Planeetan pinnalta katsottuna taivas on iso ja hyvin sininen. Olin tavallaan ehtinyt unohtaa sen, aina kun katsoin ylös, se yllätti. Kaistale taivasta näkyi sängystäni kun heräsin, ainakin jos jätin verhon auki. Kaistale oli hyvä, se ei ollut niin iso.
Lähdin Taivasopiston suuntaan kerrankin ajoissa ja mietin, miksi ihmeessä olin ikinä hamstrannut huoneeseeni niin paljon tavaraa. Suurin osa vuosien varrella keräämistäni pelien kokoelmapainoksista, vaatteista, tärkeistä muistoesineistä ja muista ei ollut käynyt mielessäni edes sekunnin sadasosaa viime kuukausina, jotka olin viettänyt avaruudessa.
Pitäisi siivota, jos mitenkään ehtisin. Huoneeni oli kaaos ja omituinen kerrostuma minua eri ikävaiheissa. Oltuani pois kuukausitolkulla sen tavaramäärästä johtuva pinttynyt sotkuisuus ja epämääräinen lapsellisuus ärsyttivät. Voisinko heittää pois kaikki ne tavarat, jotka muistuttivat lähinnä ala-asteesta? Hassu posliininen velhopatsas, lapsellinen työpöydän lamppu, tokaluokalla tekemäni Saturnuksen pienoismalli. Kaikki ne saisivat vähintään häkkivarastotuomion.
Raivaamiseen ei kuitenkaan ollut liiemmälti aikaa. Opiskelussa oli kirittävää – meiltä oli jäänyt muutama harjoitustyökurssi tekemättä, mikä sai aikaan päänvaivaa lukujärjestyksen kanssa. Jouduin olemaan poissa joiltain luennoilta, sillä ne olivat päällekkäin harjoitustyöaikojen kanssa.
Taivasopistolla ei ollut läsnäolopakkoa luennoilla, mutta yleensä olin paikalla, jos vain suinkin mahdollista. Tämänpäiväiset kuuluivat niihin harvoihin pakollisiin, vaikka asia olikin minulle jo osin tuttua.
”Liian tunnollinen opiskelija”, Linn tuumasi luentotauolla, kun kerroin murheestani päällekkäisyyksien kanssa. ”Ei ihan kaikilla luennoilla ole mikään pakko käydä, jos asiat oppii muutenkin. Sä nyt ainakin opit kirjoista helposti, mitä turhaan kuluttaa penkkiä täällä.”
”Thealta voisi pyytää muistiinpanot, tuskin joku perus taivaanmekaniikka ehtii muutamassa vuodessa muuttua”, Linn jatkoi.
”Ai niin, Thealla on ne jo suoritettu.”
”Joo.”
Linn ja minä tiesimme molemmat Thean salaisuuden. Tai nyt siitä tiesi oikeastaan koko koulu, kiitos tämän ryhmäläisten. Thea kulki ylpeästi pää pystyssä eikä välittänyt ilkeistä puheista – onneksi. Vahva ja riippumaton Thea loi minuunkin uskoa, että voisin selvitä mistä vain. Vaikka sitten koko koulun silmätikkuna olemisesta. Onneksi ei näyttänyt todennäköiseltä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen.
Menin edelleen aina istumaan luentosalin takaosaan. Edessä istuminen tuntui liikaa siltä, että kaikki muut opiskelijat olisivat voineet halutessaan tuijottaa. En uskonut, että kukaan oikeasti tekisi niin, mutta pelkkä ajatuskin häiritsi opiskeluani ja keskittymistä siihen, mitä luennoitsija puhui. Ehkä se silmätikkujuttu ei sittenkään vielä onnistuisi.
Muistin sentään ykkösvuotiset ulkonäöltä nykyään. Linn moikkasi ohi kulkevaa ryhmää. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, kaikki vähän hissukan näköisiä. Tämä porukka oli yksi niistä, joihin koin henkisestä yhteyttä jo pelkän ulkonäön perusteella, vaikka en ollutkaan varsinaisesti jutellut näille koskaan. Nörtin näköiset tyypit eivät olleet pelottavia.
”Moi, Linn… ja Emmerie?” yksi poika aloitti kokeilevaan sävyyn. Hiekanvaalea hiusmalli oli pottamainen. Nenällä näkyi pisamia.
”Joo”, vastasin.
”Ei olla taidettu paljoa puhua sen jälkeen kun teidän ryhmä palasi kouluun.”
Linn hymyili sydämellisesti.
”Ei varmaan ehditty, Emmerie opiskelee niin täysillä, ettei sillä ole aikaa paljoa puhua, edes mulle.”
”Hei!”
Pottatukkapoika vilkaisi minuun ja hymyili myös. Linnin hymyllä oli tapana tarttua. Huomasin nyt, että poika oli aika paljon pidempi kuin Josh. Hissukasta olemuksestaan huolimatta tämän ryhti oli suora.
”Ei ole ilmeisesti mennyt opiskelut hukkaan.” Tyyppi käänsi nyt huomionsa minuun.
”Sen näkee kai sitten lentotentissä”, sanoin. ”Ei kai sillä muulla ole niin väliä kuin apuna itse asian hoitamiseen. Lentämisen takia me täällä ollaan.”
”Niin… mä kyllä kuulin huhua, että sä et ole siinäkään erityisen huono.”
Teoriassa tenttitulokset ja muut olivat yksityistä informaatiota. Todellisuudessa joku tiesi aina jonkun muun tuloksen, ja sitä kautta opiskelijoiden ryhmissä kiersi epävirallisia listoja ja huhuja. Linn näytti niitä välillä, useimmiten juorut eivät jaksaneet kiinnostaa minua. Minä kuuluin vain virallisiin koulun ryhmiin, en yhteenkään epäviralliseen jutteluryhmään.
”Miten itse?” kysyin ja yritin hymyillä normaalisti, se tuntui mahdottoman kankealta. ”Mä sain edellisestä harjoituksesta ihan hyvät pisteet.”
”Paljon paremman arvosanan kuin minä ainakin”, Linn sanoi.
Poika katseli meihin molempiin.
”On ihan normaalia saada lentoharkoista ainakin aluksi hylsyjä, mutta teidän ryhmästä ei ole saanut kukaan.”
Aulan kellon viisari siirtyi varttia yli, päästäen selvän naks-äänen. Kello oli mekaaninen. Se oli ilmeisesti joskus ollut vähemmän vanhanaikainen, joku hieno holomalli. Ajannäyttäjä oli kuitenkin joutunut opiskelijapilojen kohteeksi sen verran usein, että lopulta virallinen koulun kello oli vaihdettu sellaiseen, jota ei voinut synkronoimalla peukaloida.
Valuimme takaisin saliin, vilkutin Thealle. Tämä ei tykännyt istua takarivissä, joten emme istuneet luennoilla vierekkäin.
Luentoa pitävä Elisa oli laittanut päälleen jotain vähän skarpimpaa kuin tavanomaisen verkkariasun. Edessä taululla välähteli erilaisia säädöksiä, jotka jaksoin painaa mieleeni vain jotenkin. Luento koski pakollisia turvallisuusmääräyksiä ja avaruuslentojen käytännön puolia. Josh, joka istui minun ja Linnin kanssa samalla rivillä, torkkui ja nuokkui. Tämä oli nukkunut koko luentotauonkin.
”Pitääkö meidänkin mennä?” Linn kuiskutti.
”Jaa mihin?”
Katsoin eteen. Siellä – ja myös älylaitteessani – oli iso muistutus käydä mittauttamassa itsensä pilottipukua varten. Ympäriltäni kuului kikatusta ja monet tytöt hihittelivät keskenään.
”Ei meidän varmaan tarvitse mennä mittauttamaan itseämme uudestaan”, kuiskutin Linnille takaisin. ”Tämähän on jo hoidettu. Meillä on puvut.”
Elisa tarkasteli yleisöään kriittisesti. Puheensorina ja tirskunta jatkui.
”Kyllä, se on hyvin ihonmyötäinen. Olemme jo käyneet läpi miksi: ihonmyötäisessä asussa on helpoin liikkua tyhjiössä, biomekaaninen kehon toimintojen tasausjärjestelmä toimii silloin parhaiten, ja jos siihen tulee reikä avaruudessa, tulos on pelkkä ruhje eikä kuollut pilotti. Kysyttävää?”
Muutama kysymys ilmestyi taulun sivuun leijumaan ilmaan. Niitä pystyi aina kysymään nimettömänä älylaitteen avulla. Kuulemma joissain muissa kouluissa kysymykset kysyttiin yhä ääneen ja viittaamalla. Taivasopistossa oltiin ujompia, ilman anonyymiyttä kukaan ei olisi ehkä uskaltanut kysyä mitään. Kaikki halusivat esittää tietävänsä kaikesta kaiken, kukaan ei halunnut leimautua tyhmäksi. Tai ainakaan koko luentosalin huomion kohteeksi.
Elisa luki kysymysten listaa ja jatkoi pukuesitelmää, aamuisen salin hämärä hiljaisuus tuntui kerrankin kiinnostuneelta uinuvan sijaan.
”Koalitio tarjoaa uuden puvun kaikille kolmen vuoden välein ilman erillistä hakemusta. Ja se joka kysyi, niin värejä voi muuttaa lähes mielensä mukaan, paitsi käsivarsia kyynerpäähän asti. Niissä on aina näkyvissä jaos ja arvo, teillä siis kolme tähteä ja siipi, ja sen pitää olla tarpeeksi näkyvä vähässäkin valossa eli pohjavärin vaalea, jotta kontrasti on tarpeeksi korkea. Eikä kannata yrittää hakkeroida niitä merkintöjä. Se ei sitten onnistu.”
Josh oli saanut aikaan omaan pukuunsa pari kohtaa, joissa pinkissä oli selkeä liukuväri. Elisa ei maininnut sellaisesta mitään, pitäisi varmaan kysyä, miten ihmeessä se tehtiin. Käsivarsille Joshkaan ei voinut mitään, ne olivat pohjaväriltään haaleanvaaleanpunaiset, mansikkajäätelön väriset. Muistin Joshin puvun liiankin tarkkaan.
Oma pukuni roikkui turvallisesti huoneeni vaatekaapissa. Olin vannottanut äitiä, että siihen ei saanut missään nimessä koskea. Onneksi tämä oli uskonut. Sitä paitsi, olin pitänyt huolta omista vaatteistani jo vuosia, sen jälkeen, kun lempimekkoni oli kutistunut äidin pestessä sen liian kuumalla vedellä.
”Nyt kun päästiin näihin kiperiin aiheisiin, niin pitkät kynnet on kielletty. Ne eivät toimi puvun kanssa yhteen. Tietyt metallit ovat kiellettyjä, jos teillä on lävistyksiä, katsokaa tarkempi lista luentomateriaalista. Mitä tulee rajuihin painonmuutoksiin, puku on tehty mittojen mukaan eikä sillä ole rajatonta mukautumiskapasiteettia. Mikäli tarvitsette apua painon pitämiseen samana, niin käykää juttelemassa terkkarille. Samalla voitte pyytää jokaiselle opiskelijalle kuuluvan ilmaisen ehkäisyn. Koskee kaikkia sukupuolia.”
Tirskunta yltyi jälleen. Bodariryhmä näytti suorastaan surulliselta. Lihaksien kasvattaminen yhä suuremmiksi ja suuremmiksi oli saanut juuri kiellon.
Joskus ennen paino ei ollut jokaisen henkilökohtainen valinta. Oli aika merkillistä, miten aiheeseen oli ladattu ennen erilaisia oletuksia ja ennakkoluuloja, nykyisin paino oli ominaisuus muiden joukossa. Ajat sitten oli kehitetty jos jonkinlaista kaloritonta ruokaa sekä laihdutusvalmisteita, jotka oikeasti toimivat. Reseptilääkkeitäkin oli – mutta niiden väärinkäyttö oli myös tunnettu ilmiö. Toiset söivät itsensä lihavaksi ja laihduttivat sitten taas, jatkuvalla syklillä, ostaen lääkkeet laittomia teitä. Aiheesta esitettiin kauhistelevia sensaatiodokumentteja, jotka kuuluivat äitini suosikkiohjelmiin.
”Hei, te olette kaikki aikuisia. Nuoria aikuisia. Tirskunnat pois, käyttäytykää”, Elisa kuittasi ja hihitys laantui hieman.
”Muistakaa harjoitella puvun pukemista. Se on aluksi vähän aikaavievää. Liitoksia on mahdollisimman vähän, jotta voidaan minimoida repeämien ja vuotojen mahdollisuus. Kypärän käytöstä on erilliset harjoitukset.” Elisa rykäisi ja otti siemauksen vesipullostaan.
”Lentotentit järjestetään toukokuun toiselta viikolta alkaen. Hyväksytysti suoritetun tentin jälkeen saatte luvan delfiinin ja joidenkin edistyneiden ryhmien kohdalla maitovalaan ohjaamiseen. Lukuvuoden lopussa jaetaan syksyn käytännön harjoittelun ryhmät ja alukset. Suurin osa lentää samoissa ryhmissä kuin simulaattoriharjoittelut on suoritettu, mutta joitain poikkeuksia on aina.”
Sali kohahti innostuneesti. Minusta syksyyn oli aivan liian pitkä aika. Joutuisin olemaan sen koko ajan jumissa tämän kivimötikän pinnalla, tallaten lapsuudesta tuttuja katuja. Tylsää, tavallista ja turvallista. Ajantuhlausta, jos halusin ajatella juttua ikävimmältä maholliselta kantilta.
Elisa antoi taas puheensorinan laantua ja jatkoi vasta sitten. Josh vaihtoi asentoa jatkaen tyynesti nuokkumistaan. Tuosta tulisi niska kipeäksi.
”Säätiön luoma uusi tilanne vaikuttaa siihen, että emme mieluusti laita aluksia lentämään pelkkien opiskelijoiden voimin, kuten ennen. Varsinkin jos harjoittelupaikkanne ja -reittinne osuu lähelle Säätiön hallinnoimia alueita, opiskeluryhmät jaetaan kahtia kokeneempien pilottien sekaan.”
En halunnut joutua eroon Joshista, enkä oikeastaan Linnistäkään. Ja Theakin oli osa porukkaamme nyt. Ehkä meidän ryhmämme onni ja erikoistilanne voisi auttaa tässäkin. Mietin, kehtaisinko vedellä naruista, taas juttuja, joista murehtia.
Repussani aina mukana kulkevan artefaktin olemassaolo kolahti tajuntaani tasaisin väliajoin kuin kirkonkellon kumahdus, bassokaiuttimien ääni tai valtava paino mahaan. Jännitti, mutta myös vähän innostutti. Tällä hetkellä arki oli kyllä niin arkista, että mikään artefaktiseikkailu tuntui hyvin epätodennäköiseltä. Kuussa käynti oli kuin uni tai jokin juttu, joka oli tapahtunut jollekulle muulle kuin minulle.
Loppuluento käytiin läpi pukuun liittyviä turvallisuus- ja salassapitosäädöksiä. Jäin notkumaan salin eteen, jotta sain Elisan kiinni tämän poistuessa.
”Hei, Emmerie. Oliko sinulla jotain kysyttävää?”
”Meidän ei varmaan tarvitse taas käydä mittauttamassa pukua?”
”Ei tarvitse, ei. Muilla opiskelijoilla on nyt kova harjoittelu lentotenttiä varten. Teidän ryhmänne kanssa voisimme tehdä jotain muuta – luulisin tenttien olevan teille pelkkä muodollisuus. Mitä luulet, kokeillanko jollain lentotunnilla ryhävalasta?”
”Nyt jo?” Innostukseni kasvoi. Ryhävalas! Kilpailu niille pääsystä oli kovaa.
”Miksipä ei? Yleensä pilotit erikoistuvat yhteen tai kahteen alustyyppiin. Luulen kuitenkin, että teidän ryhmänne voisi hyvin oppia useampia. Ryhävalaita on toki vähän, koska Koalitio ei ole ainakaan vielä tarvinnut paljon niin isoja ja hitaita aluksia. Mutta jos suunnitelma asuttaa aurinkokuntaa Marsia kauemmas edistyy aikataulussa, niin tarvitsemme isoja väestön- ja rahdinkuljetusaluksia enemmänkin. Samoin niiden pilotteja.”
”Sellaiset olisivat kyllä aika pitkiä reissuja.”
”Niin olisivat, joten pilotit tullaan testaamaan tarkkaan psykologisin kokein. Tuskin kenenkään ensimmäiseksi valmistumisen jälkeiseksi matkaksi pistetään pitkää reissua Marsia kauemmas ja takaisin, mutta ei se huono asia ole, jos teillä on ryhävalaankin paperit takataskussa.”
Elisa katsoi minuun vähän ovelalla ilmeellä, jota en osannut varsinaisesti tulkita.
”Pitikin kysyä. Vaikka sinun kohdallasi on muitakin asianhaaroja…”
Arvasin Elisan viittaavan artefaktiin. Erikoiskyvyn olemassaolo kutkutti jotain kohtaa sisälläni, josta päätin syyttää Joshia ja tämän minussa herättämää tarvetta olla vähän erityinen ja erikoinen. Kiitos vaan tämän piirteen tartuttamisesta.
”Vaikka niitä asianhaaroja ei olisikaan, olet silti vuosikurssin paras. Tai lähes paras, vähän tentistä riippuen olet joko kärjessä tai toisena. Oletko miettinyt, mitä haluat tehdä urallasi? Tavalliseksi pilotiksi jääminen on ehkä kykyjesi haaskaamista. Tavalliseen matkalentoon pystyy kuka vain opiskelija.”
”Eääh… no, en.”
Nolotti, mutta kysymys oli myös oikeasti hankala. Halusin tehdä jotain nykyiselle järjestelmälle – salailu, Säätiö, aseet ja kaikki, tilanteessa oli parannettavaa. Mutta maailmanpelastus ja vallankumoukset eivät oikein sopineet perinteisiin urasuunnitelmiin. Jatko-opiskelijaksi en ainakaan halunnut. Sitten oli se lapsuuden haave.
”No, ennen halusin päästä kapteeniksi. Nyt en oikein tiedä siitäkään.”
Elisa hymyili tietävään sävyyn.
”Kapteenit eivät pääse yleensä itse lentämään.”
”Niin. Taidan haluta kuitenkin lentää.”
”Kukapa ei? Otin vastaan opettajan homman koska se sopi elämänvaiheeseen, mutta tuskinpa jään tänne Maahan kovin pitkäksi aikaa. Kunhan jäkikasvu on vähän isompi, palaan avaruuteen. Mutta, Emmerie… sain Koalitiolta lokin lennostasi Meletelle. Se, jossa jouduit improvisoimaan.”
”Ai?” Sieltä tulisi nuhtelu ja haukut, Elisa pistäisi minut ahtaalle siitä, miten olin mennyt rusentamaan yhden maitovalaan tuusannuuskaksi.
”Heike ei tainnut kertoa sinulle etukäteen. Tai jälkikäteen. Varsin heikemäistä, olen lentänyt Heiken kanssa silloin, kun tämä oli vielä rivipilotti. Se mitä teit, on juttu, joka onnistuu ehkä viideltä Koalition riveissä olevalta pilotilta, jos niiltäkään. Kukaan ei ole koskaan lentänyt vastaavaa lähestymistä kuin simulaattorissa, ei koskaan tositilanteessa. Ne keinopainovoimajutut ovat vaikeita, erityisesti kiireessä ja tuolla tavalla käytettynä, systeemiä ei ole tarkoitettu siihen. Tarkoitan siis sitä, kun estit teitä törmäämästä koko voimalla seinään luomalla gravitaatiokentän miinusmerkkisenä ilman mitään laskenta-apua, jarruttaen samalla ja ohjaten alusta ahtaasta raosta. Heike otti ison riskin.”
”Mä… öö. Mä en tiennyt.”
”Ilmeisesti tarkoituksella, koska olisit hermostunut jos olisit tiennyt, vai mitä? Nyt tiedät. Mutta älä anna sen nousta päähän. Kerroin, koska olen suhteellisen varma, että sinulla ei nouse.”
”Ai, tuota, kiitos.”
Poistuin koulun hälisevästä aulasta pihalle. Päivä oli menossa pilveen, ei ollut erityisen lämmintä. Ilmassa oli aavistus keväästä, mutta tuuli oli vielä enemmän kylmä kuin kesäisen lämmin.
Olin ottanut mukaan ison huivin, jota kiersin koulupuvun päälle. Olin myös viisaasti laittanut tuulisena päivänä koulupuvun housut enkä hametta. Hyvä minä, kerrankin järkeni oli pelannut aamulla unenpöpperöisenä.
Josh oli herännyt luentosalin kauneusuniltaan ja odotti minua nojaillen sisäänkäynnin pylväisiin. Tilanne muistutti vähän ensitapaamistamme. Hiukseni olivat sentään aika paljon paremman näköiset. Ei takkukasaa tai läpimärkää moppia.
”Saitko puhuttelun?”
”En todellakaan. Kaikkea muuta.”
”Mitäs sitten? Kävelläänkö yhdessä?” Josh tarjosi kättään, tartuin siihen.
”Joo.”
”Juteltiin urasuunnitelmista”, jatkoin.
”Koulu varmaan olettaa, että tehtäisiin meidän taidoilla muutakin kuin seikkaillaan ympäri Aurinkokuntaa tekemässä hienoja tempauksia.” Josh vilkaisi minuun kasvoillaan huvittunut ilme.
”Mä halusin pienestä pitäen aluksen kapteeniksi, siksi tyypiksi joka pääsee huutamaan hienoja komentoja ja ottamaan ohjat kun joku menee pieleen, mutta…”
”Et ehkä haluakaan olla se tyyppi? Tökkiikö käskeminen? Voit aina harjoitella mun kanssa.”
”Äh! Ei se.”
”Sä et halua luopua lentämisestä. Ainakaan vielä.”
”En niin.”
Veisi oikeasti vuosia päästä kapteeniksi, mutta haluaisinko edes tavoitella sitä? Nyt kun tiesin tarkemmin, mitä siihen työhön oikeasti kuului, elokuvien ja kirjojen sijaan, oli paljon vaikeampi päättää.
”Ehkä tiesitkin, mutta Khadi on kaikkien aikojen nuorin amiraali. Se ei itse asiassa ollut vuosikurssinsa paras. Kärkikahinoissa kyllä, mutta siihen hommaan tarvitaan muitakin ominaisuuksia. Sitä, että ihmiset kunnioittaa vaistomaisesti, karismaa. Johtamistaitoa. Sosiaalista pelisilmää.”
”Ai väitätkö, että mulla saattaa olla puutteita noissa? Tulisiko Melissasta parempi kapu?”
”Nekin on opittavissa olevia juttuja”, Josh sanoi ja puristi kättäni vähän lujempaa.
Poistuimme Taivasopiston porteista kohti kaupungin katuja. Tuuli löi vasten kasvoja talojen välistä. Käännyin kulmasta, mistä pääsi kotiani kohti. Josh roikkui mukana, vaikka suunta oli tälle ihan väärä. Asuntola oli toisessa suunnassa.
Portin nurkilla oli muutama mielenosoittaja. Sitten paluumme tätä tapahtui yllättävän usein. Koalitiolla ja sitä kautta Taivasopistolla ei enää ollutkaan pelkästään puhtoisten hyvisten maine. Yleinen mielipide ei ollut Säätiönkään puolella, mutta avaruusjutuissa oli alettu vaatia lisää avoimuutta. Olihan avaruuden valloitus mutkan kautta valtioiden ja lopulta verorahoilla kustannettua puuhaa, kansa halusi tietää, mihin rahat oikein käytettiin.
Mistään jokapäiväisistä massamielenosoituksista ei ollut kysymys, mutta portilla päivysti usein edes joku, ja joinain päivinä ihmisiä oli ollut paikalla sadoittain. Siitä tuli epämukava olo.
Holokyltit ja banderollit haalistuivat selvästi, kun kävelimme ohi. Se en ollut minä.
Josh kääntyi ympäri, teki mielenosoittajia kohti hypähtävän eleen samalla kun ojensi kätensä, ja koko sakki astui kaksi askelta taaksepäin.
Yritin olla nauramatta.
”Rauha vaan. Ei me sentään osata taikoa mitään tulipalloja”, Josh kuittasi. ”Ainakaan ilman meidän avaruusaluksia.”
Yksi mielenosoittajista tuhahti ja laski kyltin olalleen.
”Jätä meidän tavarat rauhaan, olemme hakeneet tähän luvan.”
”Tämän kerran, ensi kerralla tuon mun avaruusaluksen ja taikavoimat. Olen varoittanut teitä”, Josh sanoi ylidramaattisella äänensävyllä. Yritin kovasti estää naamalleni pyrkivää virnettä tulemasta esiin. Mielenosoittajien mielestä juttu ei ollut kovin hauska, saimme lähinnä ilmeetöntä tuijotusta.
Jatkoimme matkaa, tunsin katseet selässäni pitkän aikaa.
”Äkkiä tämä koulupuku ei tunnukaan enää niin kovin hienolta”, mutisin.
”On se sitä edelleen, vaikka sun perspektiivi olisikin vähän muuttunut. Saanut enemmän nyansseja. Harmaata. Koulupuku on kyllä edelleen puhtaanvalkoinen.”
”Sä teit laillisille mielenosoittajille kiusaa, en minä”, väitin.
”No joo. Ehkä se ei ollut kypsintä, mitä olen tehnyt. Älä kerro äidille”, Josh tuumasi ja virnisti.
”Missä sun vanhemmat on? Et puhu niistä kovin usein.”
”Ne taitaa asua Kuussa nyt, väliaikaisesti. Ei kyllä lähelläkään sitä Säätiön mestaa.”
”Ai?”
”Joo. Voidaan kyllä soittaa niille joskus. Voin esitellä sut virallisesti.” Josh virnisti edelleen, äänensävy muuttui kiusoittelevaksi.
”Apua, en mä ihan sitä tarkoittanut!”
Josh hihitti.
”Eiköhän se kuulu asiaan. Mäkin voin tulla sun vanhempien luo käymään, jos vaan päästät mut.”
”Ei nyt! Siis, joo, joskus, varoitan niitä etukäteen. Ahdistaa koko ajatuskin.”
”Mikä ahdistaa sua eniten: kevään tentit, mä tapaamassa sun vanhemmat vai se amiraalien kuulustelu Kuun tapahtumista?”
”Kaikki.” Siirsin vapaan käden otsalleni.
Josh pysähtyi, olimme lähellä kotitaloa, kohta näkyisimme ikkunoista ja sitä en halunnut. Ihan vielä ainakaan.
”Tenttejä en voi tehdä sun puolesta. Voidaan kyllä lukea porukalla yhdessä, jos haluat. Vaikka en usko, että sulla on niiden kanssa mitään ongelmaa.”
Jossain vaiheessa olisi pakko päästää Josh meille ja huoneeseeni. Eiköhän juttumme ollut jo sillä tasolla vakava. Ongelma ei niinkään ollut Josh, tiesin tämän osaavan käyttäytyä kunnolla halutessaan. Enemmänkin ongelma oli oma ärsyynnykseni kahden elämänpiirini yhteentörmäyksestä. Kaikki lapsuudenkodissa oli noloa ja kuristavaa.
Olin siirtänyt ajatukseni asuntolaan muutosta sivuun ja mieleni siihen koloon asioita, jotka eivät vaatineet välitöntä reagointia. Muuttaisin varmaan pois kotoa, mutta en osannut päättää, milloin. Oli helppoa jatkaa samaa vanhaa arkea kuin mitä koko tähänastinen elämäni oli ollut, mutta se ei tuntunut samalla tavalla turvalliselta ja kivalta kuin ennen. Vanhempien jatkuva läsnäolo ärsytti ja teki mieli linnoittautua huoneeseen. Onneksi se oli jopa järkevin toimintamalli, jos halusin saada kaikki koulutehtävät tehtyä ajoissa.
Lampsin portaat ylös kolmioomme. Äiti tuli eteiseen vastaan samalla kun riisuin huivini naulakkoon.
”Sinähän olet aikaisin kotona!”
”Tänään ei ollut kuin yksi pakollinen luento, huomenna onkin sitten kymmenen tunnin päivä. Syön jotain ja teen sitten laskuja. Onko mitään ruokaa?”
”Makaronilaatikkoa on vielä.” Äiti jäi katsomaan, kun riisuin koulupuvun takkia.
”Okei.”
”Jätä isällekin tai sitten tilataan jotain. Ylihuomenna on deadline, en ehdi nyt kokata teille iltaisin.”
Äiti teki töitä usein kotoa – äidin työ on käydä läpi konekäännöksiä luontevammiksi ja sujuvammiksi.
Kun olin peruskoulussa, äiti pakotti valitsemaan useita kieliä, muutakin kuin sen yhden pakollisen vieraan kielen. En koskaan oppinut puhumaan kunnolla ruotsia, toisin kuin kaksikielinen Linn. Linnin kanssa olisi voinut harjoitella, mutta motivaationi siihen oli aina ollut nollissa. Koalition virallinen kieli oli nykyenglanti, jota sentään osasin sujuvasti. Muuten vaikkapa Sigridin ja Melissan kanssa juttelu olisi ollut aika hankalaa. Kiinaa osasin lähinnä alkeet.
Kotona tuoksui vähän kitkerän kärähtäneeltä.
”Äiti, sulla on kahvinkeitin päällä. Ja vanhaa kahvia pannun pohjalla. Montako tuntia olet tehnyt töitä yhteen putkeen?”
”Synkronoinnillako sä sen luet?”
”En kun ihan haistan.”
”Pahus!”
Äiti säpsähti ja katosi keittiöön. Sen ovi oli vastapäätä oman huoneeni ovea. Keittiö oli kadun puolella kuten olohuonekin. Jäin hetkeksi eteiseen ja kurkotin mielessäni, kahvinkeitin meni pois päältä. Avasin tietokoneeni, se oli tarpeeksi lähellä, jotta temppu onnistui. Synkronoinnin vaikutusalue on yksilöllinen – omani oli suhteellisen iso. Olin joskus testannut sitä katulampuilla.
Jostain puhalsi ristiveto, äiti oli varmaan avannut keittiön ikkunan.
”Minä ja isäsi haluaisimme nähdä joskus, miltä näytät, kun ohjaat niitä avaruusaluksia. Pääteltiin, että tuskin sitä tuossa koulupuvussa tehdään, koska jätit sen tänne silloin, kun lähdit sinne komennukselle”, kuului keittiöstä.
”Tuota, ei, ette te halua. Tai… siis. ei.”
Maailmassa on absurdeja juttuja ja sitten on minä, meidän hyvin keskiluokkaisessa olohuoneessamme, pilottipuku päällä ja ohjain päässä. Keikistelemässä vanhemmilleni. Joka kulmasta. Näin sieluni silmin, miten pyörin ympyrää ja isä otti älylaitteellaan kuvia. Juu, ei. Ehdottomasti ei.
”Miksei? Me ollaan ylpeitä sinusta. Mielellään nähtäisiin, mitä oikeasti teet.”
”Se on salassapidosäännöstön alaista”, totesin.
”Kai sitä nyt vanhemmille edes voisi…” Äiti kuulosti melko lannistuneelta.
Koska minut oli ahdistettu nurkkaan, päätin pudottaa käytössä olevan syvyyspommini. Tai ehkä se oli pikemminkin savupommi, tehty aiheuttamaan hämmennystä, kaaosta ja hössötystä. Ainakin sillä saisi äidin ajatukset johonkin muuhun kuin kumipukuuni.
”Äiti, jos mä tuon mun poikaystävän viikonloppuna käymään, sopiiko se?”
”Poikaystävän? Sinulla on poikaystävä? Totta kai! Teen pullaa. Isäsi ilahtuu ikihyviksi!”
”Mä luulin, että se pikemminkin ampuu kaikki ehdokkaat kuulapyssyllä.”
”Sehän on vitsi! Ai että, me olemme sinusta ylpeitä! Mukavaa että olet löytänyt itsellesi jonkun kaverin.”