Ennen pääsiäistä soitin äidille ja isälle epätyypillisen muodollisen puhelun, jossa pahoittelin etten pääsisi pääsiäiseksi kotiin. Kerroin yleisesti siitä, millaista avaruuslentourani alku oli ollut, mutta huomasin, että oli hyvin vähän, mitä pystyin kertomaan oikeasti. Osittain tielle tuli salassapitosäännöstö, osin se, että aiheet pyörivät liian kaukana vanhempieni kokemusmaailmasta.
Olisi ollut mukavaa, jos olisin tullut suvusta, jossa tämä uravalinta oli normaali. Huomasin pohtivani sitä melko usein. En oikeastaan ollut Joshille enää kateellinen, mutta jokin ristiriita tässä oli. Kyse oli ehkä siitä, että en tuntunut kuuluvan oikein minnekään. En osannut vielä ajatella itseäni avaruustyyppinä, mutta en enää kuulunut samaan lapsuuden elämänpiiriinkään.
Heike taisi olla oikeassa siitä, että olisi paras hankkia hyviä pilottikavereita, jos halusi vuodattaa jollekin. Etääntyminen vanhemmista ei kuitenkaan tuntunut ollenkaan niin kurjalta kuin olisin voinut ajatella aiemmin. Se tuntui enemmänkin normaalilta. Aikuiseksi kasvamiselta.
Minä ja Josh olimme lähettäneet usealla eri tavalla kryptatun viestin Joshin mummille ja Khadijalle. Kumpikaan ei ollut kieltänyt käyntiäni – en tiedä oliko kyseessä vain tiedonjano vai mikä, koska olin olettanut saavani kiellon mennä minekkään lähelle Säätiötä. Minulle luvattiin, että joku Koalition alus olisi lyhyen matkan päässä odottamassa.
Toki tiesin, että Kuun kiertoradalta vahdissa olevalta alukselta kestäisi päästä Kuun pinnalle tukikohtaan, niin pitkään, ettei Koalitiosta olisi todellisessa hätätilanteessa mitään hyötyä. Eikä Koalition aluksissa edelleenkään ollut aseita.
Olisivatko säätiöläiset niin tyhmiä, että käyttäisivät muita kuin tainnutusaseita avaruusalusten sisällä tai tukikohdassaan? Se vaikutti lähinnä hankaluuksien kerjäämiseltä enkä pitänyt säätiöläisiä enää varsinaisesti tyhminä. Säätiön propaganda ja Säätiön oikeat toimintatavat olivat eri asioita.
Tyhmin juttu, johon jouduin ottamaan osaa, oli kuitenkin operaatio naamioituminen. Tai siis Joshin naamioituminen.
Josh sulloi peilin edessä hiuksiaan pipoon, joka ei tuntunut kuuluvan avaruusasemalle ollenkaan. Kleiolla oikeastaan kukaan ei käyttänyt hattuja, mihin niitä olisi tarvittu?
”Näyttääkö tää ollenkaan järkevältä?”
”Ei oikeastaan, mutta ainakin sun hiukset on piilossa, jos sitä pelkäät.” Seurasin operaatiota huvittuneena. Hyvin vaalea hiustenväri oli epätyypillinen, muttei kuitenkaan sellainen, jota kukaan katsoisi kahdesti.
”Joo…”
”Älä kuitenkaan laita aurinkolaseja.”
”No en, rajansa kaikella.”
”Saatat kyllä herättää vaan enemmän huomiota toi päässä kuin ilman.”
”Otetaan se riski.”
”Me ei aiota kertoa Linnille ja Thealle?” Päätin olla kokematta siitä huonoa omaatuntoa, vaikka tiesin, että molemmat olisivat halunneet tietää.
”Ilmeisesti ei. Lopulta se on kuitenkin sun päätös. Suhunhan se Melissa oli yhteydessä ja näin.” Josh kohautti olkiaan. Tälle asioiden pitäminen salaisuutena oli helpompi valinta kuin niiden kertominen.
”En halua huolestuttaa Linniä vielä. Joskus se on pahempi kuin mun äiti…” mutisin.
Josh sai piponsa aseteltua, joten olimme valmiit lähtemään. Melissan tapaaminen jännitti. Viime kerralla olimme puhuneet toistemme ohi. Melissan jyrämäinen tapa esittää asiansa sai minut automaattisesti puolustuskannalle tavalla, mikä ei johtanut mihinkään järkevään.
Menimme eri reittejä kahvilaan, jonne Melissan kutsu oli osoittanut. Se saattoi olla täysin turhakin varotoimenpide, mutta vakoiluleikkien leikkiminen alkoi jo mennä rutiinilla.
Kahvila sijaitsi lähellä aluetta, jossa olin shoppaillut Linnin kanssa vaatteita. Se oli nelikerroksisen, vaaleanpunaiseksi maalatun talon alakerrassa. Ikkunaa koristivat raidalliset markiisit, jotka olivat siinä vain näön vuoksi, tuskin niitä asemalla mihinkään varsinaisesti tarvittiin.
Istuin nurkkapöytään ja tilasin itselleni teetä. Melkein upposin pehmeään nojatuoliin, jonka samettiverhoilu oli paikoittain kulunut nukattomaksi.
Melissa lipui ovesta sisään vähän sen jälkeen, kun pipopäinen Josh oli pujahtanut istumaan toiseen päähän kahvilaa. Paikalla oli onneksi muitakin asiakkaita kuin me, ehkä puolet pöydistä oli varattu. Asetin älylaitteeni nauhoittamaan.
”Hei, Emmerie. Oikeastaan odotin, että et tulisi.” Melissa hymyili ehkä sekunnin murto-osan, kunnes ilme palasi vakavaksi. Panin merkille, että Melissan siviilityyli oli aika tavanomainen. Olin odottanut jotain rock-henkistä, sainkin tavallisen mustan pitkähihaisen paidan ja farkut.
”Olen utelias. Minun pitää kuitenkin jotenkin varmistua turvallisuudestani.”
”Aivan. Mitä sinulla on mielessä?”
”Vaihtokauppa. Minä käyn Kuussa. Leikin vähän Säätiön artefaktin kanssa. Pelaan sun pussiin. Mitä mä saan vastineeksi? Tai takuiksi mun turvallisuudesta? Sun sana ei valitettavasti riitä.” Latasin ääneeni kaiken sen itsevarmuuden, jota olin vaivalla opetellut viime kuukaudet.
”Minä en ole pahinta, mitä Säätiöllä on tarjota. Päin vastoin.” Melissa nosti katseensa ja silmiä räpyttämättä tuijotti suoraan. En hätkähtänyt.
”Tiedän. Siksi suunnitelmasta tietää myös Taivasopiston rehtori ja moni muu. Jos katoan, Säätiötä syytetään suoraan.”
”Kerroit sitten.” Melissa porasi katseellaan edelleen suoraan aivoihini.
”Niin kerroin. Kerropa sinä, mitä voit tarjota minulle.”
”Sen artefaktin.”
Oli lähellä, etten vetänyt teetä väärään kurkkuun ja alkanut kakoa.
”Mitä? Ei kai se ole sun vallassa antaa? Se on Säätiön!”
Melissa virnisti ja kohotti sormensa huulilleen.
”Shh! Koko kahvila kuulee, kun mesoat. Ja ei tietenkään se ei ole minun tuosta noin antaa, mutta jos pystyt käyttämään myös Säätiön artefaktia, totta kai sen kannattaa olla henkilöllä, joka pystyy tekemään sillä jotain, eikö? Eikä homehtua jossain laboratorin uumenissa. Se on se mun todellinen valttikortti.”
”Käyttämään…”
Koalitio ei ikinä antaisi minun pitää artefaktiaan. Se oli tiukasti tutkimuslaitoksen holveissa ja jokainen kerta, kun sain sen käsiini, muuttui videoksi, tieteeksi ja raporteiksi. Se ei ollut vapaata eikä varsinkaan minun. Melissa tarjosi juurikin vapautta. Tavallaan myös valtaa.
”Luulen, etten voi vain kävellä ulos Kuutukikohdasta se taskussa…”
”Siihen tarkoitukseen on tämä.”
Melissa avasi laukkunsa pöydän sivussa ja kurkkasin sisään. Nenäliinapaketti, älylaite, erilliset kuulokkeet, meikkejä. Sitten huomasin pyramidin muotoisen mustan esineen.
”Se on jäljennös, eikä se hämää heitä kuin hetken. Jos sen analysoi, huomaa, että se on tehty tuiki tavallisista materiaaleista. Mutta tästä olen ylpeä”, Melissa sanoi ja nosti pyramidin pöydälle.
Sen sisällä oli samanlaisia käsittämättömiä muotoja kuin aiemman näkemäni aidon artefaktin sisälläkin. Pöydällä olevan, öljylamppua jäljittelevän valaisimen aikaansaama varjo oli eri muotoinen kuin pyramidin varjon olisi kuulunut olla.
”Ei paha”, sanoin.
”Ei niin. Se vaati alka paljon säätöä ja yhden matemaatikon lahjomista, sekä pari palvelusta. Saatiin kuitenkin Sigridin kanssa aikaan tarpeeksi lähelle oikeaa artefaktia, näin kukaan ei ala epäillä mitään ainakaan ihan heti.”
Melissa rykäisi.
”Ja voisit oikeastaan pyytää poikaystäväsi tähän pöytään. Osaan päätellä, että syötät keskustelua älylaitteestasi sille.”
Avasin suuni, mutta en saanut sieltä mitään ulos. Melissa oli liian hyvä pelaamaan tällaisia pelejä. Jollain tavalla Melissan päämäärätietoista häikäilemättömyyttä oli pakko kunnioittaa. Arvostukseni nousi taas, vaikka en olisi halunnut. Aloin ehkä vähän pitää Melissasta. Olisinpa itse yhtä rohkea.
Josh riisui pipon ja istui samaan pöytään oman teemukinsa kanssa. Melissa sai tutun vinon virneen.
”Mistä tiesit?”
”En tiennyt, arvasin vain. Sanotaan vaikka, että oli 50/50 mahdollisuus olla oikeassa. Ja yleensä minä olen oikeassa”, Melissa heitti vailla itseironian häivääkään.
”Hyvin pelattu”, Josh tuumasi.
”Miksi mä päädyn aina tekemään yhteistyötä mahdottoman itseriittoisten tyyppien kanssa?” manasin.
Melissa ja Josh katsoivat toisiinsa ja nauroivat.
”Ehkä sä vedät puoleesi tällaisia tyyppejä.”
—
Suunnitelma oli tehty, eli oli aika toteuttaa. Aavistuksen vastahakoisena aloitin päivän vetämällä pilottipukuni päälle. Siinä hiippailu pitkin avaruusasemaa ei herättäisi sen kummemmin kenenkään huomiota, ja koska ilmeisesti olimme lentämässä Kuuhun jollain aluksella, se tulisi todennäköisesti tarpeen.
Melissa oli ollut vähäsanainen reissun logistiikasta, oli vain antanut lyhyitä ohjeita, mitä pakata.
Josh pelmahti suihkusta ja ryhtyi samaan hommaan oman pukunsa kanssa. Sanattomalla sopimuksella olin muutama ilta sitten vaihtanut nukkumapaikkani tyttöjen yhteishuoneesta tänne. Asumisjärjestely helpottaisi kyllä sitä, että voisimme kadota vailla kysymyksiä. Ehkä Linn ajattelisi, että olimme lemmenlomalla. Olin jo vähän kypsä Linnin jatkuvaan naljailuun.
”Tuleeko tästä koskaan helpompaa?” mutisin samalla, kun yritin saada sormiani hansikkaan käteen asti. Ravistelin kättä, kunnes se viimein asettui.
”Ei kai”, sain vastaukseksi. ”Tarviitko apua?”
Kuulin naurun Joshin äänessä jälleen. Sitten tunsin kädet vyötärölläni. Noin sekunnin milliosissa ajatukseni muuttuivat salaliittoteorioista siihen, että jokin lämmin hulmahti tilalle.
Tunsin, kun kädet sivelivät sekä pukua että kylkiäni ja yritin kovasti olla tärisemättä. Purin hampaat yhteen ja manasin mielessäni. Ihan älytöntä.
Kun Josh sai pukuni olkapäät asettumaan, käännyin. Vastassani oli paljas rintakehä.
Hautasin kasvoni jonnekin solisluun tietämille ja pidin ne siinä. Luu koski vähän huuliani. Teki kovasti mieli siirtyä suoraan toimintaan paikallaan olon sijaan.
”Hei”, kuulin tavallista pehmeämmällä äänellä ja nostin kasvoni juuri ajoissa, jotta sain naamamme osumaan suunnilleen kohdakkain. Josh kaappasi vielä vapaana olevat hiukseni ja kiersi niitä kätensä ympäri, mutta ei vetänyt. Enemmänkin piti minua paikallaan.
”Pitäisi jo mennä”, mutisin.
”Joo.”
Josh sääti oman pukunsa päälleen samalla kun letitin hiukseni. Katseeni viipyi hihamerkinnöissä. Identtiset minun pukuuni nähden, tietenkin.
”Mitä tapahtuisi, jos aluksen kapteeni olisi tavoittamattomissa? Kaikki neljä pilottia ovat samanarvoisia. Ja meitä on aina tasamääräkin.”
”Mistä lähtien sua on kiinnostanut Avaruuskoalition komentorakenne ja muu virallinen? Luulin, että se kuuluu sun eniten inhoamiin juttuihin.” Josh pakkasi reppuaan loppuun ja mielessäni kävi, että Melissa ei ollut puhunut painorajoista mitään.
”Mietin vain.”
”Ei kyllä kolkata yhdenkään aluksen kapteenia, jos mietit samaa kuin minä. Siinä kohtaa pistän Melissan juttuihin stopin. Sellaisesta voidaan saada oikeasti ne lähtöpassit koko Koalitiosta.”
”Joo.”
”Vastauksena kysymykseen: tuollainen tilanne on käsittääkseni ollut muutaman kerran. Jonkun aluksen kapu sai sydänkohtauksen. Virkaiässä vanhin pilotti päättää, jos aluksella ei ole perämiestä tai muita siinä välissä. Meidän tilanteeseen Koalitiolla ei ole varsinaista sääntöä, koska yleensä ykkösvuotiset ei lennä. Meillä ei sinänsä ole vielä virkaikää. Se lasketaan vasta valmistumisesta.”
Yrittäen näyttää tavallisilta, lähdimme pois vierasmajasta ja kävelimme pitkin vielä rauhallisia katuja kohti sylinterin päätä ja hangaaria. Melissa oli halunnut tavata siellä.
Olimme molemmat pakanneet lopulta varsin kevyesti, eli käytännössä olin työntänyt vähän tarvitsemani omaisuuden Joshin kovia kokeeneeseen reppuun.
Tuskin olisimme lähdössä ihan tavallisella lennolla Säätiön tukikohtaan. Se tuntui älyttömältä idealta, eikä tietääkseni tänään ollut lähdössä yhtään alusta muutenkaan. Toisaalta, olin jo tottunut siihen, että Säätiöön liittyen elämäni oli täynnä älyttömiä ideoita.
Notkuimme portilla, jossa oli Koalition ja Kleion siviilihallinnon aluiden raja.
Melissa kiersi paikalle talojen takaa kahden tutun naaman kanssa. Tunnistin toisen hassusta hiustötteröstä, mutta en osannut yhdistää, missä olin nähnyt tyypin aiemmin. Sitten muistin: pilottibaarin baarimikko ja saman kuppilan edessä hengaillut vanhempi ukko.
Baarimikon kasvonpiirteet olivat niin tavalliset, että tämän yhdistäminen aiempaan tapaamiseen olisi ollut vaikeaa ilman hiustötteröukkoa. Lyhyet hiukset ja harmaantuvat ohimot sekä parransänki eivät herättäneet mitään mielikuvia, baarimikko olisi voinut hyvin olla joku isäni työkaveri kaavoitusvirastosta. Tötterötukka sen sijaan näytti nahkatakissaan pesunkestävältä avaruusmerirosvolta.
Molemmat heilauttivat kättä ja hymyilivät leveästi. Tilanne vaikutti heti paljon vähemmän siltä mitä se oli, eli vaaralliselta retkeltä pahisten päämajaan.
”Heippa. Lähdetääs sitten”, baarimikko sanoi. ”Toisen teistä olenkin jo nähnyt kerran.”
Joko tyypillä oli ilmiömäinen muisti tai olin jollain tavalla erityisen mieleenpainuva. Veikkaisin ensimmäistä, jos pitäisi lyödä vetoa.
Portti aukeni meille kaikille viidelle vailla protestia. Ilmeisesti Melissalla tai kaksikolla oli ystäviä jossain aseman turvaorganisaatiossa.
Minä ja Josh vaihdoimme katseen ja lähdimme kolmikon perään. Yritin saada selkoa tilanteesta, joka tuntui vähän monisyisemmältä kuin ennen. Baarimikko oli vanha Koalition pilotti, sen muistin.
Hississä halusin päästä selville tilanteen valtasuhteista, mutta en keksinyt itse mitään, millä saisin keskustelun avattua. Melissa vaikutti edelleen retken pomolta. Jopa Josh oli epätyypillisesti aivan hiljaa. Ehkä tämä yritti urkkia kaikkien älylaitteista tiedonmuruja.
Käytävässä kohti hangaaria minun oli pakko nostaa aihe esiin, elegantisti tai ei. Tyylini oli mennä suoraan asiaan. Päätin, että se oli ainoastaan määrätietoista retoriikkaa eikä kömpelöä sanankäyttöä.
”Millä me oikeen ollaan matkustamassa sinne Kuuhun? Oletteko te kaikki Säätiössä?”
Baarimikon kasvoille ilmestyi useita naurunryppyjä, kun tämä hörähti.
”Säätiössä? No ei todellakaan! Haluan nähdä sen porukan tukehtuvan omaan täydellisyyteensä. Kerran Koalition pilotti, aina Koalition pilotti.”
Melissa virnuili takaisin.
”Minun statukseni eräänlaisena kaksoisagenttina jo tiedätkin. Mutta ehkä minua pitäisi sanoa enemmänkin kolmoisagentiksi…”
”Kenen puolella tässä siis oikeasti ollaan?” kysyin.
”Hetkinen”, Josh sanoi, mutta ei ehtinyt jatkaa ennen kuin hiustötteröukko puuttui puheeseen.
”Käännytääs tästä”, tämä totesi ja vei meidät kohti syvennystä, jossa ensivilkaisulla ei vaikuttanut olevan mitään. Sitten kiinnitin huomiotani seinään, ja tunnistin pienen välkynnän ja väreilyn.
”Häive”, Josh sanoi ja Melissa nyökkäsi.
”Muutkin kuin Koalitio osaavat piilottaa sillä juttuja, jos on tarvis”, baarimikko sanoi.
Väreily katosi baarimikon sormien napsautuksella ja seinään ilmestyi hyvin tavallisen oloinen ovi. Siinä ei lukenut mitään, olisin normaalisti luullut ovea joksikin pieneksi huoltotilaksi.
Ovi aukesi pienen napsahduksen saattelemana. Astuimme laajaan tilaan, jossa ei vaikuttanut olevan yhtään mitään.
Sitten näin taas pienen kimalluksen ilmassa, jonka jälkeen ääriviivat oli huomattavasti helpompi erottaa. Toisessa päässä, joidenkin kymmenien metrien päässä, oli samanlainen ovi kuin hangaareissa. Aloin jo aavistella, mistä oli kyse.
Baarimikko heilautti kättään ja häive katosi välkkyen. Tilassa oli rupuisimman näköinen avaruusalus, jonka olin koskaan nähnyt. Se oli pieni, erilaisista osista koottu ja vähintään viisikymmentä vuotta vanhasta tekniikasta kasattu, jos osasin arvioida vähänkään oikein. Koulussa ei ollut käsitelty todella vanhoja aluksia muuten kuin kuriositeettina, tekniikkakurssit keskittyivät aina uusimpaan malliin.
Aloin välittömästi kaivata maitovalaiden puhdasta ulkopintaa, komeita ajoainetankkeja, keraamisia paneeleja ja verkkomaisia rakenteita, tai delfiinien virtaviivaista ulkonäköä. Edessäni oli palasista koostu härveli, jonka lentokyky oli silmämääräisesti arvioiden vähintäänkin kyseenalainen.
”Mikä tuo on?” oli ainut, mitä Josh sai suustaan.
”Se on meidän aluksemme!” baarimikko sanoi selvästi ylpeänä.
”Huomaan, että emme tee nuorisoon juurikaan vaikutusta”, tötterötukka sanoi vastineeksi.
Se lieni ihan oikea arvio, minä ja Josh pystyimme katsomaan alusta lähinnä pientä pelkoa tuntien.
”Tuollako me mennään?” kysyin.
”Sillä, ja kuules, minä korjasin avaruusaluksia ennen kuin sinä olit syntynyt. Se pysyy kasassa ihan hyvin. Paremmin kuin hyvin, itse asiassa. Se, mikä on toiminut viisikymmentä vuotta eri aluksissa, toimii hyvin edelleen. Tarvittiin vain vähän huoltoa ja rakkautta”, tötterötukka jatkoi.
”Jaa…” mutisin.
”Pitääkö meidän lentää tuota?” Josh ihmetteli.
”Mielellään”, Melissa kuittasi. ”Minä en osaa, vaikka en kovin huono synkronoija olekaan. Nämä kaksi taas eivät ole lentäneet vuosikausiin.”
Baarimikko ja toinen ukko kohauttivat harteitaan.
”Mutta mulla ei ole koulutusta”, protestoin.
”Se on ainutlaatuinen, tähän alukseen ei voi ollakaan mitään koulutustodistusta tai pilottilupaa. Irtaudu nyt vähän Taivasopiston ajatusmalleista. Tämä on se oikea seikkailu, tuntematon alus ja kaikki, mitä sillä voi tehdä! Manuaalisia järjestelmiä, mahdollisuus vaikuttaa kaikkeen!” Tötterötukka innostui paasaamaan.
Josh kiersi alusta ja koski sen pintaa.
”Oletan ilmeisesti oikein, että tämä on käytöstä poistettujen alusten osista kasattu. Vuosien varrella kun vie sitä ja tätä, kukaan ei huomaa. Mutta tän kokonaisen aluksen huomaa kyllä jossain vaiheessa. Olette ehkä pitäneet sen piilossa täällä tähän asti, mutta meidät huomataan heti kun lennetään täältä hittoon. Mitäs luulette Koalition tekevän sille?”
Äijäpari alkoi nauraa ja takoi Joshia olalle niin, että tämä meinasi kaatua.
”Siinä se koukku onkin! Kaikki kansainväliset lait ja Avaruuskoalition ohjesääntö ottavat kantaa tilanteisiin, jossa alukset omistaa joko Koalitio itse, joku maanpäällinen valtio tai maanpäällinen yritys. Me emme ole noista mikään – jos laki ei sano siitä mitään, se ei myöskään voi olla laitonta”, baarimikko sanoi.
”Ja, tämä tila ei kuulu Koalitiolle, vaan nämä huoltotilat ovat Kleion siviilihallinnon alaisia – jotka tukevat meitä”, Melissa lisäsi.
”Ai tukevat?”
”Asemat haluavat omistaa aluksia itsekin, totta kai. Miksi ne haluaisivat ikuisesti olla Koalition talutusnuorassa?”
”Koalitio näkee ihan hyvin kun lennetään ulos – ne ei vain voi sille yhtään mitään, koska emme tee mitään, mikä olisi kiellettyä!” Baarimikko nauroi niin, että koko mies hytkyi.
Katsoin alusta vähän tarkemmin. Ajoainetankit olivat suhteessa pienet, vaikka ne olikin sijoitettu eri tavalla kuin mihin olin tottunut.
”Pääsekö tolla määrällä Kuuhun ja takaisin?”
”Juuri ja juuri, itse asiassa. Täältä poistuminen ei ole ongelma. Kleiolta vaadittu pakonopeus on sen verran pieni, että sen voi lähes jättää huomiotta. Kuusta sen sijaan… se on tietysti paljon Maata pienempi kappale, mutta vaadittu pakonopeus on monta kertaluokkaa suurempi kuin täältä”, toinen ukko kommentoi.
”Ja keinotekoisen painovoiman generaattoria ei voi käyttää apuna luomaan vastatila? Kuten silloin kun delfiineillä lähdetään Maan painovoiman piiristä?” Josh kysyi.
Kolme salaliittolaista katsoivat alusta ja sitten meihin kahteen.
”Tuossa aluksessa ei ole keinopainovoimaa. Sitä emme onnistuneet Koalitiolta viemään. Pitävät siitä tekniikasta kiinni kovempaa kuin fuusioreaktoreista”, baarimikko manasi.
”Kuuhun mennään vanhaan tyyliin, ja jos ette jo osaa, niin pääsette nauttimaan painottomuudesta. Vyöt kiinni, pennut.” Tötterötukka nauroi taas.