Eräänä iltapäivänä kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat kerääntyivät koulun taakse, sinne mistä alukset nousivat ja lähtivät. Kolmannen vuoden opiskelijoiden oli määrä saapua tänään harjoittelujaksolta, ja ajankohta oli puolijulkisesti tiedossa.
Meillä oli ollut lähes aina luentoja, kun olisi ollut mahdollisuus seurata aluksen laskeutumista. Koulua kiertävän flunssa-aallon takia tunteja oli peruttu, ja nyt lähes kaikilla oli puolet päivästä vapaata. Yksi asia, mihin moderni lääketiede ei vieläkään ollut pystynyt, oli kaikenkattava ja nopeasti toimiva flunssalääke.
Mittailin katseellani muita opiskelijoita. Huomasin K-ryhmän kaikki neljä isoa kaappia – missä vaiheessa niistä oli tullut noin isoja? Ehkä koko porukka kävi erittäin miehisesti salilla keskenään. Pelkistä tytöistä koostuvat ryhmät G ja H hihittelivät keskenään. Mietin, että en ollut jaksanut opetella kenenkään nimiä noista kahdeksasta. Palloilin epämääräisesti edestakaisin, kädet taskuissa.
”Täällähän onkin kansankokous.” Sigrid hymyili ja kiskoi huivia paremmin kaulalleen. Huivi oli varmaan jokin kallis luksushuivi, ruutukuviossa oli ajatonta tyylikkyyttä.
”Viimein oikeita avaruusaluksia!” Linn intoili.
”Olethan sinä niihin osiin ja ja joihinkin järjestelmiinkin päässyt käsiksi mekaniikan ja huollon demoissa”, tuumasin.
”No juu, mutta ne on jotain elektroniikan palasia! Tämä on koko homma! Aivan eri juttu.”
”Okei okei, hyväksytään.” Nostin kämmenet ylös antautumisen merkiksi.
”Sitä paitsi, jos sinua ei yhtään kiinnostaisi, miksi olet kuitenkin täällä? Ja vielä ekana paikalla?” Linn tuuppasi minua kylkeen.
”Koska avaruusalukset ovat siistejä – en mä sitä ollut kieltämässä!” Tuuppasin Linniä takaisin.
Huurteisen kentän poikki marssi Kai, jonka tiesin yhdeksi geologian opettajaksi. Olin itse eri ryhmässä, mutta Kai tunnettiin reiluna luennoitsijana. Geologialla oli sivuaineen maine, se oli yksi lukujärjestyksen pakollinen paha. Kai tiesi, että suurin osa oppilaista ei suhtautunut juuri hänen aineeseensa intohimolla, mutta ei ottanut sitä itseensä.
”Jaahas, täältä löytyy noviisilauma töllistelemässä.” Kai yritti saada äänensä kuuluviin kaikille, mutta pulisevat ja hermostuneet ekavuotiset eivät kaikki edes olleet huomanneet opettajan saapumista. Ryhmän K pisin kaveri läimi kaveriaan selkään. Kauempana näin, kun osa ryhmäläisistä yritti jopa kiivetä aidalle. Se oli tietenkin ehdottoman kiellettyä.
Kai tuli meidän ryhmämme viereen. ”Auttakaas vähän, levittäkää viestiä. Ette te täältä mitään näe. Koululla on kyllä parveke, jolla häive on poistettu, ihan näköalatarkoituksiin. Voin viedä koko porukan sinne.”
”Homma selvä!” Linn oli vauhdissa jo kesken lauseen, ja lähti kiertämään vieressä seisovia porukoita. Minä lähdin Sigridin kanssa kohti koulua.
Kuljimme ohi jo tutuksi tulleen vaalean marmorisen ala-aulan kohti ylempiä kerroksia. Yläkerran portaat olivat aluksi leveät, mutta kapenivat kohti toista kerrosta.
”Älkää sitten odottako ihan mahdottomia. Laskeutuminen on aika tylsää.” Josh, tottakai. Josh nojaili kakkoskerroksen kaiteeseen, ala-aula oli koko rakennuksen julkisivun korkuinen ja muissa kerroksissa etelänpuoleinen käytävä avautui aulatilaan.
”Ai sä olit jo täällä, me ihmeteltiinkin, missä olet.” Portaiden nousu kävi minulle työstä, ehkä pitäisi alkaa harrastaa jotain kunnollista liikuntaa.
”Suurin osa opiskelijoista taitaa olla sen verran nörttejä, ettei kukaan meistä jätä käyttämättä tilaisuutta nähdä avaruusalus tositoimissa.” Sigridin melodinen ääni kaikui.
”Haluan vain viimein nähdä aluksen, olen pyörinyt tässä nurkilla niin useasti näkemättä oikeastaan mitään muuta kuin satunnaisia pölypilviä.”
Kipusimme seuraavatkin portaat ylös ja löysimme parvekkeen. Sen ovi oli normaalisti vain osa seinää niin, että sitä ei tullut huomanneeksi, ellei tiennyt, mihin katsoa. Aika ovelaa – koulu ei varmaankaan halunnut, että häiveetöntä parveketta löytäisi kuka tahansa vierailija.
Ulkona iltapäiväinen alaviistosta siivilöityvä auringonpaiste yritti parhaansa, mutta ilma oli kirpeä. Seuraavaksi viikoksi oli luvattu jo selvästi pakkasta.
Sigrid käytti kättään lippana ja tuijotti alas. Pikku hiljaa parvekkeelle valui enemmänkin opiskelijoita.
”Pilvet ovat nyt niin marraskuisen matalalla, ettei me nähdä mitään kuin ihan lopussa. No, ei voi mitään.” Josh tiiraili horisonttiin, jossa näkyi lähinnä metsää – opisto oli kaupunkialueen rajamailla, ja kaupunki loppui melkoisen töksähtäen muutaman kilometrin päässä.
Toki metsän keskellä oli joitain omakotitaloja omine pihoineen. Ne olivat tosin niin kalliita, ettei sellaiseen ollut varaa kuin vanhan rahan perheillä. Kaava-alueen ulkopuolella asuvat joutuivat kustantamaan lisäksi itse monet palvelut, jotka kaupungissa sai lähes ilmaiseksi – katuverkon, sähkön, tietoliikenneyhteydet. Jostain poliisista ja palokunnasta puhumattakaan, nekin palvelivat vain kaupungeissa.
Otin älylaitteeni esiin ja yritin zoomailla sen kameran kanssa eri suuntiin. Sitten näin, kun pilvistä näytti tiputtautuvan alus. Se oli isompi kuin simulaattorissa ohjaamamme delfiini. Näin alhaalla alus lipui rauhallisesti alas, nokassa pyörteili ilmaa. Se oli myös hiljainen, sillä moottorit oli tietysti sammutettu jo aikapäiviä sitten. Aluksen alapuoli punoitti edelleen, se oli kaikkein eniten kovilla ilmankehään tullessa. Kaikilla aluksilla ei voinut laskeutua Maahan ollenkaan, sillä niiden jäähdytysjärjestelmiä ja aerodynamiikkaa ei ollut suunniteltu ilmakehässä lentämiseen.
Oltiin jo niin alhaalla, että näin yksityiskohdat. Komeasti narahtaen alus jarrutti ja pysähtyi laskeutumisalustalle. Mieleeni juolahti, että me näimme itse asiassa paremmin, kuin kolmosluokkalaiset aluksessa. Avaruusaluksissa ei ollut ylimääräisiä ikkunoita ulos ja komentosilta sijaitsi aluksen keskellä.
Loppu oli lähinnä logistiikkaa. Aluksesta kärrättiin ulos rahti, ja sitten sieltä purkautui puliseva joukkio, jolla vaikutti olevan melkoisen kylmä. Joku maahenkilökunnasta juoksi vastaan vilttien kanssa.
Yksi asia, joka oli yllättänyt sääntö- ja ohjetunneilla, oli tiukka matkatavaran painoraja. Miehistön omille tavaroille oli vain muutaman kilon osuus per henkilö, joten tuskin kukaan aluksesta purkautuvista opiskelijoista oli uhrannut omaa osuuttaan talvitakkiin. Sellaisella ei tehnyt avaruudessa yhtään mitään. Sama päti tietysti oikeastaan kaikkiin siviilivaatteisiin.
Jokainen hukkakilo yritettiin viilata kuormasta pois, erityisesti mitä pidemmästä matkasta oli kysymys. Yhdenkin kilon kiihdyttäminen edes tuhannesosaan valonnopeudesta vei valtavasti energiaa ja samalla myös rahaa. Avaruustutkimus oli jatkuvaa tasapainoilua hyödyn ja hinnan välillä, ja näillä etäisyyksillä ja kuormilla kaikella oli väliä. Vielä matkustus ei onnistunut relativistisilla nopeuksilla, joten puuha oli hidasta ja tarkasti optimoitua.
”Meidän verkostoitumisprojekti on vähän seisahtunut.” Seisoimme sen verran sivussa, että Josh koki voivansa palata aiheseen, joskin hiljaisella äänellä.
”Tuur kyllä pyysi meidät sinne työhuoneeseen jo hetki sitten.”
”Joo… en rehellisesti haluaisi, että joku kertoo Lakshmille liikaa kuulumisiani. Toisaalta, kyllä se varmaan tietää jo muutenkin, samoin kuin Ama ja Khadi.”
”…?”
”Mun siskot, siis. Khadi on Khadija, Aman koko nimeä en viitsi kertoa, se nolostelee sitä.”
Siinä paha, missä mainitaan. Tuur oli näköjään myös näköalaparvekkeella, mutta huomasi meidät ensin.
”Miltäs näytti?”
”Ihan okei.”
”Odotas, kun pääset laskeutumaan tuollaisella itse! Se vasta jotain onkin! Kiertoradalta tullessa pitää saada alus pientäkin pienempään ikkunaan oikeassa kulmassa, jotta juttu onnistuu. Se on vähän kuin pitäisi osua koripallolla koriin kilometrien päästä. Hullun hommaa, mutta ehkä parasta lentämisessä, jos minulta kysytään.”
”Ei siis avaruudessa lentäminen?” hämmästelin.
”On sekin hienoa, mutta ilmakehässä on sitä jotain. Ehkä jos olisin syntynyt vuosisatoja aiemmin, olisin ryhtynyt lentokapteeniksi. Nyt se ei oikein ole mahdollista tai järkevääkään.”
Tuur mittaili meitä katseellaan.
”Tulkaa seuraavien lentotuntien jälkeen käymään, se kutsu ei ollut ihan vaan kohteliaisuudesta. Ottakaa vaikka muukin ryhmänne mukaan.”
”Meillä on tunnit torstaina, niin silloin nähdään siis.” Kirjasin ajan älylaitteeseen.
—
Hipsimme nelistään kohti jatko-opiskelijoiden työhuoneita kuin olisimme olleet jollain luvattomalla asialla. Sigridin puhtaanvalkoiset tennarit pitivät lattialla nitisevää ääntä joka askeleella, pohdin huomasikohan tämä sitä itse.
”Siis tämä tyyppi on joku siskosi kaveri?” Linn yritti päästä kärryille sosiaalisista kiemuroista.
”Joo, olivat täällä aikoinaan samassa ryhmässä. Nuorimman isosiskoni kaveri, siis.”
”Toivottavasti se osaa auttaa näissä kvanttikommunikaation laskareissa… en tajua näistä mitään.” Linn manasi.
”Ei kvanttihommat olekaan tarkoitettu ymmärrettäväksi. Se joka väittää niin, ei ymmärrä siitä mitään.” Koputin oveen.
”Feynmania, klassista.” Josh totesi.
”Suorastaan vakio. Hahahaa. Tai, pitäisikö sanoa ho hooo ho. Siis hoo kuin h-kirjain.” Sigrid yritti jatkaa vitsiä melkoisen väkinäisesti.
”Puujalka kolisee…” mutisin.
”Poikkiviivalla vai ei?” Josh jatkoi juttua.
”Viikon huonoimpien nörttivitsien palkinto menee ryhmälle B, voitte ilmoittautua infoon”, Linn julisti matkien koulun infokuulutusääntä.
”Miksi sun kissa ei ollut Schrödinger?” Josh kysäisi.
”Koska minulla on huumorintaju, toisin kuin monilla. Ja koska Muusi tuli meille, kun olin pieni. Silloin kiinnosti joku ihan muu kuin fysiikka. Toisaalta mun pikkusisko ei ikinä olisi osannut lausua Schrödingeriä, vaan siitä olisi tullut joku Sösse.”
Sanailun aikana olimme löytäneet oikean huoneen ja päässeet sen ovesta sisään. Ovi oli ollut raollaan, joten kukaan meistä ei viitsinyt koputtaa. Tuur kääntyi tuolissaan ympäri ja seurasi sanailuamme ystävällinen ilme naamallaan. Ehkä Tuurilla ei muunlaisia ilmeitä ollutkaan, Tuur oli aina jotenkin kärsivällisen ja miellyttävän oloinen. Sellainen, jolle voisi soittaa sydänsuruista, kunnon isovelityyppi.
”Mukavaa seurata nuorten intoa. Voin vilkaista, jos omista vanhoista matskuista löytyisi vinkkiä niihin laskareihin. Mitäs teille muuten kuuluu?”
”Hyväähän meille. Olisi yksi juttu, mihin tarvitsen jeesiä, siis muukin kuin ne kvanttilomittumiskommunikaatioteorian laskarit.”
Josh ei näköjään aikonut jäädä juttelemaan mukavia huvikseen, vaan meni suoraan asiaan. Syteen tai saveen, pelaamaan on tultu, ei olla eilisen teeren poikia. Yritin mulkoilla alta kulmin. Tämän olisi voinut hoitaa hienovaraisemmin!
”Vai niin. Jotenkin epäilen, että asia olisi ihan viaton.” Tuur porasi katsellaan Joshiin.
”Ei se olekaan. Haluaisin tietää, missä yksi pohjapiirustus oikeasti sijaitsee.”
”Onnistuuhan se, vaikkei ihan sallittua taida ollakaan. Lähetä se minulle, niin voin katsoa tietokannoista vaikka ensi viikkoon mennessä. Pitää keksiä joku tekosyy, miksi kaipaan pääsyä niihin tällä kertaa.”
”Lakshmille ei sitten sanaakaan.”
”Tämän kerran ei… sillä ehdolla, että kerrot minulle vielä, mihin tietoa tarvitaan.”
”Sopii.”
Linn potkaisi minua jalkaan ja mulkoili tavalla, joka ei ollut pelkkää kummastusta.
—
Illalla sain Linniltä viestin, jossa oli lyhyesti pyyntö tai pikemminkin käsky tulla käymään. Viesti oli lyhytsanainen ja hymiötön, se ei ollut ollenkaan Linnin tyyliä. Olin siis jo valmiiksi vähän huolissani.
Jäätyneet ruohonkorret katkesivat kenkieni alla, kun oikaisin kohti asuntolaa. Oikaisusta jäi hyvinhoidetulle nurmikentälle jäljet, jotka toivottavasti sulaisivat seuraavana päivänä näkymättömiin. Kukaan ei ollut kieltänyt nurmikolla kävelyä, mutta tunsin oloni silti vähän rikolliseksi.
Hiippailin Joshin huoneen ohi varovaisesti kohti Linnin asuntolahuonetta. Linn kiskaisi oven auki ennen kuin ehdin koputtaa. Näin tutun kodikkaan ja maanläheisillä sävyillä sisustelun huoneen, sängyllä oli virkattu peitto.
”Mitä se Joshin homma oli? En halua joutua koulun kanssa minkäänlaisiin ongelmiin!” Linn kilahti heti, kun ovi meni kiinni.
”Öö… kai sillä on joku oma syynsä… en minä kaikesta Joshin jutuista tiedä… kysyisit siltä?” yritin hymyillä.
”Kysyn sulta.” Linn mulkoili minuun.
”Peruuta vähän, mikä kuulustelu tämä on? Kai mulla on oikeus mun omaan elämään? Et ole mun isosisko, enkä ole enää se pikkutyttö, joka seuraa sua kyseenalaistamatta!”
”Et varmasti niin.”
”Linn hei, mistä tässä on kyse?” Ei ollut Linnin tapaista suuttua näin. Tietysti ihmiset muuttuivat kasvaessaan, mutta olimme opiskelleet yhdessä jo useamman kuukauden näin aikusinakin.
”En halua riidellä, mutta minulle ei kerta kaikkiaan sovi mikään sääntöjen kiertäminen. Tai tietojen urkkiminen. Tai mikä tahansa hämäräperäinen.”
”Lupasin etten kerro.” Tuijotin alas peittoon. Yhtä turkoosia lankaa oli joka viidennessä virkatussa kukassa, ruskeaa joka seitsemännessä.
”No niin.” Linn äyskähti. ”Mulla on syyni myös.”
”Etkö voisi vaan kysyä Joshilta suoraan?”
”Ei se vastaisi mulle.”
”En mäkään halua riidellä.” Piipitin, turhankin hiljaa.
Keskustelu tyrehtyi siihen. Avasin pari kertaa suuni, ja Linn tuijotteli ikkunasta ulos. Miten riideltiin, kun ei tiennyt mistä edes oli kyse? Olin vahvasti kuin kala kuivalla maalla. Suun aukominenkin sopi kuvaan.
Ehkä tarvittaisiin jonkinlaista toimintaa. Nousin sängyltä ja laitoin käteni Linnin olkapäälle.
”Lupasin Joshille etten kerro, muttei se tarkoita, että mulla ois joku tarkoitus jättää sua yksin tai mitään.”
”Kiitos.”
”Tiedän, että tää on vähän epäsuhtaista, mutta voitko kertoa mulle, mitä tän takana nyt on?”
”Kai mä voin, vaikkei se kiva tarina olekaan. Isä jäi kiinni korruptiosta, kun oltiin asuttu Aasiassa pari vuotta. Lahjusten ottamisesta, ei edes minkään pienien. Siitä oli siellä uutisissa kaikkialla. Vähän siihen sävyyn, että hölmö länsimaalainen ei tajunnut, miten systeemi toimii.”
”… Oho.”
”Siitä ei ollut täällä uutisissa mitään. Kaipa ne sensuroivat sen, se oli kaikille vähän noloa, koska oltiin siellä kuitenkin vähän kuin Pohjoismaiden hallituksen asialla. Isä karkotettiin maasta ja se muutti Kanadaan. Ei olla nähty sen jälkeen. Sitä hävettäisi asua täällä.”
”Mä en tiennyt.”
”Et niin. Anteeksi. Ei mun olisi pitänyt rähjätä sulle. Rähjäsin kuitenkin.”
”Mä luulen, että ystävät on siksi, että niille saa joskus myös rähjätä.”
”Joo.”
Linn kääntyi pois ikkunasta ja haroi hiuksiaan.
”Mutta se ei silti käy, se mitä Josh puuhaa, mitä se onkin. Mä en aio ottaa mitään riskiä, että mut yhdistetään mihinkään sääntöjen vastaiseen. Mun perhetaustan huomioon ottaen, se on takuulla yksi rike ja ulos, ei ne halua mitään riskitapauksia lentämään aluksiaan.”
”Jos et tiedä, et voi olla missään sotkussa mukanakaan.”
”No kun se siinä onkin? Luuletko sä, että mä voin vaan olla ja unohtaa, kun teillä on joku jännä juttu meneillään?” Linn osoitti minua. ”Suorastaan kiusantekoa tällaiselle uteliaalle tyypille.”
”Jos… vaikka jutellaan yhdessä? Olen jo sanonut Joshille, että sen pitäisi olla tästä avoimempi…”
Laitoin kalenterikutsun kaikille ja toivoin parasta.
—
Tunnelma oli vähintäänkin jäätävä, eikä se johtunut pakkassäästä. Olin varannut yhden ryhmäopiskelutilan ja järjestänyt paikalle sekä limpparia että kulhollisen naksuja. Se ei valitettavasti auttanut keventämään tunnelmaa. Olimme vitsailleet rennosti vain muutama päivä aiemmin, mutta nyt jäljellä oli lähinnä pahaa tuulta ja ristiin meneviä intressejä. Olisin ottanut minkä tahansa huonon fysiikkavitsin tämän tilanteen sijaan.
Teki mieli karjua Joshille, että tämä ei ollut ajatellut nokkaansa pidemmälle aiemmin pohjapiirustuksesta kysellessään. Oli vain miettinyt lyhintä reittiä pisteestä A pisteeseen B. Toimivaa ehkä peleissä, muttei todellisessa elämässä. Varsinainen sotku, varsinkin kun Linn vaati olla osa sitä, joten piti keksiä joku tapa pitää Linnin nimi puhtaana. Toisaalta en edes tiennyt, oliko mitään varsinaista juttua olemassakaan, kunhan vain leikittiin etsiviä.
”Krm.” Yritin aloittaa. ”En oikein osaa tällaisia tilanteita.”
Josh ja Linn tuijottivat vihaisesti tosiaan. Miten ihmeessä tämän pommin saisi purettua? Sininen johto ensin? Vai oikeammin, vihreä vai pinkki johto ensin?
”Mä voisin kertoa vaikka mun version ensin. Silloin kun oltiin siellä huvipuistossa…” Jouduin jättämään pois vaikka mitä, ja tuntui, ettei tarinassa oikein ollut järkeä. Linn mulkoili edelleen, Sigrid tuijotti meidän kaikkien läpi jonnekin kaukaisuuteen.
”Jospa minä autan”, Josh kuulosti vähän lannistuneelta. ”Se kaveri, joka yritti hyökätä. Minä ja Emmerie emme varmaan olleet sen kohde. Mulla on niin… siis. Mä en saa aina synkroinointia pois päältä. Luulen, että se oli se syy, miksei se lopulta onnistunut siinä, mitä yritti. Joka tapauksessa sain siltä tyypiltä urkittua sen pohjapiirustuksen, en muuta.”
”Mistään hyökkäyksistä tai muusta ei ole raportoitu”, Sigrid puuttui asiaan oltuaan pitkään hiljaa.
”Ei niin”, minä sanoin, ”se meitä kummastuttaakin. Enkä usko, että se on välttämättä totuus. Me emme vain tiedä siitä. Tulisi taas vain paniikkia, huhuja ja valeuutisia, jos tuollaisesta kerrottaisiin. Varsinkin siitä synkrohyökkäysosuudesta.”
”Miten ihmeessä sinulla voi olla synkronointi päällä tyyliin aina?” Linn tarttui oleelliseen.
”On vain. Ollut aina. Haluaisin tietää itsekin, miksi.”
”Monille kelpaisi tuo. Joku tekisi rikoksia saadakseen saman kyvyn. Tai pahempaakin.” Sigrid pyöritti sormeaan mietteliäästi pöydän pinnalla.
”Käynyt joskus mielessä”, Josh kuittasi. ”En halua mainostaa sitä. Olen mieluummin pilottisuvun luonnonlapsi ja synnynnäinen nero. Toimii paljon paremmin.”
”Vaatimaton kuten aina”, Linn puuskahti. ”Olkoon. Mutta. Todista.”
”Muusi kuoli viime vuonna viides marraskuuta ja sulla on älylaitteessa 1567 kuvaa siitä. Otan osaa, muuten. Söpö kissa.”
”Josh! Olisit – valinnut – jotain – muuta!” Sihisin.
”Ei se mitään. Uskotaan.”
Josh mulkoili meitä kaikkia. Kortit olivat pöydällä, mutta emme olleet lähempänä sovintoa. Oli pakko uskaltaa uskaltaa.
”Josh, Linnille on tärkeää se, ettei me rikota sääntöjä tai jouduta pulaan. Linn, Josh on rehellinen nyt. Voidaanko kaikki selvittää tämä yhdessä? Napataan se hyökkääjä, selvitetään pohjapiirustus. Tuur ei kieli meistä. Tai jos kielii, Josh saa sen selville urkkimalla älylaitteista, eikö?”
”Teoriassa kyllä, ellei Tuur ainoastaan puhu siitä jollekulle.”
Sigrid hymyili. ”Koulussa pitää ollakin pieniä seikkailuja ja vähän jännitystä. Voi olla, että koko tapaukselle on hyvinkin yksinkertainen selitys.”
”Selvä. Mä luotan teihin, että kukaan teistä ei järjestä mua mihinkään sotkuun. Varsinkin suhun, Josh. Sulla on tässä eniten pelissä muutenkin.” Linn ojensi kätensä.
”Kiitos. Meillä onkin ollut tarvetta jollekulle, joka osaa puhua ihmisille.” Josh tarttui Linnin käteen.
”Älä nyt huviksesi imartele, jotta saisit tytön paremmalle tuulelle”, Linn sanoi, mutta nauroi kuitenkin.