Olimme Joshin kanssa tilassa, jota voisi kutsua lähinnä siivouskomeroksi. Pieni koppi oli täynnä erilaisia siivoustarvikkeita ja -välineitä sekä vessapaperia. Kaikki erittäin hyvin kiinnitettynä, tietysti, mahdollisten keinotekoisen painovoiman häiriöiden varalta.
”Kaipa avaruusaluksillakin tarvitaan tällainen.” Josh katseli ympärilleen ja kokeili mopin vartta. ”Voisikohan tätä käyttää aseena?”
”Kuulostaa vaaralliselta.”
”Tarkoituksemme onkin olla vaarallisia.” Josh elehti mopinvarren kanssa.
”Vaarallisia muille vai itsellemme? Veikkaisin jälkimmäistä.”
Josh jätti mopin rauhaan. ”No ehkä joo.”
”Linn ja äiti huolestuu, lupasin olla pois vain muutaman tunnin.” Muistin Sigridin rikkomassa älylaitteeni. Onneksi minulla oli siitä kotikoneella melko tuore varmuuskopio.
”Kotiaresti on just nyt ehkä viimeisenä meidän potentiaaliset ongelmat -listalla.” Josh oli siirtynyt ihmettelemään puhdistusaineita. Kenenkään myrkyttäminen ei kuulunut ainakaan omiin suunnitelmiini.
”No joo, mä olen täysi-ikäinen, pahinta mitä ne voi tehdä, on heittää mut ulos.” Oma asunto voisi itse asiassa olla ihan mukava, pääsisin ainakin rauhaan äidin hössötykseltä.
”Hankit asuntolakämpän vaan mun ja Linnin kanssa samalta käytävältä.”
”Joo.. ellei me saada koko koulusta kenkää tästä hyvästä.”
”Ei saada, jos se on musta kiinni. Olisiko toimintasuunnitelmaa? Onko kummankaan meidän koulun ohjain mukana? Ei?” Josh oli selvästi siirtynyt väkivaltaisista ratkaisuista muihin toimintamalleihin.
”No ei, en nyt ihan arvannut, että ollaan tässä tilanteessa pari tuntia myöhemmin, kun lähdin kävelylle joulunpyhinä. En ihan osannut varautua siihen, että tarvitsee käydä nopeasti heittämässä joku avaruuskeikka.”
”Onneksi toiset meistä ajattelevat aina lähes kaikkea.” Josh otti silmälasinsa pois ja siinä hetkessä tajusin. Silmälasit, joille ei ollut todellista tarvetta – enkä ollut koskaan nähnyt Joshilla niitä, kun olimme lentotunneilla simulaattorissa.
”Ei oo totta, sun imagolasit on ohjain.”
”Siskon aluksen ylimääräinen, suoraan pakkauksesta. Se luulee hukanneensa sen, ei koskaan uskaltanut kertoa kapteenilleen, mihin niiden aluksen varalaite hukkui.” Josh virnisti.
Täytyi myöntää, että temppu oli aika hieno.
”Et kyllä pelleille niillä siivillä nyt. Ne herättävät liikaa huomiota.”
”Sori, mutta en saa enää muutettua näitä. Ne kun eivät ole varsinaisesti minun, jo siihen, että sain ne alun perin lasien näköiseksi, kului puoli päivää tietoverkon selaamista ja epätoivoista siskon opiskelumateriaalien tutkimista. Ja pelkäsin koko ajan, että jään kiinni.”
Okei, Joshin rillien todellinen olemus saattoi tehdä mahdolliseksi kaapata koko alus. Mitä Elisa olikaan sanonut ajat sitten siitä, jos kaksi ihmistä yrittäisi ohjata samaa avaruusalusta?
”Ai niin, suunnitelma? Yritetään päästä ohjaamoon, vedetään kaikkia pataan, ohjataan alus takaisin Maahan, luovutetaan pahikset poliisille. Palataan sankareina uudelle lukukaudelle.” Ääneni toivottavasti oikein tihkui sarkasmia.
”Vedetään kaikkia pataan on tässä se ongelmakohta. En lähde yrittämään, edes mopin kanssa.” Josh kuittasi takaisin.
Suuri maailmanpelastussuunnitelma jäi siihen. Tilanne ei vaikuttanut erityisen helpolta. Piti vielä ratkaista sekin, miten ylipäätään pääsisimme komentosillalle ilman, että Sigrid tai joku muu tähtäisi meihin ihmeaseellaan – tai vaikka jollain pahemmallakin. Fyysinen kamppailu ei todellakaan ollut tämän tehotiimin parasta osaamista.
”Me tarvitaan harhautus. Yritetään tehdä noiden elämästä vaikeaa.” Se oli paras ideani sillä hetkellä.
”No, me ollaan jo siivouskomerossa. Voidaan vaikka käyttää sitä.” Josh mittaili hyllyjä katsellaan. Puhdistuaineet, paperi ja siivousväineet eivät oikein olleet hyvää materiaalia harhautukseen… ellei.
”Aiheutetaan tulva, haaskataan niiden vesi. Valutetaan vettä lattialle, niiden on pakko huomata se.”
”Joo… ja rynnätään ohjaamoon kun joku ryntää sieltä ulos?”
”Parempaa en keksi, joten sillä mennään.”
Väänsin hanan auki. Kohta lattialla lainehtisi koko aluksen vesi; se ei voisi jäädä alusta ohjaavalta ja muiltakaan huomiotta. Aluksen painopiste muuttuisi ja pilotti saisi hälytyksen veden hupenemisesta. Vesi pitäisi kyllä saada siivouskomerosta muuallekin.
”Juostaan, mä avaan kaikki väliovet matkalla.” Josh veti minut kädestä pois komerosta.
Hyvästi tennarit, vesi alkoi tulla sukkahousujen läpi, kun hölkkäsimme mahdollisimman lähelle ohjaamoa. Käytävällä loiskui, vettä oli jo muutaman sentin verran. Sen oli pakko vaikuttaa aluksen lentämiseenkin. Alus kallisteli muutaman asteen, tunsin pomppuja.
Joskus koulussa hereillä olemisesta oli hyötyäkin, muistimme molemmat, missä delfiini-luokan alusten kamerat olivat, ja osasimme jäädä sopivaan katvekohtaan. Oikeasti meidät kyllä pystyisi näkemään yhdestä kamerasta, mutta se oli vähiten käytetty ja jotenkin hankalasti saatavissa lipan kautta.
Kumpikaan meistä ei tiennyt, olimmeko jo kaukana maasta. Aluksessa tunsi vain epämääräisen kiihtyvyyden tunteen, josta ei ollut erityisesti hyötyä. Siitä ei pystynyt mitenkään päättelemään, missä olimme. Tuskin kuitenkaan lähelläkään kiertorataa – kiihtyvyys olisi ollut paljon suurempi, jos olisimme nousseet sinne mahdollisimman nopeasti. Minkäköhän takia ei? Säätiöllähän olisi luullut olevan mahdoton kiire.
Jäimme odottamaan ohjaamon tai ehkä oikeammin komentosillan viereen. Mitähän tästä tulisi, toivottavasti Säätiön tyypit olisivat vain vihamielisiä, mutteivät väkivaltaisia. En tuntenut oloani erityisen rohkeaksi.
Sitten ohjaamon ovi aukesi. Ulos tuli mies, jonka tunnistin yhdeksi mekaniikan opettajaksi. Ikävän oloinen kaveri, jolla oli aina sellainen vähän halveksuva ilme.
”Mitä ihmettä…?” tyyppi kompuroi käytävässä, vesi teki siitä liukkaan. Epämääräisesti pohdin, tulisiko lattiamateriaalissa olla jonkinlaisia kohoumia tai kuminkaltainen pinnoite vastaavan kaltaisiin vaaratilanteisiin. Ei-itseaiheutettuihin sellaisiin. Ehkä mainitsisin asiasta koulussa, jos sinne oli enää paluuta.
Josh oli jo juoksemassa kohti sulkeutuvaa ovea. Tämä sai oven pysähtymään jonkinlaisella liukutaklauksella. Ajatuksen tasolla siistiä, mutta oikeasti toteutettuna lähinnä hankalaa ja näytti höpsöltä, ja Josh saisi sääreensä ikävän mustelman myöhemmin. Liukastelin perään.
”Tämä pelleily loppuu nyt!” Sigridin ääni.
Sigrid kohosi pilotintuolista niin ylös kuin voi.
”Olisi pitänyt keksiä jotain parempaa teidän varallenne kuin se varastohuone.”
”Varo!”
Sigridillä oli kädessä sama laite, joka oli jo meille tuttu. Josh oli törmännyt ohjaamoon ensin ja oli ensimmäisenä myös aseen tiellä. Jos Josh pökräisi sen osumaan, peli olisi sitä myöten pelattu.
Aina sanotaan, että aika hidastuu tärkeillä hetkillä. Pidin sitä aina kuitenkin sellaisena dramaattisena keinona, millä elokuvissa ja muissa saatiin kätevästi käytettyä hienoja hidastuksia ja muita kameratemppuja, ei minään todellisena fysikaalisena ilmiönä.
Nyt kuitenkin tunsin ajan hidastuvan. Ei ainoastaan subjektiivisesti minulle, vaan kuin se olisi tapahtunut kaikille. Vaikea kuitenkin tietää näin jälkikäteen, ja Sigridiltä en tietenkään voi kysyä. Tulin hyvin tietoiseksi kaikesta ympärilläni. Komentosillalla ei ollut mitään turhaa, sinne ei saanut kantaa mitään romua, mikä ei sinne kuulunut.
Sitten näin sen. Hyvin lähellä, mutta tässä tilanteessa kaukana.
Puinen laatikko. Se, missä oli varmaan se artefakti. Nappasin yhdellä liikkeellä laatikon Sigridin lähettyviltä. Komentosilloilla ei ollut pöytiä, puinen rasia nökötti lattialla kuin mikä tahansa hylätty esine. Otin sen käteeni. Ole kiltti, kuka tai mikä oletkin, suojele meitä! Me ollaan hyvisten asialla! Jos siinä oli piiruakaan mitään pienten vihreiden miesten voimaa, nyt olisi sen aika. Käytännössä rukoilin.
Sigrid heilautti laitettaan meitä kohti.
Minä keskitin kaiken synkronointini turhaan ja tyhjään toiveeseen, että laatikossa oleva kauan sitten kuolleen sivilisaation tekele osaisi meitä auttaa. Ojensin laatikon eteeni.
BONNGGG.
Sigridin ampuma keltainen pulssi osui laatikosta leviävään kilpeen. Se muodosti mustia kuusikulmioita eteeni puolikaaren muotoon. Tuntui, että aivoni heiluivat kallon sisällä ja laatikon pitely oli vaikeaa. En silti päästänyt irti. Takanani Josh päästi valittavan äänen, ilmeisesti kokemus ei ollut kovin miellyttävä.
Sigrid katsoi meitä.
”Alan toivoa, että olisin päätynyt mihin tahansa ryhmään kuin B.”
”En usko.” Pitelin laatikkoa ja sen muodostamaa kilpeä edessäni edelleen. Siirryin viistosti kohti pilotin tuolia.
Josh takanani työnsi silmälasejaan paremmin nenälleen.
Edelleen puristaen laatikkoa ja keskittyen kilpeen ja suojelun tarpeeseen – ole kiltti, kestä vielä vähän aikaa – tuuppasin Sigridiä lujaa kylkeen. Anteeksi. Samalla Josh puoliksi juoksi ja puoliksi hyppäsi istuimelle.
Sigrid kirosi ja kaatui vinosti lattialle. Sigridin ohjainlippa oli vinosti minuun, sen syöttämä tieto välkkyi ja heikkeni. Pitelin kilpeäni Joshin edessä. Alus kallisteli mahdottomasti, oli vaikea yrittää pysyä tasapainossa.
Josh puristi suunsa viivaksi. Minulla oli täysi työ roikkua kiinni pilotin istuimessa niin, että Sigrid ei pääsisi meihin fyysisesti käsiksi pitäen kilpeä oikeassa asennossa. Kauanko se jaksaisi? Satoja miljoonia vuosia vanhassa laitteessa tuskin olisi voimaa kovin pitkään.
”OHJAA!” karjaisin. ”Nyt ei leikitä eikä esitetä!”
Aloimme kallistua vaarallisesti, jostain lensi vettä meidän kaikkien päälle. Ai niin, se aiemmin aiheuttamme tulva.
Ehkä se sai Sigridin keskittymisen herpaantumaan, tai kyse oli jostain muusta. En saa ehkä koskaan tietää. Koko tilanne oli kestänyt varmaan muutaman minuutin, mutta minulle se tuntui vähintään tunnilta. Sigrid kirosi uudestaan, ja äkkiä alus lensi taas vakaasti ja suoraan. Tunsin kiihtyvyyden jälleen. Josh tarttui minuun ja veti istumaan syliinsä samalla kuin alus alkoi nousta jyrkässä kulmassa. Tunsin liimautuvani istuimeen.
Takanamme Sigrid kieri ja luisui ulos ohjaamosta, jonka ovi oli edelleen auki käytävään.
”Se yrittää varmasti pakokapseliin.” Sormenpäihin sattui, puristin rasiaa edelleen niin lujaa.
”Menköön. Ei ole mitään kiinnostusta juosta perään.”
Ohjaamon ovi sulkeutui sihahduksella. Josh lopetti kiihdyttämisen ja suoristi aluksen. Näin nyt näytöstä, että olimme jossain Maan yläpuolella, ei mitenkään mahdottoman korkealla. Tällä korkeudella oli jotain pieniä avaruusasemia kiertoradalla.
Josh keskittyi hetken itse lentämiseen. Annoin otteeni herpaantua rasiasta vähän. Komentosillalla ei ollut muita kuin me, olimme turvassa tällä erää. Olikohan Säätiöllä ollut muita kuin Sigrid ja se mekaniikan opettaja? En millään muistanut, montako ihmistä näin aiemmin hangaarissa.
”Näkyykö infrapunassa mitään? Onko täällä vielä muita?”
”Ei. Ootas… Joku otti pakokapselit. Ne ovat siellä, jo itse asiassa melko kaukana… Varmaan Säätiöllä on joku, jonka piti tulla joka tapauksessa vastaan. Näen tutkassa toisen aluksen, melko kaukana, mutta siellä se on kuitenkin. En aio lähteä perään. Tärkeintä, ettei Säätiö saanut tuota.” Josh sanoi ja osoitti sylissäni olevaa laatikkoa.
”Ai… ai niin.” Annoin puolustamiseen ja auttamiseen liittyvien tunteideni valua pois. Kilpi himmeni ja katosi samalla.
”Oliko tää tässä?” Itketti vähän, mutta en todellakaan itkisi täällä ja tässä tilanteessa mitään helpotusparkua. Olen tehnyt elämässäni aika monta noloa asiaa, ja pojan sylissä pillittäminen ei tule kuulumaan niihin.
”Tänne ei pääse enää kukaan, vaikka niillä olisi ollut kahdensadan miehen armeija täällä aluksella. Mutta ei ole. Me mennään nyt kotiin.” Josh oli taas oma dramaattinen itsensä, ja osoitti suoraan eteenpäin.
Hihitin. ”Delfiiniin ei mahdu kahtasataa.”
”Ei pilotin istuimellekaan kahta.”
Kompuroin tuolista lattialle niin nopeasti kuin pystyin.
”Olosuhteisiin liittyvä asia! Täysin tilannesidonnaista!”
Josh hymyili.
”Jospa otetaan kurssi koululle… ja soitetaan Linnille.” Nyt tutumpi, vino Josh-hymy. ”Se haluaa todennäköisesti kuristaa meidät molemmat.”
”Todennäköisesti.”
Kylmä hiki nousi otsalle vähemmästäkin. Pelotti jo valmiiksi, pelottavat asiat oli varmaankin parasta hoitaa heti alta pois.
Linn ilmestyi näytölle erittäin pahansisuisena.
”Mä sanoin teille, että ei mitään seikkailuja! Tai mitään vaarallista!” Linn osoitti meihin molempiin näytön välityksellä, Josh näki varmaan mukaan kuuluvan holoefektinkin. Minä säästyin siltä, koska en ollut aluksen pilotti.
”Me ei erityisesti valittu tätä hei…”
”Miten te ees päädyitte sinne? Täällä on koululla suunnilleen kaikki, ne sai tietysti hälytyksen, kun avaruusalus vietiin.”
”Ei me edes varastettu avaruusalusta!” Josh protestoi.
”Joo, Säätiön porukat – sen verran täälläkin osattiin arvata, kun artefakti oli myös viety. Mä kerroin niille koko jutun, juoksin koululle, kun Emmerie sun lenkki oli vienyt yli kolme tuntia.”
”Me tullaan takaisin nyt, koululla varmaan jonkin hetken päästä. Ei me täältä ihan minuutissa alas tulla.”
”Selvä. Me odotetaan täällä. Sun vanhemmat myös. Ne on yrittäneet soittaa noin sata kertaa.”
”Voi ei…” mutisin.
Linnin syyttävä katse katosi, ja istuimme ohjaamossa kaksin. Jossain kaukana alhaalla pilvet muodostivat pyörteitä ja mantereet muuttuivat mereksi. Maapallo oli kaunis. Tältä korkeudelta se oli iso ja täytti suuren osan horisontista. Iso ja suureksi osaksi sininen. Vielä joskus pääsisin paljon kauemmas ja ohjaisin alukseni kohti suurta tuntematonta. Mielikuvitukseni alkoi laukata galaktisten sivilisaatioiden suuntaan, kauas Aurinkokunnan rajojen ulkopuolelle. Toivottavasti vain meitä ei potkaistaisi koulusta tämän vuoksi, lensimme kuitenkin alusta täysin ilman lupaa.
”Ollaankohan me oikeasti pulassa?” Mietin, ottaisinko märät sukkahousut pois. Viilenevä märkyys jaloissa alkoi tuntua ikävältä.
”Ei olla, sanotaan vaikka niin. Vaikka mä voin olla henkilökohtaisesti.” Josh irvisti.
”Jaa miten?”
”Öö.. no, mä otan tän jutun harteilleni ja sanon että raahasin sut pakolla mukaan.”
”Taasko ritarillinen palvelus, josta ei voi kieltäytyä?”
”Mitä me oikeastaan ollaan? Mun on pitänyt kysyä tätä jo aiemmin, mutta et ole se helpoin tyyppi, jolle puhua näitä. ” Josh kääntyi katsomaan minuun ja nojasi leukansa käsiinsä.
”Ai… mitä?” Voi ei, osin arvasin, mitä oli tulossa. En vain osannut tällaisia tilanteita ollenkaan.
”Kavereita, vai kiinnostaisiko sua ikinä olla jotain enemmän?”
”Ehkä! Tai siis, kai me voidaan! Mutta! Ei nyt. Tämän sotkun pitää selvitä ensin. Voin vastata sitten.”
”Selvä, ehkä mä en sulta mitään selvempää vastausta odottanutkaan.” Josh nauroi.