Taivasopistoa ympröivän laajan puutarhan nurmikko oli näin loppukeväästä oikein mukava paikka rennon iltapäivän viettämiseen. Viimeiset tentit olivat ohitse, eikä kenelläkään ollut enää stressattavaa. Säätila juhlisti tenttiviikon loppumista kirkkaalla taivaalla, jolla ei ollut havaittavissa ainuttakaan pilvenhattaraa.

Lähes koko opiskelijamassalla oli sama idea kuin minulla: kaunis päivä ja valtava puistoalue kutsuivat viettämään aikaa, ennen kuin hajaantuisimme kesäksi. Siellä täällä notkui pieniä ryhmiä, ja jokainen penkki oli varattu. Huvimajan vallannut porukka oli varmaan tullut paikalle jo aamuvarhain.

Ainoa todella huono puoli Taivasopiston puutarha-alueessa oli se, että siellä pussikaljoittelu oli ankarasti kielletty. Kylmä siideri olisi sopinut tähän perjantai-iltapäivään mainiosti.

Josh saapui paikalle mehupullon ja mukien kanssa.

”Hei. Mites tentit?” huikkasin.

”Ihan jees.” Josh kohautti harteitaan.

”Sama täällä. Tuskin tulee täysiä kaikista, mutta sanoisin, että helposti läpi.”

”Lentotentti tuntui kyllä vähän huijaukselta.”

Virnistimme toisillemme. Se oli ollut ainoa tentti, mistä ei ollut tarvinnut murehtia laisinkaan.

Vaikka moni muu olikin lähdössä kotiseudulleen kesäksi, se ei koskettanut minua – samassa kaupunginosassa koko elämäni asuneena tilanteeni oli vähän erikoinen. Olin ottanut joitain kursseja kesäopinnoiksi. Olisi varsin kätevää kiriä opinnoissa jopa vähän edelle ohjeaikataulusta, sillä kukapa tiesi, mihin kummalliseen seikkailuun seuraavaksi joutuisin.

Kaipasin sitä seikkailua enemmän kuin uskalsin myöntää ääneen. Tavallinen opiskelu oli kuristavan tylsää, vaikka olin tehnyt sitä vain muutaman kuukauden. Halusin takaisin avaruuteen. Halusin tapahtuvan mitä tahansa mielenkiintoista.

Linn lähestyi polkua pitkin. Oli hassua nähdä Linn koulupuvun housuissa. Linn varsinkin näytti paljon nuoremmalta koulupuvussa kuin ohjain päässä oikean avaruusaluksen ohjaamossa.

”Saako tähän istua? Olenko kolmas pyörä?” Linn heilutti kättään korkealla pään yläpuolella, eikö tämän olkapää mennyt sijoiltaan? Äänessä oli ylimääräinen annos pirteyttä, joka kalvalsi nykyisen tilanteen väkinäisyyden. Aiempi riitely oli unohtunut ja tungettu jonnekin epämukavien tabujen pinoon, kumpikaan ei puhunut siitä. Tilalle oli tullut kiusaantuneisuus ja se, että emme enää viettäneet aikaa kahdestaan. Ryhmän kanssa kyllä, mutta muuten en nähnyt Linniä enää oikein koskaan. Holoviestejä ei tullut, eikä isoja tarrakasoja.

”Et ole koskaan kolmas pyörä. Missä Thea on?” Josh kysyi viattomaan sävyyn.

”Tulossa, sillä on joku juttu kesken koululla vielä.”

Josh oikaisi nurmikolle makuulle välittämättä pääosin valkoisesta koulupuvusta pätkääkään. Onneksi älymateriaali piti tahrat poissa, tavallinen kangas ja ruohotahrat olivat kurja yhdistelmä.

”Lentotentti oli tosiaan aika helppo.” Linn istui alas nurmikolle ja kiersi kätensä polviensa ympäri.

”Mä vastustin koko ajan kiusausta tehdä siellä jotain tyhmää ihan vain näyttääkseni, että osaan”, kerroin. Opiskelusta puhuminen onnistuisi ehkä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Hei, luulin, että se olisi enemmän mun juttu!” Josh protestoi.

”No teitkö? Jotain tyhmää ja hienoa?” Linn suuntasi sanansa Joshille.

”En, halusin täydet pisteet.”

Otin mukillisen mehua ja katselin huvimajan suuntaan. Joukko ykkösluokkalaisia oli matkalla lammen rantaan, ilmeisesti samoissa ajatuksissa kuin mekin. Näin yhdestä laukusta pilkistävän piknikviltin. En muistanut kenenkään nimeä, ehkä voisin yrittää edes puhua kaikille samanvuotisille syyslukukaudella.

”Ennen kuin kaikki lähtevät kesän viettoon…” Josh otti älylaitteensa esiin, nyt oli selvästi tulossa jotain isoa.

”Minä olen kyllä kotona koko kesän”, sanoin.

”Ja minä asuntolassa, mutta en meinannut sitä.”

Josh projektoi älylaitteesta jonkinlaisen mainoksen, jotkut opiskelijabileet? Holoa oli vähän vaikea nähdä auringon paistaessa siihen suoraan, varsinkin, koska mainos oli suureksi osaksi pastellinvärinen.

”Kevään päättävät isot bileet ovat ensi keskiviikkona. Siipijuhlat”, Josh selvensi.

”Mä en käy opiskelijabileissä.”

Linn katsahti minuun, ja ilmeessä välähti häive jotain, jonka tämä peitti äkkiä. ”Voisit kyllä tehdä poikkeuksen edes kerran koko vuonna, ihan vain jotta voisit sanoa käyneesi. Älä tuomitse kokematta. Teet niin usein.”

Huokaisin, en halunnut tilanteen muuttuvan uudeksi riidaksi. ”Okei, olen avoin uusille ideoille. Ehkä. Miksi siipibileet? Mistä se nimi tulee?”

”Se on perinne”, Josh sanoi ja otti luennointiäänensä käyttöön. ”Vuosikaudet ensimmäiset vuoden opiskelijat ovat juhlistaneet ensimmäisen pilottilupansa – siis, siipien – saamista isoissa kemuissa, jotka pidetään lentotenttien jälkeen ekan vuoden keväällä. Ei tenttiviikon vikana viikonloppuna, mutta sen jälkeen, keskellä viikkoa.”

”Meillä on jo pilottilupa. Ollut talvesta asti.”

”Se on perinne, kuten jo sanoin. Ei sillä ole väliä, saatiinko me kolme luvat vähän etuajassa. Voitaisiin kyllä mennä. Varsinkin, jos joka tapauksessa ollaan kaikki maisemissa.” Josh laittoi älylaitteen takaisin taskuunsa.

Linnin silmät alkoivat hehkua. Tiesin tuon ilmeen, siitä ei yleensä seurannut mitään hyvää, mutta minulla oli ollut sitä naamaa vähän ikäväkin.

”Linn? Tuleeko sinne joku sun suosikkipoikabändi esiintymään? Mikä toi ilme on?”

”Ei, tietääkseni ainakaan. Mutta ne on naamiaisbileet. Se on vähän kuin jo nimessäkin. Siipijuhlat. Haloo.”

”Okei?”

”Tapana on, että kaikki pukeutuvat joksikin siivekkääksi! Ei tietenkään ole pakko, mutta suurin osa noudattaa teemaa edes jotenkin.” Josh selitti.

”Ähh…”

”Lupasit jo, ei voi perua enää!”

”Tiedät, miten innostunut mä olen vaatteilla koreilusta.”

Tuijotin Joshia, joka ryysti nyt mehua pitkin kulauksin. Linn otti itselleen mukin ja kaatoi juomaa, eikä sanonut mitään.

”Sähän voisit vaan laittaa sun ohjaimen ja homma hoidettu”, ilmoitin Joshille.

”Mulla on kunnianhimoisempia tavoitteita”, Josh kuittasi.

”Miten mulla on taas olo, että mut narrattiin mukaan tähän?”

Linn nauroi, en ollut kuullut sitä aikoihin. Ehkä bilevisiittiin suostumisessa oli jotain hyvääkin. Ainakin se katkaisisi elämäni tylsääkin tylsemmän rutiinin.

Viikon aikana oli selvinnyt Thealta kuulustelemalla, että Linn aikoi pukeutua jonkinlaiseksi keijukaiseksi. En aikonut liittyä seuraan, Linnin jostain tilaama korsettitoppi ja hame olivat aivan liian lyhyitä ja paljastavia, että olisin harkinnut sitä vaihtoehtoa edes puoliksi vakavissani. Thea jakoi kuvat minulle olankohautuksen saattelemana.

Josh oli innostunut koko jutusta tosissaan. Annoin tälle vapaat kädet keksiä jotain, kunhan minun ei tarvitsisi hävetä itseäni liikaa. Ei siis mitään liian hölmöä tai vähäpukeista. Joshin into asujen keksimiseen soti vähän aiempaa mielikuvaani vastaan, eikös tämä nolostunut ja ärsyyntynyt aina, kun joku – yleensä siskot – pakotti tämän pukeutumaan hassusti?

Bileiden iltana raahasin koko vähäisen meikkiarsenaalini ja jokaisen hiustököttini Joshin huoneeseen.

Teema selvisi minulle lähes heti avattuani oven. Taivasopiston lukoista ei ollut minulle enää juuri vastusta.

”Enkeli ja demoni on sitten muuten todella kliseinen ja kulunut idea”, totesin.

”Joo, mutta kliseisetkin ideat voi toimia, kun ne tehdään hyvin.”

Silmäilin pöydälle kasattua rekvisiittaa. Jostain oli ilmestynyt pari mustia lepakonsiipiä ja keskikokoiset, hyvin aidonoloiset valkoiset höyhensiivet. Samoin pari klipseillä kiinnitettäviä pirunsarvia.

”Mistä sä edes hommasit nämä? Ja etkös sä yleensä suhtaudu kaikkiin tällaisiin juttuihin nihkeästi? Niinkuin se syksyn kahvila avoimien ovien päivänä? Tai juhlaunivormut?” Yritin päästä tästä uudesta piirteestä selvyyteen.

”Siivet on tietoverkosta, tietenkin. Sieltä saa lähes mitä vain.”

”Joo…?”

”Mutta mitä tulee itse juttuun… niin., no. Mähän olen tiennyt siipibileistä koko ikäni, joten olen keksinyt kanssa muutaman idean matkan varrella. Khadi oli aikoinaan vampyyrikuningatar. Lakshmi oli korppi, Aman kemut oli kun olin kipeänä, mikäköhän se oli…”

”Osaan kuvitella Khadin asun.”

”Yleisesti ottaen, kyllä mua kiinnostaa, miltä mä näytän. Yleensä tietysti erittäin komealta.”

Päässäni raksutti melkein kuin laskutehtävää ratkoessa. Silloin syksyllä, Joshin ohjain aivan ensimmäisellä simulaattorikerralla. Josh oli tiennyt heti, miltä sen piti näyttää, se oli muuttunut heti tutuiksi pinkeiksi siiviksi. Minä, Sigrid ja Linn olimme muuttaneet omamme muodon vasta sen ensimmäisen tunnin jälkeen. En ollut koskaan nähnyt myöskään Joshin pilottipukua sen oletusväreissä, vaan väriyhdistelmä oli ollut sama mustapinkki alusta asti.

”Eli et vaan tykkää siitä, jos joku muu päättää sun vaatteet sun puolesta? Kauanko sä oikein suunnittelet näitä juttuja?”

Josh ei vastannut, hymyili vain. Ehkä tämä piirre poikaystävässäni oli sellainen, mistä tämä ei viitsinyt huudella ympäriinsä. Toki se oli pääteltävissä – joku minua tarkkanäköisempi olisi voinut tehdä saman ajatusloikan jo ajat sitten.

Sulat enkelinsiivissä tuntuivat ihan aidoilta, vaikka ne eivät tietenkään voineet olla. Silitin niitä ja käännyin sitten takaisin Joshiin päin.

”Okei, mulla on se mun ainoa valkoinen mekko mukana, hoidetaan juttu pois alta, niin päästään joskus sinne kemuihinkin asti.”

”Aina yhtä innoissaan.”

Aloin vetää mekkoa päälle ja vaihdoin sandaaleihin. En tuntenut itseäni kovin enkelimäiseksi. Enkelit olivat kai stereotyyppisesti vaaleahiuksisia, toisin kuin minä.

Valkoinen kesämekko ja valkoiset siivet kuitenkin toimivat ihan hyvin, enkä tuntenut oloani liian kummalliseksi, koska vaate oli kuitenkin omani ja sellainen, jota pidin normaalistikin. Fiksusti ajateltu Joshilta.

Tämä lähestyi valkoisen hörsökasan kanssa. Koko poikaa oli vaikea erottaa kankaan takaa.

”Mikä tuo on?”

”Tylliä. Tarvii vielä jotain, ettet näytä lähinnä juuri kuolleelta lapselta yöpaidassa. Se ei ole nyt se juttu, mitä tässä haetaan.”

”Väitätkö, että mun silmänaluset on kuin kuolleen?”

”Kyse on kyllä enemmän kokonaisefektistä kuin silmänalusista. Ryhdistä ja muusta.”

Sananvaihdon aikana tylli oli kiinnittynyt mekon sivuun valkoisella leveällä vyöllä, jonka muistin joskus nähneen Linnillä. Kangaskasa ryöppysi alas epämääräisenä, mutta tarkkaan aseteltuna massana ja tasapainotti vähän sitä, ettei minulla juuri ollut lanteita. Toisaalta toispuoleisen ja alas valuvan kankaan efekti sai jalkani näyttämään pidemmiltä. Ei paha.

Siirryin peilin eteen pakkeloimaan naamaani. Irvistin. Tummat silmänaluset olivat geneettinen ominaisuus, mutta olisin voinut kyllä elää ilmankin.

Takanani Josh riisui tavallisen t-paitansa ja alkoi vetää päälleen jotain mustaa.

Meikkaamiseni keskeytyi ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Epätyylikkäästi vedin silmänrajaustussilla viivan, joka jatkui huomattavasti pidemmälle kuin olisi pitänyt. Jonnekin poskelle tai korvaan. Jäin tuijottamaan, en edes viitsinyt esittää, etten olisi häikäilemättömästi töllännyt jokaista liikettä.

”Oikeasti?”

”Pukuleikit on ihan hauskoja, jos saan itse päättää.”

Listalle asioita, joista en aikonut kysyä, ilmestyi nyt uusi kohta: nahkahousut. Ne ja vähän turhan tiukka musta t-paita saivat minut hylkäämään meikit lattialle ja painamaan otsani seinän peiliä vasten. Nauratti.

”Mun olisi pitänyt arvata. Mun olisi niin pitänyt arvata…”

Olisi varmaan pitänyt kääntyä ympäri ja tarkastella pyllyä nahkahousuissa tarkemmin, mutta minulla oli liian kiire peittää punastukseni ja hihittää.

”Tee tilaa, mun pitää saada sarvet suoraan ja symmetrisesti.”

Josh tunki peilin eteen ja jätti kikatuskohtaukseni huomiotta asetellessaan sarviaan analyyttisellä huolellisuudella.

”No? Onko ne suorassa?”

”On, on…”

Olin jo nähnyt poikaystäväni siivet päässä ohjaamassa avaruusalusta, mutta tämä meni jo vähän jonkin henkisen rajani yläpuolelle.

Naiivisti ajattelin pukuhomman päättyvän siipiin, mutta en selvästikään ollut tämän alan ammattilainen. Josh otti esille pienen pullon, jonka korkista paljastui pipetti.

”Mikä tuo on?”

”No, ei kai demonit voi olla sinisilmäisiä”, tämä sanoi ja tiputti pisaran nestettä molempiin silmiinsä. Vähän kuin silmätippoja – paitsi että näistä levisi jonkinlainen kalvo, joka värjäsi Joshin iirikset kirkkaanpunaisiksi.

”Vau.”

”Kätevää, eikö? Kestää huomiseen, eli jos herään krapulassa punasilmäisenä, homma on ihan tarkoituksellinen.”

Josh kaivoi jostain sormettomat mustat hanskat.

Minä nojasin edelleen peiliin ja yritin olla samanaikaisesti nauramatta väärällä tavalla ja yrittäen ymmärtää. Pidin pukuleikkejä vähän lapsellisina, mutta tavallaan oli mukavaa kokeilla tällaista jonkun kanssa – ei tarvitsisi ainkaan olla nolo yksin. Sitten oli myös se melko uusi osa minua, se ei niin kovin looginen ja vähän seikkalunhaluinen, joka arvosti näkemäänsä aika tavalla.

”Näytät hölmöltä ja tavallaan ihan kivalta samaan aikaan.”

”Kelpaa”, Josh sanoi ja hymyili leveästi. ”No, saanko mä epäpyhän pusun?”

Se oli sellainen hidas ja rauhallinen pusu, josta molemmat tiesimme, ettei se tulisi johtamaan mihinkään enempään. Piti ehtiä niihin juhliin kuitenkin.

Sivelin sormillani Joshin leukalinjaa, pidin siitä kovasti. Tuijotin poikaa ja koko tämän asua aika ahneesti. Nahka piti toisen käteni alla härskin äänen. Nitinää ja liukumisen ääni.

Josh otti kiinni kädestäni ja katsoi sitten suoraan minuun. Punaisiin silmiin oli tavallaan helppo tottua. Niitä oli myös helpompi katsoa suoraan. Sehän ei ollut nyt tavallinen ja jokapäiväinen Josh, joka katsoi takaisin.

Eri mustien sävyjen yhdistelmät ja tekstuurit olivat varsin mielenkiintoisia. Se kohta varsinkin, missä hansikas loppui ja iho alkoi, tai kyljen kohdalla vilahtava kaistale kalpeaa vaaleaa, paidan ja housujen välissä.

”Kun katot muhun noin…”

”Miten?” ihmettelin.

”Nälkäisesti. En mä osaa sitä sen paremmin selittää. Mutta sun kanssa varmaan pakko yrittää…”

Olinko juuri saanut poikaystäväni punastumaan? Ihan vain katsomalla.

”Tiedän, että sä et erityisesti halua tulla katsotuksi tai pidä huomiosta. Mutta tässä asiassa ei päde mikään kultainen sääntö, tee muille kuin itellesi haluaisit tehtävän. Joo, ei. Katso mua niin paljon kuin haluat. Tai pikemminkin, katso noin mua ja vain mua, ja mielellään ei koskaan ketään muuta.”

Josh piti tauon ja siveli kädellään kylkeäni pitkin alas. Käsi jäi lepäämään jonnekin sisäreidelle. Se tuntui lämpimältä, lämpimämmältä kuin se oli oikeasti. Päästäni tuntui kohoavan höyryä.

”Se miten katsot mua, saa mut tuntemaan itseni sillä tavalla halutuksi, mikä tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä.”

”Ai”, oli ainut mitä pystyin vastaamaan. Ensireaktioni oli ristiriitaisesti tuijottaa jonnekin syliini ja väistää katsetta, päästä tilanteesta pakoon. Se olisi kuitenkin ollut väärä viesti. Pidin katseeni rintakehän tietämillä. Oikein hyvä, nyt musta rintakehä, jonka muodot saattoi erottaa paidan altakin.

Josh kääntyi vähän ja otti taskustaan jotain.

Kädessä oli ohut musta kaulapanta. Hopeanvärinen solki kiilteli.

”Viimeinen juttu, ja mä vähän luulen, että sä haluaisit laittaa tän mulle.”

Kasvojeni punastus oli jo kadonnut, nyt se palasi kuin jysähdys ja poskeni hohkasivat lujaa. Josh nosti leukaansa niin, että minulle oli vapaa pääsy. Katseeni kohdistui nyt kaulan jänteisiin.

”Helvetin perkele…”

”Sellaiseksi mä yritän tässä pukeutua.”

”Et oo tosissasi.”

”Olen mä. Harvemmin olen ollut enemmän tosissaan.”

”En aio kiskoa sua kaulapannasta siellä kemuissa.”

”Pitäähän demonin olla vähän eroottisen jännittävä, mutta ei me olla menossa mihinkään fetissibileisiin. Se on vain asuste. Ryhdy toimeen.” Josh rykäisi.

Nielaisin, ja otin kaulapannan. Pujotin sen niskan takaa, nostin poninhäntää. Josh katsoi ylös eikä onneksi näkisi käsieni epäröintiä.

Sähläsin soljen kanssa, Josh nielaisi myös. Lopulta sain pannan paikoilleen. Työnsin nimettömän ja pikkurillini sen ja kaulan väliin. Teki mieli sulkea silmät, aivan käsittämättömän noloa ja myös aivan järjettömän kuumottavaa. En aikonut tosin myöntää sitä Joshille.

”Se on ihan hyvin, en mä kuristu.”

”Sä suunnittelit tän koko jutun.”

”Niin mä taisin tehdä”, Josh sanoi ja jokainen sana liikutti kaulapantaa vähäsen. Tuijotin sitä. Sitä saa, mitä pyytää.

”Tarkoituksenani saada yksi tietty enkeli lankeamaan.” Äänensävy vaihtui matalampaan.

”Pirullista.”

”Taidan mä olla juuri sitä, joo. Enkä yhtään pahoillaan.”

Edellinen lukuSeuraava luku