Kuu oli niitä taivaankappaleita, jotka olivat oikeastaan kauniimpia Maasta käsin. Täällä avaruudessa ja lähietäisyydellä sen harmaa pöly ja kraaterit saivat vain aikaan vaikutelman kauan sitten kuolleesta maailmasta. Tietenkään Kuu ei ollut oikeasti kuollut – kiitos Koalition, se oli elävämpi paikka kuin koskaan historiansa aikana. Sen pinnalla ja pinnan alla oli siellä täällä useita tukikohtia ja tutkimusasemia, eikä enää ollut niin harvinaista sekään, että jotkut harmaan mötikän asukkaat kutsuivat Kuuta kodiksi.
Tai niin Melissa oli selittänyt viime visiitillä. Koalition tukikohtien tarkka sijainti ja määrä ei ollut julkista tietoa, edes toisen vuosikurssin opiskelijalle.
Säätiö oli jollain kepulikonstilla vallannut yhden Kuun tukikohdista itselleen, tehdäkseen ties mitä kauheita kokeita ties kenelle. Nyt siitä oli jäljellä enää raunioita, ainakin kuunpäälliset osat oli tuhottu. Pahikset eivät pääsisi pakoon, ja heidän leikkinsä loppuisi tähän.
Ikävästi minulla oli sellainen aavistus, että Säätiön puheenjohtajalla oli vielä mahdollisuus hipsiä pakoon ja jättää järjestönsä selviämään yhdistyneen Koalition hyökkäyksestä miten halusivat. En uskonut hetkeäkään, että olimme voittaneet näin helposti. Jos jotain tiesin siitä ukosta, hepulla oli aina useita varasuunnitelmia varasuunnitelmille, jatkuvasti laudan pelinappulat valmiina siirtymään uuteen asetelmaan.
Seisoin meidän miekkavalaamme ilmalukossa, hengitellen hermostuneesti ja puhallellen kohti kypärän lasia. Tämä oli todennäköisesti tyhmin temppu, mitä olin tähän mennessä yrittänyt. Aluksemme oli hyvin matalalla Kuun kiertoradalla – Lakshmi ohjasi meitä koko ajan pikkuisen alemmas. Pudotus ei ollut kosmisessa mittakaavassa pitkä, ihan pieni hyppäys kohti harmaata pintaa.
Olin melkoisen kauhuissani. Jokainen soluni ja järjenrippeeni prostestoi ja kertoi ideani olevan aivan uskomattoman tyhmä. Ja sitähän se olikin, kukaan puoliksi järjissään oleva ei olisi edes harkinnut hyppäävänsä pelkässä Koalition pilottipuvussa kohti Kuun pintaa. Se oli suunnilleen itsemurhatehtävä, ainakin normaalioloissa.
Ja vaikka tiesin, että minulle se ei sitä olisi – kiitos artefaktin – koko idea oli silti niin mahdoton, että minun piti todella tehdä töitä, jotta sain järkeni pysymään hiljaa ja pystyin uskomaan koko juttuun.
Tämä olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin voinut tehdä tempun Joshin kanssa. Onneksi ehkä jo seuraavan hullun tempaukseni voisin tehdäkin. Josh oli tuolla jossain, turvassa viestistään päätellen, ehkä tukikohdan kuunalaisissa osissa. Ajatus toi minulle toivoa ja intoakin. Enää pieni loikkaus ja voisin pelastaa sen, mikä oli minulle kaikkein tärkeintä.
”Onko siellä valmista?”
Lakshmin ääni kuului kypäräni sisällä, hassulla tavalla radio oikein korosti tämän äänen narisevaa nuottia.
”On juu. Olen valmis.”
”Kaikki mukana repussa ja reppu varmasti selässä? Hengityspakkaus toimii? Varapakkaukset, lippa, älylaite, muut tarvikkeet?”
”On, on. Tarkistimme ne viisi kertaa. Äitini on tuolla Maassa jossain ja autuaan tietämätön, mitä aion juuri tehdä, en tarvitse varaversiota tänne Kuun nurkille.”
Yllätyksekseni Lakshmi hihitti vitsilleni. Olin odottanut tyhjää tuijotusta, mitä radio ei voinut välittää, mutta jonka osasin kyllä kuvitella oikein hyvin.
”Ehkä sinun pitää kertoa äidillesi.”
”Kerron mieluummin kosmiselle silmälle. Katsotaan, kun koko homma on ohi.”
Lakshmi tyrskähti uudelleen ja muutama merkkivalo vaihtoi väriä ilmalukon paneelissa oikealla puolellani.
”Olet sitten varovainen. Tämä on hyvin vaarallista. Haluan nähdä veljeni uudelleen, mutta…”
Olin hiljaa. Minä ja Lakshmi olimme juuri taistelleet ihmiskunnan ensimmäisessä avaruustaistelussa ja jääneet molemmat eloon, sekä taidon että ehkä onnenkin kautta. Sellainen lähensi ihmisiä, vaikka sitten puolipakolla. Ja olihan Lakshmi Joshin sisko. Sisaruksissa oli samaa, vaikka Lakshmi olikin sekä asiallisempi että vielä höyrähtäneempi versio veljestään: kaipa se oli aivan luonnollista, että tulimme toimeen.
Kohensin ryhtiäni ja tuijotin ovea, jonka takana olisi kohta rajaton avaruus ja minun määränpääni.
”Olen valmis. Avaa ovi.”
”Käskystä. Kosminen Silmä toivottaa onnea”, Lakshmi sanoi ohjaamosta.
Ilmalukon ilma oli poistettu aikoja sitten, joten käsi kiinni kahvassa katsoin, kun ilman ääntäkään ovi liukui syrjään ja olin lähempänä avaruutta kuin koskaan. Meitä erotti vain minun pilottipukuni ja kypäräni läpinäkyvä lasi – joka ei tietenkään ollut oikeaa vanhanaikaista lasia, se oli aivan liian helposti rikki menevää ja hankalaa materiaalia näihin hommiin.
Kuun harmaa pinta oli meistä nähden hassussa kulmassa, tavallaan yläviistoon, mutta eihän avaruudessa ollut suunnilla väliä muutenkaan. Onneksi tällaiset pikkuseikat eivät enää saaneet aivojani hämmentymään. Olin tottunut ja muuttunut avaruuskansalaiseksi.
Vastoin kaikkia koulun opetuksia ja ohjeita irrotin käteni seinän kaiteesta ja päästin irti.
Repussani oleva artefakti oli tietysti hereillä, vaikka en ohjannutkaan avaruusalusta. Sen kanssa ei voinut puhua nyt, mutta tiesin sen olevan siellä ja minun puolellani, minun ja Joshin puolella siis.
Ajatukseni tavoittelivat tyhjyyttä ja tunsin siipien ilmestyvän, minun ei edes tarvinnut kääntyä katsomaan ja varmistaa. Ne kaartuivat selässä olevan hengityspakkauksen päälle mustina ja suurempina kuin muistin. Kokeilin niitä muutaman kerran, ja rikkoen suurinpiirtein jokaista fysiikan lakia, otin niillä vauhtia.
Tiesin oikein hyvin, että siivet tarvitsivat alleen ilmaa luodakseen kantovoiman, jolla linnut ja muut eläimet lensivät alla Maan ilmakehässä. Olimme monen monta kertaa lukeneet ja katsoneet Linnin kanssa videoita ja holoja ja opetelleet lentämisen ja eläinten fysiikkaa – olihan se aihe, joka kiinnosti meitä molempia eikä aiheuttanut riitaa siitä, mitä olisimme tehneet ja leikkineet.
Hymähdin. Artefaktia ei tuntunut kovin paljon kiinnostavan, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Jos kerran ajatus lentämisestä loi minulle mahdollisuuden ohjata matkaani tyhjiössä, se kelpasi minulle.
Yritin arvioida visuaalisesti matkaa kohti tukikohdan raunioita, mutta se oli vaikeaa ilman kunnollista välinettä laskemiseen samalla kun minun piti keskittyä synkronointiin artefaktin suuntaan. Älylaitteenikaan ei oikein soveltunut avuksi verrattuna lippaan, joten päätin luottaa ufoihin ja yksinkertaisesti nauttia matkasta.
Avaruuden tyhjyydessä tuikkimattomat tähdet olivat kaikki osa samaa todellisuutta kuin minä ja pystyin unohtamaan sen, että ne olivat kauempana kuin ihmiskunnan teknologia pystyi kurkottamaan, kauempana kuin minne minä elinaikanani tulisin koskaan matkaamaan.
En jäänyt pelkäämään enkä miettimään, mikä kohtaloni olisi, jos temppuni ei onnistuisikaan. Sitä paitsi Kuun pinta lähestyi melkoisella vauhdilla. Matkaan ei menisi kovin kauan. Uusi ongelma nosti rumaa päätään: muodostaisinko uuden kraaterin taivaankappaleen pintaan ja loruni loppuisi törmäykseen?
Oletin, että artefakti osaisi tehdä jotain tällekin. Siitä huolimatta, että en pystynyt keskustelemaan koko härvelin kanssa juuri nyt, avasin suuni mutisten yksinäni.
”Nyt olisi tarvetta jarrutukselle.”
Lähes heti tunsin miten vauhtini hidastui.
Kuun pinta oli tasaisen harmaa ja varmasti varsin kuuma, olimmehan Kuun Auringon puoleisella sivulla, juuri ja juuri. Haroin tyhjyyttä käsilläni, kuin tarttuakseni kiinni johonkin. Tyhjässä maisemassa ei kuitenkaan ollut mitään, tömähtäisin alas kuin kivi tai sotkeentunut kasa raajoja ja mustaa.
Suljin silmäni, vaikka niin ei olisi pitänyt tehdä, ja odotin kivuliasta lätsähdystä.
Ei mitään, eikä mitään tunnetta osumisesta mihinkään. Raotin silmäluomiani.
Kypärän visiiri oli peittynyt johonkin mustaan, jonka jo arvasin artefaktin aikaansaannoksiksi. Kuun pinnalla ei ollut mitään sen väristä, aivan kuin musteroiskeita tai paksua öljyä olisi valunut päälleni.
Pyyhkäisin kädellä vaistomaisesti sivuun ja sitten kypärän päältä.
”Hus, menkää siitä. Kiitos, riittää.”
Tahmainen aine vieri syrjään siistinä mattona ja huomasin leijuvani ehkä puolen metrin päässä Kuun pinnasta, hassussa mustassa kuplassa. Kuplasta puuttui sektori tai viipale, juuri kasvojeni edestä. Se oli oikein symmetrisesti leikattu, geometrian oppikirjatkin olisivat olleet tyytyväisiä alitajuntani ja artefaktin yhteisaikaansaannokseen.
Kurkotin jalalla alas ja hapuilin tyhjää. Kierähdin kuplassani melkein painottomasti.
”Hei. Hei! Haluan alas.”
Yksinään puhuminen ei välttämättä ollut viisasta, mutta ainakaan sitä ei kuullut kukaan. Radioni oli kiinni, eikä kukaan muukaan ollut yrittänyt ottaa yhteyttä, jos olikin nähnyt lentoni alas.
Jalkani tapasi viimein kuupölyä, jota pöllähti ilmaan leijuvaksi pilveksi. Se ei laskeutunut ollenkaan niin nopeasti kuin olisi voinut olettaa, kiitos vähäisemmän painovoiman.
Koin oloni muutenkin huteraksi, ihmistä ei ollut tarkoitettu Kuun pinnalla kävelyyn. Otin muutaman kummallisen pomppivan askeleen ja huomasin kaipaavani edellisen reissun kuukärryä – se oli kyllä aika varmasti kärventynyt edellisessä seikkailussa ja sijaitsi joka tapauksessa nykyisestä lokaatiostani varmaan yli kymmenen kilometrin päässä.
Artefaktin voimaa ei ollut tuhlattavaksi pelleilyyn tai mukavuuksiin, mutta harkittuani asiaa noin viiden askeleen verran, päätin antaa mennä ja loin alleni vanhan tutun lentolevyn. Sillähän oli surffailtu Kuussa aiemminkin.
Viis siitä, minkä fysiikan epälakien mukaan se leijui Kuun ilmattoman kamaran yllä. Aivoni olivat nyrjähtäneet artefaktin vuoksi jo niin monta kertaa, että annoin vain olla ja päätin miettiä sen kyvyn rajoja ja rajattomuutta myöhemmin. Laboratoriokokeille olisi aikaa sitten, kun kaikki tämä olisi kunnialla ohi.
Kuun horisontti oli lähempänä kuin Maassa, olihan se paljon pienempi taivaankappale. Tukikohta tai sen kuunpäälliset rauniot näkyivät silti. Näkyi toki muutakin, sillä ensimmäiset Koalition joukot olivat saapumassa pinnalle. Näin ainakin kaksi delfiiniä, joiden ilmestyminen maisemaan sai paikan tuntumaan paljon arkisemmalta ja tutummalta. Vähän kuin olisi ollut koululla.
Sitten pitäisi vielä löytää Josh. Toivoin tämän olevan tukikohdan turvallisissa osissa. Jos Säätiön puheenjohtaja oli päässyt selville Joshin kyvyistä, tämä tekisi kaikkensa, jotta kallisarvoinen koepoika ei saisi tärskyjä. Kunhan ei vain on ollut vienyt Joshia mukanaan ratsuväen saapuessa.
Onneksi puheenjohtaja ei ollut ottanut huomioon, että Koalitio pystyisi yhdistämään voimansa niin nopeasti. Ja onneksemme ne olivat saaneet kaapattua vain toisen miekkavalaan, eivät molempia. Epäilin vahvasti, että ilman väliintuloani molemmat alukset olisivat siirtyneet Säätiön hellään huomaan.
Kerrankin minulla oli merkitystä. Olin tehnyt jotain oikein.
En viitsinyt liikaa verhota saapumistani. Tiesin jo, että pystyisin halutessani luomaan kilven tai vähintään sinkoamaan luoteja takaisin, enkä uskonut, että kukaan aikoisi heittää minua pommilla tai muutakaan todella suurieleistä. Tuskinpa huhut taikakyvyistäni olivat vielä saavuttaneet ihan jokaista Säätiön vartijaheppua.
Tukikohdalla vaikutti olevan melkoinen sekasorto muutenkin, kauempana minusta näkyi avaruuspukuista porukkaa, aluksia ja kuukärryjä. Leijuin levyineni kohti ja siirryin kyyryyn, lentäen yhden hyvin kärsineen oloisen moduulin taakse. Sitten annoin levyn haihtua ja yritin hahmottaa tarkemmin, missä olin.
Pystyisin leikkaamaan artefaktin avulla moduuliin reiän, mutta se olisi varsin epäreilua mahdollisia sisällä olijoita kohtaan. Massamurhaajaksi en aikonut ryhtyä, en edes epäsuorasti.
Vilkuilin, olisiko jokin lähellä oleva yhdysputki tai vastaava jo valmiiksi rikki.
Kaikki näyttivät ensivilkaisulla ehjiltä, mutta tarkemmin katseltuani kauemmassa moduulinreunassa oli selkeitä jälkiä aiemmasta kiertoratapommituksesta. Varsin epätyylikkäin ja pomppivin askelin hiivin kohti sopivaa kohtaa, kun kuulin radioni rätisevän.
”Milläs asialla sitä liikutaan?”
Ojentauduin niin hyvin kuin Kuun painovoimassa osasin ja katsoin ympärilleni, edelleenkään näkemättä ketään – Säätiön ja Koalition kahakka oli keskittynyt toiseen suuntaan ja olin sopivasti katveessa.
”Koalition asialla”, vastasin kokeeksi. Se saattoi olla typerää, mutta luotin itseeni ja artefaktiin sen verran, että voisin vaikkapa paljastaa puoleni suoraankin.
”Hyvä. Olen jumissa täällä sisällä. Jokin palkki kaatui pyrkiessäni irti. Ei sieltä liikenisi jeesiä? Näen lämpöjälkesi, se on varsin erikoinen.”
Mitähän artefakti teki signaalilleni? Varmaan jotain jännittävää. Ufolämpöjälki.
”Ai. Okei. Olen täällä ulkona. Sinulla on kypärä ja puku? Se on tiivis?”
”On, on”, radio rätisi uudelleen.
”Tulen sinne”, ilmoitin ja haparoin kohti rikkinäistä moduulia.
Keskityin hetken ja tein artefaktin avulla kaksi pitkää mustaa terää, jotka jatkuivat suoraan eteenpäin käsivarsistani kämmenien ja ranteiden yli melkoisen pitkälle. Näytin jonkin avaruuskauhuelokuvan hahmolta. Näkyiköhän sekin lämpöjäljessä?
Pelkkä terä ei ehkä toimisi, mietin ja samalla pitkin mustia ulokkeita alkoi juosta jotain liekkien ja savun kaltaista. Leikkurimielikuvaani tarvittiin siis savua ja tulta, no, sehän sopi.
Upotin terän moduuliin ja väänsin, leikaten suorassa kulmassa. Käänsin käsivarttani ja toteutin saman toiseen suuntaan, ja vielä kerran. Pian minulla oli kaunis neliönmuotonen aukko, ja koska artefakti ei tiennyt ihmisjärjelle tutusta fysiikasta mitään, irrottamani levyn reunat eivät olleet epätasaiset tai leikatun oloiset, vaan symmetrisen hienot joka suuntaan.
”Totta kai”, mutisin taas ja astuin reiästä sisään.
Sisällä näin käytävän, jossa en varsinaisesti muistanut käyneeni. Totta kai kaikki tukikohdan käytävät olivat varsin samanlaisia, joten oli mahdoton tietää, olinko oikeassa. Käytävä vietti hitusen alaspäin, mikä sopi minulle, jos ajatukseni Joshin paikallistamisesta osui oikeaan.
Hapuilin synkronoinnillani, enkä tavoittanut mitään vaaleanpunaista tai muuta Joshiin vittaavaa. Päätin, että se ei ollut huono juttu tai paha enne. En voinut muutakaan.
Käytävän valot olivat melkein kaikki sammuneet, vaikka muuta vahinkoa siellä ei ollutkaan. Ei näkynyt kuoppia lattiassa eikä ruumiita, ei näkynyt myöskään säntäileviä säätiöläisiä tai isoa kasaa synkroaseita vastassa.
Sivummalla yksi tukipalkki oli irronnut seinästä ja katosta, joita se normaalisti olisi ollut tukemassa. Vääntynyt rakenne oli vinossa, mutta ei onneksi ihan käytävän poikki. Se ei tukkinut tietä eteenpäin. Silmäilin nopeasti ylös huolestuneena, se nyt vielä puuttuisi, että katto tipahtaisi niskaan.
Apuani tarvitseva heppu oli jäänyt palkin taakse jumiin seinän viereen, hieman hankalaan asentoon, jalka tarttuneena jonnekin rojun sekaan.
”Oletko loukkaantunut?” kysyin. Sitä olisi varmaan pitänyt kysyä ensimmäisenä.
”En. Jotain hyötyä niistä jatkuvista treeneistäkin. Mutta en oikein osaa liikkua tässä puvussa vielä.”
Avuntarvitsijani oli pukeutunut muhkuraisempaan ja paljon vähemmän ihonmyötäiseen avaruuspukuun kuin minä. Äänessä oli jotain tuttua, ja puku näytti jollain kummallisella tavalla roikkuvan, jos se oli edes mahdollista.
Pelastettavani heilutti kättään, ja hansikas tuntui lähinnä kulkevan liikkeen mukana, ihan kuin puvun sisällä olijalla ei olisi ollut oikeankokoinen puku päällä, vaan jonkun paljon itseään suuremman tyypin.
”Niin kuka sinä oikeastaan oletkaan?”
Vetäisin artefaktin sumun esiin ja se tarttui palkkiin kierteisenä savuavana matona, vetäen sitä siististi syrjään. Uusi tuttavuuteni pääsi viimein kävelemään kunnolla, raahaten askeliaan. Varsin epäilyttävä tapaus, ja olin varma, että olin kuullut äänen jossain aiemminkin.
Yritin yhdistää sitä johonkin tuttuun, enkä saanut mieleeni kuin ruuan tuoksun, joka oli varmasti järkevä ja hyödyllinen assosiaatio. Ei kuitenkaan äidin kokkaukset. Äitini ei todellakaan ollut Kuussa. Mutta yhdistin äänen kuitenkin Maahan, missä olin tavannut sen omistajan?
”Hetkinen. Alissa?” älähdin.
Keittiöläisille ei tietääkseni opetettu avaruuskävelyn perusteita, eikä keittiötyöntekijöitä muutenkaan otettu mukaan millekään supervaarallisille tukikohtien valtausretkille. Ja me olimme käsittääkseni olleet Lakshmin kanssa ensimmäisessä paikalle saapuneessa aluksessa, ellemme olleet jättäneet jotain Kuun pimeällä puolella tapahtunutta vahingossa huomioimatta. Oli ollut hieman kiire.
”Emmerie? Kuulostat erilaiselta. Ja mitä tuo on? Tuo musta?”
Juu, Alissahan se oli.
”Taikaa.”
Alissa jätti hölmön vastaukseni huomiotta ja siirtyi johonkin järkevään, eli käytännön tilanteen selvittämiseen.
”Minä, Herman, Milton ja Reed lennettiin tänne, oltiin jo valmiiksi lähitienoolla. Milton sanoo, että ei lennä enää koskaan, edes tällaisessa hätätapauksessa. Sillä on paha nenäverenvuoto, se jäi alukseen… ja, Reed ja Herman katosivat jonnekin edelle. Ei ehkä mietitty tätä juttua loppuun asti.”
”Mietitty mitä? Mistä ihmeestä sinä tunnet Reedin?” Olin täysin pihalla. Jos olinkin odottanut kohtaavani tuttuja, en tätä porukkaa. Enkä varsinkaan yhdessä.
”Niistä kemuista. Silloin kesällä.”
”Ai niin.”
Toiset osasivat oikeasti verkostoitua, toisin kuin minä.
”Miksi ihmeessä te olette täällä?”
”Päätettiin pelastaa Koalitio. Khadija Niva soitti, ja no, oltaisiin me harkittu sitä muutenkin. Uskallettiin oikeastaan tulla koska Reed on oikeasti aika pätevä mitä kaikkiin taistelujuttuihin tulee, ja Koalitio maksaa kuulemma Hermanin ja Miltonin aluksen kulut, joten…”
”Joten ne kaksi lupasivat tulla totta kai, jotta pääsevät lentämään purkillaan. Vieläpä ilmaiseksi jonkun toisen laskuun”, mutisin.
”Niin.”
Otin kiinni Alissan kädestä. Ilmeisesti tämän puku oli joko Hermanin tai Miltonin vanha, tai Koalitiolta jossain vaiheessa kahden papan mukaan vahingossa kadonnut, samalla tavalla kuin näiden purkkaviritysavaruusaluskin oli rakennettu.
”Et vielä sanonut, mikä teidän tehtävänne on.”
”En niin. Oletko sinä varmasti luotettava?”
Oliko tämä nyt sopiva aika alkaa pohtia tällaista? Alissan kunniaksi on sanottava, että tämä ei edes hätkähtänyt eikä kiljaissut radioon aiemmin esitellessäni taikatemppujani artefaktin kanssa.
”Minäkö? Minun pitäisi kysyä samaa sinulta.”
”Varmaan pitäisi, mutta et kysynyt.” Alissa kohautti olkapäitään ylisuuressa avaruuspuvussaan.
”…”
”Meidän homma on urkkia juttuja. Kuulemma on vihiä, että ne ovat joissain asioissa Koalitiota pidemmällä ja osa Koalition porukasta ei halua sellaisia tutkimustuloksia julki vaan mieluummin tuhota ne. Tämä on kyllä kaikki hyvin epävirallista, siksi tästä ei tiedä… no, tämä ei ole virallinen Koalition tehtävä. Minäkin olen virkavapaalla, otin sitä kehitelläkseni Hermanin ja Miltonin kanssa jonkinlaista vapaiden alusten kiltaa.”
”Ai Kilta? Koalition ja Säätiön lisäksi?”
Kohta meiltä puuttui enää joku Klubi ja Kerho, avaruudessa oli tungosta.
”Nimi on vielä kehitteillä”, Alissa sanoi ja kuulin naurun tämän äänessä.
”Oli mikä oli, sopii minulle. Ihan varmasti jotain tekoälyjuttuja.”
”Voi hyvin olla”, Alissa sanoi välttelevään tapaan, ja tiesin osuneeni oikeaan.
Kaivelin älylaitteeni kautta vanhoista tiedoista tämän tukikohdan karttaa ja nyin Alissaa edelleen alas viettävän käytävän suuntaan.
”Tuonneko Reed ja Herman menivät?”
”Juu, sinnehän ne. Sanoin, että voin kyllä valvoa tätä käytävänpätkää, vaikka en ollutkaan varma. Sitten tutisi, ja jäin jumiin. Olisi pitänyt jäädä alukseen, vaikka Reed sanoi, että pystyy kyllä suojelemaan kaikkia, olen ollut lähinnä kuollutta painoa tällä reissulla.”
”Suojelemaan niillä droneillaan vai?”
Aloin saada droneista tarpeeksi yhdelle päivälle, mutta ehkä voisin sietää niitä Reedin käskyttämänä. Ainakin Reedin pienet tuhokoneet olivat yleensä olleet minun puolellani eivätkä minua vastaan.
Jos mahtuisimme Joshin kanssa kyytiin Miltonin ja Hermanin purkkiin, se helpottaisi myös elämäämme Koalition suuntaan, tavallaan. Voisimme yhdistää uuden vapaan Koalition ja uusien liittolaistemme voimat, ja saattaisin saada jotain hyötyjä, mikäli olin virallisesti pulassa aiemman avaruustaistelun takia. En ollut kuullut amiraalitasolta mitään, joka saattoi olla joko todella hyvä tai todella huono merkki. Ehkä kaikilla oli vain mahdoton kiire, ja minä olin lopulta rivipelaaja – ainakin jos ei tiennyt artefaktista.
Aina politiikkaa, ja minä halusin vain pelastaa poikaystäväni ja ansaita siipeni. Siitäkin oli nyt sitten tehty oikein mahdollisimman vaikeaa.
Tulimme väliovelle ja jäin tarkistamaan, oliko seuraavakin tila vuotanut hengitysilman Kuun maisemaan vai saisimmeko halutessamme hengitellä Säätiön kanssa samaa happea. Hansikkaani prostestoi aavistuksen, sillä Säätiö oli jo muuttanut järjestelmän salauksineen sellaisiksi, että niihin ei päässyt käsiksi Koalition vakituisilla tunnuksilla ja hansikkaan älypinnalla. Ei niin yllättävää sekään, mutta hyvin harva salausavain tai lukko pidätteli minua enää oikeasti: tämä oli se toinen asia maailmassa, jossa olin hyvä.
Joshin mieliksi olin vielä pukeutunut varastelu- ja hiipparihommiin sopivasti mustanpuhuvaan tiukkaan asuunkiin. Liilaa voisi lisätä pilottipukuuni enemmänkin, kun ehtisin miettimään jotain sellaista.
Tie vei yhä loivasti alaspäin, ja saavuimme käytävään, jossa ei vaikuttanut olevan juuri mitään, pelkkiä seiniä vain. Hieman edemmällä näin käytävän seinää vasten oudon näyn: mustapukuisia lyyhistyneitä vartijoita ja näiden ympärillä surraavan yhtä mustanpuhuvan pilven. Reed oli selvästi saanut uusia droneja, nämä nykyiset eivät voineet olla kärpästä suurempia.
”Mistä mustasta pörssistä nuo on hankittu?” kysyin kuivaan äänensävyyn.
”Täh, Emppu?” Reed ihmetteli, ja en todellakaan halunnut tietää, mistä tälle oli tarttunut lapsuuden lempinimeni. Syytin Linniä ja tämän viestitulvaa pojan suuntaan. Näkemättä ja juttelematta, oli aina hyvä syyttää Linniä ja tämän höpöttelyvaihdetta. Kissakuvia ja lempinimiä.
”Vai pikku Reed” naljailin takaisin.
”Olen sinun pituisesi.”
”Mitä te täällä käytävässä kuppaatte? Jätitte Alissankin tuonne ylös, ja nyt vain seisoskelette tässä.”
”Kuten huomaat, täällä ei ole oven ovea eteenpäin pääsyyn”, Reed kuittasi.
”Ja hitot on”, väitin takaisin.