaan.

”Tämä on tietysti lähinnä spekulaatiota ja pohdintaa. Emmerie, harjoitellaanpa uudestaan.”

Ilman sen kummempaa käskyä nousin ylös ja otin rasian sivupöydältä syliini. Avasin sen ja nostin mustan kuulan käteeni. Se ei tuntunut miltään. Lämpötilaltaan se oli niin lähellä kättäni, että mitään eroa ei huomannut. Se ei myöskään ollut erityisen painava. Olisin toivonut jotain kihelmöintiä tai surinaa.

Olin vellonut ikävissä ja yksinäisissä ajatuksissa jo jonkin aikaa. Jos pallo todella osasi lukea tunteitani, sitä oli todennäköisesti turha yrittää huijata tässä. Mietin Thean närkästyneitä kasvoja. Linniä, joka ei tahtonut löytää alukseltamme uusia ystäviä. Joshia, jonka tarve päästä olemaan tärkeä kertautui avaruudessa. Mietin itseäni ja sitä, etten osannut korjata tai auttaa ketään.

Artefakti kuunteli ja loi hitaasti ympärilleni mustaa usvaa. Kerran usvasta oli muodostunut kilpi, toisen kerran kotigalaksimme, jota olin halunnut päästä tutkimaan. Nyt usvasta alkoi tiivistyä – huomattavan paljon hitaammin kuin viime kerroilla – jonkinlainen hansikas oman käteni päälle. Liikutin kättä varovasti. Siitä irtosi lisää usvaa pieninä pyörteinä. Keskityin ja mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka aluksella katsoivat minua kuin pelkkää koneiston osaa.

Heilautin kättäni ja usvasta pyörteili nyrkkini ympärillä tiiviimmäksi. Tein siitä nuolen tai pienen keihään ja heitin tekeleeni kohti seinää. Se lensi suoraan ja yllättävän lujaa – ilman artefaktin apua en olisi osannut heittää niin. Nuoli osui valkoiseen seinään vaimella tömäyksellä ja jätti siihen mustan jäljen. Mieleeni tuli, että jos olisin halunnut, seinässä olisi nyt reikä tahran sijaan.

Sebastian rikkoi hiljaisuuden. ”Ilmeisesti sillä ei ole juuri esteitä, mitä voit luoda artefaktin avulla. Pitääköhän meidän pitää sinua tarkemmin silmällä? Kukapa tietää, mitä kaikkea saat siitä irti.”

Sebastian vaikutti ystävälliseltä. Pohdin silti, olisiko ollut parempi olla näyttämättä äskeistä kenellekään. Varoin ajattelemasta, mitä voisin saada aikaan artefaktin kanssa, jos olisin todella vihainen.

Maitovalaamme oli huollettu ja lastattu uudelleen. Sen kyljet ja monimutkaiset rakenteet kiilsivät hangaarin valojen alla. Se oli melkoisen kulmikas ja vähän erikoisen muotoinen perän jäähdytinrakenteineen, toisin kuin ilmakehää ajatellen suunnitellut virtaviivaiset delfiinit. Tämä alus oli melko vanhaa mallia, joten sen purjeiden laskostumismekanismin huoltoon kului aikaa. Purjeet kuuluivat yleensä vain hyvin isoihin aluksiin, mutta niitä oli alettu rakentaa keskikokoisiin ja pieniinkin tutkimustarkoituksessa.

Koska minun palveluksiani tutkimuslaitoksella ei tarvittu muutamaan päivään – tutkijoilla oli tarve analysoida viime kerralla tuottamaani dataa – olimme saaneet sivutehtävän. Tai niin kapteeni Heike sitä kutsui.

Alus oli lähes tyhjä, sillä suurin osa sen miehistöstä oli edelleen viettämässä hyvin ansaittuja vapaapäiviä avaruusasemalla. Olimme jälleen kerran ruokalassa, sillä parempaakaan paikkaa palaverien pitämiseen ei oikeastaan ollut. Himmeästi hohtavat seinät ympärillämme tuntuivat hieman teollisilta verrattuna rakennuksiin ja puihin, joihin olin ehtinyt jo tottua.

Läsnä oli myös jotain, mistä en erityisesti pitänyt. Ruokalan nurkassa murjotti murrosikäinen poika, joka keskittyi etupäässä älylaitteensa kanssa näpertelyyn. Serkkuni välähtivät mieleen, vaikka olivatkin tätä poikaa nuorempia. Laiha, tummahiuksinen ja mököttävä poika oli korkeintaan viidentoista.

Minä, Linn, Josh ja Thea olimme istuneet pöytään. Olimme kaikki yhä siviilivaatteissa, koska välttelin noloa pilottipukua jos vain suinkin voin. Ehkä muillakin oli sama ajatus.

”Reittimme kulkee ohi näiden keskeneräisten avaruusasemien, jonka jälkeen toimitamme tarvikkeet sekä vieraamme perille Meletelle, sekin on suhteellisen uusi avaruusasema, vielä vähän kesken.” Heike viittoi kohti reittikarttaa, joka heijastui holoprojektiona pöydän päälle.

Josh kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen reitistä, mutta siinä ei ollut mitään kovin erityistä tai hankalaa. Osaisimme kyllä lentää sen.

Hetken verran olimme kaikki hiljaa. Mietin, uskaltaisiko Linn kysyä pojasta ensin. Tai ehkä Thea, tämä oli sen verran suora.

”Vieraamme voisi esitellä itsensä.” Heike tuumasi ja viittoi kohti nurkan poikaa.

Teini raahusti synkkänä ja jalkojaan raahaten lähemmäs meitä. Poika tunki älylaitteensa taskuun ja siirsi silmillään roikkuvat hiukset korvien taa. Ryhtikin suoristui samalla vähän.

”Olen Reed. Sukunimeä minulla ei olekaan.” Reed piti tauon ja tunki kätensä takaisin taskuun.

”Olette ehkä kuulleet Keski-Amerikan sodista. Tietoverkossa siitä liikkuu kuitenkin väärää tietoa ja paljon huuhaata. Mistäpä ei, tosin… Ei sotia enää käydä aseiden kanssa viidakoissa mies miestä vastaan. Meistä halutaan eroon. Ja kun sanon me, tarkoitan kaltaisiani, jotka sotivat sen sodan. Ei tietenkään suoraan. Eihän mitään sellaista voi tehdä enää suoraan.” Reed puhui vihaisella äänensävyllä ja mutisten.

Olin kyllä kuullut sodasta, siitä oli uutisoitu usein. Se oli kuitenkin kaukana kotoa, eikä sotia yleensä enää käyty selkeiden valtioiden välillä. Muistin, että kahakka oli päättynyt kansainvälisen yhteisön väliintuloon, kun se oli alkanut vaarantaa alueen luonnonvaroja ja vähäisiä jäljellä olevia luonnontilaisia sademetsiä. Pakolaisia oli asutettu myös Pohjoismaihin, jos muistin oikein.

”Sinä olet vähän turhan nuori sopimaan kuvaan”, Thea sanoi.

”Se on tässä se asia, mitä kukaan ei halua myöntää. Olen ainoa eloonjäänyt meistä, joka suostuu esiintymään omilla kasvoillaan. En aio suostua siihen, että tämä hyssytellään kuoliaaksi.” Reed istui alas ja tuijotti meihin kaikkiin vuorollaan.

Heike piti hetken tauon.

”Ehkäpä minä selitän. Tai… mitä jos annamme demon?”

Reed näytti hämmästyneeltä. ”Avaruusaluksessa?”

”Erikoislaatuisen kapteenin maineeni ei ole tullut ihan turhasta. Anna mennä.” Heike istahti alas ja joutui asettelemaan viittansa hetken, se oli jäänyt kiinni tuolin selkämykseen.

Reed kaivoi huoneen seinustalta ison matkalaukun. Se ylitti taatusti kaikki säännökset matkatavaran määrästä. Koska olin väärässä kulmassa, en heti nähnyt mitä laukussa oli. Vasta surinasta tunnistin. Pieniä droneja! Ehkä artefaktin tai omenan kokoisia. Reed siirtyi vähän kauemmas ja antoi kaikkien nousta ilmaan. Ne lensivät suorassa linjassa ympärillämme, yritin laskea. Ainakin kaksikymmentä, ehkä enemmän.

Äkkiä parvi teki tiukan liikkeen ja suhisi Reedin taakse, kuin jokin kummallinen vartiosaattue. Reed istui takaisin pöytään.

”Te olette kaikki Taivasopiston käyneet, joten osaatte ehkä päätellä loput.”

”Tuo ei ole ihan helppoa”, Josh sanoi ja tuijotti tiiviisti Reedin parvea. ”Sinulla ei ole mitään laitetta, millä ohjaat noita? Miten säilytät dronejen keskinäisen etäisyyden? Käyttäisin itse jotain apuvälinettä laskemiseen. Älylaitteesi?”

”Ohjaan niitä suoraan. Tämä on vielä helppoa, koska olemme samassa tilassa ja droneja on näin vähän. Sodassa saatoin olla satojen metrien päässä ja lisäksi niillä pitää osua. Näissä leluissa ei ole mitään siihen tarkoitukseen.”

Reed ohjasi dronensa takaisin matkalaukkuun. Ne surisivat ja sitten hiljentyivät virran mennessä pois päältä. ”Tämä on myös ainoa asia, minkä todella osaan. En muista lapsuudestani oikein mitään, minut kaapattiin kotikylästä niin nuorena. Aikuisille on kuulemma vaikeampi opettaa, eivätkä kaikki opi siltikään.”

”En osaa muuta kuin tappaa ihmisiä noilla, enkä halua, että kukaan muu joutuu tekemään samaa.”

Kapteeni odotti, kunnes Reed oli rojahtanut takaisin tuoliin ja siirsi sitten huomionsa takaisin meihin neljään. Emme osanneet sanoa oikein mitään. Thean ilme oli täysin kivinen, Linnin kasvoilla oli ilme, jonka olin tottunut näkemään äidilläni – yhdistelmä huolenpitoa ja huolestuneisuutta.

”Tehtävä on yksinkertaisuudessaan tämä: Reedin saaminen ehjänä perille. Avaruuskoalitio on näkyvästi rauhan ja ihmisyyden puolella, joten Reed on ollut suojeluksessamme siitä asti, kun tämä antautui droneparvensa kanssa lennätettyään itsensä turvaan sodan loppuvaiheissa. Säätiön muututtua liikkeissään vikkelämmäksi, Avaruuskoalitio haluaa julkistaa lapsisotilaiden ja dronesodankäynnin olemassaolon. Reed tulee olemaan tärkeä osa sitä”, Heike ilmoitti.

”Julkistaa? En haluaisi arvostella, mutta tuo tulee muuttamaan sitä, miten synkronointiin suhtaudutaan. Vuosikausia on opetettu, että siitä ei ole aseeksi eikä sillä voi tehdä mitään vaarallista.” Linn asetteli sanansa tarkasti.

”Sotia ja ihmisiä, jotka ovat oppineet käyttämään kykyään aseena on ollut yhtä kauan, kuin olemme osanneet synkronoida.” Heike oli vakavan näköinen. ”Sattumukset ja historia yksinkertaisesti sensuroidaan tietoverkosta, jotta kukaan ei saisi vääränlaista inspiraatiota. Aseistettujen droneparvien ohjaaminen on vain yksi esimerkki, joskin näyttävä ja sodassa varsin tehokas sellainen. Tiesittekö, että synkronoinnin alkuaikoina useampi valtio kaatui, kun joku nokkela tapaus otti ohjat ja esimerkiksi varasti älylaitteiden kautta miljardeja rahaa? Siihen oli senaikaisilla salaustekniikoilla erittäin vaikea puuttua, samalla pystyi varastamaan kenen tahansa identiteetinkin.”

Avaruusaluksen ruokala tuntui olevan kaukana kaikista ja kaikkialta. Harvemmin tulin ajatelleeksi avaruuden etäisyyksiä. Pitkiä matkoja oli helpompi mitata ajassa kuin kilometreissä. En ollut filosofista tyyppiä, mutta jotenkin tuntui pahalta, että kotisohva oli jossain hyvin, hyvin kaukana. Olin liian nuori tällaisia pohtimaan.

”Miksi nyt?” kysyin vaimeasti. Tiesin tietoverkon vahvasta sensuurista kuten kaikki, tiesin sekavasta historiasta vuosisata taaksepäin, silti en ollut osannut arvata, että synkronoinnilla oli oma synkkä puolensa. Muistelin artefaktia ja mustia usvanuolia. Kuinka helppoa olisi heittää sellainen päin jotakuta Säätiön pahista.

”Avaruuskoalitio on päättänyt, että Reedin ja samalla synkronointiin pohjaavien aseellisten konfliktien julkistaminen on paras ase Säätiötä vastaan. Niiden on pakko pelata perään oma siirtonsa, mikä se sitten onkin. Säätiön tavoitteista on aavistus ja arvauksia, muttei varmaa tietoa. Näin voimme pakottaa Säätiön paljastamaan korttinsa.” Heiken äänensävy oli suorastaan juhlallinen.

”Ennen julkistamista emme kuitenkaan voi olla täysin varmoja, ettei Reed olisi jo paljastunut jollekulle. Emme vieläkään tiedä, ketkä kaikki Avaruuskoalition sisällä toimivat Säätiön laskuun. Johto on ottanut riskin myös kaikkien tässä huoneessa olevien suhteen, vaikka onkin epäilemättä tutkinut kaikkien taustat.”

Linn vaikutti epämukavalta. ”Minun perheelläni on lahjusskandaali taustalla.”

”En usko sillä olevan mitään merkitystä”, Thea sanoi. ”Teillä kolmella on Taivasopiston rehtorin suositus.” Thea jätti pois ’minulla ei’, mutta kuulin sen hyvin sanojen takaa ja välistä.

”Mitä Avaruuskoalitio haluaa?” Josh kysyi.

Heike kohautti harteitaan.

”Sitä en tiedä minäkään. En ole amiraali, ihan tavallinen kapteeni vain – minulle kerrotaan se, mikä on kunkin tehtävän suorittamisen kannalta oleellista.”

”Synkkyys pois! Tehtävä on helppo ja hauska: saatetaan tämä nuoriherra matkanpäähänsä. Lentoreittikin on mukava. Kuka haluaa ensimmäisen vuoron?”

Heike sammutti ruokalan valot pienellä eleellä lähtiessään, droneparvi jäi matkalaukkuun huoneen nurkkaan.

Linn ja Thea katosivat palaverin jälkeen omille teilleen. Arvasin, että Linn meni tekemään tuttavuutta Reedin kanssa. Eläimet, luonto ja lapset olivat Linnin parhaita ystäviä, oltiin sitten missä tahansa.

Minä raahustin raskain askelein kohti hyttiämme. Yritin muistella koulua ja siellä vietettyä aikaa. Meillä neljällä oli ollut aina hauskaa ja tekemistä yhdessä. Kävimmehän me ostoksilla täälläkin, vitsailimme, söimme kalliilla hinnalla ruokalasta ostettuja naksuja hytissä. Se ei kuitenkaan enää ollut täysin huoletonta. Tai ehkä minä olin ainut, joka ei ollut enää huoleton.

Löysin hytistä taas Joshin, joka oli ehtinyt sinne ennen minua. Mielialani kohosi ja laski ristiriitaisesti samaan aikaan.

”Käänny seinään päin tai jotain. Pitää varmaan vaihtaa vaatteet, jos kerran lähdetään pian.”

”Joo, joo…” Josh kierähti kohti seinää. Tämä oli näköjään jo lähtövalmis. Tunsin hetken verran ärsyynnystä ja kateutta. Tämä kaikki oli Joshille normaalia. Millaista olisi kasvaa niin, että kokisi kuuluvansa tänne? Kuuluisi avaruusaluksille, kuuluisi keskelle kaikenlaisia kiemuroita? Minä olin halunnut vain opetella sen yhden taidon minkä osasin niin hyvin kuin pystyin, koska avaruus vaikutti hienolta taikamaalta, jossa kaikki ongelmat ratkeavat. Taisin olla propagandan uhri, tai vain naiivi. Tai molemmat. Avaruus oli kyllä yhä päheä.

Sain hassun kumipukuni päälle. Ainakin näytin ihan asiaankuuluvalta.

”Saa katsoa.” Otin älylaitteeni ja sen peilin esiin ja aloin letittää hiuksiani kahdelle letille. Josh katsoi minuun tutkivalla ilmeellä.

”Selvisikö labrassa mitään artefaktista?”

”Osittain. Teoria on, että pystyn ohjaamaan sitä, koska en puhu sille sanoin. Enemmän tuntein.”

”Hmm…” Josh vaikutti edelleen mietteliäältä. Mieleeni tuli yksi asia.

”Hei. Nyt kun voidaan molemmat leikkiä erityisiä supervoimaisia nuoria. Et kai säkään koko ajan puhu pääsi sisässä? Tai miten sun synkronointi sitten toimii? Jos se on kerran aina olemassa?”

”En. Tai siis puhun tietysti, kerron itselleni koko ajan miten erinomainen olen.”

Tökkäsin Joshia kylkeen.

”Au! Ei siihen sanoja tarvita, ellen syötä tekstiä tai viestiä. Mutta ei se myöskään toimi tunteilla. En mä ole kovin tunteellinen tyyppi muutenkaan. Ehkä se on enemmän sellainen juttu, minkä vain tietää. Niinkuin lämpötila tai valo, sen aistii muttei kiinnitä jatkuvaa huomiota.”

”Ai…”

”Ehkä mun ei pitäisi sanoa tätä sulle. Mutta jos nyt kuitenkin sanon, vaikka sitten uusilla poikaystävän valtuuksilla. Sä et uskalla tuntea juttuja tai näyttää niitä muille ja sitten hautaat ne jonnekin, missä toivot, että kukaan ei näe. Ymmärrän sitä, en mäkään halua kertoa kaikille kaikkea… mutta ehkä sä sitten kanavoit kaikki ne tunteet sun synkronointiin.”

Kiitos nojatuolipsykologiasta, kai. Tätäkö varten ihmiset seurustelivat? Tuijotin Joshia ja mietin näppärää kuittausta. Päätin kuitenkin jatkaa mieluummin keskustelua supervoimista kuin mielenliikkeistäni.

”Osa mua toivoo, että ne ei löydäkään ketään muuta, joka pystyy siihen. Siis saamaan jotain ulos siitä artefaktista.” Lysähdin punkalle ja hautasin naamani tyynyyn. Se tuoksui etäisesti joltain hajusteelta.

”Aika normaalia se kai on, toivoa olevansa jotenkin erityinen.”

”Välillä mietin, keksinkö tän koko pilottijutun ja kouluun hakemisen, jotta pääsisin olemaan just sitä. Joku tärkeämpi kuin ne kaikki tavalliset, tylsät ja minua vieroksuneet tyypit lukiosta. Nyt kun olen, sekin on kamalaa ja vaivaannuttavaa. En enää edes tiedä, mitä mä oikein haluan. Enkä varsinkaan ymmärrä mitään politiikkaa. Mutta en halua lakata olla olemasta pilottikaan.”

”Mä voin auttaa sen politiikan kanssa, jos tarvii.” Josh taputti punkkaa vieressään. ”Tuu tähän ja rauhoitu. Voi olla, että löytyy joku toinen, joka pystyy samaan. Voi olla, että ei. Olen mäkin sitä miettinyt. Joskus mietin, että olen ensimmäinen monista ja lopulta kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin minä. Että synkroinointi kehittyy pikku hiljaa ja satuin vain syntymään vähän ennen kuin kaikki muut ovat samanlaisia. Jää nähtäväksi.”

”Olisipa mulla sun itsevarmuus.”

”Pikkuveljenä pitää kompensoida edes sillä.”

Mielialani pompahti muutaman asteen ylöspäin, kun muistin aiemmat haaveiluni.

”Voinko mä letittää sun hiukset? Osaan tehdä ranskanlettejä muille mutta en itselleni.”

Josh näytti vähän kärsivältä. ”Onko tää joku parisuhderiitti? Kai se käy.”

Aloin erotella hiussuortuvia varovasti. Joshin hiukset olivat aavistuksen karkeammat kuin minun ja niissä oli pieni taipuisuus. Ne pysyisivät varmasti kiharoilla ja laineilla omiani paremmin. Virnistelin päässäni välähtävälle kuvalle käkkäräpäisestä Joshista, kiharat eivät kyllä sopisi tälle pojalle ollenkaan!

Sydän takoi taas niin lujaa, että pelkäsin sen paljastavan minut.

”Jos sua jännittää jo toi noin kovasti, miten me ikinä päästään pidemmälle?”

”Älä heiluta päätä. Ääliö. Kyllä me päästään.”

”Käsket mut kääntymään seinää päin kun vaihdat vaatteet, kuulin kyllä isoilta pojilta, että ei sen ihan näin pitäis toimia.”

”Tää avaruusalus on mahdottoman huono paikka mihinkään. Voidaan tehdä jotain oikeita parisuhdeasioita myöhemmin. Käydä leffassa. Tai jotain.”

”Söpöä. Okei, seuraavalla avaruusasemavapaalla sitten.”

Säpsähdin, kun Linn tuli sisään ovesta.

”Vau, te olette mahdottoman herttaisia.”

Nolostukseni havaittiin varmaan Kuussa asti.

Josh oli onneksi jälleen kerran perillä henkisestä tilastani ja yritti selvästi ohjata keskustelun jonnekin ihan muualle.

”Linn? Miksi sä muuten alun perin yritit hakea Taivasopistoon niin monta kertaa? En sano tätä mitenkään pahalla. Et vaan vaikuta sellaiselta tyypiltä, joka varta vasten haluaa näihin hommiin.”

Linn katsoi meihin molempiin pohtien ja jätti lettijutun sikseen. Hyvä.

”Kaikkihan ajattelivat, että minusta tulee eläinlääkäri. Eipä tullut. Eikä tulekaan. Mä haluan olla siellä missä tapahtuu, ja avaruus vaikutti siltä, että se on se juttu. Pian ihmiskunta siirtyy rakentelusta ja tutkimisesta, sellaisesta kokeilemisesta oikeaan avaruuden valloittamiseen. En jättäisi sellaista historian käännekohtaa väliin mistään hinnasta.”

Edellinen lukuSeuraava luku