Seinälle heijastuvalla kuvalla kesti aavistus kirkastua. Hämmästyin, kun näin Melissan leiskuvat hiukset ja tummat, määrätietoiset silmät. Tällä oli todella tapana ilmestyä eteeni, mahdottomiin tilanteisiin ja epätodennäköisiin puheluihin juuri silloin, kun vähiten odotin. Kaikki ajatukseni hauskasta ja kiireettömästä, mahdollisesti epäsiveellisestä iltapäivästä Joshin kanssa lensivät jonnekin kauas pois, kiitos nyt tästäkin jälleen.
Vähän taaempana vilahtivat Sigridin seesteiset kasvot, tyyni ja tulkitsematon ilme pysyi samana kuin aina. Sigrid heilutti kättään aavistuksen.
Asettelin kasvoilleni parhaan edutushymyni, kaiken varalta. Olin harjoitellut sitä, matkimalla Joshia peilin edessä.
Kuvassa Melissa rypisti otsaansa ja katsoi meihin molempiin tutkiskelevasti. Josh päätti rikkoa hiljaisuuden.
”Koalition ID ja kaista, mutta sinä et tietääkseni ole Koalitiossa tai koskaan ollutkaan.”
”Pitää paikkansa”, Melissa sanoi. ”Meillä on tukijoita Koalition sisällä. He ovat rohkaistuneet lähiaikoina.”
”Ei niin kovin suuri yllätys”, Josh tuumasi takaisin.
”Ja ei, en aio kertoa teille kuka tai ketkä, sen saatte selvittää ihan itse.”
Varmaan Melissa ei tiennyt itsekään, mutta ei viitsinyt myöntää sitä. Piti vaikuttaa meidän suuntaamme lähes kaikkitietävältä, osasin jo lukea Melissaa.
Tuntui joka tapauksessa oudolta, että Melissa noin vain ilmoitti asian meille. Ehkä siinä oli vihje. Tai käsky, tai pyyntö saada meidät selvittämään asiaa tarkemmin.
Salaliittoja oli niin paljon, etten pysynyt niissä perässä mitenkään. Piti vain valita jokaisessa eteen tulevassa tilanteessa yksitellen jokin tapa edetä ja päästä lopulta seuraavaan tallennuspisteeseen. Vanhalle pelinörtille lähestymistapa oli tuttu. Harmi vain, että oikeassa elämässä edelliseen tallennuspisteeseen ei voinut palata mitenkään.
Sigrid siirtyi vähän sivummalle ja teki tilaa jollekin, joka oli kuva-alueen ulkopuolella meidän näkökulmastamme.
”Emme oikeastaan soittaneet vain huvipuhelua. Tuli puheeksi se käyntinne tänne Kuuhun, ja eräs henkilö haluaisi jutella teille”, Melissa jatkoi.
Yritin pitää kasvonilmeeni täysin samanlaisena, hymyn liimautuneena paikalleen minkään lihaksen värähtämättä. Josh kohotti näkyvästi kulmiaan, ilmeisesti tämä ei aikoinut tuhlata aikaansa täydellisen hymypojan esittämiseen.
Holokuvaan ilmestyi keski-ikäinen, naurettavan hyvännäköinen tyyppi. Jos olisin yhtään innostunut itseäni rutkasti vanhemmista miehistä, tällä kaverilla ei olisi ollut juuri vaikeuksia saada minua matkaansa – tai sen puolen varmaan ketään muutakaan naispuolista. Jossain aivojeni perukoilla kuvittelin äitini punastumassa. Isot ruskeat silmät katsoivat älykkäästi tumman tukan ja vähän hassujen silmäluomien alta, leuka oli leveähkö, muttei kuitenkaan liian. Kasvonpiirteet olivat yhdistelmä suunnilleen kaikkia etnisyyksiä, niitä oli vaikea sijoittaa oikeastaan minnekään Maapallon kolkkaan.
Tuijotin typerästi enkä saanut suustani mitään järkevää ulos. Onneksi myös Josh oli samassa tilanteessa, todennäköisesti kuitenkin eri syystä kuin minä. Komeat miehet tuskin aiheuttivat tälle mitään muuta kuin aavistuksen kateutta.
Tummatukkainen kaveri istui kuvassa alas, Melissa ja Sigrid siirtyivät sivummalle.
”Hei. Emme olekaan tavanneet aiemmin, vaikka olenkin kuullut teistä paljon. Emmerie ja Josh, eikö?”
”Joo”, vastasin hölmösti. Fiksun valtapelin pelaaminen ja loistavan älykkään tyypin esittäminen kilpistyi heti alkuunsa.
”Minä olen Säätiön puheenjohtaja”, komea ukko sanoi. ”Voitte sanoa Jakeksi. Suurin osa ystävistäni kutsuu minua sillä nimellä. Kiinankielinen etunimeni on vähän vaikea lausua oikein.”
Siinä oli suurin syy, miksi kiinan opiskeluni oli jäänyt äitini harmiksi alkeisiin. En vain ikinä ollut oppinut lausumaan sanoja ja oppimaan monimutkaisia sävelkulkujen eroja, joten olin käytännössä luovuttanut heti kättelyssä.
”Vai Säätiön puheenjohtaja, mehän ollaan ilmeisen tärkeitä, kun saadaan tällainen audienssi, mitä ei suoda edes Koalition amiraaleille.” Josh virnisti, se oli aito virne. Tämä taisi olla melkoisen otettu. Minä olin enemmänkin huolissani, mutta yritin pitää hymyni naamallani parhaani mukaan.
Puheenjohtaja hymyili valloittavasti. Ilme olisi kelvannut mihin tahansa romanttiseen elokuvaan.
”Niinkin voisi sanoa. Olette aiheuttaneet Säätiölle melkoisesti ongelmia. Takapakkia ja hieman sydämentykytystä. Ei mitään peruuttamatonta, toki, pieniä harmistuksia. Mutta tarpeeksi, jotta halusin nähdä, ketkä minulla ovat vastassa.”
”Säätiö yritti tapattaa meidät ja koko maitovaalaallisen miehistöä Meletelle saapuessa”, töksäytin. Jossain puheenjohtajan takana Melissa irvisti näyttävästi. Älä valehtele, teki mieleni heittää takaisin. Tässähän sitä vain noudatettiin neuvoa.
”Valitettava sekaannus. En olisi johtanut sitä yritystä saada avaruusasema hallintaan aivan sillä tavalla. Joskus korkeassa asemassa pitää delegoida ja luottaa alaisiin, jokaista tehtävää ei voi valvoa itse.” Puheenjohtaja nojautui vähän lähemmäs, käsi rennon huolimattomasti polveen nojaten.
”Ihmiset mahdollisesti menettämässä henkensä on vähän muutakin kuin valitettava sekaannus”, ilmoitin.
”Olemme siitä samaa mieltä. Säätiön tavoite ei ole saada aikaan täyttä konfliktia sen ja Koalition välille. Aiomme edetä rauhanomaisin, järkevin keinoin. Kunniotamme ihmiselämää aina kun se on suinkin mahdollista. Te valitettavasti teette siitä hieman hankalaa. Pelinappula, johon on ilmeisen vaikea vaikuttaa.”
”Nuoriso on sellaista”, Josh kuittasi parhaalla sarkasmillaan.
”Aivan”, puheenjohtaja sanoi ja hymyili erittäin leveästi hammasrivi hohtaen. ”Muistan sen vielä itse… mutta, en oikeastaan halunnut keskustella kanssanne moraalikysymyksistä. Jätän ne sinne Taivasopiston filosofian valinnaisiin opintoihin.”
”Säätiön moraali sen sijaan tiedetään”, töksäytin menemään. Melissa irvisti taas ja huitoi kädellään kaulansa kohdalla vaakatasoon.
”Varmasti”, Jake vastasi. ”Lopetetaan tämä kiertely ensi alkuun. Sinä varastit Säätiön artefaktin.”
Säpsähdin, vaikka olinkin jo päätellyt, että tapahtumaketjun oli pakko olla Säätiön tiedossa.
”Niin tein.”
”Ja pystyt käyttämään sitä.”
”Pitää paikkansa.”
Puheenjohtaja raapi leukaansa ja vaikutti yllättävää kyllä tyytyväiseltä vastaukseeni.
”Sehän oli varsin yksinkertaista. Kuvittelin teidän kieltävän koko jutun, ainakin aluksi.”
”Se olisi paljastunut enemmin tai myöhemmin”, Josh sanoi.
”Ilmeisesti luottoa Koalitioon riittää? Tulevat pelastamaan nuoret lupauksensa jokaisesta pinteestä? Auttavat pulasta?” Puheenjohtajan ääneen alkoi valua sarkasmia, mutta hymy ei mennyt minnekään.
”Ei oikeastaan”, Josh jatkoi. ”Totta kai me kuulutaan edelleen viralliseen Koalitioon ja tehdään niiden ohjeiden mukaan. Mutta on meillä omiakin tavoitteita. Siksi tehdään yhteistyötä Melissan ja Sigridin kanssa.”
”Sanotaanko vaikka, että olin hieman yllättynyt, kun kaksi lupaavaa nuorta säätiöläistä päätti tuolla tavalla noin vain ojentaa artefaktin teille. Mutta syissä on järkeä. Olen itsekin rehellinen vastavuoroisesti, niin pääsemme helpoiten eteenpäin. Minulla ei ole alaisissani ketään, joka kykenisi saamaan artefaktista ulos yhtään mitään”, puheenjohtaja sanoi tasaisella äänellä.
”Se on harvinainen kyky”, kuittasin.
”Jos luulette että kerron teille tarkasti ja tilastollisesti kuinka harvinainen – en mene lankaan aivan noin helposti”, puheenjohtaja tuumasi ja hymyili edelleen.
”Tehdään siis näin. Minut – tai siis Säätiö – pyydetään todennäköisesti vieraaksi jonkinlaiselle neutraalille maaperälle Koalition kutsusta. Olen päättänyt hyväksyä ajatuksen neuvottelusta, vaikka se onkin riski. Säätiön pitää nousta oikeaksi poliittikseksi voimaksi, nyt meitä kohdellaan kuin hongkongilaista triadia tai muuta puolirikollista organisaatiota. Rikollisen järjestön luominen ei kuulu tavoitteisiini.”
Melissa rypisti taas kasvojaan. Ilmeisesti tämä oli Melissalle uutta informaatiota. Sigridin kasvoista en vieläkään pystynyt lukemaan mitään. Ei ihme, että tämä oli saanut pidettyä koko Säätiö-kytköksensä piilossa viime syksynä. Sigridin pokerinaama oli melkoinen vastus.
Puheenjohtaja laski katseensa hetkeksi pitäen tarkoituksellisen tauon.
”En usko, että saan teitä paljastamaan Koalition salaisuuksia. En aio edes yrittää. Mutta jos päämäärämme Koalition ja avaruuden kehittämisen suhteen ovat yhtenevät, oletan teidän tekevän yhteistyötä tavoitteidemme eteen. Jos ette… no, tiedän mistä teidät ja artefaktin löytää. Säätiön käytössä on muitakin kuin tainnutusaseita. Minulla on korvia lähes kaikkialla.”
Puheenjohtajan hymy oli täysin rikkumaton, aivan kuin tämä olisi ilmoittanut meille seuraavan päivän lukujärjestyksen.
”Pitäkää se mielessänne. Pelaatte aikuisten kanssa samoilla areenoilla nyt. Tämä ei ole koulun harjoitus tai mukava sivurasti tylsien luentojen ajaksi. Toivottavasti otitte sen huomioon suunnitellessanne näitä… hurmaavia nuorison pikku seikkailuja.”
”Ne ovat tähän mennessä tulleet eteen lähinnä sattumalta”, sain ilmoitettua vastaukseksi.
”Epäilemättä. Oletan, että oudot sattumukset satavat tästä edespäin myös minun laariini. Teette, mitä käsketään. Ei sen pitäisi olla niin vaikeaa, eihän?”
Jokin kolahti, puheenjohtaja poistui kuvasta sivummalle ja minä sekä Josh jäimme tuijottamaan holoa sanattomina. Melissa yskäisi ja katsoi meihin äärimmäisen pistävästi.
”Hoitakaa homma”, tämä sanoi ja katkaisi yhteyden noin vain.
Huoneen ilma tuntui seisahtuneen, eikä se johtunut Joshin siivouskyvyistä. Päin vastoin, tämän huone oli yleensä hyvinkin siisti, tuolinselkämyksillä ei lojunut likaisia vaatteita ja teemukitkin siirtyivät heti käytön jälkeen tiskiin.
Katseeni harhaili ympäriinsä, en oikein tiennyt, mistä aloittaa. Millä huomiolla avata suuni, mihin pureutua ensimmäisenä. Halusin muistaa koko keskustelun, sen pienimmätkin vihjeet.
Josh naputti sormiaan pöytälevyyn ja tuijotteli myös jonnekin. Sitten tämä vaikutti terästäytyvän.
”Se oli suora uhkaus.”
”Kiitos, kuulin kyllä. Ei mennyt ohi.”
”Me ollaan oikeasti vaarallisia. Oikea uhka jollekin tärkeälle tyypille. Aika hienoa”, Josh totesi ja kohotti kätensä haroen poninhäntäänsä auki.
Aiemmin päivällä suurin harmini oli ollut naarmuiset kämmenet. Melissan yhteydenotoilla oli kummallinen vaikutus lisätä aina kierroksia vähintään useampi kunnon pyöritys vallalla olevaan tilanteeseen nähden. En ehkä ollut odottanut suoranaisesti tätä, vaikka tietysti oli ilmiselvää, että varastelureissumme ei pysyisi salassa ikuisesti.
”Kohta kuuluisa koko Aurinkokunnassa?” kysyin.
”Todellakin”, Josh sanoi ja tuijotti takaisin.
”Me ei enää voidakaan noin vain laittaa kapuloita Säätiön rattaisiin. Se puuha pitää lopettaa”, totesin.
”Et ainakaan saa mennä minnekään vaaralliseen paikkaan. Tai otat vähintään artefaktin aina mukaan. Jos ne Säätiön tyypit tulevat, ne voivat tehdä mitä tahansa.”
”Hei Josh, tämä aihe on jo käsitelty kertaalleen.”
”Aiemmin kukaan ei ole – anteeksi nyt vain – uhannut henkeäsi suoraan.” Josh puhui vähän liian nopeasti.
”Mieti nyt vähän. Säätiön pomon on pakko ollut tietää tästä jo jonkin aikaa. Pääsiäisestä on pieni ikuisuus. Jos ne olisivat halunneet minut tai meidät päiviltä heti, ne olisivat tehneet sen jo. Kauan sitten, joku päivä kun olen madellut puolinukuksissa aamuluennolle. Ja sama pätee sinuun. Ei puheenjohtaja uhkaillut vain minua. Sinua myös. Kai mä saan olla susta yhtä huolissaan?”
”No joo…”
”Toisin sanoen, me olemme Säätiölle paljon hyödyllisempiä tekemässä ainakin nimellisesti hommia Koalitiolle. Kunhan pysymme ruodussa ja teemme sen, mitä meiltä odotetaan, myös Säätiön intressit huomioon ottaen.” Sormeni piirteli kuvioita ja nuolia pöydänpintaan, yritin miettiä, kuka ja mikä vaikutti keneenkin ja mihinkin.
”Se ei käynyt ihan selväksi. Mitä meiltä siis odotetaan”, Josh sanoi. ”Yhteistyötä? Liian epämääräistä.”
”Ei, ehkä ne eivät halunneet kertoa. Joku Koalitiossa auttaa niitä. Ehkä se joku ottaa meihin yhteyttä. Tai sitten ei, jos ne haluavat pitää sen salassa. Mehän voitaisiin kieliä Koalition puolella eteenpäin. Kai me kerrotaan tästäkin?”
”Tavallaan Säätiön lonkeroista Koalition puolella ei ole ollut epäselvyyttä aiemminkaan, nyt se vain on täysin ilmiselvää”, Josh kuittasi. Tämä oli saanut tukanharomisoperaationsa tehtyä ja alkoi ujuttaa hiuslenkkiä uudelleen paikalleen. Katselin sitä vähän määrätietoisemmin kuin yleensä. Halusin irrottaa ajatukseni käsillä olevasta keskustelusta, johonkin arkisempaan.
Vielä joitain tunteja sitten olisin tehnyt mitä vain saadakseni jotain mielenkiintoista ja vähemmän tavallista tapahtumaan. Toiveet taisivat olla aika vaarallisia. En uskaltanut ajatella sitä pientä mahdollisuutta, että artefakti tiesi ja osasi lukea tunteitani aina, kun se oli mukana. Eihän se voinut vaikuttaa siihen, mitä ympärillä tapahtui? Ohjailla ihmisiä satojen tuhansien kilometrien päässä tai saada tapahtumaketjuja olevaiseksi, ei, se oli täysin mahdotonta jokaisen fysiikan lain mukaan. Tämän oli pakko olla huonoa sattumaa.
Harmi, että artefaktin olemassaolo rikkoi jokaista tuntemaani luonnonlakia perustavalla tasolla. Jos se pystyi muuttamaan tapahtumien kulkua, olin todellisessa pulassa. En ikinä osaisi sensuroida ajatuksiani ja tunteitani tarpeeksi hyvin, jotta en saisi aikaan jotain kosmista katastrofia. Siirsin ajatuksen syrjään.
Joshin ponnari oli paljon maanläheisempi asia.
”Hei, sun kannattaisi käyttää erilaisia hiuslenkkejä. Nuo kuluttavat hiusta, varsinkin kun pidät sitä aina samassa kohtaa ja suhteellisen tiukalla.”
”Jaa?”
”Joo. Luin siitä jostain lehdestä. Sellaisia kierteisiä. Hommaan sulle joskus parempia.”
”Kiitos huolenpidosta.” Josh vaikutti hämmentyneeltä aiheenvaihdosta.
”Ei ne Säätiön tyypit ole listimässä meitä aktiivisesti. Sitä paitsi, voidaan aina neuvotella Koalition kanssa. Kehen luotat täysin?” Tavoittelin ääneeni järkevää ja varmaa äänensävyä.
”Lähinnä mun perheeseen. Mummiin, en välttämättä”, Josh tuumasi.
”Onhan sekin jo aika paljon. Ainakin viisi tyyppiä?” Kohotin kättäni, jokainen sormi pystyssä. Osasin laskea viiteen, olin siis varsinainen nero.
”Joista Khadi, Lakshmi ja mun vanhemmat on tällä hetkellä hyödyllisiä. Ama on vanhempainvapaalla.” Josh otti kiinni kädestäni ja taittoi pikkurillin alas.
”Et olekaan maininnut siitä aiemmin.”
”En, haluatko nähdä kuvia vauvoista?”
”Err… en oikeastaan.”
”Bingo.”
—
Seuraavana päivänä haahuilin päämäärättömästi koulun nurkilla. En osannut mennä muuallekaan.
Olin pelannut koko aamupäivän yhtä lapsuuteni lempipeliä. Sen grafiikat olivat jo ajat sitten vanhentuneet ja menettäneet sen hienouden, mikä niissä oli ilmestymishetkellä ollut. En kuitenkaan välittänyt nykivien ja nukkemaisten ihmiskasvojen ilmeistä vaan uppouduin tarinaan aivan kuten vuosia sitten. Se ei tietenkään vanhentunut samalla tavalla ja häivytin itseni ja murheeni ilomielin linnan hovijuonittelujen sekaan. Vaikkei kellään hahmolla ollutkaan ihohuokosia.
Äidin koputus oveen oli herättänyt minut pelimaailmasta. Jouduin käytännössä heitetyksi ulos. Siellä oli kuulemma niin kaunis ilmakin, että oli haaskuuta istua koko päivä sisällä. Protestini täysi-ikäisyydestä ja vapaasta tahdosta kaikuivat kuuroille korville.
Harkitsin lähettäväni viestiä Joshille tai Linnille, mutta lopulta päädyin ottamaan reppuni ja lähdin ulos ilman seuraa.
Osa minua odotti, että joku Säätiön kätyri pomppaisi hetkenä minä hyvänsä jonkun roskiksen takaa ja haastaisi minut kaksintaisteluun. Mitään sellaista ei tietenkään käynyt. Kesäpäivä oli utuisen rauhallinen.
Käännyttyäni kohti ostoskujaa, harkitsin lähteväni keskustaan asti. Nojasin hetken ajan pylvääseen tarkistaen bussiaikatauluja, kun toisella puolella kujaa oleva tyttö kiinnitti huomioni.
Tyttö vilkuili aina välillä minuun, aina silloin, kun ajatteli, että en huomaa. Totta kai huomasin. En ole aivan niin huomiokyvytön.
Nyt tai ei koskaan, mietin. Jos jäisin pohtimaan asiaa, en kuitenkaan uskaltaisi. Päätin olla parempi itseni, sellainen, kuin olisin halunnut olla.
Asettelin kasvoilleni hymyn, jonka toivoin vaikuttavan vilpittömältä ja astelin tyttöä kohti.
”Hei, tunnetaanko me jostain?”
Tytön pää heilahti minua kohti, vaaleanruskeissa hiuksissa oli mintunvärinen kimaltava nauha, joka mutkitteli pitkin päätä kiertävää ranskalaista lettiä. En koskaan osaisi tehdä sellaista kampausta itselleni, vaan tarvitsisin Joshin apua. Katsoin viritystä avoimesti ihaillen.
”Ehkä tunnetaankin”, tyttö sanoi. ”Olet tutun näköinen.”
Tapitin tytön kasvoja tarkemmin ja yritin yhdistää ne jonnekin. Ensin en keksinyt mitään. Ei ainakaan kukaan koulukaveri vuosien takaa. Eikä kukaan äidin tuttujen lapsi, ei myöskään kukaan Taivasopistolta.
Jospa kyseessä oli joku, jonka olin nähnyt aivan muualla. Avaruudessa vaikkapa.
Mielessäni välähti maitovalaan miehistölista, jonka olin selannut läpi monen monituista kertaa, sillä ihan ensimmäisellä oikealla avaruusmatkallani ikinä.
”Alissa? Maitovalaan keittiöstä?”
”Joo”, Alissa sanoi ja tarkasteli minua edelleen. ”Emmerie? Näytät erilaiselta tavallisissa vaatteissa.”
Yritin kovasti olla nolostumatta. Väljä pussimainen pellavamekkoni oli aika eri muotoinen kuin lippani ja pilottipukuni. Mekkoni oli niihin verrattuna erittäin muodoton, hyvällä tavalla.
”Niin kai”, sanoin. ”Mitä teet täällä? Asutko sinäkin Taivasopiston nurkilla?”
”En oikeastaan. Tulin vain… se on vähän hassua.”
”Lupaan, etten naura. Ellei se ole hyvä vitsi. Mutta ilmeisesti et tarkoita sillä tavalla hassua”, sönkötin.
”Tulin sanomaan hyvästit. Pyrin kouluun kuudesti, enkä pääsyt. Mutta pääsin kuitenkin avaruuteen. Se riittää, mutta halusin kuitenkin käydä katsomassa koulua kunnolla vielä kerran. Tänään on pääsykoepäivä, joten koulun alueelle on vapaa pääsy.”
Olin tietysti unohtanut koko asian, kuinkas muutenkaan. Eihän se koskettanut minua enää millään tavalla.
”En kaipaa mitään tsemppauskommenttia”, Alissa sanoi ja kavensi silmiään.
”En osaa sellaisia. Haluaisitko lähteä teelle jonnekin? Olisi tarve tyypille, jolle voin selittää avaruusjuttuja. Minulla on mahdoton ikävä sinne, mutta olen jumissa täällä ainakin syksyn harjoitteluun asti. Ja muutenkin. Kiva tavata, pitkästä aikaa.” Sosiaalisten kykyjeni raja oli tulossa nopeasti vastaan, suustani pääsi lähes tulkoon mitä sattui.
”Minä pääsen aika pian taas reissuun. Seuraava vuorolista tuli juuri.”
Irvistin. ”Epäreilua!”
Alissa naurahti. ”Okei, keittiöhommissa on siis ihan hyviäkin puolia. Pilottiparka riutuu Maassa, kun minä pääsen seikkailemaan.”
”Osapuilleen.”
”Tee sopii hyvin”, Alissa tuumasi ja lähdimme yhteistuumin kävelemään kohti lähitienoon asukkaiden suosiossa olevaa kahvilaa – sitä samaa, jossa minä ja Josh olimme lähestulkoon toiseen maailmanaikaan pitäneet neuvonpitojamme huvipuistohyökkääjän mysteerin suhteen.
Kuulin äänettömän kilahduksen, joku oli lähettänyt älylaitteeseeni uuden ID:n. Se oli totta kai Alissan. Hyväksyin ja vastasin omallani, keskustelumme jatkui normaalisti. Mielessäni kävi, että ainakaan synkronointitaidoista kouluun pääsy ei voinut olla jäänyt kiinni. Jatkoimme juttelua, molempien hoitaessa älylaitepuolen koskematta omaan laitteeseensa laisinkaan.
Toki oli mahdollista, että Alissa yksinkertaisesti jäätyi kokeessa ja jännitti, tai ei pystynyt keskittymään. Silloin kokeessa ei pärjännyt, tiesin sen jo. Ja tiettyä kylmäpäisyyttä vaadittiin, jotta pilotin työstä tuli yhtään mitään. Ei saanut alkaa miettimään mitään muuta kuin lentämistä, tiukan paikan tullen ajatusten harhailu oli kohtalokasta.
”Miksi sinä halusit pilotiksi?” Alissa kysyi.
”Mun perhe asuu tässä vieressä. Pienestä asti pyöräilin Taivasopiston aluetta ympäri ja yritin nähdä jotain. Olen myös aina pitänyt tähdistä ja avaruudesta, en oikein tiedä mitään hienompaa. Miksi kukakin nyt on kiinnostunut mistään.”
”Minä luin kaikki mahdolliset avaruusjutut ja painostin vanhempia ostamaan meille kaukoputkenkin, vaikka ei sillä ihan hirveän hyvin nähnyt”, Alissa sanoi. ”Valosaastetta on niin paljon.”
”Joo, mökillä vasta näki jotain oikeasti hyvin.”
Nauroimme molemmat.
Oli mukavaa jutella näin ihan tavallisesti. Mieleeni muistui Josh kyykyttämässä Alissaa kuin tarjoilijaa ja minä paahtamassa maitovalaan käytävää tämän ohi hurjassa kiireessä. Komentorakenne sai minut nolostelemaan yhä, ainakin silloin, kun olimme poissa siihen liittyvästä ympäristöstä. Toivottavasti Alissa ei mainitsisi koko asiaa. Koalition aluksissa tämän pitäisi puhutella minua kadetiksi.
”Miksi keittiö? Eikä mekaniikka tai joku muu jaos?” Toivottavasti sitä ei ollut epäkohteliasta kysyä.
”Se oli se toinen asia, missä olen hyvä. Ruuanlaitto, siis. Ja, se on reitti mitä monikaan ei mieti. Mekaniikka- ja korjauspuolelle, logistiikkaan, ja mihin tahansa missä pääsee avaruuskävelylle, niihin on melkein yhtä paha tunku ja vaikea päästä kuin Taivasopistoon. Keittiöön pääsee melkein kuin takaoven kautta.”
”Okei, melko loogista”, tuumasin.
Kahvilassa oli rauhallista, joten sain tilattua jääteeni rauhassa, kerrankin kompastelematta sanoihini. Asettauduin nurkkaan, josta näin ulos, mutta taakseni ei jäänyt yhtään pöytää. Upposin pehmeään penkkiin. Alissa seurasi perässä, tämä oli ottanut limpparin ja leivoksen.
Edellisestä käynnistäni oli niin pitkä aika, että panin merkille listan muuttuneen. Tai ehkä kurpitsaleivos oli ollut syksyn erikoisuus.
”Pidätkö salaisuuden, jos kerron jotain kahelia?” Alissa tuumasi ja katsoi minuun kuin salaliittolaiseen. Ilmeisesti tällä kahvilalla oli sellainen vaikutus ihmisiin.
”Totta kai”, sanoin.
”Tulin jättämään jäähyväiset vanhalle haaveelleni tänään. Mutta minulla on myös uusi haave.”
”Mikä?” Aloin olla utelias. Alissassa oli paljon tuttua. Niin paljon, että koin, että toisessa paikassa ja asioiden mennessä toisella tavalla, meistä olisi tullut hyviäkin ystäviä. Nyt en uskaltanut vielä ihan toivoa sitä. Ystävystymistaitoni olivat F-luokkaa, kykypinoni pahnanpohjimmainen.
”Haluan oman avaruusaluksen. Kuten ne kaksi ukkoa Kleiolta. Avaruudessa ja avaruusasemilla ei muusta puhutakaan.”
”Oho.”
”Joo. Mutta en välttämättä halua lentää sitä itse. Palkkaan miehistön. Ensin tietysti tarvitsen aivan järkyttävän määrän rahaa. Se ei voi olla halpaa hommaa.” Alissa taitteli leivoksensa paperia kuin parastakin origamia eikä katsonut suoraan minuun.
”Ei varmaan olekaan”, tuumasin ja päätin jättää mainitsematta, että olin jo lentänyt juurikin sitä mainittua alusta. Se taisi olla edelleen vähän niin kuin salaista.
Melissan nyreät kasvot kummittelivat mielessäni. Asioiden kertomatta jättäminen ei ollut valehtelemista. Mistä lähtien Melissasta oli ylipäätään tullut joku oman mieleni etiikan ja moraalin vartija, paraskin moraaliguru? Hätistin ajatuksen pois, viuh, heippa, nähdään.
”Jos vain sopii, niin kunhan pääsen koulusta ja Koalition hommista joskus vuosien päästä, niin lentopalveluita on saatavilla, laivueenomistaja”, totesin ja virnistin leveästi jääteeni takaa.
”Yrität saada minut paremmalle tuulelle”, Alissa totesi.
”Ehkä sitäkin, mutta olen myös tosissani. En lupaile tällaisia ihmisille muuten vain. Sitä paitsi, voin antaa sinulle niiden kahden ukon yhteystiedot.”
”Oikeasti?”
”Oikeasti, tiedän ne. Tietysti siihen toiseen törmää yhdessä Kleion baarissa joka tapauksessa.”
Laitoin tiedot matkaan Alissan älylaitteeseen. Kenties se oli turhaa haihattelua, mutta jos pystyisin omalta osaltani tekemään avaruudesta oikeasti paikan kaikille – jossa kaikilla oli mahdollisuus toteuttaa oma haaveensa – miksi en tekisi niin?
Maailma oli muuttumassa. Milton ja Herman olivat tekemässä jotain ennennäkemätöntä, samanlaisia ihmisiä oli pakko olla paljon lisää. Olin mukana isossa liikkuvassa rattaassa, joka naksahteli vääjäämättä eteenpäin. Se oli huojentava ajatus, en ollut yksin.
Sitä paitsi, toisten unelmissa auttaminen ei voinut olla kiellettyä minkään Koalition ohjesäännön mukaan. Eikä sen pitäisi kuulua Säätiöllekään yhtään mitenkään.