Palatessani kotiin päin jouduin taas kulkemaan Taivasopiston portin ohi. Se melkein nauratti, en pystynyt välttelemään koulua mitenkään. Se tuli vastaan, menin sitten minne vain. Alue oli iso ja hallitsi kaupunginosaa. Koulun alueen täysin kiertävä reitti olisi ollut niin paljon pidempi, ettei siinä olisi ollut mitään järkeä.
Portista valui pettyneen, kivikasvoisen, varovaisen toiveikkaan ja yhtä aikaa ahdistuneen näköistä väkeä. Ilmeisesti pääsykokeet olivat ohi tältä päivältä.
Oli myös hyvä, että olin tajunnut olla pukematta koulupukuani. En oikeastaan halunnut vastailla tuntemattomien toiveikkaiden kouluun pyrkijöiden kysymyksiin.
Paikalla oli jo tutuksi tulleeseen tapaan mielenosoittajia. Näitä oli tavallista koulupäivää enemmän, iso porukka, joka oli ryhmittynyt komean pääportin molemmin puolen. Ilmeisesti pääsykoepäivä oli otollinen tilaisuus poliittisen mielipiteen selväksi tekemiseen.
Halusin yhä uskoa siihen, että avaruus oli se utopia, jonka Koalition virallinen viestintä lupasi. Sehän oli se oikea pyrkimys kaiken taustalla. Viedä ihmiset tähtiin, missä kaikki oli vähän paremmin kuin Maan päällä.
Kuljin niin ajatuksissani, etten huomannut sitä ollenkaan. Eteeni tökättiin jalka. Tai ehkä se oli jonkin kyltin varsi, en tiedä. Ei se ehkä ollut tarkoituksellistakaan, en katsonut eteeni ja kömpelyyteni on tunnetusti vailla vertaa. Lopputulos kuitenkin oli, että lensin komeasti katuun, jo valmiiksi naarmuiset kädet ja polvet uudestaan verillä.
Mielenosoittajien porukka puhkesi kovaääniseen nauruun.
”Hah, ne ovat niin ollakseen, etteivät edes katso eteensä! Oletko niin varma, että pääsit kouluun, vaikka et osaa edes kävellä? Kyykyttämään meitä maan matosia?”
Vääntäydyin istumaan kiveykselle, edelleen pöllämystyneenä koko tilanteesta. Se oli niin lapsellista. Naurettavaa. Ihanko oikeasti kampittamista? En osannut myöskään vastata mitään. Tarkistin, ettei mekkoni ollut revennyt.
Ohi kulkeva pääsykokelaisten vana vältteli katsomasta minuun ja pyyhälsi ohi.
Se tuntui ehkä kaikkein kurjimmalta. Halusin kiljua, että olimme samaa porukkaa. Tai ei, minä olin oikeassa paikassa, osa pääsykokelaista itselleen väärässä, ne eivät vain tienneet sitä vielä. Teki mieli huutaa, että minä kuuluin tänne, osa teistä ei koskaan tulisi kuulumaan. Siinähän yritätte olla katsomatta yhtä kömpelöä tyttöä. Luulette epäonnistujaksi, vaan vähänpä tiedätte yhtään mitään. Yritätte pyyhkiä kaiken ruman ja heikon pois näkyvistä.
Vähän kuin Koalitio, mielessäni kävi. Pääsykokeisiin ei ollut asiaa, mikäli kehonosia oli korvattu biologisilla istutteilla tai terveyshistoriassa oli muu krooninen vamma, mitä ei oltu saatu tasapainoon ja täysin korjattua. Avaruudessa ei ollut varaa tehdä myönnytyksiä, oli se virallinen kanta ja selitys. Osa kylteistä protestoi sitäkin.
Annoin katseeni harhailla. Jos olisin ollut joku muu, olisin uskaltanut sanoa mielenosoittajille, että en ollut eri puolella. Olimme kaikki samalla puolella, loppujen lopuksi.
Nousin huojuen ylös ja yksi mielenosoittajista ojensi minulle varovasti kätensä.
”Hei. Anteeksi. Se ei tainnut olla vahinko”, tämä sanoi.
”Ei”, sanoin.
”Täällä on monilla tunteet aika kireällä. Hallitus esittää taas verojen nostoa, epäilemättä laittaakseen lisää rahaa avaruuden asuttamisen kehittämiseen. Moni ei jaksa minimipalkalla tai perusavustuksella. Mäkään en saanut töitä suoraan koulun jälkeen. Tulee välivuosi.”
”Niin”, vastasin. Tämä osa poliittisia vääntöjä oli sellainen, mitä en oikeastaan halunnut ajatella liikaa. Meidän perheemme oli hyväosainen – molemmat vanhempani olivat kokoaikatöissä. Se alkoi olla harvinaista. Yhteiskunnassa ei kerta kaikkiaan ollut järkevää työtä kaikille, ainakaan sellaista, mistä maksettiin. Suurimmassa osassa perheitä vain toinen vanhempi kävi töissä. Keneltäkään ei puuttunut mitään, materiaaliprintterikompleksit ja hävikitön ruokatuotanto pitivät siitä huolen – mutta monien elämä oli varsin päämäärätöntä.
Synkronoinnin ja avaruusohjelman alkuaikoina kehitetyt työkeskukset olivat sentään historiaa, niistä oli luovuttu suurimman sekasorron laannuttua. Työ Koalition tehtaissa helpoimman tason tehtävissä oli ainakin nimellisesti vapaaehtoista. Olin kyllä selvillä, että palkka oli surkea ja työtä tuputettiin suunnilleen kaikille, jotka eivät löytäneet muuta.
”Olitko pääsykokeissa?” minua auttanut mielenosoittajapoika kysyi. Tällä oli unelias katse ja ruskea sekainen tukka.
”En.” Minun pitäisi pian keksiä jotain muuta kuin yksisanaisia vastauksia.
”Opiskeletko täällä?” Tyypin kulmat kohosivat melkoisesti.
”Joo. Opiskelen. Eka vuosi päättyi juuri.”
”Vau.”
Taivasopiston opiskelijuudessa oli vielä edes jotain hohtoa myös niiden keskuudessa, jotka eivät Koalitiosta muuten niin välittäneet.
”Kuule, ei me kaikki olla ilkeitä avaruudenvalloittajia. Suurin osa meistä on aika tavallisia tyyppejä, jotka nyt vain sattuvat tykkäämään avaruudesta. Kaverisi haukkuvat väärää puuta.”
”Ei meistä kukaan var”- pojan puhe keskeytyi, kun vanhempi tyyppi mielenosoittajaporukan keskeltä lähestyi.
”Mitä hittoa? Veljeiletkö noiden porukan kanssa?”
”En, isä”, poika sanoi ja irvisti minun suuntaani. Koin parhaaksi poistua paikalta nopeasti, lampsia häntä koipien välissä nuolemaan haavojani kotiin.
Pysähdyin sen verran, että kulmasta käännyttyäni jäin paikkailemaan itseäni. Varjoinen kadunkulma oli sopiva paikka, kukaan ei nähnyt. Nojasin pääni seinään ja jännitin leukaani, yrittäen saada kasvonilmeeni tasaantumaan, pääni sisällä vellovan kuohumisen alun tyyntymään. Minusta oli tähän. En antaisi tunteille valtaa. En jäisi surkuttelemaan itseäni.
Silmiin kertyi jotain, jonka räpytin määrätietoisesti pois.
Lääkesuihke oli melkein lopussa, mutta rupi alkoi muodostua. Naarmujen ja haavojen peitoksi syntyi tummanpunertava hyytymäntapainen, aavistuksen nopeammin kuin luonnostaan. Toivoin, että kotiin ehtiessäni punoitus olisi poissa. En halunnut lisäkyselyitä kotona, vaikka voisinkin sanoa kaatuneeni ja se olisi ollut totuus.
Harpoin tutut kadut, muistin rikkonaiset katukivet, lähes jokaisen lampun ja roskiksen ja kadun sisään kaivetun sähkölinjan paikan. Viimeiset näistä vaativat vähän synkronointia, näin ne mielessäni hailakoina juovina. Tämä oli kotimaisemani, jossa en enää ollut kotonani. Avaruudessa olin enemmän kotona. Siellä en kompastellut.
Alissan ystävälliset kasvot kävivät mielessäni. Niistä ajatukseni hyppivät parin loikan kautta Linniin.
Vaikka olisin miettinyt asiaa miten päin, en olisi vaihtanut Linnin kanssa paikkaa mistään hinnasta. Vaikka olinkin Säätiön tarkkailulistalla ja Koalitionkin mielestä ilmeisesti silmälläpidettävä, vaikka Linnin taito puhua ihmisille olikin kadehdittava, vaikka olisin mieluusti ottanut joitain osia Linnin elämästä, halusin silti olla paljon mieluummin minä.
Halusin olla vähän erityinen ja erikoinen. Oli mukavaa erottua porukasta, vaikkei sitä kukaan tiennytkään. En ikinä alkaisi pitää itsestäni meteliä tai tehdä itsestäni jotain vuosikurssin julkkista, mutta pääni sisällä minusta oli oikein mukavaa olla tärkeä. Olin ainoa, joka osasi käyttää artefaktia kunnolla, tyyppi, joka oli päässyt lentämään kotikutoista avaruusalustakin.
Askeleeni kotitalon rapussa oli jo huomattavan paljon keveämpi kuin sen olisi pitänyt kaikki asianhaarat huomioon ottaen olla. En vain voinut itselleni mitään. Avaruuden miettiminen piristi aina.
Kaikki vuodet peruskoulussa olin ollut hiljaisen tylsä, harmaa tapaus, joka ehkä sai stipendin tai pari, muttei varsinaisesti erottunut joukosta muuten kuin koepäivinä. Opettajatkaan eivät olleet jaksaneet kehua minua liikaa, koska tuntiaktiivisuuteni oli niin surkeaa. Olisi pitänyt osoittaa innostusta ulospäin, jaksaa olla lähestyttävän ja kiltin oloinen.
Avaruus tuntui olevan se ainoa paikka, jossa sain olla erikoinen salaa, pääni sisällä, ja tehdä työtäni ja opiskella kuten minulle oli luontevaa.
Äiti oli kadonnut jonnekin asioilleen, olohuoneeseen astuessani löysin isän nuokkumasta tutulta harmaalta sohvalta. Tällä oli tapana nukahtaa siihen, muistin sen jo varhaislapsuudesta työpäivien jälkeen. Välillä isä havahtui kuuden aikaan ja lähti keittämään kahvia, välillä tämä torkkui tuntikaupalla heräten viimein äidin nuhteisiin.
Isällä ja minulla oli yhteistä ainakin se, että kumpikaan meistä ei saanut pidettyä unirytmiään säännöllisenä, parhaista yrityksistämme huolimatta.
Tällä kertaa isä heräsi kolisteluuni ja repun tömähtäessä lattialle.
”Emppu, hei? Oletko koko kesän kotona nyt?”
En ollut kertonut suunnitelmistani paljoakaan. Päätin, että oli aika muuttaa tilanne. Oli helpompaa aloittaa isästä kuin äidistä, joka alkaisi kuitenkin hössöttää ja kauhistella kaikkea liian suureen ääneen.
”Tarkoitus oli. Harjoittelupaikkatieto tulee pian.”
”Niinkö? Etkö sanonut, että ne harjoittelut ovat syksyllä?”
”Yleensä ovatkin. Tieto tulee onneksi etukäteen”, totesin lakoniseen sävyyn.
”Äitisi tulee surulliseksi”, isä sanoi. ”Kun lähdet taas jo.”
”Niin kai. Siitä mä ehkä halusinkin puhua.”
”Meille voi aina puhua. Vaikka et olekaan tehnyt sitä enää sen jälkeen, kun pääsit yliopistoon. Kovin paljoa ainakaan.”
Isä oli tietysti oikeassa. Aiemmin minulla ei juuri ollut ystäviä, joille puhua. Vanhemmat olivat parasta, mitä tiesin, jos piti jakaa asioita jollekin. Jopa minun kaltaiseni pään sisällä nysvääjän piti aina välillä purkaa mielensä sisältöä edes jollekin, ja Linnin muutettua pois ystävieni määrä oli käytännössä kutistunut nollaan. Siitä en tietenkään ollut puhunut vanhemmille mitään. En ollut halunnut huolestuttaa näitä väärällä tavalla.
Nyt olin löytänyt enemmän kavereita kuin pystyin yhden käden sormilla laskemaan, ainakin jos laskin Tuurin ja Reedinkin mukaan.
”Joo. Ei ole ehkä tarvinnut. Ja tavallaan… mä… öö. Mä alan kasvaa aikuiseksi. Olen miettinyt kotoa pois muuttoa.”
Sain vastaani sen isälleni ominaisen tarkastelevan, analyyttisen katseen. Toivoin, että tällä kertaa se ei etsinyt virheitä. Isän katse viipyi polvissani, mutta tämä ei sanonut naarmuista mitään.
”Äitisi tulee surulliseksi siitäkin.”
”Niin tulee, siksi en ole sanonut mitään.”
”Voin puhua siitä äitisi kanssa. Ymmärrän kyllä. Sitä tarvitsee omaa tilaa ja haluaa löytää oman tapansa olla ja tehdä.”
”Niin.”
Isä tarkkaili minua edelleen, kasvoillaan ilme, jonka toivoin kuvastavan enemmän arvostusta kuin pettymystä tai ikävää. Isän lukeminen oli hankalaa, melkein kuin Sigrid.
”Onko se työ sitä, mitä ajattelit sen olevan? Avaruusalukset ja niiden ohjaaminen?”
”On ja ei”, tuumasin. ”Se on paljon enemmän. Se on valtavan hienoa. Siinä tavallaan on se alus, tai osa sitä. Tuntee olevansa osa jotain suurempaa. Ja vastuu tietysti on iso.”
”Hyvä. Kurjimpia asioita maailmassa on, kun haavekuva ei vastaakaan todellisuutta. Varsinkin, jos sitä haavettaan kohti on pyrkinyt yhtä lujaa ja määrätietoisesti kuin sinä.”
”Ai… tai…” Menin hämilleni. Isän suusta kuului suoria kehuja vain harvoin. Tämä oli hyvä löytämään piirroksen ja kaavan pienimmätkin virheet, ja oletin aina, että sama päti myös ihmisiin.
”Minä ja äiti olemme ylpeitä sinusta. Ehkä joskus pääsen vielä sinun kyytiisi. Se olisi mukavaa.”
”Koalitio on hankala siinä suhteessa. Huvimatkoja ei oikein ole. Mutta jos joskus voin, niin totta kai. Mielelläni.”
Hermanin ja Miltonin purkki kävi ajatuksissani, sillä ei kyllä ollut mitään asiaa lähellekään minkään planeetan pintaa, härvelillä ei pääsisi Maan painovoimaa karkuun millään ilveellä.
Ehkä sitten joskus Alissan aluksella. Sitä ennen pitäisi valmistua ja jotenkin hoidella Säätiön uhka. Tai vähintään järjestää Melissa Säätiön johtoon, jotta uhka ei kohdistuisi suoraan minuun.
Ratkaisuni vaikuttivat muihinkin kuin minuun, piti ottaa huomioon niin monta tekijää. En ollut ollenkaan oikea henkilö koko hommaan ja miettimään niin monimutkaisesti, mutta ketään muutakaan ei tainnut olla saatavilla näitä pelejä pelaamaan. Näin mielessäni Säätiön ja Koalition vanhalle mökkijärvemme vesille heittämät verkot, itseni pyristelemässä eroon kummastakin, nilkka takertuneena jonnekin naruihin ja pohjan levään. Ainakin osasin lentää paremmin kuin uida.
—
Linnille tekemäni lupaus oli unohtunut kokonaan. Minunhan oli ollut tarkoitus kertoa, jos Säätiön puheenjohtaja olisi yhteydessä minun ja Joshin suuntaan. Nyt en oikein tiennyt, miten olisin asian esittänyt. Älylaite ei ainakaan tullut kysymykseen. Joku voisi napata tiedon, ja sen jälkeen se olisi varmasti Säätiön tiedossa – mihinkään ei voinut enää luottaa.
Viestin sijaan päätin ilmoittaa tapahtuneesta Linnille sopivalla hetkellä kahdestaan. Laitoin siitä muistutuksen kalenteriini, tietysti salanimellä merkittynä.
Linn itse oli kertonut minulle lyhyesti isänsä kanssa käymästään keskustelusta, joten olin tavallaan sen verran velkaakin, tasapuolisuuden nimissä.
Harjoittelupaikat syksylle piti alun perin julkistaa hyvissä ajoin ennen juhannusta. Nyt ne olivat myöhässä alkuperäisestä aikataulusta eli lukuvuoden virallisesta lopusta. Koulu oli ilmeisesti joutunut tekemään viime hetken muutoksia.
Syksyn aikataulu kaivautui ajatuksiini ja muuttui yhdeksi huolehdittavaksi jutuksi lisää. Olin pystynyt unohtamaan sen hetkeksi kiitos Säätiön puheenjohtajan uhan aiheuttaman jännitysmomentin. Ainakin harjoituspaikkojen ja jonkin konkreettisen tehtävän olemassaolo toisi syksyn pikku hiljaa vähän lähemmäs.
En ollut varma, pääsisikö Säätiö jäljillemme paremmin avaruudessa vai Maan kamaralla. Tähän mennessä kesälomaa en ollut tehnyt mitään epäilyttävää: päiväni kuluivat joko kotona pelaten, opiskellen tai Joshin asuntolahuoneessa tehden jotain yhdentekevää. Josh oli koukuttunut johonkin omasta näkökulmastani turhanpäiväiseen musiikkikilpailuohjelmaan, jota olin myöntynyt katsomaan. Vaihtuvat esitykset olivat mielenkiintoisia, mutta en ymmärtänyt tuomareiden arvostelukriteereistä tuon taivaallista.
Jos Säätiö tarkkaili meitä, se ei saisi kiinni kuin tylsän tavallisia opiskelijanuoria tappamassa aikaansa mahdottoman arkisilla tavoilla. Maalin kuivumisen katselukin olisi todennäköisesti jännittävämpää.
Harjoituspaikkatieto aiheutti mahani pohjalle kumman tunteen, jota olinkin jo osannut odottaa. Sekä odotin että pelkäsin tietoa. En halunnut joutua mihinkään kurjaan paikkaan, enkä varsinkaan yksin.
Kuten ennenkin tärkeiden seikkojen kuten tenttitulosten kohdalla, päätimme ottaa tiedon vastaan yhdessä. Tällä kerralla olimme linnoittautuneet Linnin huoneeseen. Linn-parka oli joutunut viettämään isänsä ja tämän vanhan ystävän kanssa useita päiviä ja vaikutti harvinaista kyllä sosiaalisesti uupuneelta.
Linn selaili älylaitevihkoaan hajamielisesti eestaas ja otti keskusteluun osaa lähinnä erittäin lyhyin vastauksin. Onneksi tämä ei kuitenkaan vaikuttanut millään tavalla vihaiselta tai ärsyyntyneeltä meihin. Sellainen mielentila olisi tarkoittanut pistävän viiltäviä kommentteja, nyt Linn oli vain vastauksissaan aneeminen.
Thea siemaili siideriä yhtä lailla ajatuksissaan.
”En tiedä miksi, mutta olen tästä koko jutusta hermona. Outoa. Eihän tämä ole eka kerta lentämässä.”
Josh napsi kuivia lehtiä ikkunalaudan räjähtäneen näköisestä koristeviikunasta. Linn sai kukkienhoidon saman visiitin hinnalla.
”Sama tunne täällä. En tiedä miksi. Ehkä meillä kaikilla on jo toiveita, viimeksi ei osattu odottaa tai haluta mitään tiettyä. Varsinkin kun on epätodennäköistä, että päästään kaikki samaan paikkaan”, Josh sanoi kääntäen päätään meihin muihin päin.
Lausunto teki minut surulliseksi jo etukäteen. En haluaisi lentää ilman Joshia. Mutta halusin avaruuteen todella lujaa. Enemmän kuin mitään muuta. Pidinkö avaruudesta enemmän kuin Joshista? Pystyikö niitä juttuja edes vertaamaan?
Linn kohottautui vähän toisen kätensä varaan ja kiinnitti katsettaan tarkemmin vihkoonsa.
”Ei enää kauan. Ne luvattiin laittaa tasalta kaikille. Jos siis eivät ole taas myöhässä.”
Hautasin kasvoni Linnin sängyn virkattuun peittoon ja mietin, kuinka hitaasti tai nopeasti muutama minuutti voisi kulua. Hengitin tyynyyn. Sisään ja ulos. Peitto tuoksui villalta ja joltain tyttömäiseltä hajusteelta.
Säpsähdin, kun Thea laski tyhjän siideritölkkinsä pöydälle. Se päästi onton kolahduksen. Kello oli jo yli tasan.
”Minä lähden elokuun puolivälissä. Maitovalas. Aika rutiinijuttu”, Linn sanoi. Ääni oli tasainen ja hallittu.
”Saako nähdä?” Thea kurkkasi lähemmäs, oma älylaitteensa kädessään. Älylaitteen kullanhohtoinen holonäyttö kääntyi Linniin päin, joka kuikuili myös, nähdäkseen viestin sisällön tarkemmin.
”Sama. Me ollaan samassa.” Linn hymyili vähän, käsi heilahti jonnekin Thean olkapään tienoille.
”Huh”, Thea tuumasi.
”Joo, huh. Helpotus, tavallaan. Ei mitään erityisen kummallista.”
Josh katseli omaa älylaittettaan, en uskaltanut vilkaistakaan omaani ja aktiivisesti yritin estää mieltäni lukemasta mitään uusia viestejä. En halunnut synkronoida nyt. En ehkä halunnut oikeastaan mitään.
Nojasin lähemmäs, koska oli kuitenkin pakko.
Ruudulla oli lyhyesti merkitty päivät – ne olivat jo heinäkuussa. Ei mitään muuta, ei selitystä, ei alustyyppiä, ei tehtävänumeroa.
”Mitä? Onko siinä virhe?” kysyin.
”En usko”, Josh sanoi.
”Mitä sitten?”
”Jotain salaista?” Josh kuittasi takaisin.
Linn ja Thea kiinnostuivat myös, Josh heilautti oman tehtävänsä ilmaan, kaikkien luettavaksi kaareksi seinälle.
”Rehtorin pojanpoika saa kaikki jännittävimmät hommat”, Thea totesi. Josh irvisti takaisin.
En vieläkään halunnut katsoa omaan älylaitteeseeni päinkään. Josh nappasi kiinni kädestäni.
”Jos katsotaan se yhdessä?”
”Joo”, mutisin.
Avasin saamani viestin. Harjoittelupaikka, hyvä. Päivätkin siinä oli – lähtö heinäkuussa. Vilkaisin Joshiin.
”Sama kuin minulla”, tämä sanoi.
Päästin todella pitkän henkäyksen, nojasin taaksepäin ja takaraivoni kolahti seinään. Yritin kovasti pidätellä kyyneliä. En ollut edes tajunnut, että tämä oli minulle niin iso asia, että sen takia piti pillittää. Oli se. Minun ei tarvitsisi olla yksin.
Tuli ihan mitä vain, olisin siellä Joshin kanssa. Tahdoin ulista kovaan ääneen helpotusitkua, mutta en Linnin ja Thean edessä kehdannut.
Niistin siis epätyylikkäästi ja kovaäänisesti sisäänpäin. Keskityin kaivelemaan laukustani nenäliinaa, jonka taakse piiloutua ja töräyttää kunnolla.
Thea luki edelleen Joshin seinälle heijastamaa lyhyttä harjoittelukuvausta, otsa rypyssä.
”Koalitio on teidän kanssanne tosissaan. Ehkä teidän määränpäänne halutaan salata Säätiöltä keinolla millä hyvänsä.”
Linn oli siirtynyt tuoliin eikä sanonut edelleenkään mitään. Kiersin varovasti lähemmäs. Pelkäsin yhä uutta riitaa. En ollut varma, oliko kaikkien padottujen tunteiden huutaminen humalassa oikea tapa hoitaa asioita. Jos Linnille oli kuitenkin jäänyt siitä jotain hampaankoloon?
”Linn?”
”Te olette taas ekstraspesiaaleja, kuten tavallista.”
”Oletko vihainen?”
”En. Ette te kai siihen voi vaikuttaa. Tai sinä siihen, että ufojen esineet tottelevat sinua. Olen ehkä vähän kateellinen. Olen näköjään kateellinen sulle usein nykyään. Haluaisin itsekin edes joskus päästä tekemään jotain hienoa…”
”Linn, sä lennät työksesi avaruusalusta.”
”Joo, no, sehän on relatiivista. On se hienompaa kuin olla töissä nakkikioskilla, mutta olisin mielelläni kaikkein hienoin ja erityisin pilotti. En edes tiennyt, että olen tällä tavalla kunnianhimoinen.”
Naamalleni oli hiipinyt jostakin oudon kaihomielinen ilme, jota en osannut poistaakaan.
”Puhuisin potaskaa jos sanoisin, etten vähän pitäisi siitä. Siis siitä, että pystyn juttuihin, mihin kukaan muu ei.”
”Ehkä sä ansaitsit sen, tavallaan. En tiedä ketään, joka olisi opiskellut niin paljon peruskoulussa kuin sinä. Sitten myöhemmin mä olin tietty Soulissa, mutta osaan kuvitella sut nenä kiinni harjoitustehtävissä, tuntitolkulla.”
”Joo. En mä tehnyt mitään muuta kuin opiskelin. Ei mulla ollut oikeastaan kavereitakaan. Eikä mitään muuta elämää.”
No niin, nyt se oli sanottu ääneen.
Thea hymyili meille molemmille.
”Ehkä Linnin ja minun erityisseikkailu on vielä edessäpäin. Kukapa sen tietää. Ja mistä sen tietää, vaikka teidät kaksi olisi määrätty mahdottoman tylsälle tehtävälle jonnekin maksimiturvalliseen paikkaan, jotta kenenkään Koalitiossa ei tarvitse olla teistä huolissaan. Pääsette laittamaan Koalition paperiarkiston järjestykseen.”
Josh irvisti uudelleen. ”Vähän sääliä, kiitos.”
Ikkunalaudan viikuna näytti nyt huomattavasti siistimmältä. Josh kävi heittämässä kuivat lehdet roskakoriin ja istuutui takaisin alas lattialle, suunnilleen älylaitteensa viereen.
”Pitäisikö kysyä joltain? Mihin ihmeeseen ollaan menossa?”
”Ehkä. Mua ei niin yllätykset haittaa. Mutta kai se olisi jotain hyvä tietää”, Josh vastasi.
”Onkohan kukaan opettaja koululla? Elisa? Saataisiin lisätietoa. Tuo on vähän turhan epämääräistä. En haluaisi ilmestyä laukaisualustalle täysin tietämättömänä silloin heinäkuussa”, tuumasin. Pidin noin kahden sekunnin miettimistauon.
”Jos jutellaan sun mummille?”
”Sekin, joo. Käyhän se.”
Josh myöntyi yllättävän helposti, ottaen huomioon, että tämä käytännössä vältteli mummiaan aktiivisesti. En uskonut sen olevan vain kuvitelmaani – Josh ei mielellään tehnyt mitään, joka sai tilanteen näyttämään siltä, että tämä hyötyi sukulaissuhteesta millään tavalla. Rehtorin työhuoneessa käyminen mitä ilmeisimmin laskettiin.
Jatkuva vihjailu rehtorin poliittisista peleistä ja kähminnöistä alkoi sen sijaan riittää. Härkää sarvista ja suoria kysymyksiä, en osaisi kuitenkaan kierrellä enkä kaarrella. Jos kävisimme joka tapauksessa suoraan pyytämässä harjoittelun yksityiskohtia, samalla voisi kysyä aika monesta muustakin asiasta.
Ongelmana suunnitelmassa oli vain se, että vastaus saattaisi olla jotain, mitä en haluaisi kuulla.