Ennen joulukuun kiireitä opisto järjesti avoimien ovien päivän. Avoimuus oli tietysti vähän päälleliimattua – vierailijat päästettäisiin ensimmäisen kerroksen aulaan ja suureen luentosaliin, mutta siinä se. Päivä oli tarkoitettu oppilaiden vanhemmille, perheenjäsenille ja ystäville, jokainen kävijä tuli rekisteröidä ennakkoon.
Lisäsin listalle äidin ja isän, Linnin äiti ja pikkusisko olivat myös tulossa. Jokainen koulun kerho esitteli toimintaansa aulassa kojuilla. Moni opettaja piti aulaan rakennetulla pikkulavalla jonkinlaisen lyhyen estyksen omasta aineestaan. Kukaan meistä neljästä ei kuulunut mihinkään viralliseen kerhoon, joten meillä ei pitänyt olla mitään erityistä vastuutehtävääkään.
Viikkoa ennen avoimien ovien päivää pyörimme taas Tuurin huoneessa. Se oli kätevämpää kuin kirjaston nurkka tai jonkin ryhmätilan varaaminen erikseen. Tuuria itseään ei nuorempien opiskelijoiden lössi tuntutunut haittaavan, vaan tämä hymyili valaisevaa hymyään.
Kahvit ja teet piti kyllä maksaa omasta pussista. Tuur teki tekosurullisen ilmeen todetessaan, että jatko-opiskelijoiden toimeentulo oli kurjemmalla tolalla kuin meidän tutkinto-opiskelijoiden. Jatko-opiskelijana ei kai enää saanut käteviä opiskelija-alennuksia, joita me saimme jo vaikka ruokakaupassa käydessämme automaattisesti.
Tällä kertaa Tuurin hymyssä oli jotain paha-enteistä, kun tämä kääntyi tietokoneensa suunnalta meihin.
”Teillä neljällä ei taida olla mitään nakkia avoimien ovien päivänä?”
”Ei vielä.” Linn totesi ja tuijotti kolmiulotteista mallia, joka esitti kahden avaruusaluksen törmäyskurssia. Mallin oli rakentanut jo joku koulusta lähtenyt jatko-opiskelija, kuulemma se oli ollut liian hankala viedä kotiin.
”Minulla olisi teille sopiva tehtävä. Jatko-opiskelijat pyörittävät kahvilaa lämmitetyssä teltassa pihalla. Kanelipullaa ja sellaista, ei mitään vaikeaa, saadaan yleisö ruokittua, kun aulan kahvilaan eivät kaikki asiakkaat kuitenkaan mahdu. Leipomaan lupautuneiden osasto on suunnilleen kunnossa, mutta tarvitaan sinne tarjoilijoita.”
”Ahaa. Saadaanko palkkaa?” Linn täräytti.
”Ei, hyvää mieltä vain. Koko päivähän tehdään vapaaehtoisvoimin. Mutta kyllähän te muistatte, että olen auttanut teitä laskuissa aika usein.” Tuur hymyili valloittavasti.
”Kyllä me tullaan, kerro vain missä pitää olla ja milloin.” Olin salaa tyytyväinen, ettei minun tarvitsisi olla vanhempien oppaana koko päivän ajan, vaan voisin kätevästi livistää omiin hommiini.
”Minulla on valitettavasti muuta”, Sigrid sanoi ja teki käsillään anteeksipyytävän eleen.
”Kolmekin riittää enemmän kuin hyvin! Muistan puhua teistä kauniisti opettajille, jos tarve tulee.” Tuur iski silmää.
—
Hankalinta avoimien ovien päivässä oli viikonloppuaamuna aikaisin herääminen. Torkutin kolmesti, ja olin taas melkein myöhässä. Vuoron oli tarkoitus alkaa yhdeksältä, jota ennen oli vielä tarpeen vaihtaa työvaatteet. Patistin vanhempani opettajien vetämälle kierrokselle, sanoin heipat ja kävelin teltalle. Tiskin takana oli täysi kuhina päällä, mutta yhden tutun hahmon tunnistin helposti: Josh nyki kaulassaan olevaa rusettia ja vaikutti happamalta.
”Toivottavasti se penteelen manipuloiva Tuur ei lähetä kuvia siskoille.”
”Sähän näytät ihan fiksulta.” Aloin sitoa omaa mustaa essuani vyötäisille. Lupautumisen jälkeen olimme saaneet ohjeen älylaitteisiin: essu tulisi talon puolesta, valkoinen paita, mustat housut. Itse päivänä ylläribonuksena saimme rusetit: omani oli leveähkö ja iso, Joshin enemmän nauhamainen. Ne oli kuulemma joku käsitöistä innostunut jatko-opiskelija tehnyt ihan omin käsin, joten ei voinut kieltäytyäkään. Rusetin kankaassa oli pieniä tähtiä ja planeettoja, varsin söpöä.
Linn oli ottanut tilanteesta kaiken irti ja rikkoi pukukoodia leveässä mustassa hameessa. Paidassakin oli puhvihihat, kunnon palvelustyttötyyli. Kun kahvila aukesi, oli heti selvää, että taktiikka toimi. Linn oli erityisen suosittu nuorten poikien pöydissä, jotka eivät kuitenkaan oikein uskaltaneet katsoa suoraan kohti tilausta tehdessään.
”Myynninedistämistä!” Linn huikkasi ohi kulkiessaan ja iski silmää.
Josh vaikutti edelleen vähän loukatulta rusetin ja kauluspaidan vuoksi, mutta suostui kuitenkin hommiinsa – ehkä nyrpeästi käyttäytyvä tarjoilijapoika olisi suosittu eri kävijäryhmän parissa kuin Linn? Ryhdyin pitämään tilastoa, jonka syötin vaivihkaa essuntaskun älylaitteeseen. Huvinsa kullakin, ja data oli aina mukavaa. Omia asiakastilanteitani en kyllä uskaltanut tilastoida. Hajamielisesti toivoin, että jonkun juttu olisi kömpelö tyttö.
Kahvila oli melkoisen suosittu. Vaikka teltta oli lämmitetty, se oli viimalle altis. Suurin osa asiakkaista piti takin päällään. Muistin, miten lapsena mehu maistui hyvältä talvisilla metsäretkillä. Ulkokahvilassamme oli vähän samaa henkeä. Tilauksia edes takaisin kuskatessa ei ehtinyt tulla kylmä.
Vähän ennen puoltapäivää aloin kiinnittää huomiota erääseen ryhmään opiskelijoita, joka kävi säännöllisin väliajoin jututtamassa joitain pöytiä. Aina sama kaava: pöytä, jossa oli vain opiskelijoita, ei perheenjäseniä. Lyhyehkö keskustelu. Jonkin esitteen jakaminen.
Esite oli ensimmäisenä kiinnittänyt huomioni. Kuka ihme jakoi paperisia esitteitä ja miksi? Paperi oli kallista ja täysin turhaa. Ainoa hyvä selitys paperille oli se, että paperi ei voinut tietovuotaa verkossa – ellei siitä tietysti ottanut kuvaa ja ladannut sitä jonnekin. Paperia ei myöskään voinut hakkeroida muuten kuin fyysisesti varastamalla.
Syötin myös kummalliset kohtaamiset älylaitteen muistiin. Olin juuri tekemässä taulukon soluista mielessäni paremmat, kun edessä olevasta pöydästä nousi yllättäen joku. Olin tietysti kaatua asiakkaan niskaan.
”Anteeksi kauheasti! Eihän sattunut?”
”Ei tietenkään”, sanoi asiakas – ykkösvuoden oppilaita, tunsin kasvoilta jotenkuten. Ehkä ryhmä I? Viereisessä pöydässä oli tyttöryhmien kaunottaria, niitä, jotka koin vähän pelottaviksi. Tosi kivaa, että kompuroin juuri niiden edessä.
”Kiitos ajastasi. Säätiö tarvitsee kaltaisiasi”, sanoi pöydän viereltä toinen opiskelija – osa sitä porukkaa, joka jakoi outoja esitteitään.
Yritin hymyillä valloittavinta hymyäni, todellisuudessa vaikutin ehkä lähinnä maaniselta. Hymyily on kamalan vaikeaa.
”Anteeksi, riittäisikö esitettä minullekin?”
Tyyppi mittaili minua päästä jalkoihin. Olin mahdollisimman normaali ja viaton. Höpsö törmäilevä tarjoilija, joka vain sivuhuomiona hetken uteliaisuudesta kysyi.
”Mikäs siinä. Älä näytä sitä opettajille, vaan lue omassa rauhassa.”
”Oi, jännittävää!” sanoin, hymyilin taas ja tungin lapun essuntaskuun.
Heti tauolle päästyäni kaivoin paperin esiin.
SÄÄTIÖ – Sinulle, joka haluat tietää Totuuden. Liity meihin.
Toisella puolella oli kuvio, jossa oli jotain samaa kuin Joshin pohjapiirustuksessa.
—
Sunnuntai-iltana avoimien ovien päivän jälkeen toteutimme pitkään puhutun Tähtilaivasto-leffaillan Sigridin huoneessa. Myös Josh oli kutsuttu. Kannoin tavaraa ympäri asuntolaa – Sigrid asui sinisessä talossa. Joshin ja Linnin huoneen peitot ja tyynyt siirtyivät sylissäni Sigridin huoneeseen. En todellakaan ajatellut kestää kolmea vanhaa avaruusleffaa putkeen ilman mukavaa löhöasentoa.
”Onko tossa varmasti tarpeeksi?” Josh piti ovea auki kauppakassi toisessa kädessä roikkuen.
”Ehkä. ”
Varovasti kipusin portaat ylös ja kohti Sigridin huonetta. Kippasin tavaralastini lattialle ja aloin järjestellä peittovuorta optimaaliseen asentoon.
”Laitoithan ovet kiinni perässäsi?”
”Laitoin. Sitä paitsi Linn tulee vielä.”
Linnin tehtäväksi oli annettu juomapuoli. Oma tarkoitukseni ei ainakaan ollut olla vesiselvä.
Sigrid vaikutti suorastaan säteilevän. Olihan kyse hänen lempileffoistaan. Innostus oli vähän tarttuvaa, oli mukavaa, kun joku piti jostain asiasta täysillä ja häpeilemättä. Päätin pitää kieleni kurissa ja olla naureskelematta liikoja.
”Milloin aloitetaan?” Sigrid ei malttanut odottaa.
”Heti varmaan, kun Linn on takai- ah!”
Linn veti oven perässään kiinni mukanaan sen verran juotavaa, ettei ainakaan janoa tarvinnut pelätä.
Josh viritti näyttöä ja leikki teknisten parametrien kanssa. Olin koulussa tavannut kahdenlaisia synkronointinörttejä: niitä, jotka menettivät kiinnostuksen tavallisen arkipäiväisen tekniikan kanssa leikkimiseen ja niitä, joille jokainen tilanne oli sopiva hetki etsiä täydellistä vastetta tai kuvaa tai ääntä tai milloin mitäkin. Josh oli jälkimmäistä sorttia – olin kerran tehnyt sen virheen, että lupasin auttaa tätä uusien kuulokkeiden valitsemisessa. Lopulta Josh ei ollut ostanut minkäänlaisia luureja vaan jatkanut musiikin kuuntelua jollain siskonsa vanhoilla.
”Mennäänkö ilmestymisjärjestyksessä vai kronologisessa järjestyksessä?” Sigrid availi popcornpusseja.
”Toi kuulostaa siltä, että kysymykseen ei ole oikeaa vaihtoehtoa.” Katselin Sigridin kirjahyllyä, joka oli täynnä keräilijäpainoksia Tähtilaivasto-leffoista. Laskin ainakin neljät erilaiset.
”Siis… tästähän ovat fanit tapelleet viimeiset neljäkymmentä vuotta. Yleensä suositellaan ilmestymisjärjestystä. Sitten on kyllä se yksi väliosuus, mitä kukaan ei halua katsoa. Siinä Tähtilaivasto juuttuu aikalooppiin, jonka takia sama tehtävä toistuu kahdeksan kertaa.”
”Joo, siitä oon kuullut!”
”En ajatellut pakottaa teitä katsomaan sitä kahdeksaa kertaa, vaikka niissä onkin mielenkiintoisia erilaisia teknisiä ratkaisuja! Yhdessä versiossa kaikki on kuvattu yhdellä otoksella, esimerkiksi.”
”Kiitos armosta.” Josh pyöritteli silmiään. ”Eikös nämä leffat ole tytöille joka tapauksessa?”
”Istu alas ja katso, hyvä mies, voit vaikka oppia jotain.” Linn veti Joshin tyyny- ja peittokasaan.
Huolimatta tervehenkisestä naljailusta, päädyimme tapittamaan Tähtilaivastoa suuremmalla mielenkiinnolla kuin olimme ehkä arvanneet. Leffat olivat oikeastaan ihan hyviä – vanhanaikaisia kyllä, mutta ainakin taistelukohdista sai jotain selvää, kun jokainen hetki ei ollut holoefektien räminää ja epäselvää synkkyyttä. Nykyisissä elokuvissa oli tapana liiankin kanssa esitellä kaikkea sitä, mitä pystyttiin tekemään teknisesti, ja juonella oli tapana unohtua jonnekin.
”Ooh, hienot hiukset.” Linn kommentoi. Ruudulle oli juuri ilmestynyt pitkään pedattu pahisten puolen hävittäjäpilotti, jolla oli piikikäs, punainen tukka.
”Joo, tuo hahmo on aivan paras. Kävin kerran fanitapahtumassakin, jossa oli näyttely eri versioista vuosien varrelta. Pääsin myös tapaamaan tätä alkuperäistä näyttelijää, se oli hieno kokemus.”
”Miksi sen aluskin on punainen?”
”Ilmiselvä viittaus ensimmäisen maailmansodan Punaiseen Paroniin”. Josh oli kaivautunut peittoihin niin, että pelkästään naama oli näkyvissä.
”Aika hurjaa ajatella, että ihmiset oikeasti lensivät niillä lentokoneilla, nehän oli suunnilleen paperista tehtyjä.” Yritin metsästää karkkikulhosta kirpeitä.
”Varmaan satojen vuosien päästä meidänkin aluksista ajatellaan samalla tavalla.”
Punatukkainen poika kiljui vastustajansa nimeä ruudulla musiikin pauhatessa.
”Olisiko juomapeli? Aina kun nuo huutavat toistensa nimeä, otetaan huikka.” Linn noudatti omaa ohjettaan.
—
Tuur oli luvannut kertoa tietokantahaun tulokset heti, kun avoimien ovien päivä olisi pidetty.
Yksi työpöytä jatko-opiskelijoiden työtilassa oli aina paperiarkkien ja pölyn peitossa. Vastustin kiusatusta käydä näpräämässä niitä. Meillä oli kotona joitain suvussa perittyjä paperikirjoja, ja koulun kirjastossa oli myös paperikirjojen osasto.
Osa ihmisistä, kuten isäni, tykkäsi edelleen lukea mieluiten kirjan sivuilta. Siihen tarkoitukseen oli kehitetty tyhjiä älypaperikirjoja, joiden sivuille pystyi lataamaan minkä tahansa teoksen. Linnin vihkon tai paperisen kalenterin näköinen älylaite oli tekniikan yksi sovellutus.
”Olettekin paikalla koko porukalla. Löysin sen pohjapiirustuksen, se on yksi osa melkein vanhinta Kuun kansainvälistä tutkimusasemaa. Ei millään tavalla mielenkiintoinen, noin periaatteessa.”
Tuur hymyili meille.
”Te olette ehkä haukanneet hieman enemmän kuin voisi kuvitella. Se Kuun tukikohdan osa on Säätiön hallussa, ja osa heidän tunnustaan.”
”Isolla ässällä?”
”Ai, onko se porukka jo teille tuttu? Huomasittekin ehkä tutustumispäivänä, miten siellä kierteli niitä tyyppejä.” Tuur kohotti kulmiaan.
”Joo. Niitä ei oikein voinut olla huomaamatta.” Olisi ehkä pitänyt mainita siitä esitteestä, mutta olin unohtanut sen. Leffailta oli vienyt ajatukseni aivan muualle kuin salapoliisileikkiimme. Oli maanantai, joten viikottainen tapaamisemme olisi ollut vasta huomenna.
”Avoimien ovien päivä oli ensimmäinen kerta, kun ne toimivat noin avoimesti, jos sallitte huonon sanaleikin. Viimeisen vuoden ajan kampuksella on varovaisesti rekrytoitu porukkaa johonkin toimintaan. Oltu epämääräisiä, käyty kuiskuttelemassa. Sitä on myyty sellaisella ’liity tähän niin tunnet kaikki siistit tyypit’-idealla, ja totta kai moni tarttuu siihen. Kukapa ei haluaisi olla osa jotain salakerhoa.” Tuur tuhahti.
”Ei kuulosta vielä kovin erityiseltä. Joku mystisyydellä ratsastava klubi, sellaisia nyt on ollut aina. Vapaamuurarit vol 2?” Josh heitti.
”Tämä on jotain muuta. Myönnän, että samalla kuin tuo porukka on kerännyt kannattajia, olen joidenkin opiskelijoiden kanssa yrittänyt saada kerättyä vastaliikettä. Kyllä, te olette osa sitä”, Tuur hymyili.
Juonittelua näköjään riitti pinnan alla. Koulussa tapahtui epäilemättä kaikenlaista, mistä en ollut ollenkaan tietoinen. Politiikka ja sosiaaliset hierarkiat olivat erittäin kaukana kiinnostuksenkohteistani, niinpä siis en yleensä kiinnittänyt niihin mitään huomiota.
”Osa mitä, varsinaisesti?” kysäisin.
”Se onkin sitten pidempi juttu… mutta nyt kun ollaan jo tässä, menköön.” Tuur hymyili edelleen ja jatkoi:
”Kaikesta teknisestä edistyneisyydestämme huolimatta olemme galaktisella skaalalla täysin alkutekijöissä. Tiedätte myös, että emme ole löytäneet tai vastaanottaneet minkäänlaista vihjettä muiden älyllisten olentojen olemassaolosta tässä maailmankaikkeudessa.”
”Onko Säätiö joku ufohörhöjen porukka?” Linn raapi päätään. ”Niistä meni heti kaikki salaperäisyyden ja mystisyyden tunnelma. Ne ovat siis vanhoja kunnon vihreitä pieniä miehiä odottavia maailmanloppukulttilaisia?”
”Niin moni luuli. Minäkin.” Tuur tuijotti meitä ja ryki.
”Tämä on sitten ehdottoman salaista. Teen tutkimusta jatko-opinnoissa, täysin teoreettista, avaruusarkeologiasta. Vähän kuin astrobiologia, se on tieteenala, joka pyörii lähinnä jossittelun ja pohdiskelun voimin. Juuri oikea ala minulle, en jaksa syvällistä matematiikkaa. Ehkä minusta ei sen takia tule koskaan parasta pilottia… no joo, eksyn aiheesta. Olin konferenssissa ja kävi kuten niissä aina käy, päädyin joidenkin vanhojen proffien kanssa samaan pöytään kumoamaan tuoppeja.”
”Ei kiitos mitään kännitarinaa.” Linn risti kädet rintansa päälle.
”Ei sen enempää kuin se liittyy asiaan. No, sain sen Cambridgen proffan aika humalaan – ja se alkoi selittää jostain artefakteista. Olin ihan ulalla, kunnes tajusin, että ne olivat oikeasti löytäneet jotain arkeologiaan liittyvää. Avaruudesta.”
”Oikeasti?”
”Oikeasti. Saimme tänä syksynä osan sitä artefaktia tänne tutkittavaksi, tai ehkä pikemminkin yhden kolmesta. Ajoimme sen tietysti läpi kaikilla analyysilaitteilla, millä voi. Massaspektrometrillä mitaten… ne molekyylin fragmentit eivät ole järkeviä. Kokonaisuudesta ei tule summaa, ne eivät täsmää mihinkään aineeseen, jonka me osaamme luoda. Mikään muukaan analyysimenetelmä ei osaa kertoa mitään. UV-spektri ei täsmää mihinkään, minkä tunnemme. DNA:ta siitä ei löytynyt.”
”Eli pienet vihreät miehet ovat totta?” Linn ei ollut selvästi vieläkään täysin vakuuttunut.
”Eivät ehkä nyt, mutta ovat olleet. Radiohiiliajoitus kertoo, että se artefakti on jostain satojen miljoonien vuosien takaa.”
”Vau…” Tarina oli saanut käänteen, jota en todellakaan ollut osannut odottaa.
”Säätiö haluaa tehdä jotain sillä – ne ovat käyneet urkkimassa kaikilta, jotka ovat jossain tekemisissä artefaktin kanssa. Kyseessä on vain kourallinen ihmisiä, edes kaikki opettajat eivät tiedä. Säätiön tavoitteista on mahdoton saada selvää. En edes tiedä, miksi Säätiö tietää koko asiasta yhtään mitään, enkä tietenkään voi kysyä suoraankaan. Leikimme tällaista kissa-hiiri -leikkiä, jossa kumpikaan osapuoli ei halua paljastaa, mitä toinen tietää.”
”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?” Josh kysyi. Huvipuiston tapahtumista emme olleet varsinaisesti kertoneet, ilmeisesti emme aikoneetkaan. Niin paljon kuin asia Tuuria koski, pohjapiirustus oli ajatunut käsiimme sattumalta.
”Tällä erää – olla hyvien, eli siis tieteen ja järjestyksen ja koulun puolella. Ja tietenkin, olla kertomatta tästä kenellekään.”
—
Teehetki – nyt nelistään – oli eräänlainen aikakauden loppu. Mysteeri oli suurimmaksi osaksi selvinnyt, eikä meillä ollut tarvetta enää etsiä vihjeitä. Viikkotapaamisista ei kuitenkaan ollut haittaakaan.
Salaa iloitsin siitä, että pystyimme pitämään tapaamisia koko porukalla. Ehkä voisimme jatkaa niitä, ihan vain huvin vuoksi puhuen milloin mistäkin päivänpolttavasta aiheesta. Tai voisimme perustaa kouluun etsiväkerhon? Se ei kyllä välttämättä menisi läpi.
”Vai että me ei oikeasti ollakaan maailmankaikkeudessa yksin…” Linn huokaisi, ikuinen romantikko. Linn haaveili varmaankin matkoista galaksin läpi tapaamaan uusia sivilisaatioita.
”Saatetaan me olla, ne on varmaan kuolleet aikapäiviä sitten.”
”Osasivatkohan ne synkronoida?” Josh kysäisi.
”Se onkin muuten mielenkiintoinen kysymys. Ei välttämättä? Voihan olla, että niillä oli joku ihan toinen kyky. Tai voi olla, että me saatiin synkroinointi niiltä! Tai joltain toiselta avaruussivilisaatiolta!” Julistin.
”Tuo menee jo enemmän taas jonnekin tarinoiden ja hömpän puolelle.” Josh nosti käden ohimolleen. ”Oi kunniakkaat avaruustyypit, antakaa meille pahaisille maan matosille taitonne.”
”Äh, tajusin, kiitos.”
”Se Säätiön asia kuulostaa siltä, että ne haluavat avaruuteen syntyvän jakolinjoja”. Linn heilutti lusikkaa mukissaan ensin vastapäivään, sitten myötäpäivään. ”Sen takia koulussa poliittinen toiminta on kielletty – meidän pitäisi olla yhtä porukkaa. Ei ole hyvä, jos avaruudessa tulee esiin ristiriitoja ja erillisiä ryhmittymiä.”
”Onkohan se hieman liian optimistista? Ihmiset ovat aina olleet eri mieltä asioista. Näkemyseroja syntyy väistämättä.” Sigrid sanoi.
”Totta kai, mutta eripuran lietsominen tarkoituksella on eri asia. Miksiköhän koulu ei tee asialle mitään? Suoraan vain kiellä koko juttua, anna kaikille siihen kytköksissä oleville oppilaille jotain rangaistusta?” Linn osoitteli lusikallaan meitä.
”Jos ne eivät voi? Jos joku liian tärkeä tyyppi on Säätiössä? Koulun johtoakin tärkeämpi.” Josh pohti.
”Salaliitto syvenee, ja tämän homman piti olla jo selvä…” lysähdin tuoliini syvemmälle.