Minä ja artefakti olimme molemmat aika kaukana kotoa. Olimme kulkeneet pitkän tien, reissanneet keskelle tyhjää planeettojen välistä avaruutta.

Pyramidi tuntui jo tutulta. Tiesin, miten esine asettui kämmenelleni tuntuen oudolta, viileältä ja polttavalta samaan aikaan. Esineen kulmat tuntuivat olevan eri paikoissa kuin missä ne silmillä katsoen olivat.

Olin jo aikaa sitten oppinut, että artefaktin geometriaa ei kannattanut yrittää tutkia liian tarkkaan. Se sai vain pään särkemään.

Koin jollain tavalla, että ymmärsimme toisiamme. Meillä oli yhteinen ajatus, yhteinen suunta, sama matka. En uskonut, että musta pyramidini olisi muka jättänyt minut pulaan nyt, kun tarvitsin oman käsityskykyni ylittävää tietoa enemmän kuin koskaan.

Puristin artefaktia, mutta vain mielessäni. Sen muotokaan ei ollut mikään lopullinen totuus, se vain esitti jotain meidän kolmessa näkyvässä ulottuvuudessamme. Työnsin mielikuvaani niin kapeaksi ja tarkaksi kuin vain sain, tiiviiksi, vielä tiiviimmäksi, kunnes olin tyytyväinen.

Koko synkronointini oli vain suora viiva vailla muita ulottuvuuksia kuin yksi. Nuolellani ei ollut paksuutta, se vain oli, kaartumatta yhteenkään aika-avaruuden poimuun. Koko maailmankaikkeus kiristyi mielessäni luotisuoraksi, jossa ei ollut jäljellä enää mitään muuta kuin minun koko synkronoinnin kykyni, niin yksinkertaisena ja selkeänä kuin vain osasin sen suinkin suunnata.

En ikinä antaisi periksi, en varsinkaan Jake Rossellolle. Minä kuuluin tänne, keskelle mustaa ja tyhjää. Tämä oli minun maailmani, vaikka ihmisen biologiani ja ihmiskehoni olikin äärimmäisen huonosti tyhjiöön sopiva kapistus. Se oli rajoite. Minä olin se raja, jota ei pystynyt ylittämään.

Ye-Seo oli hoksannut tämän kaiken jo vuosia minua aiemmin. Kenties se nainen oli valinnut muilla tavoilla väärin, mutta minä voisin oppia siitä. Valita asioista ne parhaat puolet.

Siinäkin oli siis etunsa, että en aina ollutkaan ensimmäinen ja fiksuin. Toinen sija ei ollut häpeä, jos voisin sillä välttää muiden – Koalition ja Säätiön – tekemät virheet.

Tekisin tämän oikein, ja kukaan ei estäisi minua. Eivät edes tätä maailmaa koossa pitävät lait.

Synkronointinuoleni lävisti artefaktin jossain siellä, minne tunteeni menivät ja tekivät maailmasta minulle käsitettävän silloinkin, kun matematiikka ja fysiikka tuntuivat pettävän. Siellä, missä kaikki oli pehmeää, hieman hankalaa, vaikeasti mallinnettavaa. Siellä, missä runollisesti sanottuna ihmisten sielut olivat, ne asiat, jotka erottivat meidät biologisista koneista.

Avaruustaistelu ympärillämme oli minulle liikuttavan yhdentekevä, kun paljon paikallisempi ja metafyysisempi valoräjähdys värähti tyhjästä esiin minun ja herra Jaken väliin. Se ei kasvanut eikä laajentunut, se vain oli yhdellä hetkellä olemassa ja toisella ei. Kadoten sinne, mistä olin sen alun perin taikonutkin.

Pyramidiin tuli pieni särö. Sitten suurempi, ja ritinä päässäni kasvoi helinäksi, vähä vähältä kuminaksi ja lopulta kaiken kattavaksi kakofoniseksi ääneksi, joka sai minut toivomaan sen loppumista.

Tärykalvoni räjähtäisi milloin tahansa, viivani lävisti jotain sellaista, jota ei olisi pitänyt pilkkoa laisinkaan. Tartuin kuvaani ja ajatukseeni nuolesta, omasta itsestäni. Ääni oli kamalan vahva, korkea ja kaikkialla. En kestäisi enää.

Taituin kaksinkerroin ja irvistin, toivoin, että herra ex-Säätiö ei listisi minua juuri nyt.

En ollut tosin aivan varma, virtasiko aikakaan ympärilläni normaalisti.

Sekuntien juoksun kiihdyttäminen jonnekin järkeni ulottumattomiin oli ainakin kiellettyä. Minun pitäisi vielä valmistua koulusta. En voinut vain hyppiä ajassa väärään paikkaan, koska tämä hetki oli minulle tärkeä. Minulla oli asioita kesken. Minä halusin, niin, mitä minä oikeastaan halusinkaan?

Mekkala päässäni päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Oli hiljaista. Avaruus voi olla todella, todella tyhjä. En kuullut edes itseäni, en sitä huminaa korvissani, joka oli ollut aina siellä, hyvin hiljaisena mutta kuitenkin.

Kuplaa ei ollut. Kypärä oli irronnut kädestäni ja kadonnut jonnekin avaruuteen.

Artefakti ei ollut myöskään enää kädessäni eikä suihkuhuoneesta napatussa kassissa eikä vyölaukussa.

Vedin henkeä.

Se tuntui todella väärältä.

Avaruus ympärilläni oli hetken syvä kuin pimein meri, tuntematon ja loppumaton. Sellainen valtameren hauta, jossa voi vajota käytännössä ikuisesti nousematta koskaan pintaan. Haroin käsilläni tyhjää, käänsin päätäni nähdäkseni ympärilläni käytävän taistelun. Juuri äsken täällä oli ollut paljon kaikkea. Nyt oli vain tyhjää.

”Olenko minä elossa?”

Taisin tosiaan sanoa sen ääneen.

Ainakin olin olemassa ja kuulin ääneni muutenkin kuin kalloni sisällä, vaikka se ei oikeastaan ollut mahdollista.

Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin todella nähdä peilin ja oman kuvani, sillä minulla oli epämääräinen olo, että se saattaisi antaa minulle lisävihjeitä tilanteesta.

Minulla oli aavistus, mitä olin juuri tullut tehneeksi, mutta pieni kutina oikeasta laskukaavasta ei vielä riittänyt tämän tenttitehtävän ratkaisemiseen.

Kokeilin synkronoida uudelleen.

Vilunväristys hiipi koko kehoni yli, kun ymmärsin, että jokin tunteessa oli pysyvästi muuttunut.

Jos ennen synkronointi oli kuin taakseen näkemistä katsomatta, näkymättömien vesivirtojen aistimista, kieroon katsomisen opettelua – nyt tunsin vain kumisevaa ehdottomuutta. Sama ääni kuin päässäni aiemmin, vähemmän kovana vain. Ja mikä oudointa, humina tuntui vastaavan takaisin. Kaikuvan takaisin. Saapuvan jostain minulle kuin heijastuvat aallot, kuvio vahvistui ja kertautui, mutta ei muuttunut, vaikka tarkastelin sitä useista suunnista.

En oikein edes uskaltanut ajatella sitä, mutta humina kuulosti minulle siltä, kuin olisin kuullut maailmankaikkeuden kuiskivan. Taustasäteilyn puhuvan.

Se ei nyt ainakaan ollut mahdollista. Kukaan ei voinut napata synkronoimalla sellaista. Ihmisjärki sekoaisi lopulta jokaisen maailmankaikkeuden sähkömagneettisen aaltokuvion poimimiseen, edes Joshin ikuisesti päällä oleva synkronointi ei napannut kaikkea. Toki se sekoamisen mahdollisuus tämä vain, mikäli siis olin yhä ihminen.

Ye-Seohan ei todellakaan ollut.

Minäkään en ehkä ollut.

Kokeilin liikuttaa kaikkea järjestyksessä.

Minulla oli yhä kädet. Ne eivät olleet muuttuneet pörrääväksi parveksi. Jalat. Pää. Hiuksiakin, kaikesta päätellen, koska ne heiluivat märkinä puolelta toiselle ravistaessani päätä.

Huomasin ajautuneeni kauemmas kaikesta, niin kauas, että tavallisesti olisin voinut luovuttaa koko seikkailun kanssa siihen. Kenelle tahansa muulle tällainen tyhjään avaruuteen ajautuminen olisi ollut varma kuolemantuomio. Minulla oli yksi hengityspakkaus, joka normaalisti ei olisi riittänyt välimatkan kuromiseen, mutta tarvitsinko sitäkään?

Aluksia ei enää näkynyt. Vajavaisilla ihmisaivoillani en pystynyt arvioimaan välimatkaa, ja kyky sisälläni ei ollut ehkä vielä valmis. Tai minä en ollut valmis katsomaan, mihin asti se riittäisi. Pudistelin päätäni raivokkaasti hiukan kuin se olisi auttanut minua palaamaan tavallisen fysiikan ja maailman pariin.

Mikäli halusin uskoa artefaktia, minulle oli varattu tässä näytelmässä ihan oma osa.

Minun pitäisi olla tie. Avain. Jonkinlainen muutos.

Ikävä kyllä teiden ominaisuus on se, että ne vievät aina jonnekin, mutta eivät koskaan itse pääse perille. Tien tehtävä on olla osa matkaa, mutta ei päämäärää: ei mikään ratkaisu itsessään. Ja sellainen ei nyt rehellisesti sanottuna sopinut minun luonteelleni ollenkaan. Minä halusin olla se ratkaisu, kaikesta huolimatta.

Olisin voinut esittää tien osaa ja hoitaa hommani siltä osin yhtä täydellisesti kuin aiemmat lukio-opintoni täydellisine arvosanariveineen. Voisin, mutta en todellakaan halunnut.

Tähän mennessä en ollut saanut käskyjä, pelkkiä ohjeita. Minulla oli silti aavistus, mitä artefakti halusi minun tekevän. Tai kenties oikeammin millainen olento se halusi minun lopulta olevan.

Jos minusta oli vielä johonkin, ja ihmisyydestäni jäljellä yhtään mitään, oli korkea aika tehdä jotain.

Tarkoitukseni ei ollut puhua ääneen, mutta taisin kuitenkin tehdä niin.

”Josh? Josh!”

”Mitä tapahtui?”

Josh kuulosti hieman kärttyiseltä, mutta kuitenkin ihan omalta itseltään. Se oli huojentavaa.

Erikoista oli, että Josh vastasi minulle, vaikka en tiennyt, miten edes keskustelimme.

”Miten niin? Mitä?”

”Kuulostat erilaiselta. Kuule, täällä on aika paha kiire, teen parhaani pitääkseni tämän purkin taivaalla ja kaverit elossa. Tarvittaisiin apuja.”

”Kyllä se onnistuu”, sanoin. ”Eikö se aiempi auttanut yhtään?”

Datapaketin sinkoamisesta tuntui olevan puoli ikuisuutta.

”Joo, toki. Vastustaja on vaan helvetin hyvä. Niin kai, kun siellä on vastapuolella useampi minä yhtä minua vastaan.”

Lähes kuulin irvistyksen Joshin äänessä.

”Pärjäätkö?”

”Mikä kysymys tuo on? Totta kai. Mutta voisit silti pitää kiirettä. Sinulla tässä hommassa ne oikeat supervoimat on.”

”Joo. Joo. Yritän yhtä juttua.”

”Hyvä, koska tässä ei välttämättä ole liikaa ai-”

Joshin ääni katosi kakofoniaan, jonka lähteen tavallaan arvasin.

Mikäli vastustajani oli luullut minun tukehtuvan, ilman keuhkoissani loppuvan ja ruumiini jäätyvän tänne hiljaiselle sotatantereelle, herra Jake oli jälleen kerran väärässä.

Humina ja kohina päässäni ja kaikkialla ympärilläni oli varmasti jollain lailla ohjattavissa.

Etsin katseelleni jotain, mihin kohdistaa silmäni. Pimeässä avaruudessa tummaa kohdetta on vaikea havaita, joten tehtävässä meni kauemmin kuin olisin halunnut. Samalla oli hyvä hetki yrittää todella nähdä, miten kahakka sujui Koalition kannalta. Pinnistin aistejani. Ihmissilmät olivat täällä aivan yhtä tyhjän kanssa. Kypärän kamera olisi auttanut, mutta olin hukannut sen.

Me emme olleet häviämässä emmekä voittamassakaan. Datan suoman yllätyshyökkäyksen etu oli katoamassa. Ainakin yksi meidän aluksemme puuttui taivaalta. Joshin ohjaamassa tutussa maitovalaassa oli siinäkin jotain outoa. Se värisi, enkä ollut ihan varma, oliko näky todellinen vai ei.

Jätin sen törkeästi huomiotta. Josh oli elossa ja yhä aluksen ohjaamossa, se riitti minulle. Sitä paitsi minun oli pakko luottaa Theaan, Linniin ja Tuurin.

Näin ympärilläni tapahtuvan taistelun linjat kuin hailakat jälkikuvat tai ikkunaa pitkin pyyhkiytyneiden sadepisaroiden jättämät jäljet. Näin minne alukset olivat lentämässä, mikä niiden kohde oli, mihin laser osuisi seuraavaksi. Minne meitä jahtaava laivasto yritti osua, ei laserilla vaan jollain muulla, oudoilla pulsseillaan.

Herra Jaken alukset taistelivat erittäin tutulla tavalla. Niiden liikkeissä ja muodostelmissa oli jotain äärimmäisen pinkkiä. Olisin halunnut osata kuvata sitä paremmin, jollain paremmalla sanalla – mutta pinkki oli Josh ja kaikki Joshin tekeminen oli pinkkiä ja hohtavaa ja kirkasta, räikeää ja räiskyvää.

Päässäni humisi yhä, olin tuhlannut aikaa liikaan ajatteluun.

Viimein uusi katseeni osui siihen, mitä olin hakemassa. Pieni musta läntti keskellä tyhjyyttä. Ihmisen muotoinen, ihmisen oloinen, yhä kokonainen.

Porasin katseellani kohti ex-puheenjohtajan kädessä olevaa piikikästä esinettä ja sen ympärillä leijuvia punaisia pisaroita. Avaruuden oudossa, samalla kirkkaassa ja räikeässä mutta epäluonnollisessa valossa ne näyttivät välillä mustilta, välillä kirkkailta hyvin kaukana olevan Auringon valon osuessa niihin.

Puheenjohtaja oli luonut kuplansa uudelleen, pienemmän vain. Kupla ei osannut suodattaa ja sirottaa valoa ilmakehän tavoin: ehkä kumpikaan meistä ei ollut osannut tai huomannut käskyttää artefaktejamme tekemään niin. Minä en ainakaan olisi jaksanut vaivaantua. Esteettiset seikat olivat aina olleet enemmän Joshin ja Linnin alaa.

En viitsinyt leijua lähemmäksi. Jostain syystä olin aivan varma, että ääneni kantaisi perille siitä huolimatta. Avaruuden tyhjiö? Sellaiset säännöt eivät koskeneet minua enää.

”Jos tämä tilanne ei ratkea mitenkään muuten”, sanoin oikein tasaisesti ja värittömästi, niin selkeästi artikuloiden kuin osasin.

”Niin, kerro toki.”

Ääni kuului yllättävän läheltä. Takaani. Kaikkialta ympäriltäni. Nyt fysiikan lakien vastainen äänitemppu ei ollut minun, sillä räpytin silmiäni, ja siinä se äijä taas oli.

Ukko leijui edessäni hymyillen ja tähdet sekä avaruusalukset tummista silmistä heijastuen, toisella poskella varta vasten asetellun näköinen veritahra. Hiuksissa oli jotain tummaa, kostean näköistä, varmaan verta sekin. Miten sitä olikin sinne asti päätynyt. Estin itseäni kuvittelemasta äijää sukimassa hiuksiaan verisin käsin. Yök.

Ympärillämme räjähteli. Sitä ei voinut kuulla, mutta näin täydellisen pallon muotoiset leiskuvat valot ja ympäriinsä leviävät pilvet täynnä avaruusaluksien osia. Ne laajenivat täydellisenä ja rikkomattomana muotona tyhjyyteen.

Se oli kamalaa haaskausta. Turhaa tuhoa, missä ei ollut mitään järkeä. Ihmiskunnan varojen ja vähäisten resurssien tuhlaamista typerään kahakointiin, joka oli syntynyt yhden miehen pullistuneesta egosta.

Koalitio oli toki tainnut hyökätä ensin.

Se oli vaikuttanut hyvältä idealta. Aivan kuten synkronointinuolenikin oli pieni hetki sitten vaikuttanut.

Minä olin mennyt tekemään jotain ilmeisen peruuttamatonta.

Voisin siis aivan hyvin jatkaa.

Oli ainakin yksi muuttuja, yksi nappula, jonka voisin poistaa tältä pelilaudalta.

”Minä tapan sinut”, ilmoitin.

Jos Linn uskoi pystyvänsä sellaiseen, kyllä minäkin pystyisin. Ihan sama. Herra Jake oli selkeästi uhka kaikille, maailma olisi parempi ilman. Minä voisin hoitaa jutun. Minä pystyisin siihen.

Josh ei varmasti pystyisi.

En halunnut sysätä tätä vastuuta poikaystävälleni. Tai oikeastaan kenellekään muullekaan. Koalitioonkaan ja sen arvostelukykyyn en enää juuri luottanut. Koalitiohan oli valehdellut suunnilleen kaikesta.

Sinkosin lonkeroitani päin tyhjää, ammuin summamutikassa. Herra Jaken päällä oleva puvuntapainen sotkeentui ja katosi – arvasin, se oli kuvajainen, ei totta ollenkaan. Ukolla oli sentään avaruuspuku, mutta ei kypärää.

Meidän taistelumme ei enää oikein ollut osa sitä maailmaa, jossa tavalliset lait pätivät. Artefaktien luojat olisivat olleet tyytyväisiä, jos olisivat olleet paikalla näkemässä.

”Oikein sopivaa Koalition sankarille”, herra Jake murjaisi.

”Olen tosissani.”

”Varmasti. Mutta kuvitteletko oikeasti, että se ratkaisee mitään? Että minun kuolemani merkitsee mitään?”

”Tässä kohtaa olen valmis kokeilemaan sitä vaihtoehtoa, että ratkaisee.”

Nauru resonoi pitkin luitani siihen malliin, että hetkellisesti minun teki mieli vaikka irrottaa äijän kieli väkivalloin. Vaikka tiesin hyvin, että artefaktin käyttäen ex-puheenjohtaja tuskin tarvitsi kieltään tai kurkkuaan puhumiseen, saati minulle nauramiseen.

”Tyttö parka, olet niin koulutietosi ja kieltämättä varsin laadukkaan synkronointisi lumossa, että et vieläkään ymmärrä, että tämä näkyvä todellisuus on vain pieni kaistale kaikesta olevaisuudesta. Ei ole loppua, koska ei ole ollut todellista alkuakaan. Ye-Seo hoksasi sen, Koalitiokin on omalla rajoittuneella tavallaan ymmärtänyt sen. Siksi heillä on lennonjohtonsa, siksi heillä on Marsin koe. Tulevaisuudessa ei ole rajallista aikaa, ei ole erillisiä ihmisiä. Meistä parhaat ovat matkalla sinne.”

”Mikä ihmeen jumala kuvittelet olevasi?”

Räiskäisin käsistäni, jaloistani, kaikkialta niin paksun tiheän pilven mustia neuloja, että jonkin niistä oli pakko osua.

Herra Jake ähkäisi.

Silmäkulmassani näin ohi leijuvia punaisia pisteitä. Niitä lensi ympäriinsä, joka suuntaan, peittäen muut tapahtumat näkyvistäni. Jostain syystä kiepuimme. Ei, vain minä kiepuin.

Jalkani ympärille oli kiertynyt savulonkero. Se ei ollut minun lonkeroni, tämä oli Jake Rossellon käsialaa. Ukon ja piikikkään artefaktin tekosia. Kielsin väärää savua, käskin sitä menemään pois, sanoin sille, että sen tulisi taipua nyt minun tahtooni. Sen olisi pitänyt olla minun.

Miksi toinen artefakti kuunteli ex-puheenjohtajaa, kun mies oli niin selvästi väärässä? Uhkaamassa koko ihmiskunnan tulevaisuutta, uhkaamassa minua ja minun ihan tavallista yritystäni valmistua koulusta ja viettää aikaa poikaystäväni ja ystävieni kanssa. Ukon sietäisi hiljentyä nyt. Hinnalla millä hyvänsä.

Väärät savuvanat kiertyivät jalkani ympärille ja kurottivat pidemmälle, kiristyen ja vääntäen. Tunsin niiden kipeän puristuksen. En ollut koskaan kokenut mitään sellaista, se ei tuntunut miltään minulle tutulta. Yritin tavoittaa toista artefaktia, siinä onnistumatta. Se ei kuunnellut minua.

Ikävä rusentuva tunne ja viiltävä, voimakas kipu sykki ylöspäin jalastani. Kipu sai minut huutamaan ääneen, toivomaan, että olisin ollut kuollut. Sykkivä tuskan aalto lävisti minut ja näin savun lipuvan lähemmäs, ylemmäs, kohti alavatsaani. Reisiluuni oli varmasti murtunut. Jalan liikuttamisen ajatteleminenkin sai minut lähes pyörtymään.

Katsoin jalkaani.

Se oli vääntynyt, käristynyt, muodoton kasa veristä tohjoa, ja lonkero kiristyi kohta vatsani ympärille. Kohta minusta ei olisi jäljellä mitään.

”Älä pelkää – jos voin, otan sinut mukaan”, ääni sanoi.

En aikonut rimpuilla, en antaisi enää koskaan yhtään syytä sille, että joku vanhempi ukko pääsisi naureskelemaan minulle. Ei ikinä.

Minä osasin tämän homman paremmin kuin kukaan muu. Hohtava kipu siirtyi sentään kauemmas, jos todella keskityin huminaan. Artefaktiin. Minuun, siihen mitä olin nyt. Biologiasta viis.

Muodostin ilmaan korkeintaan joitain molekyylejä paksun kapean terän.

Siistillä liikkeellä irrotin koko lonkeron. Oikea jalkani mukanaan.

Se ei varsinaisesti sattunut.

Verta ei näkynyt.

Enkä minä vieläkään oikeastaan hengittänyt, vaikka henkeä vedinkin.

Edellinen lukuSeuraava luku