Ennen Kuusta lähtöämme meillä oli vielä yksi velvollisuus.
Sellainen velvollisuus, mitä olisin taas halunnut vain pakoilla, juosta piiloon ja karkuun, jotta totuutta ei olisi tarvinnut kohdata suoraan.
Minä ja Josh olimme saaneet taas yhteisen huoneen. Tuntui hassulta asua Säätiön vanhassa tukikohdassa kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka paikka oli totta kai ollut alun perin Koalition ja tämä säätiöjuttu oli varsin uusi ja jäänyt kovin väliaikaiseksi. Olimme kuluttaneet pari päivää kuulusteluissa – olin ollut viimeinkin täysin rehellinen ja kertonut lähes kaiken, minkä tiesin ja mitä oli tapahtunut, artefaktin osuus mukaan lukien.
Ainoa osuus, jonka olimme pitäneet itsellämme, oli Joshin minulle sinkoama datapaketti Säätiön kourista urkittua dataa. Sen ydin jäi meille, mutta emme voineet emmekä varsinkaan uskaltaneet kuoria kaikkia salauskerroksia pois niin kauan kuin pyörimme Koalition tiloissa ja Koalition laitteilla.
Onnekseni en ollut joutunut syytteeseen avaruustaisteluiden aloittamisesta, vaan vastuu oli komentoportaassa minua ylempänä olevilla. Hierarkkisissa organisaatioissa oli puolensa, jopa tällaisissa rennomman puoleisissa, kuten Koalitio oli aina ollut.
Jotkut asiat olivat kuitenkin samalla tavalla kuin armeijoissakin oltaisiin tehty, tai poliisissa, tai jossain puolisotilaallisessa yhteenliittymässä – mitä Koalitio nyt oikeastaan olikaan. Voima oli vapautta ja vapaus voimaa tai toisinpäin. Aseellisesta mahdista oli tullut yhtä tärkeää kuin oikealle armeijallekin. Sen sijaan että miekkavalaista oltaisiin luovuttu, niitä aiottiin rakentaa lisää.
Melissa oli mukana projektissa, jossa kehitettäisiin pilotteja avustavaa tekoälyjärjestelmää, jotta miekkavalasta ohjaavan kaksikon synkronointi ei kuormittuisi niin pahasti. En ollut varma, mitä mieltä olisin siitäkään ollut.
Huutoni siitä, että Säätiön puheenjohtaja saattoi olla näkymättömissä missä tahansa nurkassa tutkimassa alusten rakennusprojektia tai jokaisessa salaisessa kokouksessa tai vaikka suihkussa tuntui kaikuvan kuuroille korville. Jos ukko oli kaikkialla, pystyi ihan yhtä hyvin uskottelemaan, että herra Jake ei ollut enää missään vaan kadonnut. Kaikki todisteet paitsi minun sanani viittasivat siihen suuntaan.
Kukaan ei tuntunut ottavan puheenjohtajan uhkaa tarpeeksi tosissaan. Kun Säätiö oli suureksi osaksi otettu taas osaksi Koalitiota, yksi mies – olkoon miten vaarallinen ja fiksu tahansa – jäi kaikilta unohduksiin. Ukko oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt minne. Se tuntui kiinnostavan Koalitiota paljon vähemmän kuin se, että laskuista puuttui yhä noin viitisentoista alusta, jotka olivat kadonneet Kuun tukikohdan taistelun sekamelskassa jälkiä jättämättä. Yhdessä kuvassa alus oli olemassa, seuraavassa ei.
Minulla oli omat päätelmäni siitä, kenellä alukset olivat, vaikka yksi mies ei pystyisi ohjaamaan niitä, eikä niissä ollut ajoainettakaan, eikä varusteita miehistölle. Pidättelisikö se puheenjohtajaa? Tuskin.
Minä ja Josh aioimme tehdä kaikkemme saadaksemme ukon kiinni. Koko sotku oli muuttunut henkilökohtaiseksi ja se oli jotain, mitä en ikinä antaisi anteeksi.
Ja ei, kyse ei ollut Joshin hiuksista. Tämä oli tyytynyt siistimään kynityn kuontalonsa niin, että hiukset olivat kauttaaltaan lyhyemmät, lukuun ottamatta edessä rennosti roikkuvia pidempiä osioita. Ne Josh joutui tosin Koalition sääntöjen mukaan kiinnittämään hiusklipsillä ylös ja taakse. Lyhyempiä hiuksia piti asetella ja kammata entistä kauemmin mukahuolimattoman rennon vaikutelman aikaan saamiseksi, joten lähtömme huoneesta myöhästyi usein.
Meidän olisi jo pitänyt olla jahtaamassa niitä aluksia ja herra Jakea pitkin avaruutta, etsiä neulaa heinäsuovasta, mutta ensin piti hoitaa niitä ihmisyyteen kuuluvia velvollisuuksia.
Nyin Joshin hihaa – olimme molemmat taas koulun juhlaunivormuissa. Edellisestä kerrasta oli pieni ikuisuus ja silloin asiat olivat olleet pienempiä ja yksinkertaisia. Suurin murheeni oli ollut se, osaisinko jutella verkostoitumistapahtumassa kenellekään.
”Se tuntuisi olevan ihan hyvin”, kuittasin Joshille, joka väkersi edelleen hiustensa parissa, yrittäen saada pitkän suortuvan asettumaan mahdollisimman esteettiseen muotoon.
”En halua, että huonot kohdat näkyvät. Onko tämä liian hassu? Lettiä en halua.”
”Kestää aika kauan, että ne kasvavat saman pituisiksi kuin ennen. Miten olisi pieni nuttura? Pään sivuun? Molemmin puolin?”
”En halua näyttää miltään aamupiirretyn tytöltä. Tai äidiltä. Tai keltään muulta kuin itseltäni. Enkä halua muistaa…”
Yritimme jutella ei-mistään ja ihan tavallisesti, mutta niin vain aihe kiersi jatkuvasti siihen, miksi olimme yhä täällä Kuussa, miksi pynttäydyimme juhla-asuihin, vaikka ei ollutkaan mitään mukavaa juhlittavaa.
Pakokapselia tai mitään muitakaan jäänteitä ei ollut löytynyt, mutta Koalitio järjesti silti Heikelle ja tämän aviomiehelle muistotilaisuuden. Kuuluihan se asiaan.
Mikään tässä päivässä ei olisi helppoa tai mukavaa, mutta oli silti äärimmäisen tärkeää olla täällä, olla paikalla, vaikka Heike ei sitä olisikaan näkemässä.
Koalitio oli joutunut keksimään uudenlaisia protokollia ja ohjeita, sillä mitään virallisia hautajaisia ei ollut koskaan ennen ollut tarpeen järjestää.
Pieni osa minusta toivoi yhä, että Heike oli tehnyt miehensä kanssa jonkun hullun tempun ja törmäisin tähän vielä, saisin ovelan katseen sotkuisen otsatukan alta ja kuulla, miten rämäpääkapteenit selviävät aina pinteestä kuin pinteestä.
Toivoon oli helppo tarttua, koska ei meillä ollut muutakaan.
”Mennään sitten”, Josh sanoi ja näytti suunnilleen samalta kuin minusta tuntui – määrätietoiselta mutta surulliselta. Omat kasvoni tuskin näyttivät juuri miltään. En ollut osannut edes itkeä, en muuta kuin tuijottaa amiraali Sowandea, käsittämättä vieläkään oikein sitä, mitä minulle oli sanottu. Ilmeet olivat kadonneet ja tuntuivat teennäisiltä.
Käytävällä näkyi muitakin juhlapukuisia. Tiesin, että paikalle olisi tulossa useita Koalition silmäätekeviä. Olisin vain halunnut, että kaikki ne tärkeät ihmiset olisivat osoittaneet arvostusta Heiken toimintatavoille jo silloin, kun tämä oli vielä elossa. Sanoneet, että tämä oli tehnyt työnsä hyvin, ollut tukena meille uusille. Tai mistä minä tiesin, vaikka olisivatkin sanoneet? Enhän minä tiennyt Heikestä mitään muuta kuin vain ne kasvot, jotka tämä oli näyttänyt meidän noviisien suuntaan.
Kiersimme Joshin kanssa hiljaisina juhlatilaan, jonka puupaneloidut seinät saivat lähes unohtamaan, että olimme Kuussa. Kahakan jäljet oli siistitty ja korjattu ja edessä olevalla korokkeella oli iso meri aivan oikeita kukkia. Se ja puiset seinät yhdessä loivat vaikutelman tuhlailevasta ylellisyydestä. Avaruudessa harvemmin järjestettiin viljelytilaa pelkille koristekukille.
Kaikki tämä viesti omaa hiljaista kieltään arvostuksesta ja silmäkulmani alkoivat kostua, vaikka olin kovasti ajatellut, että pitäisin itseni järkevän viileänä läpi koko tilaisuuden. En edes tiennyt, minkä värisistä kukista Heike olisi pitänyt kaikkein eniten. Oliko minulla mitään oikeutta olla täällä, kun en ollut edes tuntenut lempikapteeniani oikeasti, oikeana ihmisenä roolin ja työn alla?
Etsimme istumapaikat ja Josh kiersi kätensä vyötärölleni, välittämättä siitä, oliko se minkään etiketin mukaista tai ei. Tarvitsimme molemmat turvaa toisistamme.
Eteen korokkeelle käveli tärkeän näköisiä ihmisiä, jotka alkoivat puhua Heiken merkityksestä Koalitiolle. Miten tärkeää oli, että tällaisillakin hetkillä kun perusturvallisuutemme oli järkkynyt ja tilanne oli meille kaikille uusi, pyrkisimme yhä tekemään yhteistyötä ja löytämään luovia ratkaisuja, aivan kuten Heike oli eläessään tehnyt. Yhtä kauniisti puhuttiin tämän miehestä, jonka tarina kuulosti varsin samanlaiselta. Taas yksi asia, josta en ollut koskaan voinut kysyä Heikeltä tarkemmin.
Kuvittelin itkevää miespuolista kapteeni Sommeria enkä ollut varma, olinko sittenkin hieman tyytyväinen, että kumpikaan ei ollut jäänyt kaipaamaan toista vaan pari oli lähtenyt yhdessä ja kuinka kauhea ja väärä ajatus sekin oli. Sellainen, mitä ainoastaan yhtä tunnekylmä tyyppi kuin minä olisi saattanut ajatella.
Jos Koalitiossa oli paljonkin sellaisia, jotka olivat kuten minä, en tiennyt oliko meillä toivoa. Tarvitsimme enemmän sellaisia, kuin Linn tai vaikka Thea tai Alissakin. Ei vain tällaisia, joista oli hyötyä taistelussa ja taikatempuissa. Nyt olin hyödytön. Jos minut olisi laitettu korokkeelle eteen, en olisi osannut sanoa mitään. Minulla ei ollut yhtään kaunista sanaa.
Kaikki tässä oli väärin, eikä näin olisi pitänyt käydä ja jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt ja muuttanut tapahtumat menemään eri tavalla, mutta siihen ei pystynyt kukaan.
Nojauduin Joshiin, joka työnsi käteeni vaivihkaa nenäliinan ja vilkaisi minuun kasvoillaan melko suuri huoli. Emme oikein voineet kuiskiakaan, mutta onneksi älylaitteet mahdollistivat muita keinoja. Ei tarvinnut kuin tehdä pieni tökkäisy oikeaan suuntaan ja räikeänpinkki viesti kilahti tajuntaani. Josh ei ollut muuttanut väriä edes tilanteen vuoksi.
Töräytin nenäliinaan niin lujaa, että edessä istunut nainen säpsähti.
”Pärjäätkö? Tapahtunut ei ole sinun syysi”, viestissä luki ja minun teki mieli huutaa takaisin.
”Ei. En. Olisi pitänyt kysyä niin paljon muuta. Tehdä ihan muuta.”
”Niin me yleensä ajattelemme näissä tilanteissa.” Pinkki haalistui ja katosi mieleeni, jonnekin puheen sekaan, jota en enää kuunnellut.
”Onko kokemusta?”
”Vain sukulaisista, oikeastaan. Mutta olin ukin kanssa läheinen. En vain ehkä osannut kertoa sitä oikein. Silloin kun ukki eli, siis.”
”En oikein usko, että monetkaan teinipojat osaavat.”
Josh olisi hymyillyt, jos tilanne olisi ollut mikä tahansa muu. Tämä nosti kätensä haroakseen hiuksiaan, mutta muisti sitten, että uusi tukkatyyli ei näyttäisi enää hyvältä sen jälkeen ja jätti kädenliikkeen kesken.
Ei hautajaisia koskaan pidetty sille henkilölle itselleen, vaan meille, jotka jäimme jäljelle. Me, jotka voisimme sitten syytellä itseämme loputtomiin kaikesta siitä, mikä olisi pitänyt tehdä, kun henkilö oli vielä elossa. Kun oli vielä aikaa.
Puheiden loputtua edessä ryhdyttiin soittamaan musiikkia. Yritin keskittyä kappaleeseen ihan vain musiikkina, olisi ollut paljon mukavampaa alkaa analysoida sitä mekanistisesti, pilkkoa paloihin, tehdä siitä käsiteltävää samalla tavalla kuin tunteista sai jollain lailla ymmärrettäviä, jos ne yritti vääntää loogisiin raameihin. Jos yrittäisin ajatella kaikesta kyynisesti ja unohtaa, että joku oli oikeasti kuollut.
Kappaleen keskiosan kaunis ja herkkä huilusoolo keskeytyi äkisti, kun rytmi ja soittimet muuttuivat enemmän sellaisiksi kuin olisin itse yhdistänyt Heikeen – rumpuja, menoa ja meininkiä, nopea rytmi ja vaskipuhaltimia. Edessä orkesteri teki muutaman tanssiliikkeen. Heiken kunniaksi, totta kai. Tästä Heikekin olisi ehkä pitänyt.
Sitten enää pystynyt olemaan viilipytty, vaan aloin vollottaa täyteen ääneen.
Parkumiseni ja nyyhkytykseni peittyi jonnekin musiikin alle ja olin loputtoman pettynyt itseeni sekä siihen, että en ollut pystynyt pelastamaan kaikkia. Tärkeitä ihmisiä oli jäänyt pelastamatta, enkä ollut pystynyt koskaan edes kertomaan, kuinka tärkeää näiden ihmisten tuki oli minulle ollut.
En voisi enää koskaan kertoa, miten paljon minulle oli merkinnyt, että joku löysi oikeat sanat ja auttoi yhtä pilottikokelasta, kun tällä oli vaikeaa. Aivan varmasti Heikellä ja tämän aviomiehellä oli ollut omakin elämä, omia ongelmia, joille en ollut suonut yhtään ajatusta. Aikuisethan olivat vain aikuisia, aina tukena jossain taustalla, meidän nuorten turvana.
Kunnes maailma oli näyttänyt, että aikuiset olivat ihmisiä siinä missä me kaikki muutkin ja saattoivat kadota ennen kuin ehdin edes tiedostaa, miten hyvin asiani olivat olleet. Miten helppoa minulla oli ollut, olin ollut Koalition turvaverkoissa roikkumassa koko ajan, hymyilevä Heike antamassa vauhtia selän takana, katsomassa etten loukkaisi itseäni liikaa, niin että saisin kokeilla rajojani turvallisesti ja rauhassa, kunnes olisin itse valmis.
Sellaisiin ylellisyyksiin ei ollut enää varaa, koska jäljellä ei ollut muita kuin minä ja kaverini. Ehkä näiden vanhemmat ja suku. Kelasin mielessäni taistelun kulkua ja yritin miettiä, mitä minä ja Lakshmi olisimme voineet tehdä toisin, miten olisin voinut ostaa lisää aikaa meille kaikille. Lisää aikaa niin, että Heike olisi pelastunut.
Lapsellisin osa minua halusi tarttua siihen naiiviin ajatukseen, että Heike olikin selvinnyt ja eli jossain nyt unelmaansa Koalition ulkopuolisena sala-agenttina. Typerää. Mutta jos artefakti oli oikeassa, ja sielut olivat olemassa oleva ja todistettava tieteellinen ilmiö, ehkä se voisi olla totta jossain toisessa todellisuudessa.
Ajatus toi hymyn huulilleni ja sitten minua alkoi taas itkettää. Kyyneleet valuivat pitkin molempia poskia enkä yrittänyt edes estää, sinne valuivat myös meikkieni viimeiset jäänteet. Näytin todennäköisesti aivan kauhealta.
Niistäessäni nenäliinaan huomasin, miten Josh kohotti kätensä silmäkulmaansa ja pyyhki pois muutaman kyyneleen.
—
Jopa askeleeni haparoivat, kun astelin takaisin minun ja Joshin huoneeseen. Se oli vähän kuin koti keskellä ei mitään, persoonaton ja tylsä, mutta silti parempi ja vähän enemmän meidän kuin avaruusalusten täysin kliiniset hytit.
Tavallisesti se ei haitannut mitään. Ei minulle ollut koskaan tullut oloa, että haluaisin kiinnittää kattoon vaikka Joshin kuvan tai jonkin avaruusjulisteen. Josh oli yleensä siinä ja olin onnistunut repimään poikaystäväni takaisin luokseni, koti oli siellä missä mekin.
Tällaisina hetkinä kun kaikki tekemäni päätökset ja muiden päätökset tuntuivat raskaina harteilla, olisin halunnut tuttuja rutiineja, tutun peiton kotoa, meidän teemukimme ja ehkä jopa äitini hössöttämään. Sellaisia pieniä asioita, joita kertyi, kun vietti pitkään samassa paikassa ja samojen ihmisten kanssa.
Josh poisti juhlaunivormua päältään asteittain, jättäen päälleen vain kauluspaidan ja housut. Hiukset olivat yhä ojennuksessa uudessa mallissaan, mutta kasvoilta valahti edustustyyneys heti, kun olimme kaksin. Jäljelle jäi vain tyhjää, sellaisen ihmisen kasvot, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaisi ja mihin suuntaan. Minusta tuntui täsmälleen samalta.
Kotiin en sentään soittaisi. Lähetin sinne vain lyhyitä, kaikki kunnossa -tyylisiä viestejä. Koko tarinan aika olisi myöhemmin. Koska en saisi äidin kädestä höyryävää teemukia, piti pärjätä sillä, mitä oli… ja lähinnä tuttua ja vanhaa elämässäni oli Linn.
Linn, jolle soittamista olin oikein tyylikkäästi taas väistellyt viimeiset päivät.
Asetin älylaitteeni siististi keskelle yöpöytää ja katsoin, että ikkuna heijastuisi keskelle huonetta.
Josh vilkaisi minuun kysyvästi ja näytti hetken tarkkailevan tyhjää, tuijottaen jonnekin. Tiesin ilmeen, se oli vanha tuttu synkronointi-ilme.
”Vieläkö Koalitio urkkii minun kaistaani? Minun laitettani?”
Olin miettinyt sitä, mutta en ollut uskaltanut syyttää ketään siitä suoraan. Oli muutenkin puoliksi ihme, että en ollut saanut mitään rangaistusta tai edes kurinpalautuspuhetta omien sooloiluideni jälkeen.
”En tiedä varmasti. Kykyni ei ole täysin kaikkivoipa, en tiedä saanko kaikkea urkintaa kiinni. Se puheenjohtaja osaa estää minun synkronointini”, Josh heitti täysin ilman mitään pohjustusta.
Säpsähdin.
”Ai?”
Mieli teki vastata oikein kärkkäästi. Ärsyyntyneesti. Vieläkö harrastimme tätä salailua? Hautajaisista tullessammekin? Eikö Josh tajunnut, että joku voisi kuolla, jos emme oikeasti tekisi yhteistyötä?
”Älä suutu. Sekin oli listalla juttuja, mistä piti sanoa. Niitä on niin paljon. Enkä ole varma, liittyykö se artefaktiin, vai itse ukkoon, vai johonkin ihan muuhun.”
”Haluaisin soittaa Linnille ilman, että puoli avaruutta kuulee sen.”
”Tiedän”, Josh sanoi ja siirsi kätensä olkapäälleni.
”Onko jotain, mitä voidaan tehdä?”
Josh oli hetken hiljaa ja pidin omaa suutani supussa. Jos tällä oli miettiminen kesken, en halunnut painostaa.
”Käytän Khadin avainta ja omaa uutta älylaitettani laittaen signaalin kahteen palaan ja sitten yhdistäen ne. Saan varmaan päänsäryn. Tai sain jo, kun mietin juttua.”
”Ja törkeän ison puhelinlaskun, jos et käytä omalla laitteellasi Koalition kaistaa tai ole antanut Koalitiolle laitteesi tietoja.”
”Isä ja äiti saavat luvan maksaa”, Josh tuumasi ja virnisti.
Helkutin avaruusprinssit, minun olisi pitänyt kysyä tästä mahdollisuudesta jo aiemmin, mutta siviiliavaruusvideopuhelu sattui olemaan normaalin opiskelijan budjetin ulkopuolella noin satakertaisesti. Eipä sellainen tietysti koskettanut Joshia, joka oli elänyt suvussa, jossa kaikki tekivät hyvinpalkattuja Koalition hommia ja asuivat Koalition osoittamissa kodeissa pitkin avaruusasemia ja Kuuta.
En halunnut olla katkera tai kateellinen poikaystävälleni, eihän siinä ollut mitään järkeä. Olin vain turhautunut hautajaisista ja voimattomattomuudesta ja kaikesta, ja oli ihan väärin purkaa sitä Joshiin. Joten puristin vain poikaystäväni kättä ja avasin suuni uudelleen.
”Okei. Soitetaan Linnille.”
Älylaite tuntui hälyttävän ikuisuuden. Mitä jos Linn ei vastaisi? Mitä jos ystävyytemme olisi todella katkennut? Mitä jos Linnille oli käynyt jotain?
Valmiiksi herkällä tuulella ollessa sitä ajattelee heti pahinta mahdollista vaihtoehtoa. Minkään kamalan sijaan sen sijaan holokuvaan piirtyi selvästi uninen Linn, jolla oli päällä aivan liian suuri t-paita, joka ei vaikuttanut olevan tämän oma.
Josh ja minä vilkaisimme toisiamme.
”Tuota, soitimmeko huonoon aikaan? Jos sinulla on… jonkinlainen tutustuminen menossa, niin…”
Poikaystäväni iski hävyttömästi silmää pöllämystyneelle Linnille ja minua alkoi pakosti hihityttää.
”Ja te kaksiko soititte minulle vain selvittääksenne olenko kenties hankkinut jonkinlaista yöseuraa? Kuulkaa, se ei vieläkään kiinnosta.”
Linnin viereen kuvaan saapui toinen pää ja pimeässä älylaitteella kesti muutama sekunnin murto-osa prosessoida kuva uudelleen niin, että valotus toimi paremmin.
”Tuur!”
”Okei nyt mä uskon, ettei kyse ole mistään sellaisesta”, Josh kommentoi virnuillen.
”Mistä? Jostain räkäkännibileistä? Täällä Eratolla on yö. Olisitte vähän katsoneet Koalition standardiaikoja ennen kuin soittelette ihan miten vaan”, Tuur sanoi haukotellen leveästi.
”Mutta ihan hyvä että soititte”, Linn tuumasi ja hymyili suuntaani.
”En tiedä mistä aloitan, on tapahtunut ihan hirveästi kaikkea”, sanoin.
”Tiedän. Niin minullekin. Haluaisin kertoa ne kaikki jutut. Ja haluaisin kovasti halata teitä kahta, näytätte siltä että olette suunnilleen kävelleet helvetin läpi. Joskin Josh, lue jotain muita muotilehtiä kuin niitä kaikkein trendikkäimpiä, tuo hiusmalli-”
”Ei ole täysin minun valitsemani”, Josh sanoi ja irvisti. Kuvan Linn vaikutti hyvin yllättyneeltä.
”Ilmeisesti siis henkilökohtainen helvetti, jos joku koskee sinun ulkonäköösi, sitten on varmasti piru irti.”
”Osapuilleen”, sanoin kuivasti.
”Tekisin mielelläni sille puheenjohtajalle jotain yhtä hirveää”, Josh sanoi.
”Siitä minä halusinkin puhua”, Linn sanoi ja vakavoitui. ”Onhan tämä linja turvallinen?”
”Niin turvallinen kuin osaan”, Josh kuittasi takaisin.
”Me saatiin urkittua ainakin jotain, millä päästään kiinni herra Säätiön mysteeriin. Ei ukkoon itseensä, mutta sen vaimoon. Siihen, jonka isä sanoi käytännössä kadonneen niiden Soulin vuosien aikana, silloin vikana vuonna kun asuttiin siellä. Ei meinaan ole sen leidin ensimmäinen katoamistemppu.”
Linnin huitoi etusormellaan ensin otsaansa, sitten ympäriinsä ja lopulta meihin.
”Eli sitä kannattaa tonkia. Tongin omasta puolestani heti kun olen nukkunut edes vähän.”
”Meillä on tavallaan kiire”, Tuur tuumasi. Näin kuvan taustaa sen verran, että päättelin Linnin olevan Tuurin kämpillä.
”Joo, Koalitio natisee yhä liitoksissaan ja Säätiön puheenjohtaja on karkuteillä, Melissasta tuli amiraali ja kaikki on vähän sekaisin.”
”Joo ja Theasta kapteeni. Väliaikaisesti”, Linn heitti takaisin.
Tuijotimme kaikki toisiamme hetken verran prosessoiden kuulemaamme, huomattavasti pidemmän ajan kuin yhteyden lähes huomaamaton viive oli.
”Ai Thea ehti ensin? No onnea”, Josh ilmoitti.
”Melkoista”, vastasin takaisin.